Arno Forsius

Elohopea lääketieteessä

(eli Merkuriuksen seikkailut lääketieteen maailmassa)

Elohopea vanhalla ja keskiajalla

Antiikin aikana elohopean nimenä oli kreikan kielessä hydrargyros, nestemäinen hopea, ja latinassa argentum vivum, elävä hopea. Keskiajalla, alkemian ja astrologian valtakaudella, elohopea yhdistettiin Merkurius-jumalaan ja hänen mukaansa nimettyyn Merkurius-planeettaan. Merkurius, kreikkalaisten Hermes, oli vilkasliikkeinen jumalien sanansaattaja ja kauppiaiden suojelija, joka tunnetaan siivillä varustetuista jalkineistaan ja päähineestään. Pian elohopea sai nimen mercurius ja alkemian kehittyessä muodostettiin elohopeaan liittyvät ja sen yhdisteitä tarkoittavat sanat yleensä mercurius-sanan johdannaisina. Siitä johtuvat myös monien kielten adjektiivit, joiden merkityksenä on elohopeaan liittyvän ohella haihtuva, epävakainen, oikullinen, vikkelä, "kuin elohopea".

Elohopea, ainoa tavanomaisessa lämpötilassa nestemäisenä esiintyvä metalli, on ollut ammoisista ajoista lähtien ihmisen ihmettelyn kohteena. Kiinalaiset tunsivat elohopean jo noin 2500 vuotta eKr. ja elohopeaa on löydetty myös egyptiläisestä haudasta noin vuodelta 1500 eKr. Vapaa elohopea on luonnossa harvinaista ja sitä on aikaisemmin valmistettu kuumentamalla sinoberia, punertavaa elohopeasulfidia. Dioskorides Pedanios (n. 40–n. 90 jKr.) kertoi, että sinoberikaivosten työläiset suojasivat suunsa ja nenänsä elohopeapitoisen ja vahingollisen pölyn hengittämiseltä. Samoihin aikoihin Plinius vanhempi (23–79 jKr.) varoitti elohopean myrkyllisyydestä.

Elohopeaa on käytetty aikaisemmin uskonnollisissa seremonioissa sekä voiteisiin sekoitettuna kauneuden ja sairauksien hoidossa. Varhaisimmat tiedot elohopean käytöstä sairauksien hoitoon ovat peräisin assyrialaisten resepteistä noin vuodelta 2000 eKr. Antiikin Kreikassa mm. Aristoteles (384–322 eKr.) ja Theophrastos (370–286 eKr.) tunsivat elohopean lääkkeenä. Vanhan Intian aikoina Charaka (n. 100 jKr.) ja Susruta (n. 300 jKr.) mainitsivat elohopean kirjoituksissaan ja nimittivät sitä metallien kuninkaaksi. Sen oikean käytön katsottiin antavan lääkärille jumalallisen voiman. Alkemian merkitys alkoi lisääntyä Intiassa vuodesta 500 alkaen ja eräässä noin vuonna 1400 ilmestyneessä kokoomateoksessa oli lukuisia lääkkeitä, jotka sisälsivät elohopeaa.

Kiinnostus elohopeaa kohtaan lisääntyi erityisesti arabialaisessa kulttuurissa keskiajan alkupuolella. Alkemistit uskoivat, että metalleja voitiin muuttaa toisiksi metalleiksi, varsinkin Saturnuksen vallitsemaa lyijyä Merkuriuksen vallitsemaksi elohopeaksi ja sitä edelleen Auringon vallitsemaksi kullaksi. Alkemistien suurena päämääränä oli löytää nämä muutokset mahdollistava taikakeino. Tästä yhä salaisena pysyneestä voimasta käytettiin alkemistien ajattelussa ja kirjallisuudessa monia eri nimityksiä, kuten viisasten kivi, suuri eliksiiri, punainen tinktuuri, kaikkivoipa yleisliuotin ja magisteriumi (ylivalta). Siihen uskottiin kätkeytyvän myös nuorentavaa ja elämää jatkavaa voimaa.

Arabialaiset alkemistit onnistuivat kehittämään uusia elohopean yhdisteitä. Metallisen elohopean lisäksi niistä käytettiin lääkkeinä mm. sublimaattia (merkurikloridi), kalomelia (merkurokloridi), punaista ja keltaista saostetta (merkurioksidin eri muotoja) sekä valkoista saostetta (merkuriammoniumkloridi). Yleisimmin elohopeaa käytettiin ulkonaisesti ihotautien hoitoon rasvaan sekoitettuna voiteena, joka tunnettiin länsimaissa nimellä Unguentum Saracenicum ("arabialainen voide"). Arabialaisen lääketieteen kukoistuskaudella Rhazes (n. 860–n. 930) suositteli sublimaattia ulkonaiseen käyttöön, mutta kalomelia hän määräsi sisällisesti ulostuslääkkeeksi. Avicenna eli Ibn Sina (980–1037) sanoi sublimaatin olevan vahvin tunnettu myrkky ja varoitti käyttämästä sitä sisällisesti. Myös Serapion eli Ibn Sarabi (n. 1050) kiinnitti huomiota sisällisesti annetun elohopean myrkyllisyyteen.

Länsimaiseen lääketieteeseen elohopea tuli keskiajalla. Theodorico Borgogni (1205–1298) käytti sitä ulkonaisesti lepran ihomuutosten hoitoon. Englannissa Gilbertus Anglicus opetti jo 1200-luvun lopulla metallista elohopeaa sisältävän salvan valmistusta. Aluksi elohopeapitoisia lääkkeitä käytettiinkin vain ulkonaisesti, lähinnä ihottumien, syyhyn ja muiden ihotautien hoitoon. Elohopeapitoinen harmaasalva oli vuosisatojen ajan myös päätäiden hoitomenetelmä ja lisäksi sitä käytettiin kihomatojen hoitoon peräaukon ympäristöön voideltuna. Eräs käyttöalue oli ilmeisesti jo varhain sisälmysmadot, joiden häätöön elohopeavalmisteita annettiin sisällisesti.

Elohopea maagisena parannuskeinona

Elohopeaa käytettiin lääkkeenä myös kansanomaisessa parannustoiminnassa. Seuraavassa eräitä suomalaiseen kansanparannukseen liittyviä mainintoja elohopean käytöstä. Koska se oli "kovista" välikappaleista ainoa juoksevassa muodossa oleva, uskottiin sen auttavan myös kaikkein vaikeimmissa taudeissa. Metallista elohopeaa pidettiinkin yleisesti tehokkaana maagisena parannuskeinona.

Pelästymisestä aiheutuneen sairauden hoidossa käytettiin saunassa kylvettämistä ja rukouksia, minkä jälkeen pantiin veteen elohopeaa, luettiin parannussanat, heitettiin vesi kolmen tien risteykseen ja luettiin manaussanat. (Rautu).

Pistoksen parantamisessa parantaja pani elohopeaa omaan pissiinsä ja antoi sitä sairaalle. (Nurmes).

Syyhyä parannettiin voiteella, johon pantiin suolaa, voita, vettä, tervaa, sianihraa, elävää hopeaa ja paria muuta ainetta, mitä tahansa, kaikkiaan yhdeksää lajia. Lukumäärä oli tärkeintä. (Viitasaari.)

Tyttäret saivat kasvonsa kauniiksi, kun pesivät ne lähteestä otetulla vedellä, johon oli pantu pisara elohopeaa. Pesuvesi oli viskattava rakennuksen pohjoispuolen seinään. (Heinävesi.)

Lapsen itkettäjä eli huudattaja parani lopulta, kun pantiin [linnun]sulan kynään elävää hopeaa ja ommeltiin se lapsen päänalaspolsterin nurkkaan. (Hailuoto.)

Väiveet ja täit ajettiin pois elohopealla, joka oli sekoitettu suolattomaan voihin. (Ganander 1788.)

Jos luu katkesi, niin otettiin elävää hopeaa. Se juotti luut yhteen, kun sitä otettiin sisällisesti. (Kolari.) Saamelaisten mukaan se oli hyvä lääke myös ruhjeissa. (Turi, Kertomus saamelaisista.)

Elohopea oli sisällisesti otettuna hyvää sisäisessä poltteessa. (Kolari.)

Saamelaisten mukaan elohopea oli avuksi silmille, jos niihin tuli kaihi tai ne rupeutuivat. (Turi, Kertomus saamelaisista.)

Jos joku piti elohopeaa mukanaan linnunsulan kynässä, niin saamelaisten mukaan manalaiset eli vainajahenget eivät pystyneet häneen. (Turi, Kertomus saamelaisista.)

Elohopea kuppataudin hoitona

Aivan uuteen arvoon elohopea kohosi, kun sitä sisältävillä lääkkeillä alettiin hoitaa kuppatautia, joka levisi Euroopassa nopeasti 1400-luvun lopusta alkaen. Ensimmäisenä sitä lienee käyttänyt anatomina tunnettu Giacomo Berengario (n. 1470 – n. 1550), mutta tunnetuksi se tuli erityisesti Theophrastus Paracelsuksen (1493–1541) ansiosta. Alkemian ihailija Paracelsus uskoi muutenkin elohopean ihmeitä tekevään voimaan ja hän piti elohopeaa, suolaa ja rikkiä kaikkien aineiden todellisina rakenneaineina.

Kuppataudin peruslääkityksenä oli noin 400 vuoden ajan Unguentum cinereum eli harmaasalva, jota valmistettiin hiertämällä rasvaan noin kolmasosa painosta metallista elohopeaa. Näin tehtyä voidetta hierottiin potilaan ihoon muutama gramma päivittäin, paikkaa aina vaihtaen. Elohopea vaikutti suurimmaksi osaksi ihon kautta imeytymällä, mutta osa joutui höyrystyneenä elimistöön keuhkojen kautta. Vaikutuksen nopeuttamiseksi oli 1500-luvun alkupuolella tapana pitää sairaita voitelemisen jälkeen lämmitettävässä kopissa tai tynnyrissä.

Pietro Andreas Mattioli (1501–1577) suositteli elohopeavalmisteita kuppatautiin sisällisesti jo vuonna 1540, mutta ne aiheuttivat hyvin usein kiusallista ripulia. Suun kautta annettavia lääkkeitä olivat metallista elohopeaa sisältävät pillerit tai jauheet, kalomelia eli merkurokloridia sisältävät jauheet tai sublimaattia eli merkurikloridia sisältävä liuos. Hoito oli pitkäaikaista ja sananparren mukaan "yksi yö Venuksen kanssa merkitsi loppuelämää Merkuriuksen kanssa".

Injektioruiskujen ja -neulojen kehityttyä annettiin elohopeavalmisteita 1850-luvulta alkaen myös ruiskeina, yleensä pakaralihakseen kerran viikossa. Lääkkeenä oli hienojakoista metallista elohopeaa tai kalomelia sisältävä öljy. Injektiopaikan tulehduksen vaara oli huomattava ja injektiot aiheuttivat paikallista kipua ja arkuutta. Harvinaisena menetelmänä käytettiin kalomelin antamista höyrystettynä hengitysilman mukana.

Elohopeavalmisteiden annostelu oli vaikeaa ja hoidosta aiheutuneet myrkytysoireet (lat. mercurialismus) olivat yleisiä. Toisaalta myrkytysoireiden ilmaantumista pidettiin toivottuna osoituksena lääkkeen tehosta ja lääkkeen annostusta säädeltiinkin niiden avulla. Tavallisin sivuoire oli lisääntynyt syljen eritys, jota pidettiin hyödyllisenä elimistöä puhdistavan vaikutuksensa vuoksi. Sen johdosta elohopeakuuria (lat. mercurialisatio) kutsuttiin yleisesti salivaatiohoidoksi (saliva, sylki, suom. syljetyshoito, ruots. dregelkur).

Lisääntyneen syljen erityksen lisäksi muita myrkytysoireita olivat ikenien tummuminen ja turpoaminen, niiden märkivät haavaumat, pahanhajuinen hengitys sekä hampaiden irtoaminen. Yleisoireita olivat hikoilu, oksennukset ja ripuli sekä pahimmassa tapauksessa virtsanerityksen tyrehtyminen. Sivuvaikutukset olivat usein pelättyjä, minkä vuoksi oli tapana sanoa: "Parempi tauti kuin hoito". Pitkäaikaisen elohopeamyrkytyksen aiheuttamista hermostollisista häiriöistä voidaan mainita psyykkinen ärtyneisyys, eretismi (erethismus), sekä ns. intentiotremori eli ryhdyntävapina, esimerkkinä käden vapina kirjoittamaan ryhtyessä. (Viimeinen virke lisätty heinäkuussa 2009.)

Ranskalainen Jean-Alfred Fournier (1832–1915), joka oli aikansa tunnetuin sukupuolitautien tutkija, vakiinnutti 1870-luvulla elohopeahoidossa käytetyn järjestelmän. Perushoidoksi muodostui 6–8 viikkoa kestävä kuuri, jonka jälkeen hoito oli keskeytettävä välillä liiallisten myrkytysoireiden välttämiseksi. Hoitokuurit oli toistettava aina noin 2 kuukauden välein. Jos potilas pysyi toistuvien kuurien seurauksena oireettomana kahden vuoden ajan, pidettiin häntä parantuneena ja hoito lopetettiin. Varsin usein potilaat keskeyttivät hoidon itse sivuvaikutusten vuoksi.

Elohopealaastari oli lyijylaastaria, johon oli lisätty metallista elohopeaa rasvaan sekoitettuna. Elohopealaastaria käytettiin paikallisesti lisähoitona kuppataudin aiheuttamissa rauhassuurentumissa, ihokyhmyissä ja maksan suurentumassa sekä malariaan liittyvässä pernan suurentumassa. Samoin käytettiin ammoniakki- eli ammoniumasetaattilaastaria, johon oli lisätty elohopeaa, paikallisesti kuppataudin aiheuttamiin kudosturvottumiin. Myös elohopealaastarit saattoivat aiheuttaa myrkytysoireita ja ammoniakki-elohopealaastari oli usein ihoa ärsyttävää.

Kun kuppataudin kolmannen vaiheen oireisto tunnistettiin ja sitä alettiin hoitaa elohopeavalmisteilla, yhdistettiin niihin tavallisesti jodin antaminen suun kautta kaliumjodidin muodossa. Tunnettu kuppataudin lääke oli ns. "kakkosen mikstuura", kaliumjodidin ja elohopeavalmisteen sekoitus. Tulokset eivät olleet yleensä mainittavia. Kuppataudin hoidossa saavutettiin merkittävä parannus vasta 1910-luvulla arseenipitoisen Salvarsanin tai Neosalvarsanin sekä vismuttiruiskeiden yhdistelmällä. Lopullinen läpimurto oli penisilliinin käyttöön otto 1940-luvun lopulla.

Muista bakteeritaudeista kurkkumätää on myös yritetty hoitaa elohopeavalmisteilla. Parhaaksi valmisteeksi todettiin elohopeasyanidi (syaanivetyhapon elohopeasuola), jota annettiin suun kautta liuoksena ja paikallisesti kurlausnesteenä. Hoidon oli kehittänyt saksalainen lääkäri Erichsen vuonna 1875 ja sitä käytti 1880-luvun alkupuolella mm. ruotsalainen lääkäri Hj. Selldén, joka julkaisi siitä väitöskirjan 143 tapauksen perusteella vuonna 1886. Hoitoa pidettiin kuvausten perusteella hyödyllisenä ja kuolleisuutta alentavana, mutta siitä ei tullut kuitenkaan pysyvää menetelmää.

Elohopea puhdistavana hoitona

Syljeneritystä ja ripulia aiheuttavan "puhdistavan" ominaisuutensa vuoksi elohopeavalmisteet saivat suuren suosion lääketieteessä ja myös kansanomaisessa lääkinnässä. Elohopeavalmisteita ja erityisesti kalomelia käytettiinkin kolmen vuosisadan ajan ulostavina lääkkeinä. Yhdysvalloissa Benjamin Rush (1745–1813) teki elohopean käytön yleisesti tunnetuksi. Hän piti kalomelia vuonna 1791 turvallisena yleislääkkeenä, joka kuului varusteena jokaisen lääkärin laukkuun. Eräs ulostuslääkkeenä tunnettu lääke oli "siniset pillerit" (engl. blue pills), jotka sisälsivät 750 mikrogrammaa kalomelia sekä lakritsijuurta, ruusuvettä, kuivattuja ruusun terälehtiä, hunajaa ja sokeria. Näitä pillereitä käytettiin 1800-luvulla myös melankolian hoitoon. Mm. Yhdysvaltain presidentti Abraham Lincoln (1809–1865) kärsi niitä saatuaan elohopeamyrkytyksen oireista. Erään tilaston mukaan vuosina 1891–1892 Yhdysvalloissa käytettiin 12 kuukauden aikana yhteensä 5900 kg kalomelia ja muita elohopeapitoisia lääkkeitä.

Varsinkin anglosaksisen kulttuurin piirissä puhdistavia lääkkeitä pidettiin tärkeinä lapsilla hampaidensaannin aikana. Sen vuoksi lapsille annettiin usein vuosikausia kalomelia tai metallista elohopeaa sisältävää hampaidensaantipulveria, "teething powder". Elohopeapitoisen lääkityksen käyttö ei ollut tuntematonta myöskään Suomessa. Vielä 1930-luvulla on hampaita saaville lapsille kirjoitettu seuraavanlaista lääkettä: Santonin. 0,01, Calomel. 0,02, Sacch. lactic. 0,05, mf. pulv. dr. tal. dos. N:o X s. Ohjeena oli pulveri 3:sti päivässä. (Suistamon apteekki 14.5.1935, määr. tri Koste). Eräs lapsille käytetty lääke oli Hydrargyrum cum Creta, "harmaa pulveri", jossa oli 1 osa metallista elohopeaa ja 2 osaa jauhettua kalkkia. Kiinassa on käytetty kauan aikaa ulostuslääkettä "geng yi wan" ("kylpyhuonepillerit"), joka sisältää Aloe veraa, elohopeasuoloja ja tärkkelystä suhteessa 4:3:3.

Vähitellen alettiin epäillä, että hampaidensaantipulveri saattoi aiheuttaa kroonisen elohopeamyrkytyksen, jonka seurauksena lapsille ilmaantui ns. "pink disease" eli "Swift’s disease" yleisoireineen. Taudista käytettiin tavallisesti nimitystä acrodynia ja vaihtoehtoisesti erythredema polyneuropathy. Taudille oli ominaista raajojen kärkiosissa esiintyvä punoitus sekä kivut ja hermovauriot. Acrodynian taudinkuva oli todettu Ranskassa jo vuonna 1828 ja elohopeaa oli epäilty sen aiheuttajaksi jo vuonna 1846. Taudin ja elohopeamyrkytyksen oireiden samankaltaisuuteen kiinnitettiin huomiota jälleen vuonna 1922. Elohopeapitoisen hampaidensaantipulverin käyttö kiellettiin Yhdysvalloissa 1930-luvulla sekä Britanniassa ja muualla Yhdistyneissä Kuningaskunnissa 1950-luvulla. Sen jälkeen taudin esiintyminen näissä maissa loppui lähes kokonaan.

Asiaa tutkittaessa Warkany totesi vuonna 1945, että altistuminen elohopealle oli osoitettavissa lähes kaikissa akrodyniatapauksissa. Myöhemmin Warkany ja Hubbard totesivat 1950- ja 1960-luvuilla, että akrodyniaa esiintyi vain noin 1/500 osalla elohopealle altistuneista. Elohopeamittauksissa todettiin ristiriitaisuuksia. Kaikilla akrodyniapotilailla ei todettu elohopeaa virtsassa ja toisaalta myös kontrolliryhmässä ilmeni elohopean erittymistä virtsaan. Vasta kun tutkimusmenetelmät paranivat, todettiin elohopeaa kaikkien akrodyniatapausten virtsassa. Osassa todetuista tapauksista elohopea oli peräisin sisämaaleista, joihin oli lisätty fenyylielohopeapropionaattia homeiden kasvun estämiseksi.

Toinen pitkäaikaisesta elohopean saannista lapsille aiheutunut sairaus oli pysyväksi jäänyt "Young´s syndrome". Siinä epiteelin kehityshäiriöt olivat syynä kroonisiin nenän sivuonteloiden ja keuhkoputkien tulehduksiin, keuhkoputkien laajentumiin sekä siittiöiden katoon. Oireyhtymä väheni voimakkaasti kun elohopeapitoiset hampaidensaantipulverit kiellettiin 1950-luvulla Englannissa.

Virtsaneritystä lisäävät elohopeavalmisteet

Paracelsus oli todennut jo vuonna 1515, että suun kautta annetut elohopeavalmisteet lisäsivät virtsan eritystä, mutta niiden käyttö tähän tarkoitukseen jäi satunnaiseksi. Lazare Rivière (1589–1655) käytti kuitenkin kalomelia virtsan erityksen lisäämiseksi 1600-luvun puolivälissä. Asia havaittiin uudelleen 1800-luvun alkupuolella ja Jendrassik kiinnitti siihen huomiota jälleen vuonna 1886. Kalomelia oli kuitenkin annettava suun kautta niin suurina annoksina, että se aiheutti usein ripulia ja myrkytysoireita, ja lihakseen annetut ruiskeet olivat kovin kivuliaita. Yhdysvalloissa kuppataudin hoitoon kasviöljyseoksena käytetty merkurisalisyylihappo oli melko hyvin siedettyä.

Alfred Vogl havaitsi vuonna 1919, samoin kuin Saxl ja Heilig vuonna 1920, että myös eräät uudet ja paremmin siedetyt orgaaniset elohopeavalmisteet olivat voimakkaasti virtsaneritystä lisääviä. Osa niistä soveltui vesiliukoisina laskimoon ruiskutettavaksi. Eräiden valmisteiden kohdalla samanaikainen teofylliinin antaminen paransi vielä virtsaneritystä lisäävää tehoa. Näiden havaintojen perusteella kehitettiinkin 1920-luvulla eräitä teofylliinin kanssa laskimoon annettavia sekä yksinään lihakseen annettavia valmisteita, jotka olivat yleensä tehokkaita ja hyvin siedettyjä. Valmisteiden kauppanimiä olivat mm. Diurgan, Mersalyl, Novasurol, Novurit ja Salyrgan.

Ruiskeisiin liittyvät haitat saivat lääketehtaat kehittämään myös parempia suun kautta annettavia, virtsaneritystä lisääviä lääkeaineita. Esimerkkinä näistä voidaan mainita vielä 1950-luvun puolivälissä markkinoille tullut lääketehdas Ferrosanin valmiste Oradon. Sen vaikuttavana aineena oli 3-hydroksimerkuri-2-metoksi-succinimidopropan-theophyllin. Lääkkeen tehon kerrottiin olevan siihenastisia paremman, ilman että se kuitenkaan aiheutti enemmän sivuvaikutuksia, kuten pahoinvointia, oksennusta ja ripulia. Vasta 1950-luvulla kehitetyt elohopeavapaat tiatsidit, joita voitiin antaa suun kautta, syrjäyttivät lopulta elohopeavalmisteet.

Amalgaamit ja hampaiden reikien täyttö

Plinius vanhempi (23–79 jKr.) on jo maininnut amalgaamin, elohopean ja muiden metallien muodostaman kiinteän seoksen. Kiinalaisissa kirjoituksissa on maininta hammasamalgaamista vuonna 659 jKr., samoin vuosina 1108 ja 1578. Kiinassa käytetyssä amalgaamissa oli 100 osaa elohopeaa, 45 osaa hopeaa ja 900 osaa tinaa. Euroopassa saksalainen Johann Stocker mainitsee amalgaamin vuonna 1528.

Hampaan reikien täyttämiseen käytettiin aikaisemmin vahaa ja hartsia sekä 1400-luvun puolivälistä lehtikultaa ja lyijyä. Lyijyn käyttö aiheutti vaurioita täytettävän reiän seinämissä ja karies yleensä uusiutui melko nopeasti. Menetelmän seurauksena hampaan reikien täyttöä nimitettiin aina 1900-luvun puoliväliin saakka plombeeraukseksi (lat. plumbum, lyijy, ransk. plomber, täyttää lyijyllä hampaassa oleva reikä). Italialainen lääkäri Giovanni d’Arcoli eli Johannes Arculanus (k. noin 1458) otti vuonna 1427 käyttöön hampaanreikien täyttämisen lehtikullalla. Taipuisa ja adhesiivinen lehtikulta voitiin pakata reikään melko hyvin, varsinkin jos se vielä kuumennettiin ennen käyttöä. Menetelmä oli kuitenkin kallis.

Ranskalaiset Crawcour-veljekset oppivat vuonna 1833 sekoittamaan hopearahasta veistettyjä lastuja elohopeaan, jolloin syntyi muovailtava, nopeasti kivikovaksi kovettuva massa. He lähtivät kauppaamaan ainetta, "Royal Mineral Succedaneum", Yhdysvaltoihin. Kun alussa esiintyneiden vaikeuksien jälkeen karioituneita hampaita opittiin valmistelemaan kunnolla ennen täyttöä, tunnustettiin amalgaami käyttökelpoiseksi hampaiden paikkausaineeksi. Amalgaami oli huomattavasti halvempi reikien täyttöaine kuin lehtikulta. Seurauksena oli ankara taloudellinen taistelu, joka päättyi amalgaamin voittoon.

Elohopean tunnettu myrkyllisyys johti tietenkin ajatukset heti myös amalgaamipaikkojen mahdolliseen myrkyllisyyteen. Fougelberg oli jo vuonna 1849 pohtinut, että syljen amalgaamissa aiheuttamat muutokset voisivat vahingoittaa sekä hammasta että terveyttä yleisesti. Mitään selkeitä haittoja ei kuitenkaan ollut todettavissa. Kun vielä yhdysvaltalainen Greene Vardiman Black (1836–1915) onnistui kehittämään vuonna 1895 amalgaamin, josta vapautui vähemmän elohopeaa kuin aikaisemmista, tuli amalgaamista pääasiallinen "plombeerausaine" aina 1900-luvun loppupuolelle saakka.

Uusi amalgaamitaistelu alkoi 1920-luvulla. Saksalainen kemisti Alfred Stock (1876–1946) väitti nimittäin vuonna 1926, että ns. kupariamalgaamista valmistetuista hampaiden paikoista voi irrota elohopeaa, joka voi aiheuttaa vakavia terveysongelmia. Sen jälkeen keskustelu aiheesta on aaltoillut laidasta toiseen. Myös ns. hopea-amalgaami nousi keskustelujen kohteeksi 1980-luvun alkutaitteessa Ruotsissa.

Todisteet terveyshaittojen puolesta ja vastaan eivät ole olleet yleisesti ottaen kiistattomia, mutta myös varmoilta vaikuttavia haittatapauksia on todettu. Oireet, joihin vedotaan, ovat usein yleisiä ihmisen huonovointisuuden ilmaisimia, ja niiden takana voivat olla lukemattomat syyt psyykkisistä rasitusilmiöistä alkaen. Elohopeamäärien mittaukset verestä, eritteistä ja hiuksista ovat antaneet ristiriitaisia tuloksia oireisiin verrattuna.

On kuitenkin varmaa, että amalgaamipaikoista joutuu elohopeaa ruoansulatuskanavaan. Paikat kuluvat vähitellen ja toisaalta on todettu, että myös amalgaamissa elohopean määrä vähenee lähellä pintaa olevissa osissa vuosien mittaan. Kysymys onkin siitä, onko hammaspaikoista elimistöön joutuva elohopeamäärä merkityksellinen ja haitallinen yksinään tai muualta elimistöön tulevan elohopean lisänä. Ja kun elohopea on haitallinen aine, onko sen käytöstä paikkausaineena saatava hyöty suurempi kuin sen käytöstä mahdollisesti aiheutuva haitta.

Metallisen elohopean imeytymistä ruoansulatuskanavasta elimistöön on pidetty merkityksettömänä. Sen sijaan orgaaniset elohopeayhdisteet ovat varmasti haitallisia. Tieto siitä, miten metallinen elohopea voisi muuttua ruoansulatuskanavassa orgaaniseen muotoon elimistön omien tai mikrobien biologisten prosessien seurauksena, on kuitenkin ollut yhä puutteellista. Jorma Leistevuon väitöskirja vuonna 2002 on antanut lisätietoja asiasta: Hampaiden amalgaamitäytteistä vapautuu elohopeaa ja myös suun bakteerit voivat muuttaa sitä orgaanisiksi yhdisteiksi.

Elohopeayhdisteet antiseptisinä aineina

Bakteriologian kehittyminen 1800-luvun lopulla johti laajaan tutkimukseen ja kokeiluun bakteereja tappavien aineiden löytämiseksi. Silloin mielenkiinto kohdistui myös elohopeavalmisteisiin, joista osa todettiin nopeasti antiseptisiksi eli bakteereita tappaviksi.

Sublimaatti tehosi bakteereihin kasvua estävästi jo 1:100 000 vahvuisena liuoksena, mutta desinfioivana sitä oli käytettävä yleensä 1:1000 vahvuisena. Se soveltui käsien ja ihon sekä vaatteiden desinfiointiin. Eräs käytetty valmiste oli eosiinilla punaiseksi värjätyt Angerer-Pastillit, joissa oli puolet sublimaattia ja puolet ruokasuolaa. Pastilleista valmistetussa liuoksessa muodostuva kaksoissuola Na2HgCl4 voimisti desinfioivaa tehoa. Tuberkuloottisten huoneiden pesemiseen käytettiin 5-kertaista vahvuutta eli 1:200 vahvuista liuosta.

Saksalainen Fürbringer suositteli vuonna 1888 kirurgiseen käsien desinfiointiin pesua 4 minuutin ajan 70 % alkoholilla ja 3 minuutina ajan 0,1 % sublimaattiliuoksella. Sublimaatti aiheutti kuitenkin usein ihottumia käsiin, mikä oli tärkeä syy kumista valmistettujen leikkauskäsineiden käyttöön ottoon.

Leikkausalueen ihon puhdistukseen käytettiin fluoreseiinilla värjättyä merkurokromin eli dibrom-oxymerkurin 2%:sta liuosta, jolla oli sama teho kuin 5 %:lla jodispriillä. Merkurokromiliuos oli kivuton iholla, mutta se värjäsi ihon voimakkaasti punaiseksi. Värin sai poistetuksi natriumhypokloriittiliuoksella. Merkurokromin 1%:nen liuos sopi myös limakalvojen ja virtsarakon käsittelyyn.

Trakooman hoitoon käytettiin 1700-luvulta alkaen silmävoiteita, joissa eräissä oli vaikuttavana aineena mercurius praecipitatus albus (elohopean valkoinen saostuma eli merkuriammoniumkloridi, toiselta nimeltään hydrargyrum chloramidatum). Se tunnettiin "Valkoisen presipitaattisalvan" nimellä vielä 1930-luvulla ihon sienitautien hoidossa. Kraupa käytti elohopean oxysyanaattia 1:5000 -vahvuisena liuoksena silmissä mahdollisten märkäbakteerien hävittämiseen ennen kaihileikkausta. Unguentum hydrargyri oxidi flavi eli Unguentum Pagenstecheri, keltainen silmäsalva, sisälsi n. 10 % keltaista merkurioksidia. Se oli yleinen lääke silmän sidekalvon tulehdusten hoidossa.

Elohopeapitoinen tiomersaali eli mertiolaatti on säilyttänyt näihin päiviin asti asemansa rokotteiden säilytysaineena. Elohopeavalmisteita käytettiin 1900-luvun alussa myös katgutin steriloimiseen, koska se ei kovettanut katgutia samalla tavalla kuin esim. formaliini.

Ulkonaisesti aikaisemmin käytettyjä valmisteita ovat olleet myös Donovanin liuos eli Liquor Arsenii et Hydrargyri Iodidi, joka sisältää arseeni- ja elohopeajodidia 1 %:n kumpaakin, sekä elohopeajodidi (Mercuric iodide), joka oli suosittu valmiste 1900-luvun alkutaitteessa.

Elohopea ympäristöongelmana

Viittasin jo aikaisemmin eräisiin haittoihin, joita elohopean valmistus, prosessointi ja käyttö ovat aiheuttaneet elin- ja työympäristössä. Elohopean käyttö ja merkitys lisääntyivät erityisesti 1600-luvulta alkaen tieteen ja teollisuuden kehittymisen seurauksena. Vähitellen valmistettiin yhä uusia epäorgaanisia ja myöhemmin myös orgaanisia elohopeayhdisteitä sekä lääketieteen että teollisuuden käyttöön.

Elohopeamyrkytyksiä ilmenikin yleisesti alkemistien ja myöhemmin kemian laboratorioissa sekä elohopeapitoisia aineita valmistavassa ja käsittelevässä teollisuudessa. Ympäristöön elohopeaa levisi ilman mukana pölynä avoimista kaivoksista ja höyryinä metallinvalmistuslaitoksista. Alaskan inuiittien elimistössä on ollut luulöydösten mukaan merkittäviä määriä elohopeaa jo vuoden 400 jKr. vaiheilla. Mahdollisesti elohopea on levinnyt sinne ilmavirtojen mukana samoin kuin Grönlannin mannerjäässä todettu lyijy. Aivan viime aikojen havainnot tukevatkin tätä käsitystä.

Augsburgilainen lääkäri Ellenbog laati vuonna 1473 ennen kaikkea kultasepille tarkoitetun kirjoituksen "Von den giftigen besen Tempffen und Reuchen". Se sisältää neuvoja siitä, miten tulee suojautua hiilenpölyltä sekä lyijyn, elohopean ja typpihapon höyryiltä. Kirjoitus lienee vanhin ammattihygieniaan liittyvä ohjelehtinen. Paracelsuksen kirjoituksissa puhutaan elohopean haitoista 1500-luvun alkupuolella ja ammattitautien tutkija Bernardino Ramazzini (1633–1714) kiinnitti niihin huomiota vuonna 1713. Elohopeamyrkytykset Nürnbergin ja Fürthin peilitehtaissa saivat vuonna 1847 aikaan Saksan Baijerissa ensimmäiset työsuojeluohjeet. Sisätautilääkäri Alfred Kussmaul (1822–1902) kuvasi nämä myrkytykset vuonna 1861.

Aikaisemmin hatuntekijät saivat usein elohopeamyrkytyksen, käytettyään elohopeasuoloja huovan valmistamiseen kaniinin karvoista. Oireina oli ärtyneisyyttä, muistin menetystä, masennusta, tuskaisuutta ja persoonallisuuden muutoksia. Tätä mielentilan häiriönä esiintyvää elohopeamyrkytystä nimitettiin erethismiksi (kreik. eretho, ärsyttää, erethismus, ärtyneisyys) ja se oli pohjana tunnetulle sananparrelle "Hullu kuin hatuntekijä". Asia on saanut muistomerkkinsä englantilaisen lastenkirjailijan Lewis Carrollin (1832–1898, oik. nimeltään Charles Lutwidge Dogson) satukirjassa Liisa Ihmemaassa (Alice’s Adventures In Wonderland, 1865) esiintyvässä Hullussa hatuntekijässä.

Sublimaattia käytettiin 0,75 % -liuoksena puutavaran lahonestämiseen jo vuonna 1832, jolloin irlantilainen kemisti J. H. Kyan (1774–1850) patentoi sen. Menetelmää sanottiin keksijänsä mukaan kyanisoimiseksi. Silloin ei vielä tiedetty, että menetelmä perustui lahottajasienten toiminnan estämiseen. Samaan perustui myös fenyylimerkuriasetaatin käyttö kasvien ja hedelmäpuiden ruiskuttamiseen kasvituholaisten hävittämiseksi, siemenviljan peittaamiseen, kankaiden säilöntäaineena sekä homeen ja levien kasvua ehkäisevänä lisäaineena venemaaleissa. Tarvittavien aineiden valmistaminen ja niiden käyttö ovat aiheuttaneet elohopeamyrkytyksiä työntekijöille ja levittäneet elohopeaa ympäristöön.

Teollisuudessa elohopeaa on käytetty laajamittaisesti mm. kloorikaasun ja lipeän valmistuksessa ruokasuolasta. Samoin elohopeayhdisteitä on käytetty estämään paperinvalmistuksessa mikrobeista johtuvaa puu- ja paperimassan limoittumista. Teollisuuden prosesseissa käytettyjä epäorgaanisia ja orgaanisia elohopeayhdisteitä on joutuneet suurina määrinä maaperään, vesistöihin ja myös ilmaan. Sen lisäksi elohopeaa on joutunut vesistöihin mm. kaivostoiminnan, tekoaltaiden rakentamisen ja soiden kuivattamisen seurauksena. Nykyään suuri osa luonnossa olevasta elohopeasta tulee laskeutumana ilmaan tapahtuvista päästöistä ja ainakin paikoin se on pääasiallinen syy maaperän elohopean jatkuvaan lisäykseen. Vedessä ja maaperässä mikro-organismit muuttavat elohopeayhdisteitä orgaanisiksi yhdisteiksi, jotka kulkeutuvat haitallisina pitoisuuksina ravintoketjuun, lopulta kaloihin ja muihin veden eläviin, joita käytetään ihmisten ravintona.

Japanissa Kiushun saarella olevassa Minamatan lahdessa ilmeni vuosina 1953–1960 kalojen ja simpukoiden kuolemia. Vuonna 1956 todettiin ihmisten sairastuneen keskushermostoa tuhoavaan tautiin syötyään orgaanisia elohopeayhdisteitä sisältäviä kaloja ja simpukoita. Samantapaisia oireita todettiin myös merilinnuilla ja kissoilla. Saastumiseen olivat syynä kemiallisia yhdisteitä valmistaneen Chisso-yhtymän jätevedet. Saastepäästöt loppuivat vasta 1969 muutetun lainsäädännön jälkeen. Vuoden 1992 alkuun mennessä oli virallisesti myönnetty 2252 sairaustapausta, joista 1228 oli johtanut kuolemaan. Sairaustapauksia on mahdollisesti ollut yli 10 000. Irakissa todettiin vuonna 1971 elohopeayhdisteillä peitatun siemenviljan käytöstä ravinnoksi aiheutunut myrkytyskatastrofi, jossa 459 ihmistä kuoli ja tuhannet saivat pysyviä hermostovaurioita. Suomessa on annettu suosituksia kalojen käytön rajoittamiseksi ravintona paperiteollisuuden päästöistä aiheutuneiden elohopeapitoisuuksien vuoksi.

Elohopea on muodostanut selvästi terveysvaaran myös sitä käsitelleille hammaslääkäreille ja hammashoitajille. Erityisesti ns. kupariamalgaamin valmistaminen sitä sisältäviä tabletteja kuumentamalla haihdutti ilmaan elohopeaa, jota hammaslääkärit ja hammashoitajat saivat hengityksen mukana elimistöönsä haitallisina määrinä. Heillä on ilmennyt elohopean aiheuttamia myrkytysoireita, ja useilla raskaana olleilla naisilla esiintyi sen seurauksena keskenmenoja ja sikiövaurioita sekä lapsilla synnynnäisiä vammoja. Haastattelutietojen mukaan kyseistä kupariamalgaamia on käytetty Suomessa hyvin rajoitetusti 1930- ja 1940-luvuilla. [Kolme edellistä virkettä lisätty marraskuussa 2007.] Hammaslääkärin työhön liittyvä elohopea on aikanaan ollut myös merkittävä ympäristöhaitta, sillä sitä on joutunut maaperään ja ennen kaikkea vesistöihin vapaana elohopeana ja amalgaamin jätteenä. Ongelma on vähentynyt, kun amalgaamin käytöstä hampaiden paikkauksessa on luovuttu yhä enemmän erityisesti 1990-luvulta alkaen. Vainajien tuhkaaminen eli polttohautaus on levittänyt ja levittää yhä huomattavia määriä amalgaamipaikoista höyrystyvää elohopeaa ilmaan ja sieltä edelleen luontoon.

Rikkoutuneista kuumemittareista lattialautojen väleihin joutunut elohopea on muodostanut vanhoissa sairaaloissa myrkytysvaaran elohopeahöyryjen seurauksena. Vaikka lämpömittareissa ei ole, harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta, ollut elohopeaa enää vuosikymmeniin, puhuvat jopa sääasiantuntijat yhä edelleen elohopean nousemisesta ja laskemisesta. Metallisen elohopeaan lasiputkessa olevaa pylvästä käytettiin aikaisemmin myös painetason määrittämiseen ilmanpaineen mittareissa (ilmapuntareissa eli barometreissa) ja verenpainemittareissa. Verenpainemittarien elohopea on ollut esillä mahdollisena ympäristömyrkkynä, mutta ilmanpaineen mittarien kohdalla vastaavaa huolta ei ole tullut esiin. Elohopeaa sisältäneet pienoisparistot ovat aikaisemmin aiheuttaneet myrkytysvaaran paristoja nielleille lapsille. Myrkytysoireiden lisäksi elohopea ja sen yhdisteet voivat aiheuttaa allergisia reaktioita, jotka eivät ole kovin yleisiä.

Yhdysvaltalaiset tutkijat ovat vuonna 1999 onnistuneet siirtämään Deinococcus radiodurans -bakteeriin neljä geeniä, joiden ansiosta se pystyy hajottamaan myrkyllisiä kemikaaleja ja muuntamaan myös elohopeaa ja sen yhdisteitä vähemmän haitalliseen muotoon. Tavoitteena on käyttää bakteeria myrkkyjen saastuttamien maa-alueiden puhdistukseen.

Yhteenveto

Elohopealääkityksen hyöty kuppataudin hoidossa on ollut kyseenalainen. Puhdistavana hoitona ja hampaidensaantipulverina se on ollut hyödytön ja haitallinen. Siitä on ollut selvästi apua turvotusten hoidossa, hammasamalgaamina ja ulkoisesti käytettyinä antiseptisinä aineina, ja niissä myös haitat ovat olleet melko vähäiset. Teollisessa toiminnassa elohopea on ollut aikanaan hyödyllistä, mutta se on aiheuttanut runsaasti altistumista työntekijöille. Ympäristöön joutuneena elohopeasta ja sen yhdisteistä on ollut myrkyllisyytensä takia suurta haittaa sekä luonnolle että ihmisille.

Kirjoitus on valmistunut syyskuussa 2002 esityönä esitelmälle "Merkuriuksen seikkailut lääketieteen maailmassa" Hammaslääketiede – Odontologi 2002 -tapahtumassa 8.11.2002, järjestäjänä Suomen Hammaslääkäriseura Apollonia. Tekstissä merkitty lisäys marraskuussa 2007.

Julkaistu lyhennettynä: Suomen Hammaslääkärilehti 2003: 6: 280–284.

Kirjallisuutta:

Bergmark, M.: En bok om gifter och förgiftningar. Del 2. Gifter på gott och ont. Prismaserien. Lund 1974.

Brummer, P.: Elohopea lääkkeenä. Teoksessa: Lääketieteen historiaa tarinoina. Leiras Oy, Turku. Helsinki 1983.

Cowen, D. L. and Helfand, W. H.: Pharmacy, An Illustrated History. Harry N. Abrams, New York, Printed in Japan 1990.

Dalén, P.: En amalgamsanering 1916. Svensk Medicinhistorisk Tidskrift Vol. 4 Nr 1, 219–223, 2000. Trelleborg 2000.

Hako, M. (toim): Kansanomainen lääkintätietous. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 229, 4 Osa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Turku 1957.

Hendry, W. F., Hern, R. P. A. and Cole, P. J.: Was Young’s syndrome caused by exposure to mercury in childhood? British Medical Journal No 6919, Vol. 307: 1579–1582 (1993).

Komulainen, M. ym.: Elohopea allergeenina ja ympäristömyrkkynä. Suomen Lääkärilehti 1992: 3: 156–162.

Leistevuo, J.: Dental Amalgam Fillings: Inorganic and Organic Mercury in the Oral and Gastrointestinal Environment (Hammasamalgaamipaikat: epäorgaaninen ja orgaaninen elohopea suussa ja suolistossa). 2002.

Linder, J.: Avhandling om gifter (De Venenis). Översatt av Arne Jönsson och Arne Olsson. Apotekarsocieteten. Kristianstan 1998.

Lüdy-Tenger, F.: Alchemistische und Chemistische Zeichen. Berlin 1928. Neudruck, Würzburg 1973.

Mann, J.: Murha, taikuus ja lääkintä – Lääkeaineiden historiaa. Art House. Helsinki 2002.

Martinez, D., Lohs, K.: Gift. Magie und Realität, Nutzen und Verderben. Edition Leipzig. Zwickau 1985.

Müller, R.: Hygiene. Luft, Boden, Wasser, Nahrung, Kleideung, Körperpflege, Wohnung, Gewerbe, Eugenik. Vierte, verbesserte Auflage, Urban & Schwarzenberg, Berlin-München 1949.

Müller, R.: Medizinische Mikrobiologie, Parasiten, Bakterien, Immunität. Vierte, neubearbeitete Auflage, Urban & Schwarzenberg, Berlin – München 1950.

Møller, K.: Farmakologi. Det teoretiske grundlag for rationel farmakoterapi. 3. udgave. Nyt Nordisk Forlag – Arnold Busck, Kjøbenhavn 1946.

Oradon, uusi peroraalinen elohopeadiuretikum. [Ilmoitus.] Duodecim Vol. 72 (1956): 275–276

Porter, R. (ed.): Cambridge Illustrated History of Medicine. Cambridge University Press. First published 1996. Cambridge 1996.

Relander, K.: Toht. Selldénin havainnot elohopeacyaniidin käyttämisessä difteriassa. Duodecim Vol. 3 (1886): 110–111.

Ring, M. E.: Geschichte der Zahnmedizin. Könemann. Printed in Hong Kong, China, 1997. [Alkuperäinen teos: Dentistry 1985.]

Suomen Farmakopea, Kuudes painos – Pharmacopoea Fennica, Editio sexta. Helsinki 1937.

Turi, J.: Kertomus saamelaisista. Saamen kielestä suomentanut Samuli Aikio. (Alkuperäinen teos. Muittalus samid birra, 1910.) WSOY Porvoo–Helsinki–Juva, Porvoo 1979.

Widström, E.: Amalgaami huolestuttaa Ruotsissa. Suomen Lääkärilehti 1992: 21: 1993–1995.

Vuorinen, H. S.: Tauti(n)en historia. Vastapaino. Jyväskylä 2002.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON