Arno Forsius

Franz Anton Mesmer (1734—1815) ja animaalinen magnetismi

Franz (oik. Friedrich) Anton Mesmer syntyi vuonna 1734 Schwabenissa, Bodenseehen kuuluvan Unterseen rannalla olevassa Iznangin kylässä, joka kuuluu nykyään Saksaan. Hänen isänsä oli hiippakunnan metsänhoitaja ja metsästäjä. Kyläkoulua käydessään Franz Mesmer sai läheisessä luostarissa eräältä kirkonmieheltä opetusta myös latinan kielessä ja musiikissa, joista varsinkin jälkimmäinen oli hänelle mieluisaa. Mesmer kävi 12-vuotiaasta jesuiittakoulua Konstanzissa neljän vuoden ajan. Sen jälkeen hän opiskeli Dillingenin jesuiittayliopistossa ja siirtyi sieltä Ingolstadtin yliopistoon, jossa hänet ilmeisesti promovoitiin filosofian tohtoriksi.

Alun perin kirkonmiehen uralle aikonut Mesmer aloitti kuitenkin vuonna 1759 lääketieteen opiskelun Wienin yliopistossa, jonka lääketieteellinen tiedekunta oli tuohon aikaan ehkä merkittävin koko Euroopassa. Siellä hän saavutti lääketieteen tohtorin arvon vuonna 1766 julkaistuaan väitöskirjan "De Planetarum influxu [---]" (Kiertotähtien vaikutuksesta ihmisruumiiseen). Aiheen valinnan selittää se, että Mesmer oli hyvin kiinnostunut astrologiasta.

Tutkimuksessaan Mesmer esitti, että maailmankaikkeudessa oli vuoksen ja luoteen tavoin virtaavaa hienoa eteeristä ainetta eli fluidumia. Sen välityksellä tapahtuivat kaikki kaukovaikutukset, kuten magnetismi, sähköilmiöt ja painovoima, ja sen vaikutuksia säätelivät erityisesti kiertotähdet. Fluidum levisi valon tavoin suurella nopeudella ja sitä voitiin taittaa linssillä. Kun se läpäisi ruumiin, se saattoi elimet toimimaan.

Mesmer avioitui rikkaan lesken kanssa, joka omisti komean talon Wienissä maantien varrella, ja aloitti praktiikan pitämisen siinä. Potilaiden hoidon parissa kului monta vuotta ilmeisessä hiljaisuudessa, kunnes Mesmeristä tuli kuuluisa oikeastaan sattumalta vasta vuonna 1774. Silloin hänen potilaakseen tuli 29-vuotias Franzl Österlin -niminen nainen, jolla oli toistuvasti monenlaisia oireita pyörtymisestä halvauksiin ja oksennuksista kouristuksiin.

Mesmer seurasi potilaansa taudin vaihteluja ja päätteli niiden johtuvan kosmisen fluidumin virtausrytmeistä. Hän uskoi virtausten taustalla olevan magneettisia rytmejä ja päätti hoitaa sairautta magneettien avulla. Hän asetti yhden teräsmagneetin potilaan vatsalle ja kaksi muuta potilaan kummankin jalan päälle. Potilas tunsi nopeasti eri puolilla kivuliaita virtauksia, jotka lopuksi keskittyivät vartalon alaosaan. Sen jälkeen potilas tunsi itsensä useiden tuntien ajan täysin oireettomaksi.

Mesmer sai saman tapaisia tuloksia useilla muillakin potilailla ja hän uskoi paljastaneensa luonnon suuren salaisuuden. Fluidumin virtauksen väheneminen tai lakkaaminen elimistössä ja erityisesti hermostossa aiheutti lähes kaikki sairaudet ja virtausten parantaminen magneettien avulla oli niiden tehokkain hoitokeino. Mesmer kutsui ilmiötä nimellä "thierische Magnetismus" eli animaalinen magnetismi. Hän selosti teoriaansa useissa kirjoituksissa, joita hän lähetti vuonna 1775 moniin eurooppalaisiin yliopistoihin. Hän esitteli myös parannustaitojaan useilla matkoillaan Etelä-Saksassa.

Saksassa vaikutti marraskuusta 1774 kesäkuuhun 1775 Ellwangenissa (an der Jagst, Münchenistä noin 140 km luoteeseen) ja sen jälkeen Regensburgissa (Münchenistä noin 105 km pohjoiskoilliseen) jesuiittaisä Johann Joseph Gassner (1727—1779), joka saavutti suurta kuuluisuutta eksorkistina eli henkien manaajana ja parantajana. Hänen käsityksensä mukaan kaikki taudit ja vaivat johtuivat paholaisesta ja sen sotajoukoista. Gassnerin luokse saapui päivästä toiseen suuria määriä "riivattuja" ihmisiä hakemaan apua. Hän houkutteli esiin sairauden oireet, huusi Kristusta avukseen, pani kätensä sairaan päälle sekä käski paholaista poistumaan ja viemään taudin mennessään. Münchenin yliopisto pyysi Mesmeriltä vuonna 1775 lausuntoa Gassnerin toiminnasta. Mesmerin saaman käsityksen mukaan Gassner pystyi todella parantamaan sairaita, mutta ei suinkaan eksorkismilla vaan animaalisen magnetismin avulla. Gassnerin julkinen esiintyminen eksorkistina kiellettiin vuonna 1776 keisari Josef II:n (1741—1790) antamalla käskyllä.

Gassnerin toimintaa tarkastellessaan Mesmer tuli siihen tulokseen, että animaalisen magnetismin kautta tapahtuvassa hoidossa ei tarvittu metallisia magneetteja. Hän luopuikin vuodesta 1776 alkaen niiden käytöstä, jotta niistä ei olisi aiheutunut väärinkäsityksiä animaalisen magnetismin suhteen. Mesmer alkoi itse käyttää fluidumin siirtämisessä ihmisestä toiseen käsiään, ensisijaisesti liikuttamalla kämmeniään ilmassa lähellä hoidettavan henkilön vartalon pintaa päästä jalkoihin saakka. Tällainen fluidumin siirtäminen käsillä oli Mesmerin mukaan mahdollista myös esineisiin ja aineisiin, mm. veteen.

Tieto Mesmerin hoitomenetelmistä ja niiden aiheuttamista parannuksista levisi pian kaikkialle Eurooppaan. Hänen talonsa täyttyi sairaista, jotka pyrkivät ihmetohtorin puheille. Mesmer oli siis saavuttanut potilaskunnan suosion, mutta toivomaansa Wienin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan tunnustusta hän ei saanut. Tiedekunta selitti, että Mesmerin tulokset oli selitettävissä pelkästään mielikuvituksen voiman avulla. Tämän lisäksi tuli vielä vuonna 1778 kuuluisan 18-vuotiaan naispianistin ja myöhemmin säveltäjän Maria Theresia von Paradis'in (1759—1824) tapaus. Hän oli ollut sokea 4 vuoden ikäisestä saakka ja Mesmerin ilmoitettiin parantaneen hänen näkönsä animaalisen magnetismin avulla. Paraneminen osoittautui kuitenkin ohimeneväksi tai se oli pelkästään kuviteltua.

Mesmer joutui Wienissä riitoihin myös lääkintäviranomaisten kanssa. Lääkärikunta syytti Mesmeriä huijauksesta ja keisarinna Maria Theresia asetti tutkimuskomitean selvittämään asiaa. Skandaalin uhkan edessä Mesmer katsoi parhaaksi muuttaa Pariisiin.

Mesmer siirtyi siis vuonna 1778 Pariisiin, jossa vallankumousta edeltävinä vuosina oli suotuisa ilmapiiri monenlaisille poikkeaville ajatussuunnille. Mesmerin oppi eli mesmerismi saavutti siellä nopeasti vastakaikua ja lääkärienkin keskuudessa oli hänen oppejaan kannattavia. Vähitellen hänen salonkinsa täyttyi potilaista ja hänen antamansa hoidot olivat suosittuja erityisesti "parempien piirien" naisten keskuudessa, jotka pitivät magnetisoimista muotiin kuuluvana ilmiönä.

Suurin osa Mesmerin potilaista oli nuorehkoja naisia, joilla esiintyi monenlaisia vakavilta vaikuttavia ruumiillisia tuntemuksia. Niiden taustalla oli kuitenkin psyykkisiä ongelmia ja Mesmerin suggestiiviset, mielentilaan vaikuttavat hoidot tehosivat usein niihin. Mesmerismin suosiota voidaan pitää eräänlaisena oman aikakautensa psyykkisenä epidemiana.

Alussa Mesmerin hoito oli yksilöllistä, mutta potilaiden lisääntyessä hoidettiin suurempia ryhmiä yhdessä. Sitä varten otettiin käyttöön suuri, "magneettisella" vedellä täytetty sammio, "baquet", joka sijoitettiin keskelle salongin lattiaa. Puusta tehdyn sammion pohjalla oli veden peitossa tiettyihin asentoihin sijoitettuja pulloja, lasimurskaa ja rautalastuja. Sammion päällä oli puinen, kaksiosainen kansi ja siinä olevien reikien kautta kohosivat esiin pystyssä olevat rautatangot, joiden yläpää oli taivutettu suoraan kulmaan "kädensijaksi".

Potilaat saattoivat hoitaa oireitaan ohjaamalla sammiossa olevan rautasauvan yläosan koskettamaan sitä paikkaa, jossa vaivoja esiintyi. Magnetismin tehoa ja voimaa voitiin parantaa sillä, että potilaat pitivät lisäksi kiinni toistensa käsistä. Mesmer liikkui taikurin sauva kädessään violetissa puvussa potilaiden keskellä. Hän viihdytti potilaitaan soittamalla lasiharmonikkaa ja myöhemmin hän palkkasi avukseen orkesterin. Mesmer oli myös "magnetisoinut" erään puistossa olevan puun, niin että köyhät ihmiset saattoivat sitä koskettamalla päästä osalliseksi hänen hoidostaan maksutta.

Mesmer pyrki saattamaan potilaat kriisiin, jossa esiintyi monenlaisia oireita kuten pahoinvointia, hikoilua, kouristuksia, huutoa, naurua ja itkua. Alttiutta kriiseihin lisäsi se, että magnetisointi saattoi kestää tuntikausia. Kriisin puhjettua potilaat vietiin viereisiin huoneisiin, joissa Mesmer tai hänen avustajansa hoitivat heitä henkilökohtaisesti magnetisoimalla kämmenillään lähellä vartalon pintaa, kunnes kriisi meni ohi. Kukaan ulkopuolinen henkilö ei saanut mennä hoidon aikana näihin huoneisiin

Mesmerin kannattajiin kuului myös nimekkäitä vallankumouksen ajan henkilöitä. Mesmerismi oli eräs niistä uusista "tieteistä", joihin liittyi sosiaalisen uudistuksen odotuksia valistuksen ja vallankumouksen hengessä. Mesmerismin kannattajiin liittyi monenlaisia mystikkoja, kulttien ihailijoita ja tieteen amatöörejä. Uskontojen edustajien suhtautuminen siihen vaihteli innostuksesta tuomitsemiseen.

Ranskalainen upseeri Armand-Marie-Jacques de Chastenet eli markiisi de Puységur (1751—1825) perusti Mesmerin kanssa vuonna 1784 Strassburgiin (Strasbourg) erityisen seuran "Société d'Harmonie". De Chastenet kehitti vuodesta 1785 alkaen "magneettisen unen", unissakävelyä vastaavan tilan, joka saatiin aikaan hoidettavassa magnetisoijan "uskon ja tahdon" avulla.

Mesmerin menestyksestä huolimatta lääketieteen ja muiden tieteiden edustajat eivät hyväksyneet hänen oppiaan, vaikka Mesmer pitikin itseään tiedemiehenä ja keksijänä. Kuningas Louis (Ludvig) XVI nimesi vuonna 1784 Pariisin tiedeakatemian jäsenistä ja lääkäreistä erityisen lautakunnan tutkimaan Mesmerin oppia. Sen puheenjohtajana oli yhdysvaltalainen valtiomies ja luonnontutkija Benjamin Franklin (1706—1790) ja jäseninä mm. kemisti Antoine-Laurent Lavoisier (1742—1794), tähtitieteilijä Jean-Sylvain Bailly (1736—1793) ja lääkäri Joseph-Ignace Guillotin (1738—1814). Lautakunta hylkäsi Mesmerin animaalisen magnetismin epätieteellisenä, sillä mitään fluidumia ei voitu osoittaa.

Komitea ei kuitenkaan voinut kieltää menetelmän käytännöllistä soveltamista. Silti lautakunta kiinnitti samalla Mesmerin hoitomenetelmiä kuvaavan raportin perusteella huomiota niihin vaaroihin, jotka saattoivat liittyä suggestion kohteena olevien henkilöiden mahdollisuuteen joutua seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi.

Vähitellen Mesmerin oppi joutui epäsuosioon, sillä sitä alettiin pitää selvänä temppuiluna ja Mesmeriä petkuttajana. Vallankumouksen puhjettua Mesmer lähtikin pois Pariisista. Jonkin aikaa hän näyttää olleen matkoilla, mutta vuonna 1791 hän palasi Wieniin. Siellä hän joutui pian vankilaan epäiltynä osallisuudesta ystävänsä, paroni Riedelin ns. jakobiinisalaliittoon, mutta hänet vapautettiin todisteiden puutteessa. Sen jälkeen Mesmer matkusti syntymäseudulleen Bodenseen lähistölle. Välillä hän asui Sveitsissä Thurgaun kantonin Wagenhausenissa ja sai vuonna 1794 kantonin kansalaisoikeuden. Mesmer oli vuonna 1799 Pariisissa ja yritti siellä saada takaisin vallankumouksessa menettämänsä omaisuuden. Hän muutti vuonna 1802 lopullisesti takaisin Bodenseen seudulle, jossa hän asui viimeksi Meersburgissa. Siellä hän vietti rauhallista elämää ja julkaisi vuonna 1814 pääteoksensa "Mesmerismus oder das System der Wechselwirkung". Mesmer kuoli Meersburgissa vuonna 1815.

Saksalaiset romantikot kiinnostuivat mesmerismistä 1800-luvun alussa ja vähitellen se levisi eri puolille maailmaa. Saksan lisäksi mesmerismi sai vahvan jalansijan varsinkin Pohjois-Amerikan siirtokunnissa ja vähän myöhemmin myös Englannissa. Romanttisen luonnonfilosofian piirissä mesmerismistä muodostui sielutieteessä käytetty tutkimusmenetelmä.

Vaikka mesmerismin lähtökohtana olivat Mesmerin kosmologiset, fysiologiset ja hoidolliset aatteet, siihen sisältyi myös tulevan kehityksen siemeniä. Mesmerin hoitoihin liittyvät kriisitilat olivat alkuna hypnoosin kehittämiselle 1800-luvun puolivälin jälkeen. Hypnotismi on yhä osittain ankkuroitunut näihin lähtökohtiinsa, mikä on ollut osittain esteenä sen kehitykselle.

Mesmerismiä voidaan pitää psykosomaattisen lääketieteen, psykoanalyysin ja ryhmähoitojen esivaiheena. Mesmerismi vaikutti 1800-luvun loppuun saakka laajasti tieteeseen, taiteeseen ja arkipäivään. Salatieteissä, parapsykologiassa ja vaihtoehtoisissa hoidoissa se otetaan vakavasti vieläkin. Mesmer itse ei ollut tietoinen näistä mahdollisuuksista, jotka tulivat esiin vasta hänen kuoltuaan. Sen takia häntä onkin sanottu sokeaksi profeetaksi.

Kirjoitus on valmistunut kesäkuussa 2000.

Kirjallisuutta:

Dumesnil, R. und Schadewaldt, H.: Die Berühmten Ärzte. Aulis Verlag Deubner & Co KG Köln, (ilman painovuotta, noin 1970)

Gilman, S.: Psychotherapy. Teoksessa: Bynum, W. F. and Porter, R. (editors): Companion Encyclopedia of the History of Medicine. Volume 2. Routledge. Reprinted in Great Britain 1994. First published 1993

Schott, H.: Die Chronik der Medizin. Chronik. Printed in Belgium 1997 [1. Auflage 1993]

TAKAISIN IHMISIÄ LÄÄKETIETEEN HISTORIASSA HAKEMISTOON