Arno Forsius

Naisen tie lääkäriksi Suomessa

Naisten halu ja toive hakeutua lääkärin ammattiin kohtasi 1800-luvun lopulla monia vaikeuksia, jotka väistyivät kokonaan vasta 1920-luvulla. Kehityksen vaiheet kuvaavat hyvin perinteisten käsitysten hidasta ja vaivalloista muuttumista. Niilo Pesonen on käsitellyt aihetta aikaisemmin melko kattavasti teoksessaan Terveyden puolesta – sairautta vastaan. Terveyden- ja sairaanhoito Suomessa 1800- ja 1900-luvulla (1980).

Lääkärin opintojen aloittaminen yliopistossa edellytti ylioppilastutkinnon suorittamista, mutta Suomessa ei ollut 1800-luvun puolivälissä vielä yhtään siihen johtavaa oppikoulua naisille. Helsingissä asuneen venäläisen kauppiaan tytär Maria Tschetschulin sai vuonna 1870 ensimmäisenä naisena oikeuden suorittaa ylioppilastutkinnon, ja hänestä tulikin saman vuoden keväänä Suomen ja Pohjoismaiden ensimmäinen naisylioppilas. Hän sai myös luvan aloittaa opinnot Helsingin yliopistossa ja kuunteli siellä jonkin aikaa luentoja. Hän lopetti kuitenkin pian opiskelunsa tutkintoa suorittamatta ja ryhtyi kauppakirjeenvaihtajaksi.

Seuraavana naisena komissiomaanmittarin tytär Emma Irene Åström (1847–1934) sai vuonna 1871 luvan suorittaa ylioppilastutkinnon. Hän valmistui ylioppilaaksi vuonna 1873 ja opiskeli Helsingin yliopistossa vuodesta 1874 alkaen. Hän suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon vuonna 1882 ja hänet promovoitiin filosofian maisteriksi samana vuonna. Sen jälkeen hän toimi Tammisaaren seminaarissa historian ja ruotsin kielen opettajana.

Venäjällä oikeutettiin vuonna 1871 lääkärin ammattiin pyrkivät naiset saamaan opetusta yliopistojen lääketieteellisissä tiedekunnissa ilman ylioppilastutkintoa ja yliopiston kirjoissa olematta. Tämä määräys koski myös Venäjään kuulunutta Suomen suuriruhtinaanmaata. Jokaisen lääkäriksi valmistuneen naisen oli kuitenkin anottava erivapaus lääkärintoimen harjoittamista varten. Kyseiset anomukset oli alistettava aina keisarin ratkaistavaksi. Myönnetyn suostumuksen mukaan anoja oli oikeutettu hakemaan ja ansioittensa mukaan pääsemään Helsingin yleisen sairaalan assistentiksi, maalla kunnanlääkäriksi sekä kaupungissa sellaiseen lääkärin virkaan, johon kuului vain sairaanhoito.

Finska läkaresällskapetin yleisessä kokouksessa käytiin vuonna 1873 laaja keskustelu naisten lääketieteen opiskelusta. Siinä etsittiin vastauksia mm. seuraaviin kysymyksiin: Onko Suomen terveydenhuollolle odotettavissa jotakin etua siitä, että naisille on myönnetty oikeus harjoittaa opintoja lääketieteellisessä tiedekunnassa, mistä täytyy olettaa seuraavan myös oikeus harjoittaa lääketieteellistä toimintaa suoritetun ammattitutkinnon jälkeen? Ja onko tällöin tarpeen, että heidän valmistelevien opintojensa vaatimukset asetetaan yhtä korkeiksi kuin miesopiskelijoilla?

Laamannin tytär Rosina Heikel (1842–1929) oli jo vuonna 1862 päättänyt mielessään opiskella lääkäriksi. Koska se ei ollut silloin mahdollista, hän valmistui vuonna 1866 Tukholmassa ensin sairasvoimistelijaksi ja suoritti vuonna 1867 Helsingissä myös kätilökurssin. Sen jälkeen hän opiskeli vielä Tukholmassa yksityisesti luonnontieteitä ja anatomiaa. Vasta vuoden 1871 säännöksen perusteella Rosina Heikel sai samana vuonna luvan aloittaa opinnot Helsingin yliopistossa. Hän kuunteli siellä lääketieteen luentoja, osallistui vaadittaviin käytännön harjoituksiin ja suoritti vuonna 1873 lääketieteen kandidaatin tutkintoon kuuluvat tentit yksityisesti asianomaisille professoreille. Vastaavasti hän suoritti lääketieteen lisensiaatin tutkintoon vaadittavat kuulustelut vuonna 1878, jolloin hän valmistui lääketieteen lisensiaatiksi ensimmäisenä naisena Suomessa ja Pohjoismaissa.

Heikelillä ei ollut naisena mahdollisuuksia tulla laillistetuksi lääkäriksi, mutta hänelle myönnettiin anomuksesta "venia practicandi", rajoitettu toimilupa, jonka mukaan hän saattoi hoitaa vain naisia ja lapsia. Hän toimi ensin praktiikkaa pitävänä lääkärinä Vaasassa vuodesta 1879. Sieltä hän muutti vuonna 1883 Helsinkiin, jonne hänet oli kutsuttu varta vasten perustettuun naispuolisen aluelääkärin virkaan, hoitamaan nimenomaan sairaita lapsia ja naistentauteja sairastavia. Viran nimike muutettiin vuonna 1889 lasten- ja naistentautien kaupunginlääkäriksi. Heikel oli virassaan vuoteen 1901 saakka ja sen jälkeen hän piti vielä yksityistä vastaanottoa vuoteen 1906 asti. Vallinneista epäluuloista huolimatta hänelle muodostui laaja potilaspiiri ja hän nautti potilaiden suurta luottamusta.

Tyttöjen mahdollisuudet hakeutua yliopistoon johtaviin oppikouluihin olivat yhä puutteelliset, minkä vuoksi moni nainen joutui suorittamaan ylioppilastutkintonsa yksityisesti eri kouluissa. Seuraavat naispuoliset ylioppilaat Suomessa olivat Karolina Eskelin (1867–1936) ja Ina Rosqvist (1865–1942), jotka suorittivat kumpikin ylioppilastutkinnon yksityisesti vuonna 1885. Molemmat ryhtyivät opiskelemaan lääketiedettä Helsingin yliopistossa saatuaan sitä varten erivapauden. Karolina Eskelin puolusti väitöskirjaansa joulukuussa 1895 ja sai joulukuussa 1896 lääketieteen ja kirurgian tohtorin arvon, suoritettuaan vähän sitä ennen lääketieteen lisensiaatin tutkinnon. Karolina Eskelin oli ensimmäinen Suomessa tohtoriksi väitellyt ja tohtorin arvon saanut nainen. Vain kolme päivää häntä myöhemmin sai filosofian tohtorin arvon Tekla Hultin (1864–1943), joka oli puolustanut väitöskirjaansa toukokuussa 1896.

Suomessa annettiin 18.2.1890 asetus lääkärintoimen harjoittamisesta. Se oli kuitenkin laadittu ottamatta huomioon lääkäriksi valmistuvia naisia, mikä heijastui myös naispuolisten lääketieteen kandidaattien oikeuksiin. Asetuksen mukaan miespuolinen lääketieteen kandidaatti oli oikeutettu antamaan pyydettäessä lääkärinapua, mutta naispuolisella lääketieteen kandidaatilla ei tätä oikeutta ollut. Naispuolista lääketieteen kandidaattia ei saanut myöskään määrätä hoitamaan yleiseen menosääntöön kuuluvaa virkaa eikä kaupungin- tai kunnanlääkärin virkaa. Lisäksi häntä ei saanut palkata huolehtimaan yksityisen tai teollisuuslaitoksen sairaanhoidosta eikä hänen antamillaan lääkemääräyksillä saanut toimittaa lääkkeitä apteekeista.

Vuoteen 1889 saakka Helsingin yliopistossa lääketiedettä opiskelevilta oli vaadittu filosofian kandidaatin tutkinto, mutta vuodesta 1890 alkaen sen tilalle tuli ns. medikofiilitutkinto eli lääketieteellinen alkututkinto. Se suoritettiin yliopiston filosofisen tiedekunnan matemaattis-luonnontieteellisessä osastossa. Siihen kuuluivat oppiaineina fysiikka, kemia, eläintiede ja kasvitiede sekä lisäksi äidinkielen koe ja yksi vieraan kielen pro exercitio -kielikoe. Medikofiilitutkinnon voi suorittaa neljässä lukukaudessa, siis huomattavasti lyhyemmässä ajassa kuin filosofian kandidaatin tutkinnon. Kasvitiede poistettiin medikofiilitutkinnon opetusohjelmasta vuonna 1933. Medikofiilitutkinto lakkautettiin kokonaan vuonna 1945 ja se korvattiin ns. karsintakurssilla.

Rosina Heikel oli vuonna 1892 perustamassa yhdistystä Unioni, Naisasialiitto Suomessa. Hän piti samana vuonna 1892 naiskysymyksestä esitelmän, jossa hän vaati yhtäläistä kouluopetusta naisille ja miehille sekä kannatti yhteiskasvatusaatetta. Samalla hän vaati kaikkien elämänurien avaamista ja samapalkkaisuutta molemmille sukupuolille.

Rosina Heikelin lisäksi Suomessa oli vuonna 1896 kaksi muuta lääkäriksi valmistunutta naista, Ina Rosqvist ja Karolina Eskelin, ja samoihin aikoihin Helsingin yliopistossa opiskeli runsaat puolenkymmentä naista, jotka olivat pian valmistumassa lääkäriksi tai aloittaneet siihen tähtäävät opinnot. Vuonna 1897 naiset saivat oikeuden osallistua osakuntien toimintaan ja vuonna 1901 he saivat miesten kanssa yhtäläiset oikeudet suorittaa ylioppilastutkinto ja kirjoittautua yliopistoon.

Yliopistossa opiskelevien naisten määrä alkoi vähitellen lisääntyä. Senaatti antoi silloin siviilitoimituskunnan tehtäväksi harkita, olisiko syytä järjestää myös naisten oikeus lääkärintoimen harjoittamiseen erikoisella asetuksella. Siviilitoimituskunta puolestaan kehotti 16.11.1896 lääkintöhallitusta tekemään ehdotuksen tarvittavaa asetusta varten. Pian sen jälkeen eli 26.1.1897 senaatti oikeutettiin ratkaisemaan naislääkärien toimiluvat alistamatta anomuksia keisarille. Oikeudet myönnettiin tämän jälkeen yhä samoin rajoituksin kuin aikaisemmin.

Lääkintöhallitus selvitti asetusehdotuksen laatimista varten vastaavan lainsäädännön kehitystä erityisesti Skandinavian maissa. Ruotsissa oli annettu vuonna 1870 naisille oikeus lääkärintoimen harjoittamiseen. He saivat harjoittaa vapaasti praktiikkaa, mutta heillä ei ollut oikeutta päästä julkisiin lääkärin virkoihin. Tanskassa naisilla oli vuodesta 1875 lupa opiskella muissa kuin lainopillisessa ja teologisessa tiedekunnassa. Lääketiedettä opiskellut nainen sai harjoittaa siellä lääkärinammattia, mutta hänellä ei ollut pääsyä julkisiin virkoihin. Norjassa nainen oli vuosina 1882 ja 1884 annetuilla asetuksilla oikeutettu harjoittamaan lääkärintointa. Sielläkään naiset eivät voineet päästä valtion virkoihin, mutta heidät voitiin ottaa virkoihin, jotka sairaaloiden päällikkölääkärit saivat täyttää. Venäjällä oli myönnetty lääkärindiplomeja myös naisille vuodesta 1892 alkaen.

Lääkintöhallitus lähetti toukokuussa 1897 senaatille yksityiskohtaisilla perusteluilla varustetun asetusehdotuksen naisen oikeudesta harjoittaa lääkärintointa. Perusteluissa esitettiin, että lääketieteen lisensiaattitutkinnon suorittaneelle naiselle voitaisiin kyllä antaa oikeus toimia lääkärinä, mutta lääkärinvirkoihin pääsemiselle olisi asetettava huomattavia rajoituksia. Niiden mukaan nainen ei voisi saada sotilaslääkärin, piirilääkärin eikä kaupunginlääkärin virkaa, paitsi viimeksi mainitun viran siinä tapauksessa, että sen tehtäviin kuului vain sairaanhoito. Naista ei voitaisi myöskään nimittää sairaalan johtajan toimeen, jos sairaalassa oli erillinen osasto miespuolisia mielisairaita ja veneerisiä tauteja potevia miehiä varten. Samoin naista ei voitaisi nimittää lääkärin virkaan edellä mainituille osastoille. Naisille sopimattomina pidettiin lisäksi rautatien- ja vankilanlääkärin virkoja, ellei kysymyksessä ollut yksinomaan naisvankila. Esityksen mukaan nainen ei saisi lääkärinä toimittaa mieshenkilön oikeuslääkeopillista tutkimusta, mutta kylläkin ruumiinavauksen.

Senaatti lähetti lääkintöhallituksen ehdotuksen lainvalmistelukunnan käsiteltäväksi. Tämä puolestaan lähetti jo seuraavana vuonna senaatille asian johdosta kaksi lakiehdotusta, joista toinen koski naisen oikeutta harjoittaa lääkärinammattia ja toinen naimisissa olevan naisen oikeutta olla lääkärinvirassa. Lainvalmistelukunnan käsitys naisen oikeuksista harjoittaa lääkärinammattia poikkesi jossakin määrin lääkintöhallituksen kannasta. Lainvalmistelukunnan mukaan ei olisi syytä estää naispuolista lääkäriä pääsemästä lääkärinvirkoihin sairaaloissa, joissa hoidettiin veneerisiä tauteja sairastavia miespotilaita, ja rautatienlääkärin virkoihin. Lisäksi naispuolisten lääkärien tulisi saada mieslääkärien kanssa yhtäläinen oikeus suorittaa oikeuslääkeopillisia tutkimuksia, ja naispuoliset lääketieteen kandidaatit olisi saatettava samaan asemaan kuin miespuoliset. Muuten lainvalmistelukunta yhtyi lääkintöhallituksen käsityksiin asiassa.

Asetusehdotuksessa, joka koski naimisissa olevan naisen oikeutta olla lääkärinvirassa, naiselle oli asetettu tiettyjä rajoituksia: "Älköön häntä kuitenkaan nimitettäkö yleisellä palkkaussäännöllä olevaan tahi kaupunki- tai maalaiskunnan lääkärinvirkaan eikä määrättäkö sellaista virkaa sijaisena hoitamaan, ellei [avio]mies ole antanut hänelle lupaa siihen ryhtyä." Asetusehdotuksen toisessa pykälässä oli lähemmin säädetty niistä tapauksista, joissa aviomiehen lupaa ei tarvittu: "Jos mies on heikkomielinen, taikka asetettu holhouksen alaiseksi, taikka jos mies kärsii pitemmäksi kuin vuoden ajaksi tuomittua vapauden rangaistusta, taikka puolisot ovat laillisesti vuode- ja asumuserossa eikä vaimo yksin ole siihen syypää, taikka jos vaimo on saanut pesäeron, älköön ylempänä mainittu lupa olko tarpeen."

Finska Läkaresällskapet käsitteli yleisessä kokouksessaan vuonna 1899 naispuolisten lääkärien oikeutta harjoittaa lääkärintointa ja tulla nimitetyksi lääkärinvirkaan. Keskustelun aiheena oli kysymys "Ovatko rajoitukset tarpeen katsoen naislääkärien oikeutta harjoittaa lääkärinammattia ja päästä lääkärinvirkoihin, ja minkälaiset siinä tapauksessa?" Kokouksessa kysymystä käsitteli pitkässä alustuksessaan lääketieteen lisensiaatti Ina Rosqvist, joka oli suorittanut tutkintonsa vuonna 1896. Kokous esitti kantanaan, että 18.2.1890 annettua asetusta lääkärinammatin harjoittamisesta Suomessa olisi sovellettava myös naispuolisiin lääkäreihin ja naispuolisiin lääketieteen kandidaatteihin, kuitenkin sillä rajoituksella, että he eivät voisi päästä sotilaslääkärin virkoihin.

Asian käsittely oli ollut verkkaista ja kuluneiden vuosien aikana lääkintöhallituksen kokoonpano oli huomattavasti muuttunut. Pääjohtaja Fredrik Saltzmanin tilalle oli tullut vuonna 1902 valtioneuvos Carl Ferdinand Emmanuel Wahlberg, ja muutkin lääkintöhallituksen jäsenet olivat vaihtuneet. Senaatti katsoi vuonna 1903 tarpeelliseksi pyytää lääkintöhallitukselta lausunto kiperäksi muodostuneesta asiasta. Senaatti saikin pyytämänsä lausunnon puolen vuoden kuluttua.

Naispuolisten lääkärien työskentelystä oli saatu vuosien mittaan lisää kokemuksia. Ne olivat hälventäneet aikaisempia epäilyksiä heidän mahdollisuuksistaan selviytyä lääkärintehtävissä. Lääkintöhallitus suositteli nyt "mahdollisia vaikeuksia pelkäämättä", että naiselle annettaisiin samat oikeudet hakea lääkärinvirkoja kuin miehellekin. Lääkintöhallitus katsoi voivansa suositella menettelyä senkin vuoksi, että viran saanti ei riippunut yksinomaan hakijoista vaan valtion ja kunnan viranomaisista, joilla oli mahdollisuus valita virkaan se, jolla katsottiin olevan parhaat edellytykset viran hoitamiseen. Lisäksi lääkintöhallitus huomautti, että "naisen herkkä tunne siitä mikä on sopivaa, varmaan paremmin kuin jotkut hyvästikin laaditut lainsäännökset on johtava häntä, kun hänen on päätettävä minkälaista lääkärintointa hän katsoo saattavansa hakea ja voivansa hoitaa". Lääkintöhallitus totesi vielä, että "samoin kuin ei milloinkaan tarvitsisi luullakaan että nainen pyrkisi sotilaslääkärin virkaan tai lääkäriksi sairashuoneelle, jossa hoidetaan veneerisiä potilaita, on hän muutenkin löytävä ja osaava valita ne lääkärinammattiin kuuluvat alat, joissa hän sukupuolensa omituisuuksia loukkaamatta saattaa menestyksellisesti osoittaa tietojansa ja kykyjänsä." Tämän jälkeen lääkintöhallitus, antaessaan lausuntoja lääkärintoimen harjoittamista koskevista erivapausanomuksista, viittasi edellä omaksumaansa kannanottoon.

Kysymys naisen oikeudesta harjoittaa lääkärinammattia ei ratkennut vieläkään. Asia otettiin uudelleen käsiteltäväksi vasta kymmenen vuotta myöhemmin. Senaatti kehotti 4.11.1913 lääkintöhallitusta kiireellisesti laatimaan ja antamaan senaatille ehdotuksen asetukseksi naisen oikeudesta harjoittaa lääkärinammattia. Lääkintöhallitus viittasi vuonna 1903 antamaansa lausuntoon ja ilmoitti olevansa edelleen samaa mieltä. Lääkintöhallitus laati sen mukaisesti kaksi asetusehdotusta, joista toinen "Ehdotus asetukseksi naisen oikeudesta harjoittaa lääkärinammattia" oli lyhyt ja sisälsi vain määräyksen siitä, että 18.2.1890 annettua asetusta lääkärinammatin harjoittamisesta Suomessa oli noudatettava myös naisten osalta. Toinen asetusehdotus "Ehdotus asetukseksi naimisissa olevan naisen oikeudesta pitää lääkärinvirkaa" sisälsi samat rajoittavat määräykset kuin lainvalmistelukunnan vastaavassa asetusehdotuksessa.

Senaatti antoi naislääkärikysymyksestä vain yhden ehdotuksen, ja keisari vahvisti 4.4.1914 senaatin esityksestä "Armollisen Asetuksen naisten oikeudesta harjoittaa lääkärinammattia Suomessa". Siinä säädettiin: 1) "Oikeus harjoittaa lääkärinammattia ja hoitaa kaupungin- ja kunnanlääkärin virkoja myönnetään Suomessa naispuolisille henkilöille yhtäläisillä perusteilla kuin miespuolisillekin henkilöille", ja 2) "Naislääkärit saattavat, samaten kuin mieslääkäritkin, hakea kaikkia avoinna olevia valtion lääkärinvirkoja, mutta virkaehdotusta laadittaessa ja virkaan nimitettäessä on kussakin eri tapauksessa harkittava, onko sopivaa, että avoinna olevaan virkaan nimitetään naislääkäri." Asetuksessa ei säädetty naimisissa olevan ja naimattoman naisen erilaisista oikeuksista. Naiset eivät kuitenkaan saavuttaneet vielä tasa-arvoa miesten kanssa, koska naisen oikeudesta harjoittaa lääkärinammattia oli yhä säädetty erikseen ja koska siinä jätettiin virkaan valitsevalle velvollisuus harkita, onko sopivaa nimittää naislääkäri avoimeen virkaan. Asetus poisti kyllä velvollisuuden saada aviomiehen suostumus naisen valitsemiselle lääkärinvirkaan, vaikka vasta vuoden 1930 avioliittolaki muuten vapautti vaimon aviomiehen holhouksesta.

Naislääkärit pääsivät samanarvoiseen asemaan virkaveljiensä kanssa vasta sen jälkeen, kun 23.1.1925 annettiin laki lääkärintoimen harjoittamisesta. Vuonna 1926 annettu asetus, joka sisältää täydentäviä säännöksiä naisen kelpoisuudesta valtionvirkaan, oli yhä esteenä naisen nimittämiselle puolustuslaitoksen lääkärin virkaan tai toimeen.

Lisäys kesäkuussa 2010 (korjattu syyskuussa 2010, lisätty Elsa Ryti):
Lääkäriksi valmistuneilla naisilla oli myös monenlaisia vaikeuksia ja ongelmia tohtorinväitöksen tiellä. Ensimmäiset lääketieteen ja kirurgian tohtorin arvon saaneet suomalaiset naiset olivat: Karolina Eskelin vuonna 1896 (väitös 1895), Rauha Hammar vuonna 1910 (väitteli Saksassa), Laimi Leidenius vuonna 1913, Ellen Ahlqvist vuonna 1915, Elsa Ryti vuonna 1924 (väitös 1923) ja Zaida Eriksson-Lihr vuonna 1925.

Kirjoitus on valmistunut huhtikuussa 2006. Finska läkaresällskapetin yleistä kokousta vuonna 1873 koskeva lisäys kesäkuussa 2006.

Kotisivuilla on erilliset kirjoitukset seuraavista Suomen varhaisista naislääkäreistä:

Ahlqvist, Ellen (1870–1920) – yksityislääkäri ja tuberkuloosilääkäri
Backman, Elisabeth (1870–1950) – yksityis- ja kunnallislääkäri
Boije, Naëma (1871–1936) – lasten- ja naistentautien kaupunginlääkäri Helsingissä
von Bonnell, Elisabet (1867–1926) – viipurilainen naislääkäri
Ehrnrooth, Maria (1849–1931) – ensimmäinen suomalainen nainen silmälääkärinä
Elmgren, Elin (1864–1952) – yksityislääkäri, terveydenhuollon valistaja
Eriksson-Lihr, Zaida (1895–1974) – lastentautien erikoislääkäri, allergiahoidon uranuurtaja Suomessa, Allergiasairaalan perustaja
Eskelin, Karolina (1867–1936) – lääkäri ja ensimmäinen Suomessa väitellyt nainen
Hammar, Rauha (1878–1965) – yksityislääkäri, laulufysiologian ja etunimien harrastaja
Heideman, Alfhild (s. 1864) – yksityislääkäri Yhdysvalloissa
Heikel, Rosina (1842–1929) – Suomen ja Pohjoismaiden ensimmäinen naislääkäri
Heikinheimo, Helmi (1879–1968) – lähetyslääkäri, hermo- ja mielitautien erikoislääkäri
Jalas, Rakel (1892–1955) – psykiatri sosiaali- ja väestöpolitiikan kehittäjänä
Lagerborg, Viva (1871–1941) – lasten tuberkuloosihoidon uranuurtaja
Leidenius, Laimi (1877–1938) – synnytys- ja naistentautiopin professori Helsingin yliopistossa
Lilja-Johnsson, Rosa (1884–1943) – naistentautien ja synnytysten erikoislääkäri, kätilötyön kehittäjä
Loimaranta-Airila, Suoma (1881–1954) – lastenkotien ja kansakoulujen lääkäri, keuhkosairauksien erikoislääkäri, Lotta Svärd -järjestön aktiivijäsen
Piispanen, Eva (1877–1950) – synnytys- ja tuberkuloosilääkäri
Prytz-Brander, Martha (1878–1910) – lääketieteen lisensiaatti
Rainio, Selma (1873–1939) – suomalainen lähetyslääkäri
Rosqvist, Ina (1865–1942) – sisätauti- ja tuberkuloosilääkäri
Ryti, Elsa (1895–1931) – lääketieteen ja kirurgian tohtori, bakteriologian ja serologian dosentti
Stenberg, Edla (1871–1955) – sisätautien erikoislääkäri
Wigelius, Ellen (1878–1966) – synnytyssairaalan lääkäri ja yksityislääkäri
Wikander, Anna (1873–1938) – yksityislääkäri, tuberkuloosiparantolan lääkäri

Kirjallisuutta:

Pesonen, N.: Terveyden puolesta – sairautta vastaan. Terveyden- ja sairaanhoito Suomessa 1800- ja 1900-luvulla. WSOY, Porvoo – Helsinki – Juva. Porvoo 1980.

Suomen asetuskokoelma ja Suomen laki, eri vuosien laitokset.

Susitaival, P.: Suomen Lääkäriliitto – Finlands Läkarförbund 1910–1960. Suomen Lääkäriliitto. Vammala 1960.

Lisäys kirjallisuuteen:

Hakosalo, H.: Virkaa tekemässä –  lääkärinaiset 1900-luvun alun Suomessa. Tieteessä tapahtuu 2008: 8: 13–21.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON