Arno Forsius

 

Oikeuslääketieteen kehitystä Suomessa 1800-luvun alkupuolella

 

Tämä kirjoitus on jatkoa kirjoitukselle "Oikeuslääketieteen kehitystä 1700-luvulla".

 

Eurooppalaisen valistuksen kaudella 1700-luvun lopulla alettiin kiinnittää huomiota yhteiskunnan velvollisuuksiin ja kansalaisten oikeuksiin kansanterveyden parantamiseksi. Tämä heijastui myös terveydenhuollon ja oikeuslääketieteen sisältöön ja kehittämiseen. Myös terveydenhuollon ja lääkärien valvontaa ja vastuuta lisättiin. Näiden aatteiden vaikutukset alkoivat näkyä vasta 1800-luvun puolella.

 

1800-luvun alkutaitteessa oikeuslääketieteen opetus ei kuulunut Turun akatemiassa vielä lääketieteen professorien velvollisuuksiin. Siten sen opetus oli riippunut heidän henkilökohtaisesta mielenkiinnostaan. Käytännöllisen lääketieteen professorina vuodesta 1789 toiminut Gabriel Erik Haartman (1757–1815, vuodesta 1810 von Haartman) oli kuitenkin pyrkinyt korostamaan oikeuslääketieteellisten asioiden merkitystä. Suomessa oikeuslääketieteen ja lääkintätoimen hallinnon opetusvelvollisuus liitettiin vasta vuonna 1828 Helsinkiin siirretyn yliopiston anatomian ja fysiologian professorin tehtäviin.

 

Vuosina 1825–1846 anatomian ja fysiologian professorina oli Nils Abraham af Ursin (1775–1851, aateloitu 1845). Hänen kerrotaan pitäneen säännöllisesti oikeuslääketieteen luentoja. Hän osallistui kirjoituksellaan "Reflexioner vid frågan om dödande laesioners lethalitetsgrader" aikakauskirjassa Finska läkaresällskapets Handlingar käytyyn ankaraan kiistaan, joka koski valtakunnan lain rikoskaaren oikeaa tulkintaa hengenvaarallisista vammoista.  (Lisätty kesäkuussa 2014.)

 

Turun kaupungin vuonna 1827 tapahtuneen suurpalon jälkeen siirrettiin yliopisto Turusta Helsinkiin vuonna 1828. Sen jälkeen Helsinkiin valmistui yliopistosairaalaksi n.s Kliininen Instituutti osoitteessa Unioninkatu 38. Tämä sairaala tunnettiin myöhemmin nimellä Vanha klinikka. Säilyneiden tietojen mukaan sen pohjakerroksessa tehtiin tarvittaessa ruumiinavauksia, ilmeisesti myös oikeuslääketieteellisiä.  (Lisätty elokuussa 2014.) 

 

Lääketieteen ja kirurgian tohtori Evert Julius Bonsdorff (1810–1898) oli yliopiston anatomian ja fysiologian apulaisena vuosina 1837–1839, hoiti anatomian ja fysiologian professuuria vuosina 1839–1846 ja toimi näiden opetusalojen varsinaisena professorina vuosina 1846–1871. Hän tunsi kiinnostusta oikeuslääketieteellisiä kysymyksiä kohtaan ja osallistui myös niitä koskeviin selvittelyihin. Hänen mainitaan pitäneen aiheesta luentoja ainakin vuodesta 1857, kunnes ne siirtyivät vuonna 1859 työnsä aloittaneen oikeuslääketieteen professorin velvollisuudeksi. (Lisätty kesäkuussa 2014.)

 

Suomessa ei ollut vielä kansallista kirjallisuutta aiheesta. Ruotsissa ilmestyi vuonna 1804 ruotsalaisen Eric Gadeliuksen (1778–1827) teos "Handbok i Medicinallagfarenheten" (Lääketieteellisen oikeusopin käsikirja). Gadelius oli valmistunut Turun akatemiassa lääketieteen lisensiaatiksi vuonna 1800 ja väitellyt siellä lääketieteen tohtoriksi vuonna 1802. Hänestä tuli vuonna 1811 Tukholman Karoliinisen instituutin teoreettisen lääketieteen professori.

 

August Timoleon Wistrand (1807–1866), ruotsalainen lääketieteen tohtori, julkaisi vuonna 1838 teoksen ”Handbok i forensiska medicinen” (Oikeuslääketieteen käsikirja). Hän hakeutui alan tuntemuksen perusteella erityisesti hallinnollisiin tehtäviin. Wistrand julkaisi teoksestaan laajemman 2-osaisen laitoksen ”Handbok i rättsmedicinen” vuosina 1852–1853.

Suomi irrotettiin vuonna 1809 Ruotsista ja liitettiin Venäjän keisarikuntaan autonomisena suuriruhtinaanmaana. Ruotsin vallan aikaiset lait ja asetukset jäivät Suomessa voimaan lähes sellaisinaan. Suomessa perustettiin vuonna 1811 oma lääkintätoimen keskusvirasto Collegium medicum. Sen tehtäväksi määrättiin vuonna 1816 annetulla asetuksella myös oikeuslääketieteellisten lausuntojen antaminen. Vuonna 1827 annetussa asetuksessa, jolla Collegium medicumin puheenjohtajaksi tuli perustetun lääkintätoimen ylihallituksen pääjohtaja, määrättiin Collegium medicum edelleen huolehtimaan lausuntojen antamisesta sen tarkastettavaksi jätetyistä oikeuslääketieteellisistä asioista.

Ruumiinavauksia tehtiin tavallisesti hyvin alkeellisissa oloissa, sairaaloiden ulkorakennuksissa tai kellareissa, maaseudulla usein kirkkojen kellotapulien alaosien tiloissa tai hautausmaiden lähelle rakennetuissa ruumishuoneissa. Kiertokirjeissä oli annettu huomautuksia mm. ruumiiden säilyttämisestä lämpimänä vuodenaikana mätänemisen ehkäisemiseksi, mutta muuten ruumiinavauksia koskevat määräykset olivat puutteellisia. Oikeuslääkeopillisten tarkastusten suorittamista käsiteltiin piirilääkärien johtosäännössä vuodelta 1832 ja Collegium medicumin kiertokirjeessä vuodelta 1833. Johtosäännössä määrättiin, että vammojen ja haavojen ulkoinen tarkastus oli suoritettava huolellisesti tai vainajille oli suoritettava ruumiinavaus. Ruumiinavauksen sai jättää suorittamatta vain pitkälle kehittyneen mätänemisen seurauksena sen terveydelle aiheuttaman vaaran vuoksi. Ruumiinavauslausunto oli annettava neljän päivän kuluessa, ja siinä oli kuvattava huolellisesti vamma ja esitettävä käsitys kuolinsyystä, mikäli se oli ilmoitettavissa. [Katso myös kirjoitusta "Ruumiinavaukset Hollolassa vuosina 1832–1865".]

Ohjeet olivat edelleen varsin ylimalkaiset ja sen vuoksi lääkintätoimen pääjohtaja esitti marraskuussa 1839, että oikeuslääkeopillisten ruumiintarkastusten yhdenmukaistamiseksi olisi saatava aikaan ohjesääntö ja muut siihen liittyvät säännökset. Collegium medicumin ehdotuksen perusteella vahvistettiinkin joulukuussa 1841 "Keisarillisen Majesteetin Armollinen Julistus lain-asioissa lääkäreiltä tehtäwistä ruumiin awauksista eli katselmuksista Suomessa [---]”.

Ruumiinavausten suorittaminen kuului kaupungeissa kaupunginlääkärille ja maaseudulla piiri- tai aluelääkärille. Määräyksen ruumiinavauksen suorittamisesta saivat antaa maaseudulla maaherrat, tuomarit tai kruununvoudit sekä kaupungeissa pormestari, poliisimestari tai järjestysmies. Pöytäkirjaan oli merkittävä mahdollisimman tarkat esitiedot vainajasta ja oletetusta kuolinsyystä. Johtopäätösten oli kuitenkin perustuttava avauksen yhteydessä tehtyihin objektiivisiin havaintoihin. Tarkastuspöytäkirja loppulausuntoineen oli lähetettävä kahtena kappaleena maaherralle, joka toimitti toisen niistä lääkintätoimen ylihallitukselle lausunnon saamiseksi mahdollisten virheiden toteamista ajatellen.

 

Jos oli syytä epäillä myrkytystä, oli otettava talteen koko ruoansulatuskanavan sisältö kemiallista tutkimusta varten. Tarpeelliset näytteet oli pantava sopiviin astioihin, jotka oli suljettava sinetillä. Näyte oli tutkittava taitavan kemistin tai farmaseutin läsnä ollessa. Tarvittaessa oli lisäksi tehtävä kokeita pieneläimillä kasviperäisten myrkkyjen toteamiseksi.

 

Samanaikaisesti vuoden 1841 ohjesäännön kanssa annettiin julistus valtion, kaupunkien ja seurakuntien viranomaisille. Säilymisen parantamiseksi ruumiit kehotettiin laskemaan lämpimänä aikana avoimeen hautaan, joka oli peitettävä mahdollisimman ilmatiiviisti, sillä mätänemään päässeen ruumiin tarkastaminen oli vaikeata tai jopa hyödytöntä. Samoin asianomaisia kehotettiin huolehtimaan lämmitettävän ruumiinavauspaikan järjestämisestä talviaikana sekä tarvittavan ruumiinavausavustajan palkkaamisesta.

 

Vuonna 1841 annetut ohjeet oikeuslääketieteellisten ruuminavausten ja ulkoisten tarkastusten suorittamisesta sekä niiden perusteella laadittavasta lausunnosta olivat voimassa melkein sadan vuoden ajan eli vuoteen 1936 saakka.

 

Senaatin siviiliasiain toimituskunta oli asettanut vuonna 1835 komitean suunnittelemaan mielisairaanhoidon järjestämistä. Komitean esityksen mukaisesti annettiin helmikuussa 1840 "Keisarillisen Majesteetin Armollinen Asetus heikkomielisten holhouksesta ja paremmista laitoksista heidän parantamiseksensa". Asetuksessa määrättiin mielisairaiden hoidosta sekä hoitolaitosten hallinnosta ja taloudellisista asioista. Komitea teki myös esityksen uudesta hoitolaitoksesta, joka rakennettiin Helsingin lähistöllä olevalle Lapinniemelle. Työt aloitettiin vuonna 1837 ja laitos, "Houruhuone Helsingin kaupungin tykönä" eli Lapinlahden keskuslaitos, avattiin vuonna 1841. Siinä oli 90 hoitopaikkaa, joista otettiin aluksi käyttöön vain 53. Lapinlahden keskuslaitos oli tarkoitettu koko valtakuntaa varten. Samalla Kruunupyyn hospitaali lakkautettiin ja Seilin hospitaali muutettiin parantumattomien mielisairaiden turvalaitokseksi. (Lisätty lokakuussa 2014.)

 

Lapinlahden keskuslaitoksessa oli olemassa edellytykset myös oikeuslääketieteellisten lausuntojen antamiseen. Sairaalan ylilääkäri Leonard Adolfsson Fahlander (1807–1870) antoi 9.10.1841 Collegium Medicumille lausunnon Eva Johansdotterin mielentilasta, tämän saatua tuomion lapsenmurhasta. Tämä on varhaisin Lapinlahden sairaalassa ja ehkä koko maassa annettu oikeuslääketieteellinen mielentilalausunto.Koska oikeuslääketieteen opetus oli ollut edelleen kovin puutteellista, päätti Helsingin yliopiston lääketieteellinen tiedekunta vuonna 1843, että lääketieteen kandidaatin tuli, ennen kuin hän sai suorittaa lääkäriksi valmistumisen edellytyksenä olevan ruumiinavauksen, osoittaa olevansa perillä siitä, kuinka oikeuslääkeopillinen lausunto oli laadittava.

 

1800-luvun alkupuolella tuli käyttöön uusia ja voimakkaita myrkkyjä, kasvimyrkyistä mm. morfiini ja strykniini, kemiallisista myrkyistä mm. kaliumsyanidi (”sinihappo”). Niiden toteaminen vainajissa oli kuitenkin vaikeaa. Espanjalaissyntyinen lääkäri Mathéo José (Mathieu Joseph) Bonaventura Orfila (1787–1853) loi Ranskassa vuonna 1814 ilmestyneellä teoksellaan ”Traité des Poisons” (Käsikirja myrkyistä) perustan myrkkyjen tutkimukselle eli toksikologialle.

 

Saksalainen kemisti Valentin Ross kehitti vuonna 1806 parannetun menetelmän arseenin (arsenikin) osoittamiseksi mahalaukun seinämästä. Englantilainen kemisti James Marsh (1790–1846) keksi neljän vuoden työn tuloksena huomattavasti herkemmän mutta teknisesti vaikean menetelmän vuonna 1836. Saksalaisen kemistin Edgar Hugo Reinsch’in (1809–1884) vuonna 1841 (julk. 1843) kehittämä menetelmä ei ollut yhtä herkkä, mutta teknisesti helpompana siitä tuli yleisesti käytetty tutkimus kuolemansyyn selvittämisen osana pitkälle 1900-luvulle asti. Arseenin toteamismenetelmien kehittyessä arseenin käyttö myrkytysmurhien aineena alkoi pian vähentyä.

 

Eräitä ulkomaisia käytäntöjä

 

Kuolemansyyn selvittämisen ohella oikeuslääketieteen tarkoituksena on ollut varmistaa lääketieteellisin perustein, onko kuolemantapaukseen liittynyt rikolliseen tekoon viittaavia seikkoja. Tässä suhteessa on mm. yleiseurooppalaisen ja angloamerikkalaisen käytännön välillä vallinnut tiettyjä eroavaisuuksia.

 

Yleiseurooppalaisessa käytännössä lait ja niihin verrattavat säännökset ovat 1400-luvulta lähtien velvoittaneet hallinnon viranomaiset ja lääkintäviranomaiset ryhtymään aina lääketieteelliseen kuolemansyyn selvittämiseen rikosta tai tahallisuutta epäiltäessä.

 

Angloamerikkalaisessa kulttuurissa on vallinnut 1100-luvulta peräisin oleva käytäntö jättää ratkaisu kuolemansyyn oikeudellisen tutkinnan tarpeesta erikseen nimetyn coronerin eli kuolinsyyntutkijan tehtäväksi. Hänen oli avukseen nimetyn valamiehistön kanssa ratkaistava, oliko muu kuin luonnollisesta syystä aiheutunut kuolemantapaus saatettava tuomioistuimen käsiteltäväksi, ellei se lain mukaan kuulunut niihin. Aikaisemmin coronerit olivat maallikkoja, mutta myöhemmin he olivat lainoppineita, asianajajia tai lääkäreitä, ja myös valamiehistön jäsenet olivat lisääntyvästi lainopin, lääketieteen tai sairaanhoidon asiantuntijoita.

 

Ulkomailla 1800-luvun alkutaitteessa käynnistynyt uudistus oli poliisin toiminnan kehittäminen rikosten tutkinnassa. Saksan Preussissa määrättiin vuonna 1799 kuusi poliisiupseeria Berliinin hovioikeuden alaisina tutkimaan vakavimpia rikoksia. He saivat oikeuden työskennellä tarvittaessa siviilivaatteissa eli ilman univormua. Tämä oli siis alkuna ”salaisen” tai ”etsivän” poliisin toiminnalle. Lontoossa perustettiin ensimmäinen etsivän poliisin yksikkö vuonna 1842. Siitä tuli vuonna 1872 rikospoliisin yksikkö erotuksena univormupukuisesta suojelupoliisista. Yhdysvalloissa perustettiin ensimmäinen etsivän poliisin yksikkö New York Cityssä vuonna 1857. Suomessa erillinen rikospoliisin toiminta aloitettiin kuitenkin vasta 1900-luvun alkupuolella.

 

Aiheen käsittely jatkuu kirjoituksessa "Oikeuslääketieteen kehitystä Suomessa 1800-luvun loppupuolella. Osa 1. "

 

Kirjallisuutta:

 

Achté, K.: 150 vuotta psykiatriaa. Lapinlahden sairaalan historia 1841–1991. Recallmed Oy. Jyväskylä 1991.

 

von Bonsdorff, B.: The History of Medicine in Finland 1828–1918. The History of Learning and Science in Finland 1828–1918. Societas Scientiarum Fennica. Helsinki 1975. (Lisätty elokuussa 2014.)

 

Carpelan, T.: Finsk biografisk handbok. Under medvärkan af fackmän. Första Bandet A–K. G. W. Edlunds Förlag, Helsingfors. Helsingfors 1903.

 

Crawford, C.: Medicine and law. Companion Encyclopedia of the History of Medicine, Volume 2. Edited by W. F. Bynum and R. Porter, Routledge. London and New York. First published 1993, reprinted 1994. (Kirjan sivut 1619–1640)

 

Encyclopaedia Britannica 11th Edition, New York 1910–1911, Vol. 18 MEC–MIC, hakusana: Medical jurisprudence, or forensic medicine.

 

Fagerlund, L. W., Tigerstedt, R.: Medicinens studium vid Åbo universitet. Åbo universitets lärdosmhistoria. 1. Medicinen. Skrifter utgifna af Svenska literatursällskapet i Finland XVI. Helsingfors 1890.

 

Lavonius. H.: Oikeuslääketieteen historiaa. Teoksessa Uotila, U. (toim.): Oikeuslääketiede. WSOY, Porvoo – Helsinki. Porvoo 1961.

 

Nemec, J.: Highlights in Medicolegal Relations (1968). Internet: http://www.scribd.com/doc/1107265/National-Institutes-of-Health-highlights 

 

Pesonen, N.: Oikeuslääketieteen historiaa. Teoksessa Uotila, U. (toim.): Oikeuslääketiede. Toinen, täydellisesti uudistettu laitos. WSOY, Porvoo – Helsinki. Porvoo 1970.

 

Railo, J. E.: Ursin, Nils Abraham af (1785–1851), anatomian ja fysiologian professori, yliopiston rehtori. Suomen kansallisbiografia 10, Trana – Österman. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Hämeenlinna 2007.

 

Kirjoitus on valmistunut maaliskuussa 2014.

 

Kirjoitus on julkaistu lyhennettynä: Tiimalasi 1/2014, Suomen Hautaustoimistojen Liitto ry:n julkaisu, s. 22–23.

 

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON