Arno Forsius

 

Noitavainoista

 

Ihminen on aina uskonut yliluonnollisiin voimiin ja kykyihin, olivatpa sitten kysymyksessä niiden hyvät tai pahat vaikutukset. Pahan kuviteltua valtaa on tietenkin pidetty pelottavana ja sitä vastaan on pyritty suojautumaan mitä moninaisimmin keinoin.

 

Raamatussakin oli kohtia, jotka kehottivat ankaruuteen noituutta kohtaan, esim. 2. Mooseksen kirjassa (22.18): "Noitanaisen älä anna elää", ja 3. Mooseksen kirjassa (20.27): "Jos jossakussa miehessä tai naisessa puhuu vainaja- tai tietäjähenki, hänet on surmattava. Hänet kivitettäköön hengiltä, sillä hän on itse ansainnut kuolemansa."

 

 

 

 

1500- ja 1600-lukujen kuvissa paholainen esitettiin tavallisesti sarvipäisenä, hännällisenä ja lepakonsiipisenä oliona. Oheisessa 1500-luvun piirroksessa nähdään yläosassa paholainen, jonka sädekehällä varustettu pyhä mies on karkottanut eteensä polvistuneesta naisesta. Kuvan lähde: Howard W. Haggard, Läkaren i mänsklighetens historia. Stockholm 1935. 

 

 

Kristillisen uskon piirissä pahan valta keskittyi paholaiseen, hyvän Jumalan vastustajaan. Kammottavinta oli, että paholaisen uskottiin voivan kääntää ihmisen pois Jumalasta ja estää pääsyn iankaikkiseen elämään. Paholaisen valtaa käyttivät ihmisten keskuudessa myös sille vihkiytyneet noidat ja velhot.

 

Paavi Innocentius VIII antoi vuonna 1484 bullan "Summis desiderantes affectibus" (Kaikille harhaoppisuuteen erehtyneille), jolla hän siirsi noitien tuomitsemisen yksinomaan kirkollisille oikeusistuimille. Kirkollisten tuomarien ohjenuoraksi noitaoikeudenkäynneissä ilmestyi vuonna 1489 teos "Malleus maleficarum" (”Noitavasara”). Sen olivat laatineet inkvisiittorina toiminut Heinrich Kraemer eli Institoris ja Kölnin yliopiston teologian professori Jakob Sprenger. Suomessa Turun katolinen piispa Konrad Bitz (piispana 1460–1489) laati luettelon kirottavista taikauskon ja noituuden ilmiöistä.

 

 

Inkvisition mielenkiinnon kohteena olivat myös noidiksi nimettyjen ihmisten lennot paholaisvuorelle, "kyöpelinvuorelle", jossa kertomusten mukaan harjoitettiin riettautta paholaisen ja hänen apuriensa kanssa. Näiden kuvausten aiheuttajina ovat saattaneet olla ns. noitavoiteet, joissa olleet myrkylliset aineet ovat saattaneet imeytyä ihosta elimistöön ja aiheuttaa tajunnan häiriöitä ja aistiharhoja.

 

Noitavainojen vastustaminen alkoi lisääntyä selvästi 1500-luvun lopulla, kun kirkon toimenpiteet noituuden kitkemiseksi olivat alkaneet herättää kauhua ihmisissä. Kirkonkirouksen pelko oli kuitenkin esteenä noituuden vastaisille mielipiteille.

 

Saksalainen piispa ja kardinaali Nicolaus Cusanus (1401–1464) oli kirkollisesta taustastaan huolimatta oman aikansa huomattavimpia ajattelijoita ja luonnontutkijoita. Asemansa vuoksi hänellä oli mahdollisuus toimia humanismin puolesta katolisen kirkon anekauppaa, noitavainoja ja ahdasoppisuutta vastaan.

 

Italialainen lääkäri Geronimo Cardano (1501–1576) selitti muiden valistuneiden lääkärien tavoin, että noituudesta syytettyjen kertomukset ja tunnustukset johtuivat liiallisesta mielikuvituksesta, jota nykyään sanottaisiin itsesuggestioksi. Saksalainen lääkäri Johann Weyer (1515–1588) julkaisi vuonna 1563 teoksen, jossa hän katsoi noitina pidettyjen ihmisten olevan mielenvikaisia. Heidät oli sen vuoksi tutkittava huolellisesti ja heille oli annettava taudinmäärityksen mukaista hoitoa. Siitä syystä Weyeriä pidetään myös psykiatrisen tutkimuksen perustajana.

 

Ranskassa Jean Uvier puolusti järjellistä suhtautumista noituuteen, jolloin hänet poltettiin roviolla uhkarohkeutensa seurauksena. Hollantilainen teologi Balthasar Bekker (1634–1698) halusi vuonna 1680 kumota uskon demonisiin voimiin, minkä vuoksi hänet erotettiin vapaamielisyytensä johdosta Amsterdamin saarnaajan virasta. Saksalainen lainoppinut ja oikeusfilosofi Christian Thomasius (1655–1728) puolusti ajatuksen vapautta sekä vastusti kidutusta, noitavainoja ja harhaoppisina pidettyjen rankaisemista. Hän myös osoitti vuonna 1701 mahdottomaksi kidutuksen todistuskeinona. Vasta valistuksen aikakausi poisti lopulta noitavainot 1700-luvulla.

 

Ruotsissa ja siihen vuoteen 1809 saakka kuuluneessa Suomessa oikeudenkäyttö oli melko valistunutta ja objektiivisuuteen pyrkivää. Esim. kuolemantuomion julistamiseksi edellytettiin, että rikoksen todistajina oli kaksi silminnäkijää ja että epäilty tunnusti rikoksensa. Suomessa ei syytettyjä myöskään pakotettu tunnustamaan kiduttamalla. Turun tuomiokapitulissa ja konsistorissa oli mahdollisuus kuulla lääkärien käsitys syytettyinä olevien mielentilasta.

 

Ruotsissa ja Suomessa muutamat harvat ihmiset pitivät järjettömänä uskoa noituuteen. Johannes Wassenius (aatel. Lagermarck, 1622–1691), Turun hovioikeuden asessori, julkaisi vuonna 1648 väitöskirjansa ”De magia naturalis” (Luonnollisesta magiasta). Sen mukaan oli olemassa mustaa magiaa (noituutta) ja valkoista magiaa (taikuutta).

 

Kaarle XI:n henkilääkäri Urban Hjärne (1624–1724) alkoi vuonna 1676 järjestelmällisesti toimia noitavainoja vastaan. Hän osoitti, että noituus perustui suurimmaksi osaksi aistiharhoihin. Naisten kertomukset noituudesta olivat unia tai kuvitelmia, ja ilmiannot johtuivat kevytmielisyydestä, kateudesta, vihasta ja kostonhimosta. Hjärnen ansiota oli, että viattomien ihmisten roviolle tuomitseminen vähitellen lakkasi. Vuonna 1677 lähetettiin seurakunnille rukousplakaatti "paholaisen raivoamista vastaan" ja sen yhteydessä selostettiin noituuden todellista olemusta.

 

Suomessa syytettiin luterilaisen uskonpuhdistuksen jälkeen ns. puhdasoppisuuden kaudella 1500–1600 -luvuilla noituudesta n. 2000 ihmistä. Heistä 105 sai kuolemantuomion, mutta vain noin puolet niistä pantiin toimeen. Suomessa noituudesta tuomittuja ei poltettu elävänä, mutta joitakin poltettiin muulla tavalla tapahtuneen teloituksen jälkeen. Ruotsissa ja Suomessa ei langetettu kuolemantuomioita noituudesta enää vuodesta 1734 alkaen ja ne kiellettiin vuonna 1779.

 

Kirjoitus on valmistunut toukokuussa 2013.

 

Julkaistu: Tiimalasi 2013: 2: 16–17, Suomen Hautaustoimistojen Liitto ry:n julkaisu.

 

Lähteitä: 

 

Achté, K.: Noitavainot. Hippokrates, Suomen Lääketieteen Historian Seuran vuosikirja 1990, s. 19–32. Vammala 1990.

 

Fagerström, R. ja Achté, K.: Psykiatrisia näkökohtia noitavainoista. Hippokrates, Suomen Lääketieteen Historian Seuran vuosikirja 1985, s. 44–57. Helsinki 1985.

 

Mäntylä, I.: Ja yhteinen rahvas todisti. Kollaasi 1600-luvun suomalaisista tuomiokirjoista, WSOY, Porvoo–Helsinki. Porvoo 1969.

 

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON