Arno Forsius

Lähde- ja mineraalivesien historiaa

Terveyslähteiden varhaishistoriaa

Vettä on käytetty tautien parantamiseen kautta aikojen sekä sisäisesti nautittuna että ulkoisesti kylpyinä. Eräiden lähteiden parantaviin vesiin on luotettu jo antiikin aikana. Veden tärkeän merkityksen vuoksi lähteisiin liittyy paljon myyttejä ja niitä on yleisesti pidetty pyhinä.

Antiikin Kreikassa tunnettiin lähde "alyssa pege", jonka vettä käytettiin rabieksen eli raivotaudin hoitoon. Kyrenessä Pohjois-Afrikassa, nykyisen Libyan alueella, pidettiin erästä Apollolle nimettyä lähdettä pyhänä ja parantavana. Joidenkin lähteiden uskottiin tuovan muutakin onnea kuin terveyttä. Boiotialaisen Hippokrene -lähteen (kreik. hippos, hevonen, khrene, lähde) kerrottiin syntyneen muusain lemmikin, Pegasos -hevosen kavion iskusta. Siitä, joka joi tästä lähteestä, tuli runoilija. Delfoin pyhällä alueella kävijät puhdistautuivat synneistä kastamalla kätensä ja otsansa Parnassos -vuoren juurella olevan Kastalia -lähteen vedellä. Myöskin tämän lähteen vesi antoi runoilijoille innoitusta. Mekan kaupungin kaivo Semsem oli arabeille pyhä jo ennen islamin aikaa.

Lähteissä uskottiin asuvan onnea tuottavia haltiattaria, kuten mm. Syrakusan ulkopuolella olevassa lähteessä, jota kreikkalaiset kutsuivat nimellä Arethusa (foinik. arethoysa, ihmelähde). Martialis mainitsee, että lähteissä asusti nymfejä ja nereidejä, joista jälkimmäiset olivat merenjumala Nereuksen tyttäriä. Veden puhtauden kannalta oli hyödyllistä, että kansa uskoi kauniin haltijattaren kostavan lähteen likaamisen. Kelttien kulttuurissa terveyden jumalatar Sirona oli myös terveyslähteiden suojelijatar. Roomalaisilla vastaava jumalatar oli Juturna ja etruskeilla Egeria.

Sveitsiläissyntyinen lääketieteen uudistaja Paracelsus (1493–1541) uskoi vielä vuonna 1530 teoksessa "Liber de nymphis", että veden haltiattaret undiinit (latin. unda, aalto) kuuluivat keijujen joukkoon. Niillä ei ollut kuolematonta sielua, mutta sen ne saattoivat kuitenkin saada yhdynnässä "maallisen" miehen kanssa.

Paracelsus oli kemiallisen ajattelutapansa ansiosta vaikuttamassa mineraalivesien käyttöön tiettyjen sairauksien hoitona. Hän kuvasi ensimmäisenä happovesilähteiden veden käytön ruoansulatuksen parantamiseksi. Paracelsuksen ajatusten ja uskon mukaan parantavassa vedessä oli salaista ja elvyttävää happoa, acidum occultum (latin. acidum, happo; occultum, salainen), mikä ilmeni mm. vedessä kehittyvistä pienistä kaasukuplista.

Parantamisen idea liittyi käsitykseen, että terveyslähteen vedessä oleva happo liuotti elimistössä olevia haitallisia suoloja ja ajoi ne pois munuaisten kautta. Mitä enemmän happoa vedessä oli, sitä tehokkaammin vaikuttavana sitä pidettiin. Tämän yleisesti hyväksytyn käsityksen mukaan kaikkia parantavina pidettyjä lähteitä alettiin nimittää happovesilähteiksi. Sittemmin niiden nimitykset ovat kehittyneet eri maissa eri tavoin. Osa niistä viittaa yhä lähteiden käyttöön terveyden hoidossa, mutta osa johtuu lähdeveden happo- tai mineraalipitoisuudesta tai muusta asiayhteydestä.

Lääkärien käyttämässä latinan kielessä terveyslähteen nimenä oli fons soteris eli pelastava lähde, vaihtoehtoisesti myös fons saluber tai aquae salubres (latin. fons, lähde; saluber, terveellinen; kreik. soter, pelastaja, uskonnossa vapahtaja). Ruotsin kielessä terveyslähteen nimenä oli kauan surbrunn (hapanlähde, oik. -kaivo), mutta myöhemmin siitä alettiin käyttää nimiä hälsobrunn tai hälsokälla. Sana brunn johtui siitä, että todellisuudessa terveyslähteet olivat lähteiden paikalle tai lähelle rakennettuja kaivoja. Suomen kielessä puhuttiin pitkään runnista (sanasta brunn), joskus hapelähteestä ja nykyään terveyslähteestä.

Saksan kielessä terveyslähteestä käytettiin nimiä Brunnen, Sauerbrunnen, Gesundbrunnen, Heilbrunnen ja Heilquelle (saks. sauer, hapan; gesund, terve; heil, terve; Brunnen, lähde, kaivo; Quelle, lähde). Saksan kielessä Bad tarkoittaa kylvyn lisäksi kylpylää ja näissä kylpylöissä on usein ollut tarjolla myös terveyslähdetoimintaa. Ranskan kielessä terveyslähde on source mineral tai source de santé (ransk. source, lähde; mineral, kivennäis-; santé, terveys).

Englannin kielessä terveyslähde on mineral spring (engl. mineral, mineraali-; spring, lähde), mutta siitä käytetään myös nimeä spa, Belgiassa sijaitsevan Spa'n kaupungin mukaan, jossa oli suosittu terveyslähde ja -kylpylä. Spa on yleistynyt useissa kielissä erityisesti matkailun alalla tarkoittamaan mineraalivesilähteen ja terveyskylpylän sijaintipaikkaa ja niiden yhteydessä toimivaa lomahotellia. Englannin kielessä, varsinkin Yhdysvalloissa, soda fountain ("soodavesilähde") tarkoittaa ravintoloissa, hotelleissa ja lääkekaupoissa (drug store) sijaitsevaa myyntipistettä, josta saa ostaa soodavettä, jäätelöä ja salaatteja ym.

Happovesilähteiden suosio sairauksien hoitopaikkoina alkoi lisääntyä nopeasti etenkin Keski-Euroopassa. Siihen vaikuttivat 1600-luvulla mm. Hallessa toiminut saksalainen lääkäri Friedrich Hoffmann (1660–1742), Hoffmannin tippojen (Balsamum vitae Hofmanni) keksijä, sekä 1700-luvulla ranskalainen Théophile de Bordeu (1722–1776), joka oli havainnut Pyreneiden vuoristossa olevien lähteiden parantavan vaikutuksen.

Terveyslähteiden äärelle ja ympärille kehittyi kaivohuoneita ja kylpyparantoloita, joiden lääkäreinä toimivat tavallisesti yliopistojen lääketieteen professorit ja lähdepaikkakuntien huomattavat lääkärit. Terveyslähteiden kuuluisuus ja suosio ratkaisivat usein sen, oliko lähteen yhteydessä vain "kaivohuone" vai myös kylpyparantola. Useat Keski-Euroopan terveyslähteistä olivat hyvin suosittuja aina 1900-luvun puolelle saakka ja niissä kävi suuria määriä asiakkaita pitkien matkojen takaa, jopa toisista maanosista saakka. Usein hoidot kestivät muutaman viikon ajan ja eräiden terveyslähteiden yhteyteen rakennettiin suurenmoisia hotelleja ja ravintoloita sekä teattereita ja konserttisaleja asiakkaiden viihtyvyyden lisäämiseksi.

Eräiden terveyslähteiden vesien mukaan on valmistettu myös sairauksien hoidossa käytettyjä suoloja, joita nautitaan veteen sekoitettuina. Tärkeimmät niistä ovat Karlsbadin tekosuola (Karlsbader Salz), jonka pääasiallinen vaikuttava aine on natriumsulfaatti. Sitä käytettiin erityisesti vatsavaivojen ja ummetuksen hoitoon. Emsin tekosuola (Emser Salz) oli pääasiallisesti natriumbikarbonaattia, ja sitä käytettiin kurkkukipujen, kurkunpääntulehduksen ja yskän hoitoon. Karlsbadin eli nykyinen Karlovy Vary'n kylpyläkaupunki sijaitsee Tsekin maassa, entisessä Saksan Länsi-Böömissä. Bad Emsi'n kylpyläkaupunki on Saksassa Rheinland-Pfalzin osavaltiossa.

Terveyslähteitä Ruotsissa ja Suomessa

Ruotsalainen lääkäri Urban Hjärne (1641–1724) oleskeli useita vuosia ulkomailla, mm. Saksassa, Alankomaissa, Englannissa ja Ranskassa, ja sinä aikana heräsi hänen mielenkiintonsa terveyslähteitä kohtaan. Hänen aloitteestaan perustettiin Ruotsin ensimmäinen terveyslähde eli "surbrunn" vuonna 1678 Medevin kartanon rauta- ja rikkipitoisen lähteen äärelle, lähellä Vättern'in rantaa Itä-Götanmaassa. Muita kuuluisia terveyslähteitä Ruotsissa olivat mm. Sätra, Ramlösa ja Loka.

Suomessa Elias Til-Landz (1640–1693), Turun akatemian järjestyksessä toinen lääketieteen professori, oli saanut Urban Hjärneltä herätteen terveyslähteen käyttöön ottamiseksi Suomessa. Tavoitteena oli ennen kaikkea taistelu Turun saaristossa esiintynyttä lepraa eli spitaalia vastaan. Til-Landzin aloitteesta rakennettiin vuonna 1688 silloisen Turun lähellä olleen Kupittaan lähteen äärelle potilaiden hoitoa varten tarvittavat suojarakennelmat. Potilaiden jatkohoito tapahtui Nauvossa Seilin saarella sijainneessa hospitaalissa.

Turun akatemian lääketieteen professori Peter Elfving (1677–1726) otti 1720-luvulla käyttöön Naantalin terveyslähteen. Kupittaan terveyslähteen toiminta hiipui välillä, mutta professori Herman Diedrich Spöring (1701–1747) otti sen uudelleen käyttöön, kun hän oli muuttanut vuonna 1728 Turkuun. Kuitenkin vasta vuonna 1741 julkaistiin Spöringin johdolla väitöskirja Kupittaan lähdeveden ominaisuuksista ja vaikutuksista. Väittelijänä oli ensimmäinen Suomessa kokonaan opiskelunsa suorittanut lääkäri Johannes Ekelund (n. 1712–1746).

Edellä mainittujen lisäksi terveyslähteitä oli Suomessa ennen 1700-luvun puoliväliä mm. Köyliössä, Hämeenkyrössä, Limingassa ja Oulussa. Sittemmin terveyslähteitä etsittiin Suomessa miltei kaikkialta. Niiden ihmeitä tekevästä siunauksesta pyrkivät osallisiksi ennen kaikkea kaupunkien varakkaimmat säätyläiset. Näin syntyi Suomessakin kaivohuonekulttuuri, joka saavutti kukoistuksensa 1800-luvulla.

Lisäys heinäkuussa 2015: Toimittaja Pirjo Latva-Mantila lähetti tiedon Isojoella Lauhanvuoren kansallispuistossa sijaitsevasta pienestä, 1,5–2 metriä syvästä Spitaalijärvestä. Erään tarinan mukaan järven vedellä uskottiin olevan sairauksia ja erityisesti spitaalia eli lepraa parantava vaikutus. Järven kuuluisaa "parannusvettä" vietiin aikoinaan myös Venäjän ruhtinaille.

Terveysvesien tutkimus

Lähdevesien ominaisuuksien määrittely perustui kauan aikaa niiden fysikaalisiin ominaisuuksiin sekä makuun ja hajuun. Alkemistit olivat jo pitkään olleet kiinnostuneita erilaisia aineita haihduttaessa esiintyvistä ilmiöistä. Myös lähdevesiä haihdutettiin ja jäljelle jääneet aineet tutkittiin kuivamenetelmällä. Eräässä 1500-luvulla julkaistussa kirjassa suositeltiin, että haihduttaessa jäljelle jäänyttä kiinteää ainetta maistettiin, sen sisältämien kiteiden muoto tarkistettiin ja osa aineesta heitettiin tuleen, jolloin rikki voitiin tunnistaa sen luonteenomaisesta hajusta ja suola sen kiteiden aiheuttamasta ritinästä. Toisinaan kiinteä aine asetettiin vielä kuumalle raudalle ja seurattiin, miten se muuttui kuumentuessaan.

Aachenilainen Valerius yritti ensimmäisen kerran lähteiden mineraalivesien kemiallista tutkimista vuonna 1697. Vasta kvalitatiivisen kemian analyysit antoivat tarkempaa tietoa parantavien terveyslähteiden vedessä olevista aineista. Myöhempien aikojen kemisteistä mm. saksalainen Martin Klaproth (1743–1817) selvitti erilaisten terveysvesien laadullisia ominaisuuksia. Useissa tutkimuksissa kävi ilmi, että niiden kemiallinen koostumus vaihteli lähteiden sijaintipaikkojen mukaan ja että eräin poikkeuksin veden kemiallisella koostumuksella ja parantavalla vaikutuksella ei ollut merkittävää yhteyttä. Toisin sanoen suuri osa "happovesilähteistä" ei ollut kemiallisesti lainkaan "happamia" ja osa niistä oli selvästi alkalisia eli "emäksisiä".

Happovesilähteiden happoa edustava aine oli "hiilihappo", joko hiilidioksidina tai hiilihapon suoloina. Muita merkittävinä pitoisuuksina esiintyviä suoloja olivat suolahapon muodostamat kloridit ja rikkihapon muodostamat sulfaatit. Suolojen toisena osana olivat tavallisesti natrium, kalium, kalsium, magnesium tai rauta. Kyseisistä suoloista terveyden kannalta tärkein oli ilmeisesti rauta, josta oli usein puutetta. Elimistön toimintaan selvimmin vaikuttavia olivat natriumsulfaatti ja magnesiumsulfaatti, joilla oli suoliston toimintaa edistävä vaikutus.

Kun terveyslähteiden vedet oli vähitellen saatu kemiallisesti tutkituiksi, käytettiin terveyslähteistä mm. seuraavaa jaottelua: lämminvesilähteet, kalkkia ja muita maaperän aineksia sisältävä lähteet, rikkipitoiset lähteet, magnesiumsulfaattipitoiset lähteet, rautalähteet, natriumsulfaattilähteet, suolalähteet (sisälsivät tavallista ruokasuolaa eli natriumkloridia) ja emäksiset lähteet.

Jokaiselle lähdetyypille valikoituivat omat hoidon kohteensa, jotka perustuivat osittain käytännön kokemuksiin, mutta suureksi osaksi vaikutukset olivat uskonvaraisia. Osa "kaivon juonnin" tehosta johtui sen aikana noudatetuista terveellisemmistä elämäntavoista, levosta ja mahdollisesti runsaiden ja haitallisten lääkitysten pois jäännistä. Parhaita tuloksia saatiin ehkä vatsavaivoissa, kihdin oireissa ja hermostollisissa häiriöissä. Oli olemassa myös käsityksiä siitä, mihin tauteihin tiettyjä lähdevesiä ei pitänyt käyttää, mutta tämä luettelo oli vähälukuinen.

Tutkimusmenetelmien kehittyessä terveysvesien tutkimusta jatkettiin. Aivan 1800-luvun lopulla keksittiin radioaktiivisuus ja sen jälkeen myös menetelmiä siitä aiheutuvan säteilyn mittaamiseksi. Eräiden vesien radioaktiivisuus todettiin vuonna 1896 (Becquerel) ja vuonna 1905 otettiin käyttöön Engler & Sieveking'in kehittämä fontaktoskopia (lähdevedentutkimus). Radioaktiivisuutta pidettiin aluksi suurena etuna terveysvesissä ja esim. Suomessa Runnin terveyslähdettä mainostettiin juuri sen avulla. Vasta 1940-luvulta lähtien päästiin selville kaiken radioaktiivisuuden haitallisuudesta.

Terveysvesien kauppa ja keinotekoinen valmistus

Pyrkimys ja halu hoitaa sairaita terveysvesillä lähteiden lisäksi sairaaloissa ja myös silloin, kun lähteet eivät olleet käytettävissä esim. talviaikaan, johti pian terveysvesien kauppaamiseen ja myöhemmin niiden keinotekoiseen valmistamiseen.

Mineraaliveden kauppaaminen alkoi jo 1600-luvun puolivälissä Saksan Niederselters'issä lähellä Limburg-Lahn'ia. Vettä kuljetettiin aluksi saviruukuissa. Selters'istä tuli yleiskäsite myynnissä oleville mineraalivesille. Kaupankäyntiä vastustettiin mm. sanomalla, että terveysvesi menetti tehoaan kuljetuksen seurauksena. Elias Lönnrot totesi vielä vuonna 1839 ilmestyneessä kirjassaan "Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri": "Älköön ilman suurempaa pakkoa wettä terweyslähteestä kotona juotawaksi kannettako, sillä se kadottaa woimansa matkalla."

Varhaisimmat alkoholittomat virvoitusjuomat (soft drinks) myyntiä varten valmistettiin jo 1600-luvulla vedestä ja sitruunamehusta, joiden seos makeutettiin hunajalla. Pariisissa perustettiin vuonna 1676 "Compagnie de Limonadiers" (ransk. limon, sitruuna), joka sai yksinoikeuden tuotteittensa myyntiä varten. Kaupustelijat kantoivat kadulla selässään säiliötä, josta he jakelivat kupeittain "limonadia".

Koska "salaisen hapon" aiheuttamaa kuplimista pidettiin parantamisen kannalta terveyslähteiden veden tärkeänä ominaisuutena, heräsi pian ajatus jäljitellä sitä keinotekoisesti. Pitkään vallitsi epätietoisuutta siitä, mitä ainetta lähdevedestä esiin kupliva aine oli. Jan Baptist van Helmont (1577–1644) totesi, että se oli samaa kuin mm. käymisen ja palamisen yhteydessä syntynyt kaasu, jota myös kasvit tuottivat ilmaan (gas sylvestre, metsän tuottama kaasu). Joseph Black (1728–1799) antoi sille nimen "fixed air" (sitoutunut ilma) ja Gabriel Venel piti sitä tavallisena (ulko)ilmana. Terveysvedestä vapautuvan kaasun luonteen selvitti Antoine Lavoisier (1743–1794) vuonna 1773, ja se sai nimen hiilidioksidi.

Englantilais-irlantilainen Robert Boyle (1627–1691), joka oli nykyaikaisen kemian uranuurtajia, julkaisi vuonna 1685 tutkimuksensa "Short Memoirs for the Natural Experimental History of Mineral Waters". Siinä hän käsitteli mineraalilähteiden vesien tutkimusta, vesien ominaisuuksia, niiden vaikutusta ihmiselimistöön sekä lisäksi luonnon parantavien vesien jäljittelemistä kemiallisilla ja muilla keinotekoisilla tavoilla.

Myös Suomessa pohdittiin jo 1700-luvulla keinotekoisten mineraalivesien valmistamista. Spöring katsoi arveluttaviksi yritykset valmistaa keinotekoisia mineraalivesiä, joilla olisi samat voimat kuin luonnon lähdevesillä. Hän ei kuitenkaan halunnut kokonaan kieltää mahdollisuutta valmistaa niitä, mutta täysin luonnonvesien veroisia ne eivät hänen mielestään voisi olla. Spöringin seuraaja Johan Haartman (1725–1787) oli samoin kiinnostunut mineraalivesien käytöstä sairauksien hoidossa ja hän julkaisi vuonna 1765 kirjoituksen "Om artificielt mineralvattens bruk och verkan". Hän yritti itsekin valmistaa keinotekoista mineraalivettä, lähinnä sairaaloissa hoidettaville ja kaukana terveyslähteistä asuville potilaille. Valmistaminen tapahtui siten, että raikkaalla lähdevedellä täytettyyn pulloon pantiin yön ajaksi riippumaan pellavakangaspussi, jossa oli raudan viilanlastuja ja hienonnettua rikkiä.

Keinotekoisten terveysvesien valmistus laajeni kemiallisten analyysien ja muiden menetelmien edelleen kehittyessä. Englantilainen kemisti, filosofi ja maallikkosaarnaaja Joseph Priestley (1733–1804) tutki hiilidioksidia ("fixed air"), jota kehittyi mm. olutpanimoiden käymissammioissa. Hän pystyi valmistamaan hiilidioksidia myös rikkihapon avulla kalkkikivestä ja kehitti erityisen laitteen kaasun johtamiseksi veteen. Priestley julkaisi vuonna 1772 tutkielman "Directions for impregnating water with fixed air .... to communicate the peculiar Spirit and Virtues of Pyrmont water" (Ohjeita veden kyllästämiseksi hiilidioksidilla --- keinona välittää Pyrmontin (lähde)vedelle ominaista henkeä ja voimaa). Hän esitteli laitteensa College of Physicians -seuran kokouksessa Lontoossa samana vuonna ja otaksui, että pumppua käyttäen veteen voitaisiin saada enemmän hiilidioksidia. Antoine Lavoisier esitti saman ajatuksen Pariisissa vuonna 1773. Priestley'ä pidetään yleisesti alkoholittomien virvoitusjuomien (soft drink) "isänä". Kuten hänen tutkielmansa otsikosta voidaan päätellä, hänkin pohti asiaa terveysvesien parantavien ominaisuuksien kannalta.

Englannin Manchsterissä asunutta apteekkaria Thomas Henryä pidetään ensimmäisenä hiilihappopitoisen virvoitusjuoman teollisena valmistajana. Hän valmisti sitä Priestley'n keksintöön perustuvaa laitetta käyttäen 12 gallonan vetoisissa tynnyreissä (1 tynnyri 54,6 l, 1 gallona 4,55 l). (Encycl. Br. CD 1999.) En ole löytänyt mainintaa hänen toimintansa alkamisen ajankohdasta, mutta se lienee tapahtunut 1780-luvun lopputaiteen tienoilla.

Sveitsin Genevessä toiminut saksalaissyntyinen kelloseppä Johann Jakob Schweppe (1740–1821) oli perehtynyt Priestley'n ja Lavoisier'n kirjoituksiin ja jatkoi tutkimusta hiilihappoa sisältävien vesien valmistamiseksi. Schweppe kehitti 1780-luvun lopulla koneen, jolla hän pystyi tekemään hiilihappopitoisia vesiä omaan käyttöön, ja lisäksi hän jakoi niitä ilmaiseksi tuntemiensa lääkäreiden varattomille potilaille. Pian myös maksavat asiakkaat halusivat ostaa niitä ja niin syntyi tarve parantaa edelleen valmistusmenetelmä. Vähitellen vesien hiilihappopitoisuus saatiin vastaamaan luonnon lähdevesien tasoa tai jopa sitä suuremmaksi. Schweppe sai heti kilpailijoita ja vuonna 1790 hän perusti insinööri Nicholas Paul'in ja tämän isän Jacques Paulin sekä apteekkari Henry Albert Gossen kanssa yrityksen, jolla oli entistä tehokkaammat laitteet. Yritys valmisti useiden terveyslähteiden vesiä jäljitteleviä tuotteita.

Yritys, jossa Schweppe oli osakkaana, aloitti hänen johdollaan toiminnan Lontoossa ilmeisesti jo vuonna 1792. Englantilainen teollisuusmies ja koneiden rakentaja Matthew Boulton (1728–1809) kirjoitti vuonna 1794 lääkäri ja filosofi Erasmus Darwinille (1731–1802): "J. Schweppe valmistaa kolmenlaista mineraalivettä. No 1 on juotavaksi aterian yhteydessä. No 2 on munuaistautisille potilaille ja No 3 sisältää eniten alkalia (emästä) annettavaksi vain vaikeimmille tapauksille." Tiberius Cavallo puolestaan julkaisi vuonna 1798 tutkielman "Essay on the Medicinal Properties of Factitious Airs" ja viittasi siinä Schweppen juomien erinomaisuuteen.

Edellä olevasta käy ilmi, että hiilihappopitoisilla mineraalijuomilla oli 1790-luvulla jo hoidollisia tavoitteita. Tämä suuntaus voimistui 1800-luvun alussa, jolloin oli mahdollista valmistaa riittävällä tarkkuudella erilaisia suoloja sisältäviä juomia, ja lisäksi myydä hiilihappopitoisia juomia poltetusta savesta ja myöhemmin lasista valmistetuissa, painetta kestävissä pulloissa, joissa juomat säilyttivät sisältämänsä hiilihapon. Saksassa apteekkari ja lääkäri Struve aloitti "lääkitsevien" suolojen lisäämisen juotaviin vesiin vuonna 1818 ja perusti ensimmäisen mineraalivesitehtaan Dresdenissä vuonna 1820. Suomessa kemian professori Pehr Adolf von Bonsdorff (1791–1839) perusti yhdessä Victor Hartwallin kanssa vuonna 1832 yhtiön keinotekoisten kivennäisvesien valmistamista varten.

Terveyslähteistä saadut tai keinotekoisina juomina valmistetut terveysjuomat säilyivät lääketieteen hoitokeinona aina 1900-luvun alkutaitteeseen saakka. Terveyslähteiden "parantavien" vesien nauttiminen on edelleen suosittua terveyskylpylöiden lomahoitojen yhteydessä, mutta pullotetuista kivennäisvesistä on tullut melkein pelkästään aterian yhteydessä käytettäviä ruokajuomia.

Kirjoitus on valmistunut syyskuussa 2006. Tekstissä mainittu lisäys heinäkuussa 2015.

Kirjallisuutta:

Bergmark, M.: Bad och bot, Om vattnet som läkemedel och njutningsmedel. Natur och kultur, Stockholm. Andra omarbetade och utökade upplagan, Falun 1964.

[The] Encyclopædia Britannica. Eleventh Edition. Hakusanat: Aerated waters Vol 1; Mineral waters Vol. 18. New York 1910–1911.

Encyclopaedia Britannica CD 1999 Standard Edition. [Hakusana: Soft drinks.]

Fagerlund, L. W. och Tigerstedt, R.: Medicinens studium vid Åbo universitet. Åbo universitets lärdomshistoria 1. Medicinen. Skrifter utgifna af Svenska Literatursällskapet i Finland XVI. Helsingfors 1890.

Heikkinen, A.: Terveyden ja ilon tähden. Herrasväki liikkeellä Suomessa 1700- ja 1800-luvuilla. Suomen Historiallinen Seura. Historiallisia tutkimuksia 159. Jyväskylä 1991.

Hudson, J.: Suurin tiede. Kemian historia. Art House, Helsinki. 2. painos, Jyväskylä 2002.

Kivalo, E.: Turun Akatemian lääketieteen professoreiden merkitys Naantalin terveyslähde- ja kylpylätoiminnassa. Hippokrates, Suomen Lääketieteen Historian Seuran vuosikirja 1990, Vammala 1990. 63–70.

Koskimies, R.: Porthanin aika. Tutkielmia ja kuvauksia. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. Helsinki 1956.

Müller, R.: Hygiene. Luft, Boden, Wasser, Nahrung, Kleidung, Körperpflege, Wohnung, Gewerbe, Eugenik. Vierte, verbesserte Auflage, Urban & Schwarzenberg, Berlin–München 1949.

Internet: http://members.tripod.com/~MikeSheridan/schweppes1.htm (myös /schweppes2.htm ja /schweppes3.htm). [Laaja tiedosto Jakob Schweppestä ja Schweppes -yrityksestä.] 2006.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON