Arno Forsius

Myyräkuume, nephropathia epidemica

Myyräkuume eli nephropathia epidemica on viruksen aiheuttama verenvuotokuume, joka on tautiryhmän ainoa edustaja Suomessa. Verenvuotokuumeiden aiheuttajien ja tartuntateiden tutkimus on ollut mahdollista vasta virustutkimuksen kehityttyä riittävästi. Tutkimusten tärkeyttä on lisännyt hengenvaarallisten verenvuotokuumeiden esiintyminen erityisesti Afrikassa 1960-luvun loppupuolelta alkaen. Niitä on viime aikoina pidetty myös mahdollisina biologisina aseina.

Tilastojen mukaan myyräkuume on Suomessa suhteellisesti yleisempi kuin missään muualla maailmassa. Maassamme todettiin 1980-luvun puolivälissä myyräkuumetta noin 150 tapausta vuosittain. Sen jälkeen määrä on noussut 150–300 tapauksella vuosittain ja vuosina 1992–1994 niitä oli jokaisena vuotena jo noin 1200. Vuonna 1999 tapauksia oli noin 2300 ja vuonna 2002 vähän yli 2550, välivuosina noin 1500. Lisäksi lievät tapaukset jäävät yleensä tilastojen ulkopuolelle.

Myyräkuumeen historiaa

Myyräkuumeen kaltaiseen tautiin viittaavia havaintoja on löydettävissä menneisyydestä jo runsaan sadan vuoden ajalta. Yhdysvalloissa on kuvattu sotilailla maan sisällissodan aikana vuosina 1861–1865 ensimmäisen kerran äkillinen kuumetauti, johon liittyi munuaisten toiminnan häiriintymistä, kuten virtsan erityksen vähenemistä ja turvotuksia. Tälle taudille, jonka syy ei ole selvillä, annettiin nimi juoksuhautanefriitti tai sotanefriitti.

Saman tyyppistä tautia esiintyi Euroopassa ensimmäisessä maailmansodassa vuosina 1914–1918 ranskalaisten sotajoukkojen keskuudessa länsirintamalla. Myös toisessa maailmansodassa todettiin vuosina 1939–1945 samantapaista tautia liittoutuneiden joukoissa Pohjois-Afrikassa ja Italiassa sekä saksalaisissa joukoissa Euroopan itärintamalla. Myös näiden tautien aiheuttajat ovat jääneet tuntemattomiksi.

Sodan olosuhteissa aikaisemmin esiintyneet munuaisoireiset kuumetaudit ovat saattaneet kyllä olla muitakin tauteja kuin virusten aiheuttamia verenvuotokuumeita, sillä diagnostiset keinot olivat aikaisemmin varsin puutteellisia. Sekaannuksia ovat voineet aiheuttaa mm. bakteeritauteihin liittyvät äkilliset munuaistulehdukset sekä ns. juoksuhautakuume (trench fever), jonka aiheuttajia ovat Rochalimae (Bartonella) -lajeihin kuuluvat riketsiat.

On mielenkiintoista todeta, että Suomessa Theodor Waldemar Tallqvist (1871–1927) havaitsi jo vuonna 1926 epideemistä nefriittiä muutamissa Uudenmaan pitäjissä. Myös ruotsalaiset S. G. Zetterholm ja Gustaf Myhrman totesivat vuosina 1933–1934 Keski-Ruotsin Jämtlandissa siviiliväestön keskuudessa epidemian, jonka oireina olivat kuumeilu ja virtsanerityksen väheneminen. Taudinkuva oli siis samanlainen kuin juoksuhautanefriitissä, mutta nyt epidemia ei liittynyt rintamaoloihin. Tautia alettiin Ruotsissa kutsua esiintymispaikkansa mukaan nimellä jämtlandsnefropati.

Suomalainen Fredrik Saltzman (1881–1972) mainitsi vuonna 1945 eräässä Läkartidningenin artikkelissa munuaisoireisen kuumetaudin, jota oli todettu vuosina 1942–1943 Pohjois-Suomessa suomalaisten ja saksalaisten sotilaiden keskuudessa. Tautia esiintyi silloin huomattavan suurena epidemiana Sallan rintamalohkolla. Siitä olivat kirjoittaneet raportteja saksalainen K. Stuhlfauth vuonna 1943 ja suomalainen Herman Hortling vuonna 1944. Taudinkuva viittasi jossakin määrin leptospira -bakteerien aiheuttamaan tulehdukseen, mutta Saksassa tutkitut näytteet antoivat kielteisen tuloksen. Tauti varmistui myyräkuumeeksi vasta paljon myöhemmin suoritettujen vasta-ainemääritysten perusteella.

Saltzmanin kirjoituksen luettuaan Myhrman otti vuonna 1945 uudelleen esille Pohjoismaissa havaitut epidemiat ja ehdotti taudille nimeä Nephropathia epidemica eli epideeminen nefropatia. Vaikka uusi nimi virallisesti hyväksyttiinkin, käytettiin siitä kuitenkin yleisesti nimeä Myhrmanin tauti hänen kirjoittamiensa artikkelien johdosta. Yhdysvaltalainen Daniel Carleton Gajdusek kiinnitti vuonna 1953 huomiota epideemisen nefropatian ja Korean verenvuotokuumeen välisiin yhtäläisyyksiin. Korean verenvuotokuumeen aiheuttavan Hantaan-viruksen löysi eteläkorealainen Ho Wang Lee vuonna 1976.

Suomessa tauti tuli uudelleen valokeilaan, kun munuaistauteihin erikoistunut Börje Kuhlbäck havaitsi taudintapauksia 1960-luvulla. Juhani Lähdevirta teki taudista Savonlinnan keskussairaalan potilasaineiston perusteella vuonna 1971 väitöskirjan, jossa taudinkuva esiteltiin yksityiskohtaisesti. Lähdevirta yritti jo silloin epidemiologisin keinoin todistaa metsämyyrän taudin välittäjäksi.

Epideemisen nefropatian esiintyminen oli selvästi yhteydessä metsämyyrän tavallista runsaamman esiintymisen kanssa. Vähitellen myyräkuume alkoi vakiintua taudin nimeksi Savossa sairaanhoidon henkilökunnan ja kansan keskuudessa. Kun sitten metsämyyrän osuus taudin levittäjänä varmistui, otettiin myyräkuume virallisestikin taudin nimeksi 1980-luvun puolivälissä Juhani Lähdevirran ja Jaakko Savolan tekemän esityksen perusteella.

Suomalaiset virustutkijat Markus Brummer-Korvenkontio ja Antti Vaheri osoittivat vuonna 1980, että myyräkuumeen aiheuttaja Suomessa oli punaruskean metsämyyrän (Clethrionomus glareolus) levittämä bunya-virus (RNA-ryhmän virus), joka kuuluu hanta-virusten ryhmään. He saivat eristetyksi viruksen Puumalasta tavatun metsämyyrän keuhkoista ja löytöpaikan mukaan virukselle annettiin nimi Puumala-virus. Brummer-Korvenkontio ja Vaheri kehittivät myös serologisen toteamismenetelmän viruksen aiheuttaman sairauden varmistamiseksi.

Myyräkuumeen taudinkuva

Punaruskeiden metsämyyrien levittämän viruksen aiheuttama myyräkuume on tavallisesti melko vaaraton tauti, päinvastoin kuin muut verenvuotokuumeet, jotka ovat usein hengenvaarallisia. Myyristä noin kolmannes on viruksen tartuttamia ja ne levittävät koko elinaikansa virusta ympäristöön eritteissään, erityisesti virtsassaan. Myyräkuumeen tartunnan vaara on suurin syyskesällä ja syksyllä, varsinkin runsaina myyrävuosina. Joskus sen saa myös talvella tai keväällä maatalojen, teollisuuslaitosten ja kesämökkien ulkovarastoja siivotessa, myyrillä kun on tapana oleilla niissä talvikauden aikana ravintoa etsimässä. Kuolleiden metsämyyrien koskettelua on vältettävä. Tauti ei tartu tiettävästi ihmisestä toiseen.

Myyräkuumeen itämisaika on noin kolme viikkoa, mutta se vaihtelee yhdestä kahdeksaan viikkoon. Taudinkuvaan kuuluvat äkillisesti alkanut korkea kuume, päänsärky ja pahoinvointi sekä selkä- ja vatsakivut. Melko tyypillistä on silmien muuttuminen ohimenevästi likinäköisiksi, niin että kauas katsoessa näkökenttä on hämärä. Muutaman päivän kuluttua virtsan tulo vähenee tai lakkaa kokonaan, jolloin esiintyy vastaavasti turvotusta. Virtsan tulo lisääntyy tavallisesti jo viikon kuluttua ja sitä seuraa tavallista runsaamman virtsantulon vaihe.

Myyräkuume ei ole pelkästään munuaisia vaurioittava tauti, sillä sitä aiheuttava virus vaurioittaa kudoksia kaikkialla elimistössä. Virustulehdus vaurioittaa elimistössä lähinnä hiussuonia, jonka seurauksena syntyy tyypillinen munuaistulehdus. Tulehdusta voi esiintyä myös mm. sydänlihaksessa, maksassa, silmissä, aivoissa sekä keuhkoissa. Vaikka myyräkuume onkin yksi verenvuotokuumeista, esiintyy siinä verenvuotoja melko harvoin, silloin yleensä nenästä. Osa tapauksista on alkuun melko rajuoireisia, mutta suurin osa tapauksista on kuitenkin lieviä tai keskivaikeita ja kuolleisuus siihen on vain noin kaksi tuhannesta sairastuneesta.

Myyräkuumetta sairastavalla kohoavat tavallisesti lasko, CRP sekä seerumin kreatiniini. Ns. maksaentsyymit ASAT ja ALAT kohoavat osalla potilaista. Puolella potilaista esiintyy verihiutaleiden niukkuutta. Melkein kaikilla on virtsassa valkuaista, osalla myös verta ja glukoosia (sokeria). Taudin osoittaminen perustuu virusvasta-aineiden toteamiseen seerumista. Vasta-aineet kohoavat jo alkuvaiheessa. Tartunnan tuoreus on pääteltävissä ns. aviditeettitutkimuksella.

Myyräkuumeen hoitoon ei ole käytettävissä mitään sen aiheuttajaan tehoavaa lääkettä. Näin ollen hoito on oireen mukaista ja elimistön omia voimia tukevaa. Taudin oireet korjaantuvat yleensä parissa viikossa, mutta voimattomuutta voi esiintyä useampia viikkoja. Munuaisten toiminnan häiriintyessä pitkäaikaisesti voidaan tarvita dialyysihoitoa.

Ihminen saa tartunnan hengitysteiden kautta, kun niihin joutuu virusten saastuttamaa pölyä maastossa kulkiessa, metsästäessä, marjoja ja sieniä poimiessa tai ulkovarastoja siivotessa. Suurin osa sairastuneista on ollut työikäisiä miehiä. Runsaina myyrävuosina tartunnan mahdollisuus on tavallista suurempi.

Myyräkuume antaa ilmeisesti pitkäaikaisen vastustuskyvyn uutta tartuntaa kohtaan. Serologisten tutkimusten mukaan Suomessa on taudin yleisimmillä esiintymisalueilla jopa puolella asukkaista veressään vasta-aineita joskus sairastetusta taudista. Tartuntaa vastaan ei ole olemassa mitään ehkäisykeinoja, tartuntamahdollisuuden välttämistä lukuun ottamatta. Ainakin runsaina myyrävuosina on silloin vältettävä metsällä käyntiä. Hengityssuojaimen käytöstä on ilmeisesti hyötyä, etenkin ulkovarastoja siivotessa.

Muita verenvuotokuumeita

Lopuksi muutama sana muista virusten aiheuttamista verenvuotokuumeista. Näidenkin tautien levittäjiä ovat pienet jyrsijät, kuten myyrät, hiiret ja rotat. Tunnettuja verenvuotokuumeita ovat (suluissa esiintymisalue) mm: Korean verenvuotokuume (Aasia), Seoul-verenvuotokuume (Itä-Aasia), Marburg-kuume (Uganda, Afrikka), Lassa-kuume (Nigeria, Afrikka), Ebola-kuume (Zaire ja Sudan, Afrikka), Rift Valley-kuume (Itä-Afrikka), Junin-kuume (Argentina), Orapuche-kuume (Brasilia) sekä Four-Corners-kuume eli hantavirus pulmonary syndrome (Yhdysvallat). Summittaisten arvioiden mukaan kuolleisuus on ollut Korean verenvuotokuumeessa noin 10 %, Marburg-kuumeessa noin 30 %, Lassa-kuumeessa noin 80 % ja Ebola-kuumeessa noin 20 %. Kolme viime mainittua ovat olleet esillä mahdollisina biologisen sodankäynnin välineinä.

Julkaistu aikaisemmin lyhyempänä: Suomen Lääkärilehti 1995: 16: 1921 (Myyräkuumeen historiaa). Tarkistettu ja täydennetty lokakuussa 2002. Alussa olevia tilastotietoja täydennetty maaliskuussa 2003.

Kirjallisuutta:

Brummer-Korvenkontio, M, Vaheri, A ja Hovi, T ym. Nephropathia epidemica: Detection of antigen in bank voles and serologic diagnosis of human infection. J Inf Dis 1980; 141: 131–134.

Duin, N., Sutcliffe, J.: A History of Medicine. London 1992.

Lähdevirta, J.: Myyräkuumeen historiasta. Suomen Lääkärilehti 1995: 20–21: 2255–2256.

Lähdevirta, J.: Nephropahtia epidemica: a clinical histological and epidemiological study. Ann Clin Res 1971; 3 suppl 8: 1–154.

Myhrman, G.: En njursjukdom med egenartad symtombild. Nordisk Medicinsk Tidskrift 1934, 7: 793–794.

Myhrman, G.: Möte med en ny sjukdom - nephropathia epidemica. Nordisk Medicinhistorisk Årsbok 1984, 175–179.

Stuhlfauth, K.: Bericht über ein neues Schlammfieber-ähnliches Krankheitsbild bei deutscher Truppen in Lappland. Deutsche Medizinische Wochenschrift 69: 23–24, 439–443, 1943.

Zetterholm, S. G.: Akuta nefriter simulerande akuta bukfall. Svenska Läkartidningen 1934: 16: 425–429.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON