Arno Forsius

Meripihka lääketieteessä

Keski-Euroopassa on nykyäänkin varsin tavallista, että lapsille hankitaan hampaiden puhkeamisen aikaan meripihkasta valmistetut helmet. Kaulassa kannettavan meripihkan uskotaan nimittäin poistavan tai ainakin vähentävän merkittävästi hampaiden puhkeamisesta lapsille aiheutuvia kipuja ja vaivoja. Tämä uskomus pohjautuu jo satoja vuosia sitten syntyneeseen perinteeseen.

Thales Miletolainen ja meripihka

Kuuluisa kreikkalainen luonnonfilosofi Thales Miletolainen (n. 640–548 eKr.), yksi muinaisen Hellaan seitsemästä viisaasta, oli suorittanut kokeiluja magneettikiven vetovoiman kanssa. Sen lisäksi hän tutki myös meripihkan ominaisuuksia.

Meripihkaa voitiin polttaa ja sen kreikkalainen nimi elektron tarkoittaakin "ainetta joka voi palaa". Latinankielessä meripihkasta käytettiin joskus kreikkalaisperäistä nimeä electrum, mutta yleisimmin myös palamiseen ilmeisestikin viittaavaa nimitystä sucinum tai succinum.

Thales totesi, että meripihka tuli "magneettiseksi", kun hän hankasi sitä kuivalla villavaatelapulla. Se ei tosin vetänyt puoleensa rautalastuja, mutta kylläkin sellaisia kevyitä esineitä kuten pellavannöyhtää, hiuksia jne. Thales ei tietenkään voinut aavistaa, että meripihkan hankaamisesta syntynyt vetovoima ja magnetismi kohtaisivat toisensa noin 2400 vuotta myöhemmin.

Meripihkan alkuperä ja käyttö

Meripihka on tertiäärikauden männyn (Pinus succinifera) kovettunutta pihkaa, jota löydetään rantahiekasta erityisesti Itämeren etelärannikolta ja myös Pohjanmeren rannikolta Jyllannin niemimaalla. Keskiajan alkupuolelta lähtien meripihkan keräämistä tapahtui varsinkin Pommerin ja Preussin rannikolla nyk. Saksan demokraattisen tasavallan ja Puolan alueilla.

Suurin osa Itämeren rannikon meripihkasta on myyty keskiajalla Keski- ja Etelä Eurooppaan rukousnauhojen ja korujen valmistamista varten. Suomessa meripihkakorujen löydöt ovat olleet harvinaisia.

Myöhempinä aikoina meripihkasta on valmistettu korujen ohella eräitä käyttöesineitä, kuten savukeimukkeita, piipun suukappaleita ja piipunpesiä. Suomessa meripihkaa käytetään nykyään vain koruina. Joskus niiden ostamisen syynä on kuulemma uskomus siitä, että meripihka sähköisten ominaisuuksiensa takia kaunistaa ihoa.

Elektrisiteetin aika

Englannin kuningattaren Elisabet I:n henkilääkäri William Gilbert (1544–1603) julkaisi vuonna 1600 kirjasen De magnete etc. Hänkin teki kokeita meripihkaa hankaamalla ja puhui teoksessaan havaintojensa perusteella ensimmäisen kerran elektrisiteetistä, meripihkan kreikankielisen nimen mukaan. Sen seurauksena myös sähkön perushiukkasen elektronin nimi johtuu meripihkasta.

Vasta 1700-luvulta lähtien elektrisiteetin eli sähkön merkitys alkoi kasvaa. Silloin syntyi joukko tutkijoita, joiden nimet elävät edelleen sähkön yhteydessä: Luigi Galvani (1737–1798), Alessandro Volta (1745–1821), André Ampère (1775–1836) ja Hans Christian Ørsted (1777–1851). Heistä viimeksi mainittu rakensi vuonna 1820 sähkömagneetin ja osoitti lopullisesti magnetismin ja sähkön välillä vallitsevan yhteyden.

Hollantilaisen van Musschenbroekin (1692–1761) havainnot olivat johtaneet leydeninpullon, ensimmäisen kondensaattorin, keksimiseen. Alkuvaiheessa sähköä voitiin kehittää vain hankaamalla meripihkaa ja eräitä muitakin aineita. Eteenpäin päästiin vasta, kun oli kehitetty pyörimisliikkeeseen perustuva influenssikone. Mutta siihen tarkoitukseen meripihkan kappaleet olivat aivan liian pieniä. Kohta sähköstä tuli joka tapauksessa myös suosittu sairauksien hoitokeino, mutta se ei enää kuulu tämän kirjoituksen piiriin.

Meripihkan maaginen käyttö

Kivennäisten, yrttien ja niistä valmistettujen lääkkeiden käyttö perustui aikoinaan suureksi osaksi niiden maagisiin ominaisuuksiin. Rajan vetäminen maagisen käytön ja järkiperäisen lääkekäytön välillä on useimmiten lähes mahdotonta.

Meripihkan polttamisesta syntyneen savun uskottiin karkottavan pahoja henkiä. Samoin sen sanottiin karkottavan käärmeitä. Albertus Magnuksen (n. 1193–1280) mukaan meripihkan avulla voitiin myös päästä selville naisen neitsyydestä. Meripihkan kantaminen mukana esti nenäverenvuotoja. Samoin se säilytti luonnollisen veren sydämessä eli esti pahaa verta pääsemästä sinne.

Heikkoihin silmiin siveltynä meripihka teki ne kirkkaiksi sekä poisti niiden vuotamisen, ja kuumiin paiseisiin siveltynä meripihka poisti niistä kuumuuden. Meripihkaöljy puolestaan suojeli myrkyiltä sierainten alle siveltynä ja kulkutaudeilta niiden hoitoon käytettyihin lääkkeisiin sekoitettuna.

Meripihkan käyttö lääkkeenä

Humoraaliopin mukaan jokaisessa elimistön nesteessä oli tietty määrä kuumuutta tai kylmyyttä ja kuivuutta tai kosteutta, jotka olivat alkuaineiden perusominaisuuksia. Humoraaliopin mukaan sairauksien hoitokeinot valittiin siten, että niillä voitiin korjata nesteiden epätasapainoon liittyvä häiriötila. Tähän perustuva meripihkan käyttö lääkkeenä jatkui yleisesti aina 1800-luvun puoliväliin saakka.

Meripihkaa käytettiin lääkkeeksi jauhettuna ja polttaessa syntyvänä savuna. Sen lisäksi meripihkasta valmistettiin tislaamalla kallisarvoisena pidettyä öljyä, Oleum Succini. Meripihkaa ja meripihkaöljyä käytettiin sekä paikallisesti että sisällisesti annettuna. Sisälliset lääkkeet valmistettiin yleensä käyttämällä nesteenä jotakin kasveista saatavaa keitettä tai haudetta.

Meripihka sopi erilaisten ja erityisesti kosteiden pään tautien hoidoksi, koska sillä oli kyky poistaa ylimääräistä nestettä ja parantaa liman- ja nesteenvuotoa, myös muualta kuin päästä. Juuri näiden ominaisuuksien vuoksi meripihkaa pidettiin arvokkaana lääkkeenä. Pään taudeissa ja hammassäryssä voitiin käyttää myös meripihkan savua. Sillä voitiin samoin hoitaa yskää ja riutumista eli keuhkotautia.

Pään vikojen ohella meripihkaöljy auttoi hermoston uupumisessa, mielenhäiriöissä ja kaatumataudissa. Samoin se virkisti ja vahvisti kaikkia ruumiin ja sielun voimia sekä avarsi ja voimisti aivoja.

Meripihka oli oivallinen vatsalääke ja sillä oli ilmeisesti aivan todellistakin vaikutusta ruoansulatuselimiin, koska meripihkan hiojilla tiedetään esiintyneen yleisesti maha- ja suolistovaivoja. Naistentaudeissa meripihkaa käytettiin hoitona erilaisissa kuukautishäiriöissä. Meripihka helpotti ja nopeutti myös synnytystä.

Miehillä meripihkaa käytettiin "siemenvuodon" (gonorrhoean) hoitoon. Sen lisäksi meripihka auttoi virtsaummessa. Munuais- ja rakkovikoja, kuten kiviä ja virtsaamisen vaikeuksia, voitiin hoitaa myös meripihkaöljyllä

Kiinan perinteisessä lääketieteessä meripihkaa on käytetty rauhoittavana lääkkeenä unettomuuden, liiallisen unennäön, sydämentykytyksen ja kouristusten hoidossa. Samoin sitä on käytetty hoitona virtsaamiskivuissa ja verivirtsaisuudessa virtsaelinten äkillisen tulehduksen tai kivitaudin yhteydessä.

Meripihkalääkkeet 1800-luvulla Suomessa

Meripihkan tärkein kemiallinen rakenneosa on meripihkahappo eli butaani-di-happo. Siitä valmistetut lääkkeet olivatkin yleisimpiä meripihkalääkkeitä 1800-luvulla. Meripihkahapolla oli käsityksen mukaan rauhoittava ja kouristuksia laukaiseva (antispasmodinen) vaikutus.

Tunnettu meripihkahappoa sisältävä lääke oli Prinsin tipat. Niitä käytettiin elvyttävänä lääkkeenä raskaana olevien ja synnyttäjien hoidossa. Samassa tarkoituksessa käytettiin myös erilaisia meripihkahappopulvereita.

Jos lapset olivat hampaiden puhkeamisen aikaan kovin kärsimättömiä, annettiin niille varsinkin illalla Prinsin tippoja, millä oli tavallisesti rauhoittava vaikutus. Tippoja käytettiin myös pikkulasten kouristusten ja selittämättömän yöitkemisen hoitona, viime mainitussa vaivassa rintamaidon kanssa annettuna.

Julkaistu aikaisemmin: Suomen Lääkärilehti 1991: 4: 317–318. Tarkistettu maaliskuussa 2003.

Kirjallisuutta:

Bergmark, M.: Medicinsk magi, Om tro, förtroende och godtrohet. Natur och kultur, Stockholm, Falun 1966.

Dictionary of Traditional Chinese Medicine. The Commercial Press, Ltd, Hong Kong, Third Printing 1988.

Forsius, S. A.: MINEROGRAPHIA, Thet är Mineralers/ åthskillighe Jordeslags/Metallers eller malmars och Edle Steenars Beskrifwelse. Aff förnemlige Authoribus sammanhämptat/ och medh flijt disponerat Vthi Tree Böker/ Aff M. SIGFRIDO ARONO FORSIO. Nu medh eghen bekostnadt vplagdt och aff Trycket förfärdigat. I Stockholm/ hoos Ignatium Meurer/ Åhr 1643. — Facsimile, Forssa 1973 (julkaissut ja alkulauseen kirjoittanut A. Laitakari).

Haartman, C.: Anvisningar till igenkännande af de allmännaste sjukdomar hos menniskan samt den första behandlingen af dem, ---, Första delen, Om Barnsjukdomar. J. Simelii arfvingar, Helsingfors 1844.

Hartman, C. J.: Husläkaren, eller Allmänna och Enskilda Föreskrifter i Sundhetslära, ---. Tredje förbättrade Upplagan, Zacharias Haeggström, Stockholm 1835.

Müller, R.: Hygiene. Vierte, verbesserte Auflage, Urban & Schwarzenberg, Berlin – München 1949.

[Roos, S.:] Kristillinen ja Terweellinen Lasten Kaswattaminen, Toinen Osa: Lasten kiwut, niiden syyt ja holhous. P. Tikkasen kustannuksella, Suomalaisen Kirjallisuuden-Seuran Kirjapaino, Helsinki 1857.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON