Arno Forsius

Sienitautien historiaa

Kirjoittajan huomautus: Tämä kirjoitus on laadittu historiallisena katsauksena. Siinä mainitut tutkimukset ja hoitomenetelmät ovat esimerkkejä vallinneesta käytännöstä, eikä niitä saa toteuttaa omaehtoisesti ilman laillistetun ammatinharjoittajan potilaskohtaiseen harkintaan perustuvaa määräystä ja ohjetta.

Sienitaudeilla on ollut tärkeä osuus lääketieteellisen mikrobiologian kehityksessä. Eräät tauteja aiheuttavat mikrosienet olivat havaittavissa jo vähemmän tehokkailla mikroskoopeilla.

Ihminen on aika hyvin suojattu sienien tartunnoilta, ihoa ja kynsiä lukuun ottamatta. Ihmisellä suuri osa vakavien sienitautien aiheuttajista on ns. opportunistisia mikrobeja, jotka aiheuttavat sairauden vain "tilaisuuden" tullen, paikallisen tai yleisen vastustuskyvyn alentuessa. Näitä "tilaisuuksia" onkin nykyään lisääntyvästi, sillä niitä luovat kortisonin, solunsalpaajien, sädetyksen ja laajakirjoisten antibioottien käyttö sekä hoidon ansiosta pitkään jatkuvat sairaudentilat, kuten diabetes, leukemiat ja muut pahanlaatuiset kasvaintaudit, agranulosytoosi sekä muut immuunipuutostilat, HIV ja AIDS mukaan lukien.

Rajanveto sienien ja bakteerien välillä on ollut usein vaikeaa. Aikaisemmin sienitauteihin luetuista sairauksista mm. aktinomykoosi ja nocardioosi katsotaan nykyään bakteerien aiheuttamiksi. Toisaalta alkueläintautina ennen pidetty coccidioidomykoosi luetaan nyt sienitauteihin.

Italialainen Agostino Bassi (1773—1856) totesi vuonna 1834 ensimmäisenä sienen aiheuttaman sairauden, silkkiperhostoukkien muskardiini -taudin, jonka syyksi osoittautui sieni Botrytis paradoxa. Saksalainen Johann Lucas Schönlein (1793—1864) saattoi jo vuonna 1839 osoittaa, että ihmisellä ihon rupisilsa eli favus oli sienisairaus. Se olikin ensimmäinen varmuudella mikrobin aiheuttamaksi todettu sairaus ihmisellä. Kyseinen sieni sai löytäjänsä mukaan nimen Achorion schoenleinii, nykyään Trichophyton schoenleinii. Sekä ruotsalainen Berg että saksalainen Langenbeck varmistivat vuonna 1839 sammaksen aiheuttajaksi hiivasienen Candida albicans (aikaisemmin Oidium albicans).

John Hughes Bennett (1812—1875) kuvasi vuonna 1842 Aspergillus fumigatus -sienen aiheuttaman aspergilloosin, ihon ja limakalvojen kroonisen granuloivan tulehduksen. Rudolf Virchow (1821—1902) totesi vuonna 1856 ensimmäisenä ruumiinavauksessa aspergilloosin keuhkosairauden syynä. Hän alkoikin nimittää sienten aiheuttamia sairauksia mykooseiksi. A. Paltauf havaitsi Saksassa vuonna 1885, että keuhkojen sienisairaus voi aiheuttaa tulehduspesäkkeitä aivoihin, aivan samoin kuin bakteeritkin. Aspergillus niger -sieni oli yleinen ns. otomykoosissa, korvakäytävän sienitaudissa. Sen tutkijana tunnetaan erityisesti sveitsiläinen Siebenmann vuodesta 1883 alkaen. Fonseca totesi vuonna 1911, että sieni Hermodendrum pedrosoï aiheuttaa syylämäisiä ihomuutoksia.

Sienimikrobien viljelyn uranuurtajaksi kohosi ranskalainen Raymond Sabouraud (1864—1938) , joka kehitteli vuodesta 1903 alkaen elatusaineita ihosienten diagnostiikan parantamiseksi. Diagnostiikan vaikeuksia kuvaa hyvin, että varsin yleinen eczema seborrhoicum todettiin vasta 1980-luvun lopulla sienen aiheuttamaksi. Sekin tapahtui tavallaan sattumalta, kun huomattiin eräiden sienitautien hoitoon käytetyn lääkityksen tehoavan siihen. Sen jälkeen selvisi myös, että kyseessä oli sama sieni, joka aiheuttaa Pityriasis versicolorin ja päänahan hilsetaudin. Sienestä oli käytetty aikaisemmin nimityksiä Pityrosporum ovale ja orbiculare, mutta nyt sen nimenä on Malassezia furfur.

1800-luvun loppu ja 1900-luvun alku olivat sisäisten ja yleisten sienitautien löytämisen aikaa. Paltauf kuvasi vuonna 1885 ihmisellä ensimmäisen mucormykoosin, jota esiintyy erityisesti sokeritaudin ja leukemian yhteydessä, useimmin pään, keuhkojen ja ruoansulatuskanavan alueella. Yhdysvaltalainen Thomas Gaspar Gilchrist (1862—1927) löysi vuonna 1892 taudin blastomycosis verrucosa, jonka aiheuttaa Blastomyces dermatitidis. Samana vuonna Posadas ja R. Wernicke kuvasivat coccidioidoosin, jonka aiheuttaja on Coccidioides immitis. O. Busse ja Buschke eristivät vuonna 1894 eräästä tautiin menehtyvästä potilaasta hiivamaisen organismin, josta on käytetty nimiä Cryptococcus neoformans ja Torula histolytica. Cryptococcoosia tai toruloosia on pidetty ensisijaisesti keskushermoston sienitautina, mutta se pesii useimmin keuhkoissa.

B. R. Schenck eristi Yhdysvalloissa vuonna 1896 ihon ja ihonalaisen kudoksen tulehduksesta sienen, joka sai löytäjänsä mukaan nimen Sporotrichum schenckii. S. T. Darlingin vuonna 1906 kuvaaman histoplasmoosin aiheuttaja on Histoplasma capsulatum. Muita sieniä, jotka voivat aiheuttaa syvien kudosten tulehduksia tai yleissairauksia, ovat Torulopsis (tai Candida) glabrata, Geotrichum candidum sekä aikaisemmin mainittu Candida albicans. Myöhemmin on todettu, että Aspergillus glaucus -ryhmän sienillä saattaa olla osuutta homepölykeuhkon synnyssä.

Pinnallisia sienitauteja hoidettiin aikaisemmin erilaisilla liuoksilla, hauteilla ja voiteilla. Niiden vaikuttavia aineita olivat metallien ja puolimetallien suolat ja muut yhdisteet sekä eräät väriaineet ja antiseptiset orgaaniset yhdisteet. Syvien tulehdusten hoitona käytettiin yleisimmin kaliumjodidia suun kautta annettuna.

Varsinaiset antimykoottiset lääkkeet, jotka vaikuttivat sienten kasvua ja kehitystä estävästi, kehitettiin 1950-luvun lopulta lähtien. Ne voidaan jakaa bakteerilääkkeiden tavoin antibiootteihin ja kemoterapeutteihin. Antibiooteista vanhin on griseofulviini, joka löydettiin jo vuonna 1958. Muita sieniin tehoavia antibiotteja ovat amfoterisiini B, nystatiini ja natamysiini. Kemoterapeuttisia sienilääkkeitä ovat mm. undesyleenihappo, tolnaftaatti, flusytosiini, atsoliyhdisteet, terbinafiini, amorolfiini ja siklopiroksiolamiini. Pinnallisissa sienisairauksissa käytetään enimmäkseen paikallista hoitoa. Systeemisissä sienisairauksissa sisällisesti käytettäviä lääkkeitä ovat mm. amfoterisiini B, flusytosiini, mikonatsoli, ketokonatsoli, flukonatsoli ja itrakonatsoli.

Julkaistu aikaisemmin: Suomen Lääkärilehti 1998: 9: 1034. Tarkistettu lokakuussa 2000.

Kirjallisuutta:

Bynum, W. F. and Porter, R. (editors): Companion Encyclopedia of the History of Medicine, Volumes 1 and 2. Routledge, London and New York. First published 1993. Reprinted Great Britain 1994

Cecil, R. L. (editor): A Textbook of Medicine. Seventh Edition, Illustrated. W. B. Saunders Company. Reprinted, Philadelphia 1949

Müller, R.: Medizinische Mikrobiologie, Parasiten, Bakterien, Immunität. Vierte, neubearbeitete Auflage, Urban & Schwarzenberg, Berlin-München 1950

Mäkelä, O. ym. (toim.): Lääketieteellinen mikrobiologia. 6. uudistettu painos. Kustannus Oy Duodecim. Jyväskylä 1993

Schott, H. (und Mitarbeiter): Die Chronik der Medizin. 1. Auflage 1993. Printed in Belgium 1997

Yleiset hakuteokset

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON