Arno Forsius

Nälkiintyneen lisäravitsemus on aloitettava varovasti

Kansan keskuudessa on kulkenut muistitietona, että voimakkaasti nälkiintynyttä ihmistä ei saanut ruokkia vahvoilla ruoilla, sillä se saattoi johtaa toipumisen sijasta kuolemaan. Tällainen käsitys oli syntynyt ainakin jo 1860-luvun loppupuolella. Silloisista nälkävuosista vaikein oli vuosi 1868. Mutta asia tuli Suomessa esiin myös kansalaissodan vankileirien yhteydessä vuonna 1918 sekä 1940-luvun puolivälin jälkeen, kun Neuvostoliitossa sotavankeina olleita suomalaisia sotilaita palasi Suomeen vaikeasti aliravittuina.

Ennen 1900-luvun puoliväliä fysiologiset ja biokemialliset tutkimukset olivat niin kehittymättömiä, että niiden avulla ei ollut mahdollista saada riittäviä tietoja nälän aiheuttamista elimistön aineenvaihdunnan muutoksista. Nälänhädät ovat liittyneet nykyisen kehittyneen tieteen aikana tavallisesti erilaisiin luonnon tai sotien aiheuttamiin katastrofeihin, jolloin lääketieteelliset näkökohdat ovat saaneet jäädä toissijaiseen asemaan.

Nälänhätien yhteydessä oli saatu toistuvasti kokea, että pitkäaikaisesta ravinnon puutteesta kärsinyt menehtyi pian sen jälkeen, kun hän oli päässyt runsaamman ruoan ääreen. Se saattoi tietysti johtua siitä, että asianomaisen kunto oli heikentynyt niin, että apu tuli liian myöhään. Yleinen käsitys kallistui kuitenkin sekä lääkäreiden että maallikoiden keskuudessa vahvasti siihen suuntaan, että heikentynyt elimistö ei kestänyt vahvaa ruokaa, joka aiheutti kuolemaan johtavan reaktion.

Ravinnon lisäämisestä johtuneet kuolinsyyt jäivät olettamusten ja pohdiskelujen asteelle. Mitään luotettavia kuolinsyiden selvityksiä tai ruumiinavauksia ei tietääkseni ole olemassa. Lähinnä ajateltiin nälän tai käytettyjen korvikeruokien, kuten olki-, pettu- ja jäkäläleivän, heikentäneen ruoansulatuselimiä siinä määrin, että tavallinen ruoka aiheutti mahalaukun tai suoliston repeämisen. Suurimpana syynä pidettiin jäkäläleivän karvaanmakuisia jäkälähappoja. Toisinaan kuolema tuli jo vähäisen ruokamäärän jälkeen, jolloin syyksi arveltiin sydänhalvausta. Ruoanjakajat olivat yleensä tietoisia runsaan ravinnon aiheuttamista vaaroista, ja sen vuoksi ruokkiminen aloitettiin usein pienillä maito- tai velliannoksilla.

Edellä kertomani palautui mieleen, kun luin juuri ilmestyneestä Duodecimin numerosta 123 (2007): 807–811 Olavi Ukkolan katsauksen "Refeeding-oireyhtymä: salakavala yllättäjä aliravitsemuksen hoidossa". Siinä käsitellään niitä fysiologisia ja patofysiologisia mekanismeja, jotka selittävät vaikean aliravitsemuksen korjaamiseen liittyviä riskitekijöitä. Asia on tullut Ukkolan mukaan tieteellisen tutkimuksen kohteeksi keskitysleirivangeilla vasta toisen maailmansodan loppuvuosien 1944–1945 aikana. Kehotan asiasta kiinnostuneita tutustumaan Ukkolan mielenkiintoiseen katsaukseen.

Aliravitsemuksen aikana elimistö sopeutuu energian purkamiseen rasva- ja lihaskudoksista. Sen seurauksena kudoksista menetetään vettä, vitamiineja, elektrolyyttejä ja fosfaattia. Veden ja elektrolyyttien tasapaino solunsisäisen ja solunulkoisen tilan välillä muuttuu voimakkaasti. Ravitsemuksen parantuessa tasapaino alkaa kääntyä päinvastaiseen suuntaan, mutta poikkeuksellisen lähtötilanteen vuoksi biokemialliset muutokset voivat olla kohtalokkaita. Fosfaatin siirtyminen solunsisäiseen tilaan pahentaa hypofosfatemiaa ja lisäksi voi seurauksena olla mm. kaliumin, magnesiumin ja tiamiinin vajausta.

Sairaanhoidossa refeeding-oireyhtymän esiintymiseen on varauduttava esim. anoreksiaa sairastavilla, muun sairauden tai hoidon vuoksi aliravitsemuksesta kärsivillä, eri syistä nopeasti laihtuneilla ja kokonaan ilman ravintoa 7–10 vuorokautta olleilla.

Refeeding-oireyhtymässä voi esiintyä mm. lihasheikkoutta, rabdomyolyysiä, hengitystoiminnan vajausta, sydän- ja verenkiertohäiriöitä sekä keskushermosto-oireita, jotka voivat pahimmillaan johtaa kuolemaan. "Vanha kansa" oli siis oikeassa varottaessaan aliravitsemuksen liian nopeasta korjaamisesta.

Todettakoon vielä lopuksi, että jo kreikkalainen Hippokrates (460–377 eKr.) on sanonut tähän tapaan: Huono dieetti ei haittaa siihen pitkän ajan kuluessa tottuneita niin paljon kuin muunlaiseen dieettiin tottuneita. Sen vuoksi huonoon dieettiin ei pidä tehdä äkkinäisiä muutoksia, vaan siitä on pyrittävä eroon hitaasti totutellen. [Referoitu Benedictus Olain teoksen "Een Nyttigh Läkere Book --- (1578)" mukaan.]

Kirjoitus on valmistunut huhtikuussa 2007.

Kirjallisuutta:

Benedictus Olai, "Een Nyttigh Läkere Book ther vthinnen man finner rådh/hielp och Läkedom til allehanda menniskiornes siwkdomar bådhe inwertes och vthwertes. [---]". Stockholm 1578. Facsimile 1938, 1957. Facsimilen esipuheen kirjoittanut O. T. Hult.

Forsius, A.: Katovuosi 1867 ja sen seuraukset Lahden seudulla. Lahden museo- ja taidelautakunta, Tutkimuksia XVII, 1980 (63 s.).

Häkkinen, A., Ikonen, V., Pitkänen K. ja Soikkanen, H.: Kun halla nälän tuskan toi. Miten suomalaiset kokivat 1860-luvun nälkävuodet. WSOY. Darmstadt 1991.

Turpeinen, O.: Nälkä vai tauti tappoi? Helsinki 1986.

Ukkola, O.: Refeeding-oireyhtymä: salakavala yllättäjä aliravitsemuksen hoidossa. Duodecim 123 (2007): 807–811.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON