Arno Forsius

Itämaan tietäjät ja heidän lahjansa Jeesus-lapselle –

kulta, suitsuke ja mirha lääkkeinä

Jeesuksen syntymä sijoittui aikoinaan kristillisen maailman kalenteriin joulupäiväksi. Raamatun kertomuksen mukaan taivaalle oli ilmaantunut kirkas tähti ilmoittamaan juutalaisten kuninkaan syntymästä. Tämä loistavan valon havaittuaan itämaiset tietäjät, joiden nimet olivat legendan mukaan Melchior, Kaspar ja Balthasar, lähtivät vaeltamaan Kaanaan maahan. Sieltä heitä neuvottiin menemään Juudean Betlehemiin, jossa he löysivätkin vastasyntyneen Jeesus-lapsen äitinsä kanssa majatalon karjasuojasta. Osoittaakseen kunnioitustaan uudelle kuninkaalle tietäjät toivat hänelle kalliina lahjoina kultaa, suitsuketta ja mirhaa, ilmeisesti parasta mitä tiesivät.

Päivä, jolloin itämaiden tietäjät saapuivat kunnioittamaan Jeesusta, tunnetaan meillä loppiaisena. Se on kristillisten kulttuurien kalentereissa jouluaaton jälkeen kolmastoista päivä ja joulupäivän jälkeen kahdestoista päivä. Laskentatavan erilaisuus näkyy myös loppiaisen nimityksissä (ruots. trettondagen, aik. Heliga tre konungars dag, saks. Dreikönigsfest tai -tag, engl. Epiphany, Twelfth day; huom! loppiaisaatto on engl. Twelfth Night.)

Kreikankielisen Raamatun mukaan tietäjät olivat maageja (kreik. magos), joilla tarkoitettiin taikojen tekijöitä, astrologeja ja ennustajia. Kirkkoisät ovat arvelleet, että he olivat kotoisin Arabiasta tai Persiasta (nyk. Iran), ja olettamuksen mukaan heillä on tarkoitettu viisaita miehiä tai pappeja, jotka osasivat tulkita tähtitaivaan ilmiöitä, selittää unia ja hallita muita salaisia taitoja. Tietäjien kyvyt toimia parantajina eivät ole tiedossa, mutta kaikkia heidän tuomiaan lahjoja on kyllä käytetty myös sairauksien hoitoon. Tässä kirjoituksessa tarkastellaankin kultaa, suitsuketta ja mirhaa lääketieteen kannalta.

Kulta ja kullan yhdisteet

Kulta (kreik. khrysos, latin. aurum), arvokkaimpana kaikista metalleista, oli ammoisista ajoista liitetty astrologiassa aurinkoon (kreik. helios, latin. sol). Siksi kullalla katsottiin olevan maagisia voimia, joiden vuoksi sitä käytettiin monin tavoin tautien parannuskeinona. Lääkkeisiin sekoitettiin kultaa lehtenä, taontasileenä tai viilanpuruna, tai lääkettä tehostettiin säilyttämällä sitä kultaisessa astiassa. Kullan lääkekäytön aiheita olivat mm. sydänvaivat, pahanhajuinen suu, näön vahvistaminen, elämän- ja sielunhengen (pneuman) vahvistaminen, surumielisyys ja hämmentyminen, kaatumatauti ja spitaali, pahat näyt ja unet, pyörtyileminen, vilkas mielikuvitus ja itsekseen puhuminen. Kudosten polttamiseen tarkoitettuja metallisia instrumentteja pidettiin tavallista tehokkaampina, jos ne olivat kullasta valmistettuja. Kullan osuus mainituissa hoidoissa oli pelkästään maaginen.

Ruotsalaisen Benedictus Olain (1524–1582) lääkärikirjassa "Een Nyttigh Läkere Book [---]" vuodelta 1578 on vain muutama kohta, jossa kulta mainittiin lääkkeenä. Päänsärkyyn käytettävissä pillereissä on kultalehteä muihin rohdoksiin sekoitettuna, kiihtymystiloihin annetuissa pillereissä on jalokivien lisäksi kultaa lehtenä tai viilanpuruna, sydämen vahvistamiseen käytetyssä siirapissa ja laastarissa on helmien ja jalokivien lisäksi myös hopea- tai kultalehteä, ja ruttotautia vastaan suositellaan talvella annettavaksi pulveria, jonka aineosia ovat jalokivien ohella myös hopea- tai kultalehti.

Kultaa opittiin käsittelemään kemiallisesti vasta keskiajan lopulla, kun alkemistit olivat keksineet 1200-luvulla suolahapon ja typpihapon, ja havainneet, että väkevän suolahapon ja typpihapon seos suhteessa 3:1 eli ns. kuningasvesi (aqua regia) pystyi liuottamaan kultaa, metallien kuningasta. Tässä kemiallisessa tapahtumassa syntyi ensisijaisesti kultakloridia HAuCl4. Vähitellen opittiin valmistamaan muitakin kullan yhdisteitä, mutta kehitys oli kuitenkin hidasta. Uusista yhdisteistä oli 1700-luvulla käytössä vain ns. räjähtävä kulta AuN2H3·3H2O, helposti räjähtävä yhdiste, jota muodostui lisättäessä väkevää ammoniumhydroksidia NH4OH kultaoksidiin Au2O3. Saksalaisen Johann Jakob Woytin (1671–1709) vuonna 1734 painetussa lääketieteellisessä teoksessa räjähdyskultaa suositeltiin hoidoksi mm. epilepsiaan ja ilmavaivoihin. Aineella sanottiin olevan myös ulostava ja hien eritystä lisäävä vaikutus. Sen ohella käytettiin edelleen maagisesti vaikuttavaa metallista kultaa.

Sata vuotta edellisen jälkeen ei ollut edistytty merkittävästi. Ruotsalaisen Sundelinin farmakologiassa vuodelta 1833 mainittiin lääkkeinä kultapöly, kultaoksidi ja natriumkultakloridi, joita käytettiin pulvereina ja pillereinä. Hoidon aiheiksi ilmoitettiin kuppatauti, syöpä, risatauti eli imusolmuketuberkuloosi, turvotukset ja krooniset ihottumat. Lisäksi suositeltiin tärkkelyksen tai liekopölyn ja kultasuolojen sekoitusta hierottaviksi kieleen tai ikeniin. Kielen sanottiin muuttuvan niistä vähitellen mustaksi. Teoksen mukaan kulta paransi aluksi potilaan yleistilaa, mutta pitkäaikainen käyttö saattoi aiheuttaa kuumetta, kouristuksia, oksennuksia, ripulia, tajuttomuutta ja lopuksi kuoleman. Nämä haittavaikutukset olivat saman tapaisia kuin kuparilla. Friedrich Oesterlenin (1812–1877) farmakologiassa vuodelta 1851 mainitaan kultayhdisteinä kultajodidi ja -syanidi. Lääkkeiden käyttöaiheet ja annostelumuodot olivat pysyneet entisen kaltaisina. Melko pian kullan käyttö lääkkeenä jäi taka-alalle.

Robert Koch (1843–1910) löysi tuberkuloosibakteerin vuonna 1882. Etsiessään hoitokeinoa tuberkuloosiin Koch totesi vuonna 1890, että kaliumkultasyanidi KAu(CN)2 tehosi tuberkuloosibakteeriin jo hyvin laimeina pitoisuuksina. Sen jälkeen tehtiin toistuvia yrityksiä kehittää kultayhdisteistä tuberkuloosin hoitoon soveltuva lääke, mutta ne eivät tuottaneet tulosta. A. Feldt otti vuonna 1914 käyttöön Krysolganin®, joka on kompleksinen orgaaninen kultavalmiste, ja kokeili sitä tuberkuloosin lääkkeenä. Samaan tarkoitukseen kokeiltiin samantyyppistä Solganalia® vuosina 1914–1924. Tulokset jäivät tulkinnanvaraisiksi eikä valmisteilla ollut ainakaan kemoterapeuttista vaikutusta. Yleisimpään käyttöön tuli H. Møllgaardin vuonna 1924 keksimä Sanokrysin®, natriumaurotiosulfaatti Na3Au·(S2O 3)2, johon kiinnitettiin suuria toiveita, mutta nekin olivat turhia. Kokeiluja tehtiin myös natriumaurikloridilla (NaAuCl4). W. Heubnerin vuonna 1933 esittämän käsityksen mukaan kyseessä oli eräänlainen ärsyketerapia.

Kultavalmisteilla tehtiin kokeiluja nivelreuman hoitamiseksi jo 1900-luvun alussa, mutta ne keskeytyivät pian. J. Schamberg ja Wright saivat vuonna 1927 Sanokrysinillä ja sen kaltaisilla yhdisteillä hyviä tuloksia lupus erythematodeksen hoidossa noin 1/3 osassa tapauksista. Sen jälkeen J. Forestier alkoi käyttää vuonna 1929 viikoittain suoneen annettuja kultayhdisteitä nivelreuman hoitoon. Eräiden tutkijoiden mukaan jopa ¾ osassa tapauksista tapahtui selvää paranemista. Kultalääkitys aiheutti kuitenkin pidempään käytettynä haittavaikutuksia noin 1/3 osalla hoidetuista. Yleisimpiä niistä olivat ihottumat, suutulehdus, suolisto-oireet, munuaisoireet, keltaisuus ja joskus trombosytopenia, aplastinen anemia tai agranulosytoosi. Pitkäaikaisissa hoidoissa esiintyi valolle alttiiden ihoalueiden värjääntymistä harmahtavaksi (chrysiasis).

Kultavalmisteet ovat säilyttäneet asemansa nivelreuman hoidossa tähän päivään saakka. 1940-luvun lopulla käytettiin lihakseen annettavia valmisteita Solganal-B® (aurotioglukoosi) ja Myocrisin® (natriumaurotiomalaatti), joista jälkimmäinen on Suomessa käytössä edelleen. Sen rinnalle on tullut 1980-luvun puolivälissä tabletteina suun kautta annettava Ridaura® (auranofiini), joka on etyylifosfiinikultakompleksi (2,3,4,6-tetra-O-asetyyli-tio-ß-D-gluko-pyranosato-S-tri-etyyli-fosfiini-kulta). Antotavasta ja valmisteesta riippumatta kultahoidon haittavaikutukset ovat yhä yleisiä ja hoitoa on seurattava tarkasti niiden välttämiseksi.

Suitsuke

Suitsuke (ruots. virak ja rökelse, saks. Weihrauch, engl. frankincense) on kasvien erittämää hartsia, joka palaessaan muodostaa hentoa ja tuoksuvaa savua. Toisinaan suitsukkeena käytettiin myös esim. kanelinkuorta ja santelipuuta. Hartsimainen suitsuke saatiin useista kasveista ja sen halvemmista laaduista käytettiin nimitystä olibanum (kreik. libanos, latin. olibanum), koska sen arveltiin yleisesti olevan peräisin Libanonista. Olibanum hartsi oli todellisuudessa saatu mm. Arabian ja Somalian rannikoilla kasvavista Boswellia -lajien puista, kun niiden kuoreen tehtiin viiltoja ja kasveista valuva neste kovettui kuoren pinnalle. Parasta hartsia kerrottiin saadun Sabasta, Arabian niemimaan lounaiskulmauksessa asuneen kansan asuma-alueelta.

Suitsukkeiden käyttö oli ikivanha tapa, jota harrastettiin jo muinaisessa Egyptissä ja Mesopotamiassa (Kaksoisvirranmaassa). Alun perin suitsuttamisen tarkoituksena oli peittää pahoja hajuja ja ajaa pois haitallisia demoneja. Hyvät tuoksut olivat jumalien ominaisuuksia ja ne ilahduttivat jumalia ja osoittivat näiden läsnä oloa. Myös Kaukoidän maissa, mm. Intiassa, Kiinassa ja Japanissa suitsukkeita käytettiin varsinkin uskonnollisissa rituaaleissa ja uhrimenoissa jumalien ja esi-isien kunniaksi.

Juutalaiset käyttivät suitsutusta aluksi vilja- ja myös lihauhrien lisäkkeenä miellyttävän tuoksun aikaan saamiseksi. Myöhemmin siitä tuli itsenäinen uhrausmuoto. Jumalanpalveluksissa suitsuketta poltettiin sekä erityisissä astioissa että alttarilla, usein erityisellä suitsutusalttarilla. Antiikin Kreikassa suitsuketta poltettiin 800-luvulta eKr. alkaen uhrausten yhteydessä ja demoneja vastaan. Erityisesti Dionysoksen palvonnasta kehittyneen orfilaisuuden kannattajat omaksuivat suitsukkeiden käytön. Rooman valtakunnassa suitsuttamista pidettiin tärkeänä tapana julkisissa ja yksityisissä uhrijuhlissa sekä keisariaikaan kuuluneissa kulttimenoissa.

Kristillinen kirkko alkoi käyttää suitsuttamista 400-luvulla jKr. itäisen kirkon piirissä ja 600-luvulla myös läntisen kirkon piirissä, erityisesti messu-uhrin ja ehtoollismenojen eli eukarististen seremonioiden yhteydessä. Suitsutus on edelleen käytössä sekä ortodoksisessa että katolisessa kirkossa. Protestanttiset kirkot ovat yleensä luopuneet suitsutuksesta, anglikaanista kirkkoa osittain lukuun ottamatta.

Länsimainen lääketiede otti suitsukkeen käyttöön lääkeaineena sekä sisällisesti että ulkonaisesti. Suitsukkeen ohella lääkekäyttöä oli myös suitsukekasvien kuorella ja juurilla. Antiikin Kreikan humoraalisessa lääketieteessä käytettiin enimmäkseen ns. yksinkertaisia lääkkeitä eli ne oli valmistettu jostakin yksittäisestä rohdoksesta. Roomalaisen Claudios Galenoksen (n. 129–200 jKr.) humoraaliopista kehittämän temperamenttiopin mukaan lääkkeiden valmistuksessa oli otettava huomioon useita perusnesteiden samanaikaisia häiriöitä ja sen vuoksi hänen suosittelemissaan yhdistetyissä eli ns. galeenisissa lääkkeissä oli aina mukana useita rohdoksia. Antiikin Kreikan lääketieteessä suitsuke oli usein eräs vaihtoehto sairauksien hoidossa, kun taas galeenisissa lääkkeissä suitsuke oli yleensä yksi lääkkeen monista valmistusaineista.

Sekä humoraaliopin että temperamenttiopin lääkitysjärjestelmissä käsitykset lääkkeiden vaikutuksista perustuivat täysin teoreettisiin olettamuksiin. Suitsuke katsottiin ominaisuuksiltaan kuumaksi ja kuivaksi, minkä vuoksi sitä käytettiin hoitoa sairauksissa, joiden katsottiin olevan luonteeltaan kylmiä ja kosteita. Sen mukaan suitsukkeelle määriteltiin eräitä parantavia ominaisuuksia, jotka osoittivat samalla lääkkeen käyttömahdollisuuksia. Nykyaikaisen ajattelun mukaan ominaisuudet olivat osittain ristiriitaisia ja vaikeasti ymmärrettäviä. Niinpä suitsuketta pidettiin kudoksissa märkää muodostavana ja haavassa märkimistä ehkäisevänä.

Roomalainen Aulus Cornelius Celsus (25 eKr.–50 jKr.) ilmoitti, että suitsuke oli verenvuotoa tyrehdyttävää, yhteen kasvattavaa, tulehdusta kypsyttävää ja märänmuodostusta edistävää, haavaa puhdistavaa, ärsyttävää ja syövyttävää. Aleksandriassa ja Roomassa vaikuttaneen Aretaios Kappadokialaisen (81–n. 138 jKr.) kirjassa "Äkillisistä ja pitkäaikaisista sairauksista" mm. jäykkäkouristus (tetanus), angiina, keuhkopussintulehdus, veriyskä, sydänsairaudet, munuaisten kivet ja haavat sekä lepra (elefantiaasi) olivat tauteja, joissa suitsuketta käytettiin hoitona. Kirjan mukaan suitsuke oli lämmittävää, voimistavaa, virtsan eritystä lisäävää ja kasvaimia poistavaa. Ruotsalaisen Peter Jonas Bergiuksen (1730–1790) mukaan suitsuke oli haavaa parantavaa. Suitsuke (olibanum) oli mukana suomalaisessa farmakopeassa vielä vuonna 1937.

Naantalin luostarin lääkekirjassa "Nadhen dals closters book", joka on 1440-luvulla Naantalin birgittalaisluostaria varten Ruotsissa käsin kopioitu lääkintäopas, mainittiin thus-suitsuke (latin. tus, thus, suitsutus, kreik. thusia, uhri). Galenoksen temperamenttiopin mukaan sen ilmoitettiin olevan kuumuutensa ja kuivuutensa puolesta toista astetta. Suurin osa suitsuketta sisältävistä lääkkeistä oli sellaisia, joissa sitä oli sekoitettu ainoana rohtona johonkin väliaineeseen kuten munanvalkuaiseen, maitoon, etikkaan, viiniin, rasvaan tai öljyyn. Lääkkeistä vain parissa oli suitsukkeen lisäksi pihkaa, aloeta tai oreganoa (Origanum vulgare, villimeirami, ruots. kungsmynta).

Naantalin luostarin lääkekirjassa lääkkeiden käyttötarkoitukset noudattivat jo Celsuksen aikanaan ilmoittamia. Hoidon kohteina olivat mm. tuoreet haavat ja palovammat. Viiniin sekoitettuna ja korvaan tiputettuna suitsuke kelpasi korvasärkyyn ja naisen maitoon sekoitettuna miehellä nivustaipeisiin ilmaantuviin paiseisiin. Öljyyn sekoitettuna se paransi sukkulamatoja sekä viiniin tai etikkaan sekoitettuna veriripulia. Luunmurtumia ja verta vuotavia haavoja hoidettiin suitsukkeesta munanvalkuaisen ja aloen kanssa valmistetulla voiteella. Suitsukkeen sanottiin myös vahvistavan muistia hajullaan. Oreganon kanssa otettuna suitsuke paransi kaikkia pään tauteja ja helpotti myös kielen sairauksia.

Benedictus Olai ilmoitti lääkärikirjassaan, että suitsuke oli puoleensa vetävää, sulattavaa, lihaa kasvattavaa ja yhdistävää. Kirjassa suitsuke oli lukemattomien sairauksien lääkkeissä yhtenä monista aineosista. Esimerkkejä hoidon kohteena mainituista sairauksista olivat mm. toispuolinen halvaus, masennus, läiskät kasvoissa, nenäverenvuoto, suun taudit, hammassärky, verenvuoto ikenistä, veren sylkeminen, yskä, kulkutauti, vatsan turvotus, kylmettynyt vatsa, ripuli, halkeilleet kädet, sijoiltaan mennet raajat, halvaantuneet raajat, murtuneet luut, verta vuotavat haavat, sukuelinten sairaudet, niukat tai puuttuvat kuukautiset, ylös tai alas liikkunut kohtu, paise kohdun kaulassa, kaikenlaiset ajettumat, pistokset ja vatsaan salpautunut veri. Kohdun ja peräsuolen sairauksissa suitsuketta käytettiin alapään kohdalla poltettuna.

Mirha

Mirha (aik. mirhami, ruots. myrra, saks. Myrrhe, engl. myrrh) on oikeastaan eräs suitsukeaine, mutta siitä muodostui jo varhain ensisijaisesti sairauksien hoidossa käytetty lääke. Mirha on pienikokoisten, Lähi-Idässä ja Välimeren alueella kasvavien Commiphora-puiden (mm. Commiphora myrrha ja abyssinica) rungossa ja suurimmissa oksissa olevista kuoren halkeamista esiin valuvaa ja jähmettyvää eritettä. Siitä muodostui valumakohtiin kyynelen muotoisia kappaleita, joiden koko saattoi vaihdella herneestä kanamunaan ja väri keltaisesta tumman ruskeaan. Kellertävää tai punertavaa, joka oli samalla läpikuultavaa, pidettiin laadultaan parhaana. Mirhaa käytettiin yleisesti ruumiiden palsamoinnissa mätänemistä estävänä ja hyvää tuoksua levittävänä aineena.

Celsuksen mukaan mirha oli yhdistävää, tulehdusta kypsyttävää ja märänmuodostusta edistävää, ärsyttävää ja syövyttävää. Bergiuksen mukaan mirha oli vahvistavaa, kuukautisia edistävää, märkimistä estävää, haavaa parantavaa ja matoja häätävää.

Hyvien ominaisuuksiensa vuoksi mirhaa voitiin käyttää lääkkeenä muiden yrttien sijasta tai niiden ohella hyvin useissa sairauksissa. Mirha oli eräänä aineosana myös kymmeniä eri rohdoksia sisältäneissä mitridaatissa ja teriakissa, jotka olivat kuuluisia vastamyrkkyjä ja yleislääkkeitä satojen vuosien ajan. Mirhaa sisältävien lääkkeiden käyttö perustui eräitä harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta vanhalta ajalta periytyneisiin menettelytapoihin ja taikauskoon. Mirha oli mukana suomalaisessa farmakopeassa vielä vuonna 1937.

Aikaisemmin mainitussa Aretaioksen kirjassa mirha mainittiin hoitona kitakielekkeen sairauksissa, keuhkopussintulehduksessa, veriyskässä ja synkkämielisyydessä (melankoliassa).

Naantalin luostarin lääkekirjan mukaan mirhalla oli kyky vahvistaa vatsaa ja vetää voimakkuudellaan haavoja kiinni. Samoin se poisti haavoista kuollutta lihaa ja lisäsi niissä hyvää ja elävää lihaa. Se puhdisti [ruumiin] yläosassa rinnassa pahoja nesteitä, jotka vahingoittivat maksaa sekä keuhkoja ja sydäntä. Samoin se poisti suusta pahan hajun ja hammastarhasta kaiken pahan, paransi ja kuivatti nesteitä suussa sekä puhdisti ja lääkitsi mätähaavat huulissa.

Jo yksi jyvänen mirhaa juomaan pantuna auttoi pitkälliseen yskään ja vialliseen hengen kulkuun, sivujen särkyyn sekä sisuksissa oleviin haavoihin. Mirhan pitäminen kielen alla ja suuhun kertyvän nesteen nieleminen lievitti painunutta ääntä ja teki sen kirkkaaksi. Samoin jo yksi jyvänen mirhaa auttoi, jos vilutauti iski. Silmävoiteeseen sekoitettuna mirha auttoi saamaan kirkkaan näön. Mirha vahvisti raskaana olevan kohtua, kuivatti sen ylimääräisiä nesteitä ja auttoi kohdussa olevaa siitettyä lasta. Samoin se sai aikaan kuolleen lapsen poistumisen kohdusta.

Mirha tappoi matoja korvista ja se toi myös pois suolinkaiset vatsasta. Jos mirhaa sekoitettiin johonkin nesteeseen tai voiteeseen ja voideltiin niillä ruumista, niin silloin ei tullut kirppuja eikä täitä, sillä ne pakenivat mirhan kitkeryyttä. Pään peseminen viinillä, johon oli sekoitettu mirhaa, auttoi päänsäryssä. Mirha oli hyväksi keitettynä öljyssä, viinissä tai muissa juomissa ennen juominkeja nautittuna. Lisäksi se auttoi miestä nukkumaan ja vahvisti aivoja.

Benedictus Olain mukaan mirha on vahvistavaa, puoleensa vetävää, lihaa kasvattavaa ja yhdistävää. Teoksessa esitetyissä lääkkeissä se oli tavallisesti yksi monista valmistusaineista, toisinaan yhdessä suitsukkeen kanssa. Sisällisesti käytettyinä lääkemuotoina mainittiin lääkejuomat, siirappi, pulveri, pilleri, pastilli eli morselli, suuvesi sekä emätinpuikko lampaanvillan kanssa valmistettuna. Ulkonaisesti käytettyjä lääkemuotoja olivat pulveri, voide, laastari ja lääkepuuro (haude). Kulkutaudin aikana huoneissa voitiin myös pirskottaa mirhaa sisältävää vettä tartunnan ehkäisemiseksi.

Kirjassa on lueteltu suuri määrä tauteja, joissa mirhaa voitiin käyttää hoitona. Niitä olivat mm. hammassärky, yskä, hengenahdistus, kielen rakkulat lapsilla, paise kurkussa, oksentaminen, miehuuden menetys, myrkyllinen ilma, kulkutauti (eräissä lääkkeissä mukana myös suitsuketta), haavat, kuollut liha haavassa, puuttuvat kuukautiset, liialliset kuukautiset, valkovuoto, kohdun kaulan paise, kohtuun kuollut lapsi, ennenaikainen synnytys, paisumat lapsen sukuelimissä sekä pakkautunut veri maksassa. Uutena hoidon kohteena oli kuppatauti, joka oli ilmaantunut Eurooppaan vasta 1400-luvun lopussa Kolumbuksen merimiesten Amerikan tuomisena. Valkoinen mirha mainittiin erityisesti valkovuodon ja kuppataudin oireiden lääkkeenä.

Raamatun kulta, suitsuke ja mirha

Matteuksen evankeliumissa esitetty kuvaus Itämaiden tietäjistä on osa Jeesuksen syntymän historiaa. Heidän saapumisensa kunnioittamaan vasta syntynyttä Jeesus-lasta juutalaisten kuninkaana luo yhteyden Vanhan testamentin ennustuksen ja Uuden testamentin tapahtumien välille. Kertomus osoittaa myös tietäjiä kohtaan tunnettua arvostusta ja heidän kallisarvoiset lahjansa korostavat sen merkitystä. Toisaalta oli myös traagista, että tietäjät pahaa aavistamatta paljastivat Jeesuksen syntymäpaikan kuningas Herodekselle, joka saattoi sen jälkeen toteuttaa Betlehemissä kaikkien alle kaksivuotiaiden poikalasten surmauttamisen. Vaikka kullalla, suitsukkeella ja mirhalla on kertomuksessa vain pieni sivuosa, niiden mainitseminen Raamatussa Jeesuksen saamina lahjoina on luultavasti lisännyt myös uskoa niiden parantaviin ominaisuuksiin.

Italialainen kirjailija Giovanni Papini (1881–1956), joka oli nuoruuden ateismin jälkeen kääntynyt uudelleen katoliseen uskoon, on teoksessaan "Storia di Cristo" (1921, suom. Kristuksen historia) tulkinnut tietäjien Jeesukselle tuomia lahjoja tulevaisuuden ennusmerkkeinä. Papinin mukaan tietäjät uhrasivat Jeesukselle kultaa, noudattaakseen ennakolta evankeliumin käskyä: Myy mitä sinulla on ja anna vaivaisille. He eivät myöskään tuoneet suitsuketta tallin löyhkän vuoksi, vaan siksi, että he eivät tarvitsisi sitä enää pakanallisia alttareitaan varten. Ja kuolleiden palsamointiin käytetyn mirhan he lahjoittivat siksi, että Jeesuksen äiti tulisi tarvitsemaan sitä nuorena kuolevan poikansa ruumiin palsamointiin.

Kirjoitus on valmistunut marraskuussa 2003.

Julkaistu lyhennettynä: Duodecim 119 (2003): (23): 2323–2329.

Kirjallisuutta:

Benedictus Olai, "Een Nyttigh Läkere Book ther vthinnen man finner rådh/hielp och Läkedom til allehanda menniskiornes siwkdomar bådhe inwertes och vthwertes. [---]". Stockholm 1578. Facsimile 1938, 1957. Facsimilen esipuheen kirjoittanut O. T. Hult.

Bergmark, M.: Lust och lidande, Läkeörter, giftdroger och kärleksdrycker. Natur och kultur, Stockholm. Fjärde utökade och aktualiserade upplagan, Stockholm 1966.

Brummer, P.: Kulta lääkkeenä. Lääketieteen historiaa tarinoina. Lääketehdas Leiras, Turku. Helsinki 1983.

Cecil, R. L. (ed.): A Texbook of Medicine. Seventh Edition, Illustrated. W. B. Saunders Company. Philadelphia 1947.

Dictionary of Traditional Chinese Medicine. The Commercial Press, Ltd, Hong Kong, Third Printing 1988.

[The] Encyclopædia Britannica. Eleventh Edition. Vol. 11, 12. New York 1910–1911.

Forsius, S. A.: Minerographia, Thet är Mineralers/ åthskillighe Jordeslags/ Metallers eller Malmars och Edle Steenars Beskrifwelse. I Stockholm/ hoos Ignatium Meurer/ Åhr 1643.

Fåhraeus, R.: Läkekonstens historia, En översikt, I. Albert Bonniers förlag, Stockholm. Stockholm 1944.

Mez, L. und Kessler, M.: Womit der Apotheker einst Hantierte. Schweizerisches Pharmaziehistorisches Museum Basel. Basel [ilman painovuotta].

Mez-Mangold, L.: A history of drugs. Editiones Roche, Basle, 1971. Reprint 1989, Basle.

Møller, K. O.: Farmakologi. Det teoretiske grundlag for rationel farmakoterapi. 3. Udgave. Nyt Nordisk Forlag Arnold Busk. Kjøbenhavn 1946

[The] New Encyclopædia Britannica. 15 th Edition. Vol. 21. Reprinted 1990.

Papini, G. Kristuksen historia. Arvi A. Karisto Osakeyhtiö. Hämeenlinna 1924. (Alkuperäinen teos Storia di Cristo, 1921).

Peldán, K.: Suomen farmasian historia. Helsinki 1967.

Raamattu. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen vuonna 1992 käyttöön ottama suomennos.

Raamatun tietokirja I–II. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. Helsinki (I) 1931, (II) 1939.

Renander, A.: Aretaios, De akuta och kroniska sjukdomarnas symptomatologi och behandling. Oversättning från grekiskan med biografi, grekisk medicin på Aretaios' tid, materia medica och kommentarer, Almqvist & Wiksell, Stockholm, Uppsala 1959.

Suomen farmakopea. Kuudes painos. – Pharmacopoea fennica. Editio sexta. [Lääkintöhallitus.] Helsinki 1937.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ TAI KULTTUURIA HAKEMISTOON