Arno Forsius   

 

Oikeuslääketieteen kehitystä Suomessa 1800-luvun loppupuolella. Osa 1.

 

Tämä kuvaus on jatkoa kirjoitukselle "Oikeuslääketieteen kehitystä Suomessa 1800-luvun alkupuolella".

 

Yleistä kehitystä

Aihepiirin laajuuden vuoksi tämä katsaus rajoittuu sen pääpiirteisiin. Oikeuslääketieteen merkitys korostui jatkuvasti. Sen tarkoituksena oli selvittää rikollisina tekoina toisten yksilöiden ruumiin ja mielen koskemattomuutta, terveyden ja ruumiin vahingoittamista sekä kuoleman aiheuttamista koskevia rikoksia. Oikeuslääketieteelliset tutkimukset liittyivät yhä enimmäkseen rikosten tai epäselvien tapahtumien seurauksena kuolleiden ruumiintarkastuksiin tai -avauksiin.

Kun Suomi oli irrotettu vuonna 1809 Ruotsista ja liitetty autonomisena suuriruhtinaskuntana Venäjän keisarikuntaan, perustettiin Suomeen vuonna 1812 Ruotsin mallin mukaan lääkintätoimen keskusvirastoksi Collegium Medicum. Sen johtosääntö annettiin 8.2.1816. Kollegion oli kokoonnuttava ainakin kerran viikossa ja mm. oikeuslääketiedettä ja henkirikoksia koskevia asioita käsiteltäessä oli kaikkien viiden jäsenen oltava saapuvilla. Johtosäännössä kollegio velvoitettiin antamaan oikeuslääkeopillisia lausuntoja hallitukselle, hovioikeuksille, konsitoreille ja tuomioistuimille. Erikoistapauksissa ja avioliittoja solmittaessa oli perinnöllisiä sairauksia koskevia lausuntoja antamalla huolehdittava siitä, että sukupolvien jatkuminen voi tapahtua rasittamatta maata parantumattomilla sairauksilla. 26.6.1827 annettiin "Keisarilliisen Majestäätin Armollinen Julistus Terveyden-holhomisen taikka Lääkäri-Seuran Pää-Hallituksen muuttamisesta Suomenmaassa" eli lääkintätoimen ylihallituksen muodostamisesta. Ensimmäiseksi pääjohtajaksi nimitettiin Collegium medicumin silloinen puheenjohtaja, professori Johan Agapetus Törngren 20.1.1829 alkaen toistaiseksi. Näin kollegion puheenjohtajasta oli tullut valtion virkamies. Asiaan liittyvä asetus pääjohtajan johtosäännöstä annettiin 7.4.1830. Sen mukaan hänelle kuului tästä lähtien lausuntojen antaminen ylihallituksen ratkaistavaksi jätetyistä oikeuslääketieteellisistä kysymyksistä. 

Uusia näkökohtia tutkimuksiin toivat 1800-luvun lopulla mm. tapaturma- ja henkivakuutukset. Sen seurauksena oikeuslääketiede joutui lisääntyvästi käsittelemään vahingoittamisesta tai muista aiheutetusta syistä johtuvien vammojen haittoja sekä niistä maksettavien korvausten perusteita. Vammojen ja kuolinsyiden kohdalla kohdalla jouduttiin myös selvittämään, oliko tapahtuma vammautuneen itsensä vai jonkin ulkopuolisen syyn aiheuttama ja täyttivätkö vammaan johtaneet tapahtumat asiaan ehkä liittyvän vakuutusturvan ehdot. Elävien henkilöiden vammojen ja niiden aiheuttamien haittojen tutkimukset kuuluivat eräin poikkeuksin virkalääkäreille, samoin kuin oikeustoimikelpoisuuden toteaminen. Ensimmäinen suomalainen henkivakuutusyhtiö perustettiin vuonna 1874. Lainsäätämä työnantajan tapaturmavakuutus on ollut Suomessa voimassa vuodesta 1895.

Nykyaikaisen oikeuspsykiatrian kehitys alkoi 1800-luvun puolivälin tienoilla. Psykiatriasta kehittyi tuohon aikaan lääketieteen erikoisala, jolloin myös psykiatrisia sairauksia ja niiden oireita ryhdyttiin luokittelemaan. Samoihin aikoihin kiinnitettiin huomiota alkoholin ja huumeiden käyttöön, joita alettiin pitää hoitoa vaativina psyyken sairauksina. Ensimmäinen kansainvälinen oikeuslääketieteen kongressi pidettiin Pariisissa vuonna 1878.

Uudet mikroskooppiset, kemialliset ja fysikaaliset tutkimusmenetelmät soveltuivat myös tutkimuksiin, joita voitiin käyttää mm. rikoksen tekotavan, ajankohdan ja paikan määrittämisessä eli teknisen rikostutkimuksen apuna. Viime mainitut tehtävät siirtyivät Suomessa poliisin toiminnaksi vasta vuonna 1926, jolloin sisäasiainministeriö perusti rikostutkimuskeskuksen. Siinä oli aluksi kaksi osa-aluetta, sormenjälkitoimisto ja kriminaalilaboratorio.

Oikeuslääketieteen toimiala

Helsingin yliopiston anatomian ja fysiologian professorina vuosina 1846–1858 toiminut Evert Julius Bonsdorff (1810–1898) oli pitänyt ainakin vuodesta 1857 luentoja oikeuslääkeopista. Samana vuonna perustettiin patologisen anatomian ja valtiolääketieteen professorin virka. Valtiolääketiede käsitti tuolloin oikeuslääketieteen lisäksi kansanterveystieteen, josta käytettiin tuolloin kreikan kielestä johdettua nimitystä hygienia [(h)ygieia, terveys].

 

                                                 

Vasemmalla Otto Edvard August Hjelt (1823–1913), patologisen anatomian ja valtiolääketieteen

profeesori vuosina 1859–1885. Kuva on teoksesta The History of Medicine in Finland 1828–1918.

Tarkemmat tiedot kuvasta puuttuvat. 

 

 

Patologisen anatomian ja valtiolääketieteen professoriksi nimitettiin Otto Edvard August Hjelt (1823–1913) vuonna 1859. Silloin oikeuslääketieteen opetus siirtyi hänen velvollisuudekseen. Hän sai hoidettavakseen myös yliopiston sairaaloista tulevat oikeuslääketieteelliset tutkimukset, minkä lisäksi hän sai tehtäväkseen osittain Helsingin kaupungissa tehtävät oikeuslääketieteelliset ruumiinavaukset, jotka suoritettiin yliopiston patologian osastolla. Hjeltin virkakausi päättyi vuoden 1885 alussa. Patologian opetusalaan kuului aluksi myös ”Uuteen klinikkaan” vuonna 1860 sijoitettu 20-paikkainen vuodeosasto, jonne voitiin ottaa potilaita opetustarkoituksessa. Tällainen järjestely, joka herätti varsin ristiriitaisia mielipiteitä, nojautui ranskalaisen neuropatologin Jean-Martin Charcot’n (1825–1893) ja saksalaisen patologin Rudolf Virhow’in (1821–1902) ajatuksiin. Hjeltillä oli merkittävä osuus siinä valmistelussa, jonka perusteella Suomessa annettiin vuonna 1879 keisarillinen asetus "koskien terveydenhoitoa Suomessa"  ja sen osana 1.7.1880 voimaan astunut "Terveydenhoitosääntö Suomea varten". Patologian ja oikeuslääketieteen dosenttina toimi Hjeltin aikana Johan August Florin (1841–1902) vuosina 1870–1879.

 

 

 

 

 

Ruumiinavauksia oli suoritettu aikaisemmin ”Vanhan klinikan” (Unioninkatu 37) pohjakerroksessa. Vuonna 1848 Unioninkadun varrelle valmistuneessa ”Uudessa klinikassa” (Unioninkatu 33), jossa oli kirurgian ja sisätautien osastoja, järjestettiin vuonna 1860 neljä laboratoriohuonetta patologian osaston käyttöön. Ruumiinavaukset suoritettiin nyt sairaala-alueella olevassa erillisessä piharakennuksessa. Voidaan pitää suorastaan hämmästyttävänä saavutuksena, että patologis-oikeuslääketieteellisellä osastolla on tehty Hjeltin kaudella vuosina 1859–1871 jo 1000 ruumiinavausta.

 

  

Vasemmalla Ernst Alexander Homén (1851–1926), patologisen anatomian professori vuosina

1886–1917 ja samalla valtiolääketieteen professori vuosina 1886–1902. Kuva on teoksesta

Kansallinen elämäkerrasto, II osa (1929). Tarkemmat tiedot kuvasta puuttuvat.

 

 

 

Hjeltin jälkeen patologisen anatomian ja valtiolääketieteen professorina oli Ernst Alexander Homén (1851–1926) vuosina 1886–1917, josta tehtävästä valtiolääketieteen osuus päättyi vuonna 1902. Oikeuslääketieteen dosenttina oli vuosina 1889–1897 Lars Wilhelm Fagerlund (1852–1939). Yhteiskunnan kehitys ja tiedon lisääntyminen edellytti myös koulutuksen uudistamista.

 

Homénin professorikaudella patologian vuodeosasto muutettiin "hermotautien" eli neurologian klinikaksi. Homénin tieteellinen mielenkiinto kohdistuikin pääasiallisesti neurologiaan. Suomalaiset tiedemiehet ehdottivat häntä vuosina 1903 ja 1919 Nobelin lääketieteen palkinnon saajaksi, mutta ilman tulosta. Homénin kohdalla on vielä mainittava, että hän toimi vuonna 1890 perustetun Henkivakuutusyhtiö Suomen ylilääkärinä sen alusta lähtien ja oli erityisesti perehtynyt vakuutuksenottajien vajaakykyisyyden arviointia koskeviin kysymyksiin.

 

 

 

 

Valtiolääketieteestä erotettiin jo vuonna 1890 omaksi opetusalakseen hygienia, joka käsitti silloisen "kansanterveystieteen", silloin vielä huomattavasti ympäristöterveydenhuoltoon painottuneena. Perustettua hygienian professorin virkaa hoidettiin aluksi viransijaisten turvin, kunnes siihen nimitettiin Wilhelm Joachim Sucsdorff (1851–1934) vuonna 1894. Hän kuitenkin erosi virasta jo vuonna 1895 ja siirtyi Helsingin kaupungin ensimmäisen kaupunginlääkärin virkaan.Sen jälkeen hygienian professorin virkaa hoidettiin jälleen virasijaisuuksien avulla, kunnes siihen nimitettiin Taavetti Laitinen vuonna 1902. Sucksdorff toimi hygienian dosenttina vuosina 1887–1894 ja Taavetti Laitinen bakteriologian dosenttina vuosina 1899–1902. Bakteriologia oli alkanut Suomessa yksittäisten tiedemiesten tutkimuksena 1870-luvulla ja se tuli yliopiston opetusohjelmaan vasta 1880-luvun lopulla Homénin professoruikaudella. Bakteriologia siirtyi kuitenkin jo vuonna 1890 perustetun hygienian professuurin opetusalaan. Homénin professorikaudella perustettiin vuonna 1902 myös erillinen oikeuslääketieteen ylimääräinen professorin virka, jonka haltijaksi nimitettiin Ernst Hjalmar Ehrnrooth (1871–1950) vuonna 1904. (Tekstiä on muutettu toukokuussa 2015.)

 

Suomessa ei ollut vielä 1800-luvun lopulla erikoislääkärien virallista pätevyysmäärittelyä. Psykiatrista kokemusta oli vain muutamalla lääkärillä. Leonard Adolfsson Fahlander (1807–1870) joka oli väitellyt Uppsalassa vuonna 1835, oli Lapinlahden keskuslaitoksen (eli mielisairaalan) ylilääkäri vuosina 1841–1867. Hän oli tehnyt laajoja opintomatkoja Euroopassa vuosina 1837–1839 ja häntä voidaan pitää Suomen ensimmäisenä psykiatrina. Hänen seuraajansa Lapinlahden keskuslaitoksen johtajana oli Anders Thiodolf Saelan (1834–1921) vuosina 1868–1904. Sitä ennen hän oli toiminut Lapinlahden keskuslaitoksen alilääkärinä vuodesta 1865 ja perehtynyt psykiatriaan ulkomaisilla opintomatkoilla vuosina 1866–1867. Hän tutki väitöskirjassaan (1864) itsemurhia tilastolliselta ja oikeuslääketieteelliseltä kannalta ja myöhemmin hän käsitteli eräässä kirjoituksessaan pakkoneurooseja (”moral insanity”) henkirikosten kannalta. Saelan oli kuitenkin paremmin tunnettu kasvitieteilijänä. Tammelan piirin piirikääkäri Axel Hjalmar Ilmoni (1835–1914) kuvasi väitöskirjassaan (1870) masennuksen historiaa. Psykiatrian dosenttina oli vuodesta 1894 Emil Hougberg (1857–1909), joka toimi myöhemmin vuonna 1899 avatun Pitkäniemen keskuslaitoksen ylilääkärinä. Hänen väitöskirjansa käsitteli progressiivista paralysiaa [aivokuppaa] ja hän julkaisi myös tukimukset aiheista ”folie á deux” [kahden jakama harhaisuus] ja ”agoraphobia” [”torikauhu”].

 

Oikeuslääketieteen opetus ja hallinto uudistuvat

 

Professori Hjelt sai vuonna 1873 tehtäväkseen yhdessä dosentti Florinin kanssa laatia suunnitelman uudeksi patologian ja valtiolääketieteen (eli oikeuslääketieteen) laitokseksi. Tämä suuret vaatimukset täyttänyt rakennus valmistui Helsingissä (tontilla Nikolainkatu 10,  nyk. Snellmaninkatu) vuonna 1878. Tämän jälkeen Helsingin oikeuslääketieteelliset ruumiinavaukset suoritettiin pääasiallisesti uudella patologian laitoksella vuoteen 1924 saakka, jolloin ne siirtyivät uudelle oikeuslääketieteen laitokselle, joka oli valmistunut jo vuonna 1905 viereiselle tontille (Nikolainkatu 12, nyk Snellmaninkatu). Muualla maassa oikeuslääketieteelliset ruumiinavaukset suoritettiin edelleen enimmäkseen alkeellisissa ja puutteellisissa oloissa. (Korjattu marraskuussa 2014, tarkistettu kesäkuussa 2015.)

 

 

 

 

 

 

 

Vasemmalla Helsingin yliopiston vuonna 1878 valmistunut patologian ja valtiolääketieteen laitosrakennus (katuosoite silloin Nikolainkatu 10, myöhemmin Snellmaninkatu 10). Siinä tehtiin Helsingin oikeuslääketieteelliset ruumiinavaukset vuoteen 1924 saakka. Kuva on kirjallisuusluettelossa mainitusta B. von Bonsdorffin teoksesta. Kuvan lähdettä ei ole ilmoitettu. Kuva on otettu ilmeisesti 1970-luvulla. (Muutettu marraskuussa 2014.)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Vuonna 1878 annetulla asetuksella muodostettiin lääkintöhallitus. Lääkintöhallituksen tehtävänä oli myös tarkastaa oikeuslääketieteelliset lausunnot ja antaa viranomaisille niiden pyytämiä lausuntoja. Lääkintöhallituksessa oli kaksi lääkintöneuvosta, joista toiselle kuuluivat sairaaloita, rokotuksia, kätilölaitosta ja veneerisiä sairauksia sekä kamarikonttorin valvontaa koskevat asiat, ja toiselle yleistä terveydenhoitoa, kulkutauteja, oikeuslääketiedettä ja eläinlääkintälaitosta koskevat asiat. Oikeuslääketiedettä koskevia asioita hoiti sen mukaan lääkintöneuvos, lääket. ja kir. tri Johan August Florin (1841–1902) vuosina 1878–1902. (Tarkistettu marraskuussa 2014.)

 

Apteekkialan asessorin tuli suorittaa myös ”valtiolliskemiallisia” tutkimuksia yleensä sekä erityisesti ”myrkkytutkimuksia”. Hänellä tuli olla apteekkarin tutkinto. Asetuksessa viitattiin tarvittavan laboratorion perustamiseen, mutta aluksi tutkimukset saatiin suorittaa yliopiston kemian laitoksen laboratoriossa. Jo samana vuonna oikeuskemiallisten tarkastusten järjestäminen määrättiin edellä mainitun lääkintöneuvoksen vastuualueeseen kuuluvaksi.

 

Vuonna 1889 keskusteltiin lääkintöhallituksessa ruumiinpoltosta oikeuslääketieteen kannalta, kun Suomessakin oli herännyt yritys krematoriotoiminnan aloittamiseksi. Sen käyttöön ottaminen olisi edellyttänyt polttohautauksen esteenä olevien seikkojen määrittämistä. Krematoriotoiminnan alkaminen Suomessa tapahtui kuitenkin vasta vuonna 1926.

 

Suomessa ei ollut vielä kansallista oikeuslääketieteen oppikirjaa. Aikaisemmin jo mainitun Theodor Löfströmin mukaan Suomessa käytettiin 1800-luvun loppupuolella ruotsalaisen August Timoleon Wistrandin (1807–1866) vuosina 1852–1853 ilmestyneen teoksen vuonna 1869 julkaistua uusintapainosta ”Handbok i Rättsmedicinen Del I”, jonka oli toimittanut sen kirjoittajan veli Alfred Hilarion Wistrad. Tämä teos oli kuitenkin Löfströmin mukaan jäänyt kehityksestä jälkeen. Saksalaisista teoksista tunnettiin ainakin Jean Bernhard Bornträgerin (1851–1927) ”Compendium der gerichtsärtzlichen Praxis” vuodelta 1894.

 

Theodor Löfström, joka toimi vuosina 1883–1902 Helsingin yliopiston fysiologiskemiallisella osastolla, aluksi virkaa tekevänä ja viimeksi vakinaisena assistenttina, oli jo silloin kiinnostunut oikeuslääketieteestä. Hän julkaisi vuonna 1901 Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin kustantaman teoksen ”Oikeuslääketieteellinen käsikirja Suomen lääkäreille”. Hän oli vuosina 1902–1907 lääkintöhallituksessa ns. toinen lääkintöneuvos, jonka toimialueeseen kuuluivat mm. oikeuslääketieteelliset asiat vuosina 1902–1904. Löfströmin käsikirjan perusteella on mahdollista arvioida tämän erikoisalan tietämystä ja käytäntöä Suomessa 1800-luvun lopulla. Theodor Löfströmistä ja hänen teoksestaan kerrotaan tarkemmin kotisivujen kirjoituksessa ”Löfström, Theodor Wilhelm (1859–1907) – eräs Suomen oikeuslääketieteen uranuurtajista”. (Löfströmin toimialueen kestoa tarkistettu marraskuussa 2014).

Kuvaus jatkuu kirjoituksessa "Oikeuslääketieteen kehitystä Suomessa 1800-luvun loppupuolella, Osa 2.

 

Kirjoitus on valmistunut syyskuussa 2014. Täydennyksiä ja korjauksia tehty viimeksi lokakuussa 2014. Eräitä korjauksia tehty marraskuussa 2014.

 

Kirjallisuutta:

Achté, K.: 150 vuotta psykiatriaa. Lapinlahden sairaalan historia 1841–1991. Recallmed Oy. Jyväskylä 1991.

von Bonsdorff, B.: The History of Medicine in Finland 1928–1918. The History of Learning and Science in Finland 1828–1918. Societas Scientiarum Fennica. Helsinki 1975.

Crawford, C.: Medicine and law. Companion Encyclopedia of the History of Medicine, Volume 2. Edited by W. F. Bynum and R. Porter, Routledge. London and New York. First published 1993, reprinted 1994. (Kirjan sivut 1619–1640).

Encyclopaedia Britannica 11th Edition, New York 1910–1911, Vol. 18 MEC–MIC, hakusana: Medical jurisprudence, or forensic medicine.

Ignatius, J.: Homén, Ernst Alexander (1851–1926), patologisen anatomian professori, bakteriologian ja neurologian uranuurtaja, valtioneuvos. Suomen kansallisbiografia 4, Hirviluoto – Karjalainen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Hämeenlinna 2004.

Johnsson (myöh. Soininen), G.: Löfström, Theodor Wilhelm. Kansallinen elämäkerrasto, III osa. WSOY, Porvoo. Porvoo 1930.

Lavonius, H.: Laki ja lääkärintoimi. Kustannusosakeyhtiö Otava, Heksinki. Helsinki 1956.

Lavonius. H.: Oikeuslääketieteen historiaa. Teoksessa Uotila, U. (toim.): Oikeuslääketiede. WSOY, Porvoo – Helsinki. Porvoo 1961.

Löfström, Th.: Oikeuslääketieteellinen käsikirja Suomen lääkäreille. Duodecim-seura. Helsinki 1901.

Nemec, J.: Highlights in Medicolegal Relations (1968). Internet:

http://www.scribd.com/doc/1107265/National-Institutes-of-Health-highlights 

Pesonen, N.: Oikeuslääketieteen historiaa. Teoksessa Uotila, U. (toim.): Oikeuslääketiede. Toinen, täydellisesti uudistettu laitos. WSOY, Porvoo – Helsinki. Porvoo 1970.

Pesonen, N.: Terveyden puolesta – sairautta vastaan. Terveyden- ja sairaanhoito Suomessa 1800- ja 1900-luvulla. WSOY, Porvoo – Helsinki – Juva, Porvoo 1980. 

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON