Arno Forsius

Meningokokin aiheuttama aivokalvontulehdus ja verenmyrkytys

Kirjoittajan huomautus: Tämä kirjoitus on laadittu historiallisena katsauksena. Siinä mainitut tutkimukset ja hoitomenetelmät ovat esimerkkejä vallinneesta käytännöstä, eikä niitä saa toteuttaa omaehtoisesti ilman laillistetun ammatinharjoittajan potilaskohtaiseen harkintaan perustuvaa määräystä ja ohjetta.

Meningokokkitaudin historiaa

Meningokokin aiheuttama hengenvaarallinen aivokalvontulehdus, johon liittyy yleensä korkeaa kuumetta, päänsärkyä ja niskajäykkyyttä, on aikoinaan tunnettu eri tavoin taudin tyypillisiä oireita kuvaavilla nimillä. Pliniuksen (23–79 jKr.) mainitsema siriasis, lapsilla esiintynyt pään sairaus, lienee ollut meningokokin aiheuttama aivokalvontulehdus. Myös Aretaios Kappadokialainen (81–n. 138 jKr.) ja Paulos Aeginalainen (n. 600–650) ovat kertoneet samankaltaisesta taudista. Italiassa sairautta kutsuttiin vuonna 1478 nimellä mal del zucho, pääntauti. Saksassa taudin nimenä oli übertragbare Genickstarre (tarttuva niskajäykkyys). Englannissa siitä on käytetty useita eri nimiä, kuten stiff neck fever (jäykkäniskainen kuume), malignant purpuric fever (pahanlaatuinen verenpurkaumia aiheuttava kuume), black death (musta surma, tarkoitti myös paiseruttoa) ja spotted fever (pilkullista ihottumaa aiheuttava kuume, tarkoitti myös pilkkukuumetta).

Kun taudin syyksi sittemmin ruumiinavauslöydösten perusteella osoittautui aivokalvojen märkäinen tulehdus, tauti sai latinankielisen nimen meningitis purulenta tai meningitis cerebrospinalis (meningitis, aivokalvon tulehdus; purulenta, märkäinen; cerebrospinalis, aivojen ja selkäytimen). Taudin rajuuden vuoksi sillä oli myös nimenä meningitis siderans (lat. sidus, myrsky) tai tarttuvuuden vuoksi meningitis epidemica (kulkutautina leviävä).

Lopulta tauti sai nimen meningitis meningococcica, kun sen aiheuttajaksi oli todettu menigokokiksi kutsuttu bakteeri, jonka itävaltalainen Anton Weichselbaum (1845–1920) löysi vuonna 1887. Saksalainen Johann Otto Leonhard Heubner (1843–1926) varmisti asian vuonna 1896. Bakteerilla oli aluksi lajinimenä Diplococcus intracellularis meningitidis, mutta sittemmin se sai bakteriologi Albert Neisserin (1855–1916) mukaan nimen Neisseria meningitidis. Siitä huolimatta taudin aiheuttajasta käytetään edelleen tavallisimmin nimitystä meningokokki.

Nykyään meningokokkeja tunnetaan useita eri tyyppejä, mm. A, B, C, 29E, W135 ja Y. Meningokokkitaudin toteaminen helpottui, kun bakteeri opittiin viljelemään. Heinrich Irenäus Quincke (1842–1922) kehitti vuonna 1891 lumbaalipunktion eli lannepiston näytteen ottamiseksi aivoselkäydinnesteestä neulan avulla. Suomessa Arthur Rudolf Clopat (1858–1933) totesi ensimmäisenä meningokokkitaudin lumbaalipunktion avulla vuonna 1905.

Meningokokkitaudin oireita

Meningokokin aiheuttama tauti on bakteeriperäisistä aivokalvontulehduksista ainoa selvästi epidemioina leviävä, mutta sitä esiintyy usein myös yksittäisinä tapauksina. Tauti on yleensä hengenvaarallinen, joskin bakteerin voimakkuus voi vaihdella eri epidemioissa. Kuolema voi seurata jo 12–24 tunnin kuluessa oireiden alkamisesta. Joskus kuolleisuus on ollut ilman tehokasta hoitoakin vain noin 40–60 %. Taudille on ominaista bakteerien leviäminen vereen, bakteriemia eli "verenmyrkytys". Juuri siihen liittyvät usein alkuvaiheessa pienet verenpurkaumat eli petekkiat ihossa. Vaikeissa, nopeasti etenevissä tapauksissa syntyy ihossa, limakalvoilla ja sisäelimissä endotoksiinišokin seurauksena laajoja verenpurkaumia, jotka tuhoavat mm. lisämunuaisten toimintakyvyn. Viime mainittua tilaa kutsutaan Waterhouse-Friderichsenin syndroomaksi, jonka kuvasivat toisistaan riippumatta 1900-luvun alussa brittiläinen Rupert Waterhouse ja tanskalainen Carl Friderichsen. Meningokokkimeningiitistä toipuville voi jäädä vakavia keskushermosto-oireita, joita ovat esim. kuurous ja tylsistyminen. Meningokokin aiheuttamana tunnetaan myös hitaammin etenevä subakuutti tautimuoto, jossa voi olla viikkojen ajan kuumeilua, nivel- ja lihaskipuja, ihopesäkkeitä, luukalvon alaisia märkäpesäkkeitä ja sydämen sisäkalvon tulehdus (endokardiitti).

Meningokokkia on todettu ainoastaan ihmisellä. Sen aiheuttamalle taudille on ominaista ajoittainen esiintyminen, usein hajatapauksina tai pieninä epidemioina, mutta toisinaan myös laajoina epidemioina. Von Albrecht ja Anton Ghon (1866–1936) kiinnittivät jo vuonna 1901 huomiota siihen, että näennäisesti terveillä ihmisillä, joilla ei ollut mitään yhteyttä meningiittisairaisiin, saattoi olla meningokokkeja nenänielussaan. Arnold Netter (1855–1936) ja R. Debré osoittivat monografiassaan vuonna 1911, että bakteerinkantajien lukumäärä ja epidemian puhkeamisvaara lisääntyvät rinnakkain. Nieluviljelyissä on toistuvasti todettu, että väestössä on lähes aina pari prosenttia aivan terveitä meningokokin kantajia, joista joku voi saada taudin tai levittää tartunnan lähipiiriinsä.

Meningokokkitapausten ilmaantuminen on yhä monella tavalla arvoituksellista. Suomessa Johan Wilhelm Runeberg (1843–1918) tutki 1880-luvun loppupuolella mm. keuhkokuumeen ja aivokalvontulehduksen yhteyttä, mutta ei voinut osoittaa sitä bakteriologisesti. Taudintapauksia esiintyy enemmän keväisin ja vilustumistautien tai angiinan on arveltu lisäävän tartunnan varaa. Suuri osa tapauksista on yksittäisiä ja satunnaisia. Epidemioita on todettu erityisesti lapsilla, sotilailla ja kaivostyöläisillä. Bakteerin leviäminen tapahtuu useimmiten pisaratartuntana yhdessä asuvien tai oleskelevien kesken kodeissa, lastentarhoissa, kouluissa, kasarmeissa ja työpaikoilla. Bakteerin tartuntateinä elimistöön ovat nielun ja nenän limakalvot, nielun risakudos sekä silmien sidekalvot.

Aivokalvontulehduksia aiheuttavat myös monet muut bakteerit sekä virukset, sienet ja alkueläimet. Niiden erottaminen meningokokin aiheuttamasta taudista voi olla toisinaan vaikeaa ja aikaa vievää.

Meningokokkitaudin epidemioista

Meningokokkitauti on säilyneiden tietojen mukaan yleistynyt selvästi 1800-luvun alussa. Epidemioiden ensimmäisiä kuvaajia olivat Gaspard Vieusseux (1746–1814) Sveitsissä vuonna 1805 sekä L. Danielson ja E. Mann Yhdysvalloissa vuonna 1806. Monissa Euroopan maissa tautia todettiin 1800-luvulla varsinkin sotilaiden keskuudessa. Suomessa oli Ahvenanmaalla pieni epidemia vuonna 1875 ja Klas Richard Sievers (1852–1931) väitteli vuonna 1886 epideemisestä aivokalvontulehduksesta Ruotsissa, Norjassa ja Suomessa.

Tavallista laajempia meningokokin aiheuttamia epidemioita on esiintynyt monissa maissa 1900-luvulla. Irlannin Belfastissa tautiin kuoli 495 henkeä vuonna 1907, kaupungissa ja sen lähialueella yhteensä 631 henkeä. Skotlannissa tautiin kuoli samana vuonna 1018 asukasta, heistä 711 Glasgow'ssa ja 148 Edinburghissa. Tautia on ollut usein myös mm. Afrikan trooppisilla alueilla, varsinkin kuivien kausien aikana. Tshad-järven alueella vuonna 1938 esiintyneessä epidemiassa kuolleisuus oli 75 %. Sudanissa oli vuonna 1939 suuri epidemia, ja Nigerissä tautiin sairastui marraskuusta 1994 maaliskuuhun 1995 noin 8700 asukasta, joista noin 870 kuoli. Burkina Fasossa todettiin vuoden 1997 neljän ensimmäisen kuukauden aikana noin 20000 tapausta, joista noin 10 % kuoli hoidosta huolimatta. Myös naapurimaissa oli silloin runsaasti tapauksia.

Suomessa oli useita C-tyypin meningokokin aiheuttamia tapauksia vuosina 1973–1976. Epidemian päättymistä nopeuttivat vuodesta 1974 suoritetut laajat rokotukset lasten ikäluokissa ja puolustusvoimissa. Suomessa on ollut viime aikoina vuosittain noin 50 tautitapausta, joista useimmat ovat olleet erillisiä ja vain osa muutamien tapausten pienepidemioita. Aiheuttajina on ollut kolme eri meningokokkityyppiä, A, B ja C, yleisimmin tyyppi B. Vuonna 1995 todettiin yhden kuukauden aikana yhteensä 15 tapausta, joista yhdeksän neljässä eri varuskunnassa ja 6 muualla.

Meningokokkitaudin hoidosta ja ehkäisystä

Ennen bakteerilääkkeiden keksimistä meningokokin aiheuttama aivokalvontulehdus päättyi useimmiten kuolemaan. Tehokkaiden lääkkeiden puuttuessa yritettiin vaikka minkälaisia hoitoja, yleensä oireiden mukaisesti. Suomessa käytettiin ulkoisesti jopa harmaata salvaa (unguentum cinereum), joka oli bakteerin aiheuttaman kuppataudin lääke.

Simon Flexner (1863–1946) ja Jobling alkoivat hoitaa vuonna 1905 meningokokin aiheuttamaa aivokalvontulehdusta useammalla meningokokkilajilla 4–5 kuukauden ajan immunisoitujen hevosten seerumilla. He saivatkin kuolleisuuden laskemaan 90 %:sta noin puoleen. Robb sai samalla menetelmällä hyviä tuloksia Belfastissa. Meister, Lucius ja Brüning käyttivät samoin immunisoiduista eläimistä saatua seerumia. Ivy Mackenzie ja W. B. Martin käyttivät Glasgowssa 1900-luvun alussa hoitona sairaudesta toipuneiden ihmisten immuuniseerumia rohkaisevin tuloksin.

Ratkaisevaksi muodostui sulfalääkkeiden käyttöön otto 1930-luvulla. Niistä soveltuivat meningokokin aiheuttaman aivokalvontulehduksen hoitoon vuonna 1938 kehitetty sulfapyridiini ja vuonna 1939 kehitetty sulfadiatsiini. Sulfapyridiiniä käytettiin menestyksellä taudin hoitoon Afrikassa vuonna 1939 Sudanin suuren epidemian aikana. Sulfadiatsiini oli yhtä tehokas, mutta sillä oli vähemmän sivuvaikutuksia, minkä vuoksi sitä alettiinkin käyttää myös ehkäisevänä lääkkeenä meningokokin kantajien määrän vähentämiseksi. Aivokalvontulehduksen vaarallisuus väheni sulfalääkkeiden ansiosta ratkaisevasti, mutta toisaalta bakteerikannat kehittyivät vähitellen vastustuskykyisiksi niitä kohtaan. Jo 1960-luvun lopulta lähtien epidemiat ovat olleet lähes poikkeuksetta sulfavalmisteille vastustuskykyisten bakteerikantojen aiheuttamia. Sen jälkeen taudin hoitoon on käytetty penisilliinivalmisteita, kuten G-penisilliiniä ja ampisilliiniä, ja viime aikoina myös kefalosporiinijohdannaisia, kuten kefotaksiimia ja keftriaksonia.

Nykyään tauti on useimmiten hyvin hoidettavissa, mutta ongelmana ovat edelleen hoidon viivästyminen eri syistä ja joskus taudin toteamisen vaikeus. Sen vuoksi hoito on usein aloitettava vaarallisimman mahdollisuuden tai todennäköisen aiheuttajan mukaisesti, kunnes taudin laatu on selvinnyt.

Taudin vaarallisuuden vuoksi sairastuneiden meningokokkitautia sairastavan lähikontakteille annetaan yleensä estolääkitys, sillä usein noin 1 % heistä saa taudin. Estolääkkeenä käytetään nykyään siprofloksasiinia tai rifampisiinia. Sulfalääkkeet eivät enää tehoa meningokokkeihin ja penisilliini vaikuttaa nielussa oleviin bakteereihin huonosti.

Meningokokkeja vastaan on kehitetty rokotteita, jotka tehoavat parhaiten bakteerityyppeihin A ja C. Rokotteita käytetään epidemian uhatessa sairastuneiden lähikontakteihin havaitun tyypin mukaisesti. Ulkomaille epidemia-alueille matkustavilla sekä asevelvollisuutensa aloittavilla käytetään tyypeistä A, C, W135 ja Y valmistettua nelirokotetta.

Julkaistu aikaisemmin: Suomen Lääkärilehti 1995: 17: 2036. Tarkistettu ja lisätty toukokuussa 2003.

Kirjallisuutta:

Cecil, R. L. (ed.): A Texbook of Medicine. Seventh Edition, Illustrated. W. B. Saunders Company. Philadelphia 1949.

[The] Encyclopaedia Britannica. Vol. 18. Eleventh Edition. New York 1910-1911.

Mäkelä, O. ym. (toim.): Lääketieteellinen mikrobiologia. 6. uudistettu painos. Kustannus Oy Duodecim. Jyväskylä 1993.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON