Arno Forsius

Oikeuslääkeopin varhaisvaiheita ennen 1500-lukua

Viha, katkeruus, kateus, häpeä, mustasukkaisuus ja kostonhalu ovat johtaneet ihmisyhteisöissä kautta historian väkivaltaiseen käyttäytymiseen, joka on ilmennyt mm. pahoinpitelyinä, tappoina, murhina, raiskauksina, sikiön lähdettämisinä ja lapsenmurhina. Yhteiskuntien kehittyessä syntyi tarve rangaista väärintekijöitä sekä luoda oikeusperiaatteet syyllisyyden ja toisaalta myös syyttömyyden toteamiseksi. Eräs merkittävä ongelma on ollut kuolleiden, vammautuneiden ja rikoksentekijöiden henkilöllisyyden varmistaminen.

Lainsäädäntö on laajentuessaan ja kehittyessään tuonut oikeuskäsittelyn kohteeksi suuren määrän sellaisia asioita, joiden ratkaisemisessa tarvitaan apuna lääketieteellistä asiantuntemusta. Jo vanhan ajan kansojen keskuudessa käytettiin oikeudenkäyntien tukena tietoja, jotka perustuivat vammojen aiheuttamiin seurauksiin ja muutoksiin ihmiselimistössä. Kauan aikaa tuomiot perustuivat rikoksentekijöiden tunnustuksiin ja todistajien kertomuksiin.

Oikeudellisten asioiden lääketieteellinen tutkimus alkoi vakiintua vasta keskiajalla, n. 1200-luvulta lähtien. Aluksi pyrittiin selvittämään lähinnä väkivallan seurausten osuutta vammojen ja kuolemantapausten synnyssä. Tutkimukset antoivat lisäksi vammojen tai kuoleman syntytavoista tietoja, joita voitiin käyttää apuna niiden mahdollisten aiheuttajien selville saamisessa.

Yhteiskunnissa on nykyään myös monia taloudellisia etuja koskevia sopimus- ja korvausjärjestelmiä, joiden ratkaisut edellyttävät oikeuslääketieteen asiantuntemusta. Lääketieteen asiantuntemuksen tarve on liittynyt erityisesti ihmisen koskemattomuutta loukkaavien rikosten tutkimiseen ja niiden vakavuuden määrittämiseen. Rikoksiin syyllistyneiden kohdalla joudutaan usein selvittämään heidän psyykkistä tilaansa rikosoikeudellisen vastuun määrittämiseksi.

Oikeuslääketiedettä kuvattaessa tulee useissa kielissä esiin vaikeasti ymmärrettävä määre, englanninkielisessä muodossaan forensic (forensic medicine, oikeuslääketiede). Forensic tarkoittaa sananmukaisesti toriin liittyvää (latin. forum, tori). Se johtuu siitä, että antiikin ajan Roomassa tori oli se paikka, jossa julkiset oikeudenkäynnit tapahtuivat.

Vanha aika

Vanhassa Egyptissä noin vuonna 2600 eKr. kohotettiin faaraon henkilääkäri Imhotep lääkintätaidon ja oikeustoimen jumalaksi, ja hänet mainitaan myös tuon ajan oikeuslääkeopillisena asiantuntijana. Varhaisin tunnettu murhan tutkimuspöytäkirja on peräisin noin vuodelta 1850 eKr. Sumerista, eteläisestä Mesopotamiasta. Babyloniassa noin vuonna 1750 eKr. kirjoitetussa Hammurabin laissa esitetään terveydenhoidon ammatinharjoittajille huolimattomuudesta ja taitamattomuudesta langetettavia rangaistuksia, ja lisäksi siinä mainitaan korvauksista, joita heidän sekä myös maallikoiden oli maksettava aiheuttamistaan vammoista.

Antiikin Kreikassa (n. 400 eKr.–150 jKr.) lääkärit toimivat pyydettäessä lääketieteellisinä asiantuntijoina oikeudenkäynneissä, vaikka laki ei sitä vielä edellyttänyt. Murhatapauksissa heidät voitiin haastaa asiantuntijoina oikeuteen ja heidän todistuksiaan pidettiin uskottavina. Lääkäreiltä vaadittiin myös todistus, jos joku julkiseen tehtävään valittu henkilö halusi kieltäytyä siitä sairauden perusteella. Länsimaisen lääketieteen isänä pidetty Hippokrates (n. 460–377 eKr.) on kirjoittanut tutkimuksen liian aikaisin syntyneen sikiön elinkyvystä ja filosofi-lääkäri Aristoteles (n. 384–322 eKr.) raskausajan pituudesta. Niihin voitiin vedota mm. lapsenmurhan tutkimusten yhteydessä.  

Murhia tehtiin usein myrkyttämällä ja eräät hallitsijat käyttivät sen pelossa yleislääkkeenä antidotariumia, vastamyrkkyä. Antiikin Kreikan aikana lääkärit olivat myös lääkkeiden valmistajia. Sen takia lääkäri vannoi ns. Hippokrateen valassa: ”En tule antamaan kenellekään kuolettavaa myrkkyä, vaikka minulta sellaista pyydettäisiin, enkä neuvoa sellaisen valmistamiseen. Enkä tule antamaan naiselle sikiötä tuhoavia aineita [useissa teksteissä: sikiön lähdettävää emätinpuikkoa].” Valan tällä kohdalla haluttiin estää, että lääkäri ei joutuisi syytteeseen avunannosta murhaan tai sikiönlähdetykseen.

Antiikin aikaan voimakkaimmat tunnetut myrkyt saatiin kasveista. Ukonhattua (Aconitum napellus), joka sisältää kahta voimakasta myrkkyä, akonitiinia ja napelliinia, käytettiin yleisimmin myrkkyjen valmistamiseen. Myrkkykatko (Conium maculatum) sisältää koniinia, ja sitä annettiin usein mm. kuoleman tuomituille.

Perimystä ratkaistaessa lapsen siittämisajankohdalla saattoi olla merkitystä, jos isä oli kuollut ennen lapsen syntymää tai jos nainen avioitui pian edellisen puolisonsa kuoltua. Roomassa noudatetuissa ”12 taulun laeissa” vuodelta 449 eKr. määrättiin, että epäselvissä isyystapauksissa raskauden kestona pidettiin enintään kymmentä kuukautta. Egyptissä oli Rooman vallan aikana virkamiehiä, jotka tutkivat tapaturmia ja väkivaltaisia kuolemia. Ajanlaskun ensimmäisiltä vuosisadoilta jKr. on säilynyt asiakirjoja, joiden mukaan kyseiset tutkijat kysyivät usein neuvoja lääkäreiltä.

Roomalainen lääkäri Antistius tarkasti vuonna 44 eKr. imperaattori (eli keisari) Caesarin saamat 23 haavaa, jotka salaliittolaiset olivat tähän iskeneet, ja selitti järjestyksessä toisen iskun aiheuttaman rintahaavan olleen tappava. Claudios Galenos (129–n. 200 jKr.) kuvasi kuolleena ja elävänä syntyneiden sikiöiden eroavuuksia. Hän oli jo todennut, että kuolleena syntyneen lapsen keuhkoista otettu pala painui veteen pantuna pinnan alle, kun taas pala elävänä syntyneen eli hengittäneen lapsen keuhkosta jäi ilmapitoisuutensa vuoksi kellumaan veden pinnalle. Tätä havaintoa alettiin käyttää todisteena elävänä syntyneen surmaamisesta vasta n. 1500 vuotta myöhemmin. Galenos oli myös kirjoittanut tutkimuksen sairauksien teeskentelystä eli valesairauksista ja niiden tunnistamisesta.

Rooman keisarin Theodosius II:n julistukset vuodelta 438 jKr. määräsivät, että raskaana olevaa naista ei saa teloittaa ja että kätilön oli varmistettava raskaudentilan olemassaolo. Itä-Rooman keisarin Justinianus I Suuren aikana vuonna 533 jKr. laaditussa lakikokoelmassa määrättiin, jos äskettäin eronneen avioparin kohdalla syntyi epäilys siitä, kantoiko nainen eronneen aviomiehensä perillistä, oli kolmen kätilön tutkittava nainen mahdollisen raskauden toteamiseksi. Lait sisälsivät määräyksiä mm. sukupuolisesta kykenemättömyydestä ja hermafrodismista eli sukupuolisesta kaksineuvoisuudesta (puoliksi mies ja puoliksi nainen kuten Hermeksen ja Afroditen poika tunnetun kreikkalaisen tarun mukaan).

Juutalaisten keskuudessa oikeuslääkeoppi oli erityisessä arvossa Talmudin aikana 200–700-luvuilla jKr. Silloin lääketieteellä oli suuri merkitys varsinkin vapautusten myöntämisessä lain säännöksistä, jotka koskivat mm. sapatinviettoa, juhlia, paastoamista, rukoilemista, suruaikaa, ruokajärjestystä, ympärileikkausta sekä hygieniasääntöjen noudattamista.

Keskiaika

Kiinasta on säilynyt todisteita oikeuslääkeopillisista selvityksistä jo 200-luvulta eKr. Kuitenkin vasta vuonna 1247 Kiinassa laadittiin laaja oikeuslääketieteen kokoomateos ”Hsi Yuan Chi Lu” eli  ”Xi Yan Ji Lu” (Ohjeita kuolemansyyntutkijalle), josta tuli oikeuslääketieteen pääasiallinen lähdeteos. Sen kokoaja oli tuomari Sung Tzhu eli Song Hui-fu (1181–1249). Kiinan oikeuslääketiede oli länsimaisella tasolla aina 1800-luvulle saakka, mutta taantui sen jälkeen.

Useissa Euroopan maissa keskiajan alkupuolella 400–1000-luvuilla noudatetuissa laeissa oli yksityiskohtaisia määräyksiä henkirahasta (saks. Wergeld), jolla tarkoitettiin korvausta aiheutetusta kuolemasta tai vammoista. Eräiden kansojen keskuudessa lait edellyttivät jo asiantuntijoiden käyttämistä vammojen määrittämiseksi, ja esim. Reinin alajuoksulla asuvien frankkien laki määräsi, että taitaviksi todetut miehet määrittivät vammojen laadun.

Samoin Länsi-Rooman katolisen kirkon ns. kanonisella lailla oli 1100-luvulta lähtien merkittävä vaikutus länsimaiseen oikeuskäytäntöön Pohjoismaita myöten. Se sisälsi määräyksiä mm. lepratautisten eli spitaalisten naimisiinmenosta.

Entisaikojen oikeudenkäynneissä ei käytetty lääkärien kirjallisia lausuntoja vaan asiat ratkaistiin valaehtoisesti tapahtuneen suullisen todistamisen perusteella. Eräiden tietojen mukaan 1100-luvulla olisi jo ollut oikeuslääkäreitä (ransk. médecins jurés) selostamassa rikosasioissa mm. haavojen laatua. Samoihin aikoihin Italian oikeudenkäynneissä tapahtuneen kehityksen ansiosta alettiin rikostapauksissa vaatia ulkoisten ruumiintarkastusten suorittamista ja kutsua asiantuntijoita oikeustilaisuuksiin.

Tuolloin voimassa olleen ns. Langobardien lainsäädännön parantamiseksi Sisilian kuningas Roger II (1095–1154) julkaisi vuonna 1140 lakikokoelman nimeltä "Constitutiones". Sen sisältämistä laeista erästä, "De probabili experientia medicorum" (Lääkärien kokemuksen uskottavuudesta), on pidetty länsimaiden ensimmäisenä lääkintälakina. Sisilian kuningas Frederick II (1194–1250) paransi Roger II:n lakeja ja julkaisi vuonna 1221 uuden lakikokoelman "Constitutiones Regni Siculae". Tässäkin kokoelmassa on laki, joka sisältää lääkintätointa koskevia säädöksiä.

Italialaisen käytännön mukainen oikeuskäsittely levisi myös Saksaan ja Pyhän Rooman keisarikuntaan (Italiaan), jossa annettiin vuonna 1532 keisari Karl V:n (1500–1558) rikoslaki "Constitutio Criminalis Carolina". Vasta tämä laki loi perustan oikeuslääkeopin tieteelliselle kehitykselle. Siinä nimittäin säädettiin, että tuomarin ohjeeksi oli hankittava lääkeopillisen asiantuntijan lausunto, kun tuomioistuimessa oli käsiteltävänä asia, joka koski murhaa, haavoittumista, myrkytystä, hirttäytymistä, hukkumista, lapsenmurhaa, sikiön lähdettämistä, salattua raskautta tai vastaavia tilanteita. Tämä laki käännettiin useille kielille ja sillä oli huomattava vaikutus monien eurooppalaisten maiden lainsäädäntöön.

Keskiajalle saakka käsitykset ihmisen ruumiin rakenteesta perustuivat terveistä ja sairaista tehtyihin havaintoihin sekä eläimillä suoritettuihin leikkelyihin. Kirurgisia toimenpiteitä ei ollut vielä mahdollista kohdistaa sisäelimiin, joten tiedot ihmisen sisäelimistä olivat yhä kovin vajavaisia. Satunnaisia ruumiinavauksia tiedetään tapahtuneen oikeuslääketieteellisin perustein 1300-luvun alkuvuosista lähtien. Lääketieteen professori Mondino de Luzzi (latin. Mundinus, n. 1270–1326) suoritti ensimmäisen lääketieteellisen ruumiinavauksen ihmisellä Bolognan yliopistossa Italiassa n. vuonna 1315.

Kesti vielä n. 200 vuotta, ennen kuin ruumiinavauksia alettiin tehdä sairauksien tai vammojen tutkimiseksi, sillä uskonto ja taikauskoiset käsitykset olivat ihmisille tehtävien ruumiinavausten esteenä.

Englannissa oikeudenkäyttö perustui varsin kauan perinteiseen valamiesjärjestelmään, jonka vallitessa lainsäädösten, todisteiden ja tutkinnan merkitys kehittyi varsin hitaasti. Myös Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa oikeudenkäyttö alkoi myöhemmin Englannin mallin mukaisena.

Kirjoitus on valmistunut joulukuussa 2011. Kirjoitus on julkaistu: Tiimalasi 2011: 4: 36–37. Suomen Hautaustoimistojen Liiton julkaisu.

Kirjallisuutta:

Crawford, C.: Medicine and law. Companion Encyclopedia of the History of Medicine, Volume 2. Edited by W. F. Bynum and R. Porter, Routledge. London and New York. First published 1993, reprinted 1994. (Kirjan sivut 1619–1640)

Encyclopaedia Britannica 11^th Edition, New York 1910–1911, Vol. 18 MEC–MIC, hakusana: Medical jurisprudence, or forencic medicine.

Lavonius. H.: Oikeuslääketieteen historiaa. Teoksessa Uotila, U. (toim.): Oikeuslääketiede. WSOY, Porvoo – Helsinki. Porvoo 1961.

Nemec, J.: Highlights in Medicolegal Relations (1968). Internet:

http://www.scribd.com/doc/1107265/National-Institutes-of-Health-highlights 

Pesonen, N.: Oikeuslääketieteen historiaa. Teoksessa Uotila, U. (toim.): Oikeuslääketiede. Toinen, täydellisesti uudistettu laitos. WSOY, Porvoo – Helsinki. Porvoo 1970.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON