Arno Forsius

Alankomaalainen sotasairaala Suomessa talvisodan jälkeen vuonna 1940

Alankomaalaisen sotasairaalan toiminnasta Suomessa talvisodan jälkeen vuonna 1940 on julkaistu teos "De ambulance van het Nederlandse Rode Kruis naar Finland". Yleiskuvaus sotasairaalan vaiheista sisältyy ensisijaisesti sen johtajan, tri F. H. Meihuizenin laatimaan kertomukseen. Trit J. A. C. Schepel ja A. H. M. Colaço Belmonte kuvaavat omissa kertomuksissaan monipuolisesti sotasairaalan kirurgista ja lääketieteellistä toimintaa. Lisätietoja on saatu muista kirjoituksen lopussa mainituista lähteistä.

Lähtövalmistelut ja matka Suomeen

Talvisodan herättämän myötätunnon seurauksena useiden Euroopan maiden Punainen Risti tai muut järjestöt lähettivät Suomeen ambulansseja (ambulanssisairaaloita eli siirrettäviä sotasairaaloita) avustamaan haavoittuneiden hoidossa. Näitä maita olivat Pohjoismaiden eli Ruotsin, Tanskan ja Norjan lisäksi mm. Sveitsi, Ranska ja Alankomaat. Sodan lyhyen keston sekä ambulanssien perustamisen ja varustelun vaatiman ajan vuoksi eräät ulkomaiset ambulanssisairaalat saapuivat Suomeen vasta maaliskuussa 1940, talvisodan loppuvaiheessa tai vasta sen päättymisen jälkeen. Lisäksi Suomessa toimi lyhyen ajan Ison-Britannian naisten ambulanssiorganisaation sairasautoryhmä, jonka jäsenet olivat naisia. Suomen sotia kuvaavissa historioissa on ollut yleensä vain lyhyitä mainintoja näiden ulkomaisten ambulanssien toiminnasta Suomessa.

"Finsch-Nederlandsche Vereeniging" (nyk. Vereniging Nederland – Finland, Alankomaat – Suomi Yhdistys) teki joulukuussa 1939 aloitteen Suomea koskevan avustustoiminnan käynnistämiseksi. Se järjesti yhteistyössä Nederlandsche Roode Kruis'in kanssa rahankeräyksen Suomen Punaisen Ristin (SPR) hyväksi. Silloin heräsi ajatus lähettää Suomeen lääkintäryhmä hoitamaan sodassa haavoittuneita. Alankomaiden Punainen Risti nimesi 19.1.1940 vastuuhenkilöt järjestämään lääkintäryhmän organisaatiota ja toimeenpanoa. Päätökseksi tuli lähettää Suomeen ambulanssi (liikuteltava sotasairaala) ja siinä tarvittava henkilökunta. Ambulanssista käytetään jäljempänä nimitystä sotasairaala, koska sana ambulanssi tarkoittaa suomen kielessä ensisijaisesti sairaankuljetusautoa. Samoin käytetään Hollannista maan virallista nimeä Alankomaat, vaikka aikaisemmin on puhuttu varsin yleisesti Hollannista.

Sotasairaalan kokoaminen kesti niin kauan, että se ei ehtinyt valmiiksi ennen Suomen ja Neuvostoliiton välisen talvisodan päättymistä, joka tapahtui 13.3.1940 voimaan tulleella rauhansopimuksella. Koska Suomessa oli raskaiden taistelujen jälkeen runsaasti sodassa haavoittuneita ja edelleen kirurgista hoitoa tarvitsevia sotilaita, SPR vastasi Alankomaiden Punaiselle Ristille, että se ottaa sotasairaalan kiitollisuudella vastaan, vaikka rauha oli jo ehditty solmia.

Sotasairaalan johtajaksi nimettiin tri F. H. Meihuizen ja muuna henkilökuntana oli kuusi lääkäriä, hallinto- eli talousvirkailija, 21 sairaanhoitajaa, avustaja sekä neljä tulkkia, kaikkiaan siis 34 henkeä. Koska sairaalassa oli tarkoitus hoitaa ensisijaisesti kirurgisia potilaita, varustettiin sairaala täydellisellä kirurgisella välineistöllä, röntgenlaitteilla, sidetarpeilla, lääkkeillä ym. tarvikkeilla n.100–200 potilasta varten. Varusteet käsittivät yli 300 laatikkoa, yhteiseltä painoltaan n. 25 tonnia. Sairaalan lumiketjuilla varustettu suuri farmariauto lähetettiin matkaan Rotterdamista laivalla muutama päivä ennen sotasairaalan lähtöä.

Sotasairaalan ja sen henkilökunnan matka alkoi Amsterdamista 21.3.1940. Ensimmäinen vaihe tapahtui KLM:n (Koninklijke Luchtvaart Maatschappij) lentokoneilla Malmöhön, ja siihen tarvittiin varusteiden suuren määrän vuoksi 8 ylimääräistä lentoa DC 3 -koneilla. Malmöstä Ruotsin valtion rautatiet kuljetti henkilökunnan ja tarvikkeet Tukholmaan, jonne saavuttiin 22.3. aamulla. Tukholmassa varusteita täydennettiin hankkimalla leikkauspöytä ja sähkön saannin turvaamiseksi kaksi bensiinikäyttöistä sähkögeneraattoria. Henkilökunta, mukanaan n. 180 varustelaatikkoa, lähti illalla Tukholman satamasta kohti Turkua kahdella laivalla, "Aldebaranilla" ja "Vegalla". Tarvikkeiden loppuerä, n. 120 laatikkoa, oli tarkoitus tuoda Suomeen 4–6 viikon kuluessa. Laivat olivat 23.3. aamulla ehtineet Korppoohon Björkön saaren luokse, missä meri oli vielä vahvassa jäässä. Laivat tarvitsivat matkan jatkamista varten jäänmurtajan apua ja siitä syystä "Aldebaran" pääsi Turkuun 26.3. aamulla ja "Vega" vasta 30.3.

Ensimmäisenä Turkuun saapunut henkilökunnan osa sai tutustua 26.3. Turussa lääninsairaalaan. Yöpymisen jälkeen matka jatkui 27.3. illalla junalla Helsinkiin. Siellä puolustusvoimien ylilääkäri, lääkintäeversti Eino Suolahti varmisti 28.3., että Alankomaalaisen sotasairaalan sijoituspaikaksi tuli Vierumäen urheiluopisto. Lääkärit kuljetettiin sinne 29.3. aamulla autoilla, kun taas sairaalan johtaja ja sairaanhoitajat sekä tarvikkeisto kuljetettiin junalla Lahteen ja sieltä autoilla Vierumäkeen. Turkuun 30.3. saapunut henkilökunnan osa ehti Vierumäelle 1.4.

Sairaalan perustaminen Vierumäen Urheiluopistoon

Vierumäen urheiluopistolla oli keväällä 1940 8. Sotasairaalan osasto n:o 4 eli toipilasosasto. Se oli Lahden lyseoon sijoitetun 8. Sotasairaalan kirurgian osaston jatkohoito-osasto, jolla oli maaliskuun lopussa n. 260 potilasta. Koska urheiluopistoon sijoittuva Alankomaalainen sotasairaala oli ensisijaisesti kirurginen sairaala, järjestettiin sitä varten heti 30.3. leikkaussali erääseen 1. kerroksen kylpysaliin. Sen lisäksi varattiin tilat röntgenkonetta, laboratoriota, verensiirtoja, apteekkia, instrumenttien ja sairaanhoitotarvikkeiden varastoja sekä muita toimintoja varten. Vierumäellä oli silloin vielä runsaasti lunta ja sunnuntaina 1.4. pidettiin vapaapäivä ulkoilemalla lähiympäristössä rekiretkien ja hiihdon merkeissä.

Alankomaalaiseen sotasairaalaan varauduttiin ottamaan tarvittaessa n. 350 potilasta. Sairaansijat päätettiin sijoittaa seuraavasti: tennishalliin käveleviä tai ainakin itse liikkumaan pystyviä potilaita varten 158 vuodetta, osittain kerrosvuoteita; 1. krs:ssa voimistelusaliin 36 vuodetta kolmeen riviin, urheilusaliin 84 sairaansijaa neljään riviin (seinustan riveissä kerrosvuoteet, keskimmäisissä riveissä vaikeasti sairaita) ja 10 huoneeseen 24 sairaansijaa (vaikeasti sairaille), 2. krs:ssa 10 huoneeseen 28 sairaansijaa (osittain sisätauteja sairastavia ja joitakin upseerinarvoisia kirurgisia potilaita varten), lasiverannalle 8 sairaansijaa ja voimistelusalin parvekkeelle 8 varasairaansijaa (jos lasiveranta ei riitä). Lisäksi 4. ja 5. kerroksissa oli käytettävissä 8 ja 21 sairaansijaa, jos henkilökuntaa oli riittävästi. 3. ja 4. kerroksessa oli annettu huoneita lääkärien ja sisarien käyttöön. Vuoteet saatiin 8. Sotasairaalan toipilasosastolta.

Alankomaalaisen sotasairaalan tullessa urheiluopistolle kotiutettiin 8. Sotasairaalan toipilasosastolta toipuneina tai lähes toipuneina 80 potilasta, jolloin tennishalliin jäi 180 aikaisempaa potilasta. Heidän hoidostaan vastasi suomalainen henkilökunta, johon kuuluivat lääkärit, ylihoitaja, 16 sairaanhoitajaa ja 7 lottaa.

Sairaalatoiminta Vierumäen Urheiluopistossa

Alankomaalainen sotasairaala toimi itsenäisenä yksikkönä Suomen puolustusvoimien päämajan lääkintäosaston alaisena ja yhteistyössä SPR:n kanssa. Puolustusvoimien lääkintäjohdolla oli oikeus ohjata sotasairaalaan sovitun hoitotason potilaita kulloisenkin tarpeen mukaan. Sotasairaalan johtaja on käynyt neuvotteluja puolustusvoimien ylilääkärin sekä alueellisten ja paikallisten päällikkölääkärien kanssa.

Alankomaalainen sotasairaala sai ensimmäiset omat potilaansa 4.4., jolloin sinne siirrettiin Lahden lyseolla toimineelta 8. Sotasairaalan kirurgian osastolta 80 potilasta, joista osa oli vaikeasti sairaita. Samalta osastolta lähettiin 5.4. vielä 50 uutta potilasta. Sodan päättymisestä oli kulunut jo kolme viikkoa. Kaikki nyt tulleet potilaat olivat olleet vaikeiden ja pitkittyneiden vammojen vuoksi jo pitkään sairaalahoidossa, eräät jopa 5–6 eri kenttä- ja sotasairaaloissa. Ensimmäisen viikon aikana kolme kirurgia teki 50 leikkausta, kuten uudelleen amputaatioita, sirpaleiden ja luunsirujen poistoja ja pari tyräleikkausta. Sisätautilääkärillä, joka vastasi myös röntgenkuvauksista ja verensiirroista, oli sairaalassa tutkittavana 15 sisätautipotilasta.

Sairaalan tarvikkeita tuli 6.4. perille 112 laatikkoa. Sairaalan auto tuli junalla Lahteen vasta 21.4.1940. Silloin saatiin todeta, että auton moottori oli haljennut matkan aikana, koska jäähdytysveteen oli ilmeisesti unohdettu lisästä pakkasnestettä.

Toipilasosastolta poistettiin potilaita kotihoitoon heidän tilansa parantuessa ja tilalle siirrettiin sotasairaalasta toipuvia potilaita. Sotasairaala sai puolestaan lisää potilaita muista sotasairaaloista. Lahden kansanopistolla sijainneen Tanskalaisen ambulanssisairaalan toiminta päättyi, kun Tanska joutui 10.4. Saksan miehittämäksi ja sen henkilökunta päätti palata kotimaahansa. Tämän johdosta siirrettiin 15.4. Lahden Kansanopistolta urheiluopistoon 29 vuodepotilasta.

Huhtikuun puolivälin jälkeen toipilasosaston aikaisemmat potilaat oli kotiutettu. Osaston henkilökunnasta osa oli korvattu englannin- ja saksankielentaitoisilla sairaanhoitajilla ja 20.4. osasto siirtyi Alankomaalaisen sotasairaalan osastoksi, mutta sillä oli edelleen suomalainen lääkäri. Puolustusvoimien ylilääkäri Suolahti esitti saamiensa myönteisten lausuntojen perusteella, että Alankomaalaiseen sotasairaalaan lähetettäisiin lähiaikoina vielä 100–150 haavoittunutta, mikä vahvistaisi sairaalan merkitystä vaikeiden kirurgisten tapausten hoitokeskuksena. Sairaala saikin jo huhtikuun 22. p:nä 8. Sotasairaalan kirurgian osastolta 41 uutta potilasta, joista 20 oli vuodepotilaita.

Proteesien saaminen raaja-amputoiduille invalideille oli tuohon aikaan hyvin vaikeaa. Tri A. H. M. Colaço Belmonte teki huhtikuun alussa Alankomaiden Punaisen Ristin ambulanssivaliokunnalle ehdotuksen liittää Alankomaalaiseen sotasairaalaan alankomaalainen ortopedinen laitos, jotta kaikki toipuvat potilaat voitaisiin lähettää Tukholmaan proteesin saantia varten. Vaihtoehtoisesti voitaisiin Suomeen lähettää pari ammattitaitoista työntekijää sekä tarvittavat raaka-aineet ja työkalut. Esitys jäi kuitenkin toteutumatta. Samanaikaisesti Suomessa oli jo vireillä proteesien valmistuksen aloittaminen.

Huhtikuun puolivälin jälkeen sotasairaalan kiireinen vaihe helpotti. Useat viimeksi hoitoon tulleet potilaat olivat lähinnä korjaavien toimenpiteiden tarpeessa. Kirurgien työpanoksen tarve väheni ja sen vuoksi heitä voitiin lähettää määräajaksi muihin sairaaloihin. Tri J. A. C. Schepel teki leikkauksia Hartolan kunnansairaalassa 16.4.–24.4. ja trit J. A. F. van den Belt ja J. Feddema olivat avustamassa Seinäjoella toimivassa sotasairaalassa 18.4.–28.4. Lisäksi sisätautilääkäri H. Smitskamp antoi tarvittaessa apua ja neuvoja, ja sairaalassa jouduttiin hoitamaan myös pari synnytystä. Tri Colaço Belmonte oli 2.5. alkaen kuukauden ajan SPR:n alaisena hoitamassa Helsingissä Naistenklinikalla toimineen sotasairaalan 40-paikkaista proteesipotilaiden osastoa. Myös tri Schepel oli 2.6. alkaen lähes kahden kuukauden ajan SPR:n alaisena tekemässä Naistenklinikalla toimineen sotasairaalan kirurgian osastolla ortopedisiä ja plastiikkakirurgisia leikkauksia, koska niitä ei voitu tehdä Vierumäen osastoilla, joilla oli paljon märkäisistä infektioista kärsiviä avomurtumapotilaita.

Alankomaalaisen sotasairaalan henkilökunnan poliittinen asema muuttui äkillisesti ja ratkaisevasti, kun Saksa hyökkäsi Alankomaihin 10.5. ja maan asevoimat antautuivat 15.5. Sairaalan toiminta Vierumäellä jatkui kuitenkin aikaisempaan tapaan, ja käytännössä Saksan miehityksestä aiheutunut tilanne tuli näkyviin vasta, kun sotasairaalan henkilökunta alkoi valmistella palaamista kotimaahansa. Puolustusvoimien ylilääkäri Suolahti kävi 13.5. ojentamassa sotasairaalan lääkäreille vapaudenristit ja sairaanhoitajille urhoollisuusmitalit.

Suomen Berliinin lähetystö ilmoitti 25.5.1940 Suomen ulkoministeriölle, että lähetystön tilillä oli osoitettu 50 000 guldenia Alankomaalaisen sotasairaalan ylläpitoa ja paluumatkaa varten. Alankomaiden Punainen Risti pyysi samalla ilmoittamaan sotasairaalan johtajalle F. H. Meihuizenille, että sopimuksen mukaan henkilökunnan paluun tuli tapahtua 21.6. Ne, jotka halusivat jäädä Suomeen, voivat tehdä sen omalla kustannuksellaan ja vastuullaan.

Viimeiset potilassiirrot Alankomaalaiseen sotasairaalaan tapahtuivat toukokuussa. Savonlinnan sotasairaalasta kuljetettiin 14.5. sairasjunalla 80 potilasta, joista 40 oli vuodepotilaita. Lahden lyseolla toiminut 8. Sotasairaalan kirurgian osasto lakkautettiin 31.5. Silloin sieltä siirrettiin vielä puolustusvoimien päämajan alaiseen Alankomaalaisen sotasairaalan hoitoon 34 vakavimmin sairasta potilasta, joista melkein kaikki olivat vuodepotilaita. Siten Alankomaalaiseen sotasairaalaan oli siirretty huhti-toukokuun aikana kaikkiaan 314 potilasta. Tämän jälkeen sinne ei tullut enää uusia potilaita, ja vähitellen potilaiden määrä alkoi vähentyä, kun heitä pääsi toipumisen seurauksena kotiin tai muualle jatkohoitoon.

Puolustusvoimien lääkintäosaston ja SPR:n kanssa kesäkuun puolivälissä käydyissä neuvotteluissa todettiin, että Alankomaalaisen sotasairaalan toimikautta jatkettaisiin yhdellä kuukaudella, koska sairaalaa yhä tarvittiin vaikeasti sairaiden potilaiden hoitoon ja koska palaaminen Alankomaihin lyhyessä ajassa kohtasi uudessa poliittisessa tilanteessa käytännön vaikeuksia. Samalla voidaan todeta, että tri Jan Schepel ja ylihoitaja Rauha Salonen, jotka olivat tutustuneet toisiinsa Hartolassa huhtikuun puolivälin jälkeen, vihittiin avioliittoon 11.6. Helsingissä.

Suomen Berliinin lähetystö ilmoitti 12.6. ulkoministeriölle, että Alankomaalainen sotasairaala voi työskennellä Suomessa kotimaahansa palaamiseen saakka ja että varat siihen saataisiin Suomen hallitukselta. Sotasairaalan johtaja F. H. Meihuizen kirjoitti 21.6.1940 Alankomaiden Punaisen Ristin päämajalle sopineensa Suomen Punaisen Ristin pääsihteerin, eversti Gustaf Taucherin ja äskettäin lääkintäkenraalimajuriksi ylennetyn Suolahden kanssa, että sotasairaala voisi työskennellä Suomessa vielä kuukauden ajan, koska täällä oli edelleen paljon työtä. Meihuizen totesi, että hän ei ollut saanut mitään tietoja Alankomaista, ja pyysi suostumusta tehdylle päätökselle. Hän piti itsestään selvänä, että Saksan viranomaiset eivät aseta mitään esteitä Punaisen Ristin ambulanssille. Hän sanoi vielä, että Suomesta ei ole mahdollista lähteä mihinkään muualle. Kirje lähetettiin ulkoministeriön kautta Suomen Berliinin lähetystöön, josta se pyydettiin toimittamaan edelleen Suomen Haagin lähetystöön. Kirjeen mukaan oli liitetty Meihuizenin avoin kirje vaimolleen.

Kesäkuun 19. p:nä saatiin ilmoitus, että Alankomaalainen sotasairaala, jossa oli kesäkuun alkupuolella n. 265 potilasta, tullaan siirtämään kesäkuun lopussa Helsinkiin Aleksis Kiven kouluun. Siirron syynä oli 43. Sotasairaalan sijoittaminen Lahden Kansanopiston ja Vierumäen urheiluopiston rakennuksiin. Samaan aikaan SPR pani vireille anomuksen Alankomaalaisen sotasairaalan palaamisesta kotimaahansa. Tässä yhteydessä voidaan mainita, että 43. Sotasairaalasta, joka oli muodostettu Viipurin Sotilassairaalasta, tuli jälleen 1.8.1940 alkaen Viipurin Sotilassairaala ja 1.4.1941 alkaen Keskussotilassairaala 2.

Sairaalatoiminta Aleksis Kiven koulussa Helsingissä

Alankomaalaisen sotasairaalan toiminta Vierumäen Urheiluopistossa päättyi 27.6.1940, jolloin se siirrettiin Aleksis Kiven kouluun Helsingissä. Sille varatut tilat olivat koulurakennuksen kolmessa alimmassa kerroksessa. Sotasairaalan hoidossa silloin olleet 250 potilasta ja henkilökunta ja tarvittavat varusteet kuljetettiin aamupäivällä autoilla Vierumäen asemalla odottavaan sairasjunaan, samoin kuin 150 varustelaatikkoa. Omalla ravintolavaunulla varustettu juna saapui Helsinkiin klo 21. Potilaat siirrettiin junasta sairaankuljetus- ja linja-autoilla Aleksis Kiven koululle ja jo klo 23 kaikki potilaat olivat vuoteissaan. Nopeasti toteutettu ja mittava siirto sujui ongelmitta.

Alankomaalaisen sotasairaalaan, joka toimi Helsingissä 1. Sotasairaalan alaisena, määrättiin yhteysupseeri ja sotilasvartio. Sotilasvartio poistettiin kuitenkin jo 5.7. Sairaalasta lähetettiin SPR:lle parikymmentä laatikkoa ompelu-, side- ja kipsaustarvikkeita, jotka osoitettiin SPR:n sairaalan käyttöön. Heinäkuun alussa SPR:n pääsihteeri toimitti sotasairaalan henkilökunnalla kyselylomakkeet kotimaahan palaamista varten. Saksan lähetystö ilmoitti viikkoa myöhemmin, että kyselylomakkeet on täytettävä kolmena kappaleena alun perin vaaditun kahden sijasta.

Heinäkuun 11. p:nä Alankomaalaiselle sotasairaalalle ilmoitettiin, että Aleksis Kiven koulu on tyhjennettävä 15.7. mennessä. Kaikki toipuneet potilaat voitiin lähettää koteihinsa ja viimeiset kymmenkunta vaikeasti vammautunutta potilasta siirrettiin toiminnassa olleisiin sotasairaaloihin. Siten Alankomaalaisen sotasairaalan toiminta Suomessa päättyi 15.7. ja sen käytössä vielä olleet välineet ja tarvikkeet luovutettiin SPR:lle.

Kotimatka

Alankomaalaisen sotasairaalan toiminnan päätyttyä eräät sen lääkäreistä ja hoitajista olivat vielä jonkin aikaa työssä vapaaehtoisina SPR:n sairaalaan kuuluvilla osastoilla. Sotasairaalan henkilökunnan kotimaahan palaamista valmisteltaessa neljä lääkäriä (Colaço Belmonte, van den Belt, Smitskamp ja C. H. Rering) ja eräät sairaanhoitajat ilmoittivat, että he eivät haluaisi palata takaisin kotimaahansa muun henkilökunnan mukana. Ilmeisesti lopuksi vain yksi sisarista jäi silloin Suomeen, koska hän tunsi itseään yhä tarvittavan täällä haavoittuneita hoitamassa. Saatujen tietojen mukaan ainakin juutalaista syntyperää ollut tri Colaço Belmonte siirtyi Yhdysvaltoihin pian Alankomaihin palattuaan.

Kotimaahan palaamiseen tarvittiin nyt Saksan viranomaisten myöntämä matkustusluvat eli viisumit. Niitä odottaessa Alankomaalaisen sotasairaalan henkilökunta oli majoitettu Espoon Suvisaaristoon kuuluvassa Pentalan saaressa yhteen maataloon ja yhteen kalastajan taloon. Puolustusvoimien lääkintäosaston kutsusta sotasairaalan henkilökunta teki 19.–26.7.1940 mieliin painuvan retken Petsamoon Jäämeren rannikolle. Ensin matkustettiin junalla Rovaniemelle ja sieltä linja-autolla 530 km:n matka Petsamoon. Koska kaikki eivät mahtuneet linja-autoon, tarjosi eversti O. Willamo avuksi oman viiden hengen autonsa. Matkalla yövyttiin Inarissa turistihotellissa sekä mennessä että tullessa. Koska Petsamossa ei ollut hotellia, majoitettiin siellä nuoremmat retkeläiset kolmeen telttaan, kun taas vanhemmat saivat yöpyä sairaalassa.

Koska elokuun lopun säät olivat epäsuotuisat, henkilökuntaan kuuluvat suunnittelivat lähtöä Ruotsiin heti syyskuun alussa ja matkustuslupien odottamista Tukholmassa. Elokuun 30. p:nä saatiin kuitenkin tietää, että sotasairaalan henkilökunnan matkustusluvat olivat tulleet Berliinistä. .

Marsalkka C. G. E. Mannerheim otti 5.9.1940 vastaan Alankomaalaisen sotasairaalan edustajina tri Meihuizenin ja johtava sisar J. Scheers-de Vriesin. Mannerheim esitti heille Suomen kansan nimissä kiitollisuutensa Alankomaiden kansan suuresta myötätunnosta ja merkittävästä tuesta, sekä toi samalla esiin kiitoksensa ja arvonantonsa sotasairaalan suurenmoisen työn johdosta. Jäähyväislounaalla lääkintäkenraalimajuri Suolahti puolustusvoimien puolesta ja eversti Taucher SPR:n puolesta esittivät sydämelliset kiitokset Alankomaalaiselle sotasairaalalle ja sen henkilökunnalle.

Sotasairaalan henkilökunnan matka kotimaahan alkoi 5.9. iltapäivällä junalla Helsingistä Turkuun. Helsingin asemalla entiset potilaat, suomalaiset sairaanhoitajat ja lotat hyvästelivät henkilökunnan ja toivat heille kiitoksena runsain määrin kukkia. Turusta matka jatkui illalla laivalla Tukholmaan, sieltä 6.9. illalla junalla Trelleborgiin ja edelleen junalautalla Saksan Sassnitziin. Sieltä juna lähti 7.9. klo 13 Hampurin, Osnabrückin ja Bentheimin kautta Alankomaihin. Kotimaan raja ylitettiin varhain sunnuntaina 8.9. aamulla ja sotasairaalan henkilökunta sai sydämellisen vastaanoton Haagin rautatieasemalla vähän ennen puolta päivää.

[Alankomaalaisen sotasairaalan henkilökunnan poistuminen Suomesta ei siis tapahtunut Petsamon kautta, kuten M. von Bonsdorff selostaa lähteissä mainitussa kirjoituksessaan sivulla 35.]

Huomioita sotasairaalan toiminnasta

Trit J. A. C. Schepel ja A. H. M. Colaço Belmonte kuvaavat omissa kertomuksissaan ensisijaisesti sotasairaalan kirurgista ja lääketieteellistä toimintaa. Heistä jälkimmäinen esittää kuvauksessaan myös havaintoja ja arviointeja käytetyistä hoitomenetelmistä. Hoitotyöhön liittyviä yksityiskohtia on kerrottu lisäksi eräiden sairaanhoitajien muistelmissa.

Alankomaalaisen sotasairaalan osastoille lähetettiin hoidettaviksi vähän yli 300 potilasta, joista 260 vaati kirurgisia toimenpiteitä. Sairaalassa oli alkuvaiheessa myös sisätautiosasto, jolla hoidettiin n. 40 potilasta. Lisäksi sotasairaalan henkilökuntaan kuuluvia osallistui potilaiden tutkimiseen ja hoitoon muissa hoitolaitoksissa. On arvioitu, että kaikkiaan n. 1000 potilasta oli eri tavoin Alankomaalaisen sotasairaalan henkilökunnan hoidossa sen 3,5 kuukautta kestäneen kauden aikana, jonka sairaala toimi Suomessa.

Raajamurtumat muodostivat vammojen suurimman ryhmän. Niistä oli alaraajamurtumia 78 ja yläraajamurtumia 73. Ne olivat kaikki ampuma- tai sirpalevammojen aiheuttamia ja siten myös infektoituneita. Osa potilaista oli septisessä tilassa hoitoon tullessaan. Sen lisäksi hoidettiin 11 komplisoitumatonta murtumaa, jotka olivat syntyneet rintaman takana liikenne - tai hiihtotapaturmien seurauksena. Avoimia rintakehävammoja oli 23 ja heillä oli kaikilla keuhkopussinmärkimä ja osalla myös ilmarinta. Kallo- ja selkäydinvammoja oli kuudella potilaalla ja heidät siirrettiin hoidettaviksi SPR:n sairaalan neurokirurgian osastoille.

Alankomaalaisessa sotasairaalassa tehtiin 246 leikkaustoimenpidettä. Niistä oli 86 luunsirujen poistoja ja 35 ammusten ja sirpaleiden poistoja. Amputaatioita tai uusinta-amputaatioita tehtiin 28. Infektoituneiden murtumien takia tehtiin 47 märkäpesäkkeiden avaamista. absessien avaamista. Muista leikkauksista voidaan mainita 18 arvenpoistoa, ihonsiirtoa tai muuta plastista leikkausta, 7 kylkiluun osittaista poistoa ja keuhkopussin kanavointia märkimisen vuoksi, 4 leikkausta niveljäykistymien korjaamiseksi, 4 umpilisäkkeen poistoa, 3 tyräleikkausta, 1 leikkaus suolentukkeuman vuoksi ym. kirurgisia toimenpiteitä. Murtumia hoidettiin tilanteen mukaan kipsisidoksilla yli 100 tapauksessa ja tarvittaessa sitä ennen vedolla. Kaikista hoidetuista potilaista kolme kuoli, kaksi pirstaleiseen murtumaan liittyneeseen valtimoverenvuotoon ja yksi märkivään ilmarintaan. Sairaalassa oli hoidettavana kaikkiaan noin 40 sisätautipotilasta, pääasiassa toiminnan alkuvaiheissa. Sisätautilääkäri vastasi myös röntgentutkimuksista, joita tehtiin n. 40, ja verensiirroista, joita tehtiin 7 potilaalle.

Alankomaalaisella sotasairaalalla oli käytössä ainoana mikrobilääkkeenä sulfanilamidi, joka oli tullut markkinoille vuonna 1935. Se tehosi silloin hyvin ihoruusuun eli erysipelakseen. Alankomaalaiset lääkärit kiinnittivät huomiota lapamadonkantajien suureen määrään suomalaisessa väestössä.

Alankomaalaisen sotasairaalan toiminta Suomessa oli osoitus Alankomaiden kansan myötätunnosta ja auttamisen halusta Suomen kansaa ja sen urheita sotilaita kohtaan. Sairaalan lääkärit, hoitajat ja muu henkilökunta olivat sopeutuvaisia, ammatillisesti korkeatasoisia ja järjestelykykyisiä. Kielivaikeuksista huolimatta potilaiden luottamus heitä kohtaan oli suuri. Henkilökunta puolestaan arvosti suomalaisissa potilaissaan sitä, että he olivat vaatimattomia ja omatoimisia eivätkä yleensä valittaneet vaivojaan.

Suomen Berliinin lähetystö on lähettänyt ulkoministeriölle 18.9.1941 Alankomaiden Punaisen Ristin laatiman kertomuksen Alankomaalaisen sotasairaalan toiminnasta Suomessa. Ulkoministeriö on toimittanut saamansa kirjelmän ja kertomuksen edelleen Suomen Punaiselle Ristille. Kirjelmän mukaan konsuli A. J. Th. van der Vlugt oli valmis käännättämään hollanninkielisen kertomuksen saksaksi, jos sitä pidettäisiin Suomen lääkärikuntaa kiinnostavana. Lähetystö jätti käännättämistä koskevan asian ulkoministeriön päätettäväksi.

Kirjoitus on valmistunut lokakuussa 2005. Julkaistu lyhennettynä: Suomen Lääkärilehti 2006: 5: 480–481. Lokakuussa 2009 korjaus jakson "Sairaalatoiminta Vierumäen Urheiluopistossa" viimeisessä kappaleessa:  Tekstissä mainitun 51. Sotasairaalan kohdalla tulee olla 43. Sotasairaala, josta 51. Sotasairaala oli aikaisemmin muodostettu.

Kirjallisuutta:

8 Sota S:n toimintakertomus 1939–1940. Sota-arkisto.

von Bonsdorff, M.: Utländsk medicinisk hjälp till Finland under andra världskriget. Finska Läkaresällskapets handlingar. Årgång 155: 2: 31–38, (1995).

(Colaço Belmonte, A.:) Met de ambulance van het Nederlandsche Roode Kruis naar Finland door Dr. A. Colaço Belmonte. (Sisältyy teokseen: De ambulance van het Nederlandse Rode Kruis naar Finland.) Julkaistu myös: Nederlandsch Tijdschrift voor Geneeskunde, jaargang 1940, blzz. 2839/2847 en 4928/4936.

De ambulance van het Nederlandse Rode Kruis naar Finland. Samengesteld door E. C. Schut. Vereniging Nederland – Finland. Amsterdam 1992. (Tämä teos sisältää vuonna 1940 laaditut kertomukset Alankomaalaisen sotasairaalan toiminnasta Suomessa, kirjoittajina mm. F. H. Meihuizen, J. A. C. Schepel ja A. H. M. Colaço Belmonte sekä eräät muut asiantuntijat, katso kirjoittajien nimien kohdalla mainittuja lähteitä.).

Frants, R. en Schut, E.: Nederlandse Ambulance te Vierumäki. Aviisi 1998: 2: 1–19.

Hartolan kirja. Toim. E. Markkanen. Hartolan kunta ja seurakunta. 2. painos. Pieksämäki 1979.

(Meihuizen, F. H.:) Verslag van den heer F. H. Meihuizen, arts, leider der Nederlandsche ambulance in Finland (18 Maart – 8 September 1940).

Rosén, G.: Sata sodan ja rauhan vuotta. Suomen Punainen Risti 1877–1977. 2. uusittu painos. Suomen Punainen Risti, Helsinki. Hämeenlinna 2002.

(Schepel, J. A. C.:) Verslag van Dr. J. A. C. Schepel, chirurg der Nederlandsche ambulance in Finland. (Sisältyy teokseen: De ambulance van het Nederlandse Rode Kruis naar Finland.)

Ulkoministeriön arkisto, Hollannin Punaisen Ristin ambulanssi, UM 8 B.

Haastateltuja:

Hans de Fluiter (antanut käyttöön paljon aineistoa) heinäkuu 2005.

Kirsti de Fluiter (-Ijäs) heinäkuu 2005.

Marja-Liisa (Maisa) van der Kolk (kirjoituksessa mainitun tri J. A. C. Schepelin tytär) heinäkuu 2005.

Lisäys syyskuussa 2006:

Seuraava lisäys, joka on kirjoitettu prologiksi Aviisi lehteä varten, on julkaistu lehdessä hollannin ja suomen kielillä. [Aviisi, Het contactorgaan van de vereniging Nederland–Finland. Jaargang 15, nummer 3: juni 2006, 48–50.] Varsinaista kirjoitusta, joka on lyhennetty versio yllä olevasta kirjoituksesta, ei ole julkaistu Aviisissa. Lyhennetty versio on julkaistu suomeksi Suomen Lääkärilehdessä 2006: 5: 480–481. Siinä on myös kolme kuvaa: kaksi Alankomaalaisen sotasairaalan henkilökunnasta lähdössä Suomeen maaliskuun lopulla 1940 sekä Jan Schepelin ja Rauha Salosen hääkuva kesäkuulta 1940.

Prologi

Allekirjoittanut ja vaimoni Anita olimme saaneet postissa kutsun taiteilijaryhmä Pesän näyttelyn avajaisiin 10.7.2005. Näyttely pidettiin Hartolassa sijaitsevan Tollinmäen kartanon rakennuksissa ja pihamaalla 10.7.–7.8.2005. Näyttelystä ja Pesään kuuluvista taiteilijoista oli lähes sivun verran selostusta Helsingin Sanomissa etukäteen 2.7.2005. Ryhmän taiteilijoista tunsimme ennestään Taru-Maaria Kuparinen-Säilän, joka oli nuorimpien lastemme koulutoveri Lahdessa 1970-luvun alkutaitteessa.

Suomen Punaisen Ristin jäsenlehdessä, Punainen Risti n:o 2/2005, oli sivulla 32 Pesän näyttelystä lyhyt maininta. Siinä kerrottiin, että näyttelyssä on esillä myös muistoja Alankomaalaisesta ambulanssi- eli sotasairaalasta, joka toimi Suomessa keväällä ja kesällä 1940, pian talvisodan päättymisen jälkeen. Sen pääasiallisena toimipaikkana oli Vierumäen urheiluopisto lähellä Lahtea.

Pesän näyttelyn sijoittaminen Tollinmäen kartanoon Hartolassa liittyy Alankomaalaisen sotasairaalan toimintakauteen Suomessa. Taiteilijaryhmään kuuluvan Maija-Liisa van der Kolkin (o.s. Schepel) vanhemmat tutustuivat nimittäin huhtikuussa 1940 Tollinmäessä, jossa oli siihen aikaan Hartolan kunnansairaala ja kunnanlääkärin asunto. Maija-Liisa van der Kolkin äiti Rauha Salonen oli sairaalassa ylihoitajana ja isä, sotasairaalan kirurgi J. A. C. Schepel kävi huhtikuussa 1940 siellä tekemässä leikkauksia, koska kunnanlääkäri oli silloin komennettuna sotilaslääkärin tehtäviin. Rauha Salonen ja J. A. C. Schepel vihittiin avioliittoon Helsingissä kesäkuussa 1940.

Alankomaalaista sotasairaalaa koskevat tiedot kiinnostivat siitäkin syystä, että olen aikaisemmin kirjoittanut kuvauksen sveitsiläisten lääkärien avustusretkikunnasta Suomessa samoina aikoina. Koska alankomaalaisesta sotasairaalasta oli Suomessa kovin vähän tietoja, ajattelin nyt laatia kirjoituksen myös siitä. Kävin vaimoni kanssa Pesän näyttelyssä kolme kertaa ja tutustuin siellä esillä olevaan kirjalliseen aineistoon ja valokuviin. Lisäksi sain täydentäviä tietoja kahdelta taiteilijaryhmän jäseneltä, Maija-Liisa van der Kolkilta ja Kirsti de Fluiter-Ijäkseltä. Viime mainitun puoliso Hans de Fluiter hankki käyttööni aiheeseen liittyvää kirjallista aineistoa. Heidän kaikkien ystävällinen ja suurenmoinen apunsa helpotti ratkaisevasti kirjoituksen laatimista.

Aviisin lukijoita tervehtien

Arno Forsius

lääket. ja kir. tri, professori

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON