Arno Forsius

 

Oikeuslääketieteen kehitystä Suomessa 1800-luvun loppupuolella. Osa 2.

 

Tämä kirjoitus on jatkoa kirjoitukselle "Oikeuslääketieteen kehitystä Suomessa 1800-luvun loppupuolella. Osa 1."

 

Kuten tämän kirjoituksen osassa 1 mainittiin, erotettiin patologiaan ja valtiolääketieteeseen kuuluneesta asiakokonaisuudesta 1890-luvun aikana hygienia eli kansanterveystiede sekä heti 1900-luvun alussa oikeuslääkeoppi erillisiksi oppialoiksi, joilla oli kummallakin esimiehenään ylimääräinen eli henkilökohtainen professori. Tämä ei merkinnyt olennaista muutosta oikeuslääketieteen toimialalla, lukuun ottamatta bakteriologisia tutkimuksia, jotka siirtyivät hygienian laitoksen tehtäväksi. (Täsmennetty marraskuussa 2014.)

 

Oikeuslääketieteellisten tutkimusten kehitystä

 

Oikeuslääketieteen perustutkimus oli edelleen vainajan ruumiinavaus tai vaihtoehtoisesti ulkoinen ruumiintarkastus, mahdollisesti lisättynä osittaisella avauksella. Patologis-anatominen tietämys lisääntyi 1800-luvun lopulla ja kudosten makroskooppiseen tarkasteluun perustuva taudinmääritys kehittyi myös kirurgian monipuolistuessa. (Katso myös kirjoitusta "Kaksi Suomessa vuosina 1855 ja 1861 tehtyä oikeuslääketieteellistä ruumiinavausta ja niihin liittyvät piirrroskuvat".)

 

Ruumiinavausten suorittaminen uudistetuissa tiloissa vuodesta 1859 alkaen antoi paremmat mahdollisuudet myös avaustoiminnan hygieniasta huolehtimiseen. Samoihin aikoihin oli kehitetty eräitä bakteereja tappavia aineita, joita alettiin käyttää välineiden, pöytien ja työtilojen lattioiden puhdistamiseen. Pitkään oli ollut tiedossa, että ruumiinavauksia suorittavat ja siinä avustavat henkilöt sairastuivat usein tuberkuloosiin tai saivat avausvälineiden aiheuttamista pistoista tai haavoista hengenvaarallisia paiseita ja muita tulehduksia.

 

Varsinkin mikroskooppiseen tekniikkaan liittyvässä taudinmäärityksessä tapahtui suuri muutos. Saksalainen Rudolf Virchow (1821–1902) kehitti 1800-luvun puolivälissä solupatologisen tautiteorian. Kudosten mikroskooppinen tutkimus teki mahdolliseksi eräiden myrkkyjen ja bakteerien aiheuttamien muutosten havaitsemisen. 1860-luvulta alkaen kehittynyt bakteriologia perustui aluksi bakteerien määrittämiseen muodon ja värjäytymisominaisuuksien mukaan. 1800-luvun lopulla bakteeritautien toteamista paransivat myös bakteerien viljelymenetelmät ja uudet serologiset vasta-ainetutkimukset. Bakteerien viljelymenetelmät antoivat mahdollisuuden käyttää bakteereita vahinkojen aiheuttamiseen. Murha-aseena niitä lienee käytetty kuitenkin vasta 1900-luvun puolella.

 

Skotlantilainen lääkäri Henry Faulds (1843–1930) havaitsi sormenjälkien yksilöllisyyden jo vuonna 1870, mutta vasta vuonna 1892 englantilainen tiedemies Francis Galton (1822–1911) kehitti sormenjälkien tutkimusmenetelmän eli daktyloskopian, jonka avulla sormenjälkiä voitiin käyttää apuna vainajien henkilöllisyyden ja rikoksista epäiltyjen sormenjälkien tunnistamisessa. Myös puremajälkiä käytettiin väkivallan tekijöiden henkilöllisyyden varmistamiseen, mutta hammaskartoituksia ei voitu vielä käyttää laajemmin esim. tuntemattomien vainajien henkilöllisyyden tunnistamiseen.

 

Yhdysvaltalainen John Harvey Girdner (1856–1933) keksi vuonna 1887 puhelinäänen johtumiseen kudoksessa perustuneen menetelmän luotien paikan määrittämiseksi raajoissa. Saksalainen Konrad Wilhelm Röntgen (1845–1923) keksi vuonna 1896 röntgenkuvauksen, jota alettiin jo vuonna 1898 käyttää myös oikeuslääketieteessä ruumiinavausten ja -tarkastusten yhteydessä. Suomessa se tapahtui kuitenkin paljon myöhemmin 1900-luvun puolella.

 

Kemialliset tutkimukset perustuivat enimmäkseen epäorgaanisen kemian menetelmiin ja värireaktioihin. Ne olivat vain kvalitatiivisia (laadullisia). Niitä käytettiin epäiltäessä murhia sekä tapaturmaisten ja työperäisten myrkytysten aiheuttamia kuolemantapauksia ja sairauksia. Elimistössä olevaan alkoholiin viittasivat alkoholin ja siitä syntyneet asetaldehydin haju sekä kemiallinen värireaktio rikkihapon ja kromihapon kanssa kuumennettaessa. Humalatilan voimakkuuden arvionnissa oli turvauduttava edelleen mahdollisiin todistajanlausuntoihin.

 

Myrkytysten tutkimukset olivat tarpeen yhä useammin ja ne muuttuivat entistä vaativammiksi uusista myrkyistä, kemikalioista ja lääkeaineista johtuen. Apteekintarkastusten ja muiden virkatehtävien vuoksi apteekkialan asessorin oli usein mahdotonta tehdä kemiallisia tutkimuksia, minkä vuoksi lääkintöhallitus joutui toistuvasti turvautumaan fysiologisen kemian ja farmakologian sekä oikeuslääketieteen professoreiden apuun. Kun nämäkään eivät olleet ympärivuotisesti käytettävissä, jouduttiin tutkimusten määrän lisääntyessä varsin pian harkitsemaan oikeuskemistin viran ja oman laboratorion perustamista lääkintöhallitukseen. Näiden hankkeiden toteutuminen lykkääntyi 1920-luvulle saakka.

 

Lääkintöneuvos Theodor Löfströmin (1857–1907) teoksessa ”Oikeuslääketieteellinen käsikirja Suomen lääkäreille” kuvataan oikeuslääketieteen tilaa Suomessa 1800-luvun lopun olosuhteiden mukaisesti. Kirja jakautuu neljään osaan: ENSIMMÄINEN OSASTO. Oikeuslääketieteellisten asiantuntijain toimesta ja tutkimuksista yleisesti. TOINEN OSASTO. Ruumiinvammat ja väkivaltainen kuolema. KOLMAS OSASTO. Riidanalaiset sukupuolisuhteet. NELJÄS OSASTO. Riidanalaiset mielentilasuhteet.

 

Toisen osaston Ensimmäisen jakson 12. luku, joka käsittää sivut 153–255, on otsikoitu ”Ruumiinvammat eri ruumiinosilla silmälläpitäen rikoslain määräyksiä nutta etenkin tapaturmavakuutettujen työkyvyn vähentymistä”. Tämän luvun laajuus osoittaa, miten tapaturmaisten vahingoittumisten ja niiden haitta-asteiden määrittäminen oli tullut yhä tärkeämmäksi.

 

Toisen osaston Kolmannen jakson lopussa oleva 19. luku on otsikoitu ”Ammattivirheet”. Tämä lienee Suomessa varhaisin maininta lääkärien ammatissaan tekemistä virheistä ja niiden tutkimisesta. Niistä ei ollut laissa vielä määräyksiä, joten niiden käsittelyssä oli noudatettava silloin yleisiä rikos- ja siviilioikeudellisia säädöksiä. Laki lääkärintoimen harjoittamisesta annettin vasta vuonna 1925 (23.1.1925/20, Suomen laki II, 1960, I 4).

 

Toisen osaston Kolmannen jakson 17. luvun otsikkona on Myrkytys. Murhamyrkkynä yleistyneen sinihapon (syanidin) osoittamiseen oli olemassa kaksikin kvalitatiivista kemiallista menetelmää. Arseenin (arsenikin) osuus myrkyttämisissä oli vähentynyt sen toteamismenetelmien kehittymisen seurauksena. Suurin osa myrkytyksistä oli tahattomia tai huolimattomuudesta johtuneita, mutta vakuutuslainsäädännön kehittyessä työperäiset myrkytykset ja niiden aiheuttamat haitat tulivat yhä useammin tutkimusten kohteiksi.

 

Teollisuuden fosforimyrkytyksistä oli olemassa säädöksiä, mutta esim. kaupunki- eli valokaasun sisältämistä rikkidioksidi- ja rikkivetypitoisuuksista- sekä hiilimonoksidi- eli häkäpitoisuuksista ei ollut olemassa vielä mitään lainsäädäntöä. Lääkkeiden osuus myrkytyksissä oli vähäinen ja niiden määrä alkoi lisääntyä vasta 1900-luvun puolella, kun apteekkeihin tuli tehdasvalmisteisia, purkeissa ja pulloissa myytäviä lääkkeitä. Lääkemyrkytykset olivat yleensä vahingossa tapahtuneita, mutta varsinkin unilääkkeitä alettiin jo silloin käyttää itsemurhien ja toisinaan myös murhien tekemiseen.

 

Löfströmin kirjan Kolmas Osasto, ”Riidanalaiset sukupuolisuhteet” (sivut 364–451). jakautuu kolmeen jaksoon. Ensimmäisessä jaksossa käsitellään miehen ja naisen siittämis- ja parittelukykyä sekä naisen synnyttämiskyvyn puutetta, samoin kuin lainvastaisen sukuvietin tyydyttämistä. Toisessa jaksossa tarkastellaan raskaudentilan ja synnyttämisen merkkeihin ja aikamäärityksiin sekä synnyttäjän kuolemaan liittyviä seikkoja. Kolmas jakso käsittelee lapsenmurhaa sekä sikiön ”karkottamista” ja keskenmenoa. Isyyden osoittamista tutkimusten tai kokeiden avulla ei vielä mainita. Siinä oltiin toistaiseksi miehen ja naisen antamien todistusten varassa. Raiskaustapauksissa voitiin käyttää sukuelinten tarkastuksen ohella esim. emättimen liman mikroskooppista tutkimusta siittiöiden löytämiseksi.

 

Oikeuspsykiatria

 

Nykyaikaisen oikeuspsykiatrian kehitys alkoi 1800-luvun puolivälin tienoilla. Psykiatriasta tuli tuohon aikaan lääketieteen erikoisala ja silloin alettiin luokitella myös psykiatrisia sairauksia ja niiden oireita. Samoihin aikoihin kiinnitettiin huomiota alkoholin ja huumeiden käyttöön, joita alettiin pitää hoitoa vaativina psyyken sairauksina. Ensimmäinen kansainvälinen oikeuslääketieteen kongressi pidettiin Pariisissa vuonna 1878.

 

Saksalainen Richard von Kraft-Ebing (1840–1892) tunnetaan yleisen ja oikeuslääketieteellisen psykiatrian oppikirjojen laatijana. Italialaisen psykiatrin Cesare Lombroson (1836–1909) mukaan ihmisen rikollisuus ja psykiatrinen poikkeavuus johtuivat degeneraatiosta, joka voitiin päätellä hänen kasvonpiirteittensä perusteella. Hän julkaisi vuonna 1876 teoksen ”L’uomo delinquente” (Rikollinen ihminen). Lombroso oli kriminaaliantropologian perustaja. Hän toimi oikeuslääketieteen ja hygienian, psykiatrian ja kriminaaliantropologian professorina. Hänen työnsä rohkaisi rangaistusvankien inhimillisempään ja myönteisempään kohteluun.

 

Suomessakin alettiin käsitellä oikeuspsykiatrian kysymyksiä aikakauden julkaisuissa ja kirjoituksissa. 1860-luvun alkupuolella kiisteltiin pahoinpitelyn aiheuttaman sairauden tai vamman hengenvaarallisuuden merkityksestä. Asiaa käsiteltiin myös lääkärien ja lakimiesten yhteisissä kokouksissa. Sen seurauksena annettiin rikoslakiin liittyvä asetus 28/26.11.1866, joka muutti rangaistusta ”taposta ilman kuolettamisen tarkoitusta ja muusta rääkkäyksestä ihmistä kohtaan” muihin kuin isäntäväkeen kohdistuneissa rikoksissa. Eräs 1860-luvun lopulla kiistoja herättänyt tapahtuma oli juopuneen merimiehen ”suun kapuloiminen”, johon liittynyttä kuolemaa eräs asiantuntija piti humalasta johtuneena ja toinen pahoinpitelyn seurauksena.

 

Löfströmin teoksen Neljäs osasto,Riidanalaiset mielentilasuhteet”, käsittelee oikeuspsykiatriaan liittyviä aiheita. Se käsittää sivut 452–640 eli lähes kolmanneksen koko teoksen sivumäärästä. Sen ensimmäisen jakson ”Ihmisen henkinen tila ja henkiset häiriöt” mukaan tärkeimmät psykiatristen lausuntojen antamista aheuttaneet oikeudelliset kysymykset olivat 1800-luvun lopulla: 1. Syyntakeettomuus ja vähennetty syyntakeisuus; 2. Tutkimus- ja rangaistusvankien mielenhäiriöitä koskevat toimenpiteet; 3. Siviilioikeudellinen toimintakelpoisuus eli täysivaltaisuus; 4. Mielisairaus avioesteenä ja avioeron perustana; sekä 5. Todistamiskelpoisuus, rikokset mielisairaita vastaan sekä tapaturma- ja sairas-vakuutus.

 

Neljännen osaston Toinen jakso ”Eri mielenhäiriölajit” kuvaa 1800-luvun lopputaitteen käsityksiä mielenhäiriöiden syistä ja merkityksestä. Seuraavassa niiden otsikot [eräin hakasulkeissa lisätyin selvennyksin]. 29. luku. Saadut [hankitut] funktsionelliset häiriöt: 1. Manialliset ja melankoliset muodot, Mania, Melankolia, Ajoittainen mielenhäiriötila [toistuva maanis-depressiivinen psykoosi]; 2. Paranoia; 3. Akuutinen harhamielisyys, nääntymistilat, sekundarinen tylsämielisyys ja tylsistymistapahtumat [2. ja 3. ovat lähinnä skitsofrenian oirekuvia]. 30. luku. Orgaaniset häiriöt: 1. Dementia paralytica [aivokupan aiheuttama halvaava tylsistyminen]; 2. Vanhuuden tylsistyminen, 3. Muut orgaaniset muodot. 31. luku. Myrkytykset [jotka aiheuttavat mielenhäiriöitä]. 1. Alkoholismi, 2. morfinismi, cocainismi. – Kuumehourailut, akuutinen kloroformi-, typpioksiduli- j. n. e. myrkytys. 32. luku. Neuroosit [neurologiset sairaudet]. 1. Epilepsia, 2. Hysteria [ei orgaaninen, kuvitteluun liittyvä tila], 3. Traumaatiset eli loukkausneuroosit. 33. luku. Konstitutionelliset häiriöt. 1. Sukuvietin luonnonvastaisuus, 2. Pakkokuvittelu, 3. Mieliala-anomaliat, 4. Sairaalloiset vietit, 5. Eetilliset vajavaisuudet (moraalinen mielenhäiriötila).

 

Vasta 1800-luvun loppupuolella varmistettiin, että edellä mainittu Dementia paralytica eli Dementia progressiva oli kuppataudin ns. kolmanteen vaiheeseen liittyvä krooninen aivotulehdus. Näitä aivokuppaa sairastavia oli siihen aikaan usein noin kolmannes pitkäaikaisista mielisairaalapotilaista. (Lisätty maaliskuussa 2015.)

 

Vuoden 1840 mielisairasasetuksen mukaan voitiin jokaiseen lääninsairaalaan ottaa hoidettavaksi neljä mielisairasta. Suomen psykiatrisista sairaaloista Lapinlahden keskuslaitos oli avattu jo vuonna 1841. Maan mielisairaiden hoitopaikkojen määrässä tapahtui Suomessa huomattavaa lisäystä 1880-luvulta alkaen. Vuonna 1882 perustettiin eräiden lääninsairaaloiden yhteyteen pienet mielisairaiden vastaanottolaitokset. Turussa, Oulussa, Vaasassa ja Viipurissa niissä oli 20 hoitopaikkaa kussakin, mutta Mikkelissä vain 12.

 

Niuvanniemen keskuslaitos Kuopion lähellä avattiin vuonna 1885. Siinä oli aluksi 120 ja myöhemmin 320 hoitopaikkaa. Pitkäniemen keskuslaitos lähellä Tamperetta avattiin vuonna 1899. Siinä oli 350 hoitopaikkaa. Käkisalmen aikaisempi vankila muutettiin mielisairaiden turvalaitokseksi, joka avattiin vuonna 1889. Siellä oli hoitopaikkoja yhteensä 132, niistä miehille 61, naisille 60 ja kriminaalipotilaille 11. Vuoden 1892 lopulla kriminaalipotilaiden paikkaluvuksi tuli 31 ja hoitopaikkojen määräksi yhteensä 152. Seilin turvalaitoksessa oli vuodesta 1883 51 hoitopaikkaa mielisairaille naisille, niistä 5 kriminaalipotilaille.

 

Ainakin Lapinlahden keskuslaitoksessa tehtiin edelleen oikeuspsykiatrisia tutkimuksia. Siitä on esimerkkinä laitoksessa maalis-heinäkuussa 1890 mielentilatutkimuksesa ollut mies, joka oli tehnyt professori Forsmaniin kohdistuneen murhayrityksen. A. Th. Saelanin antaman lausunnon mukaan kyseinen mies oli todettu mielisairaaksi ja syyntakeettomaksi. Hänet oli siirretty Lapinlahdesta Käkisalmen turvalaitokseen, josta hän sai myöhemmin poistua ja muuttaa ulkomaille ehdolla, että pysyy Suomen rajojen ulkopuolella.

 

Viipurin kaupungin vuonna 1891 valmistuneen kaupunginsairaalan yhteydessä oli myös 11 ”koppia” käsittävä ”houruruhuoneosasto”. Turku perusti kunnallissairaalansa yhteyteen houruinosaston vuonna 1892 ja Helsinki puolestaan Kivelän mielisairaalan vuonna 1894. Lapinlahden keskuslaitosta lukuun ottamatta mainittujen laitosten lääkäreillä ei ollut vielä erityistä psykiatrista koulutusta.

 

Kirjoitus on valmistunut lokakuussa 2014. Tarkistuksia tehty marraskuussa 2014. Tekstissä mainittu lisäys maaliskuussa 2015.

 

Aiheen käsittely jatkuu kirjoituksessa "Oikeuslääketieteen kehitystä Suomessa 1900-luvun alkupuolella. Osa 1."

 

Kirjallisuutta:

 

Achté, K.: 150 vuotta psykiatriaa, Lapinlahden sairaalan historia 1841–1991. Recallmed Oy. Jyväskylä 1991.

 

von Bonsdorff, B.: The History of Medicine in Finland 1928–1918. The History of Learning and Science in Finland 1828–1918. Societas Scientiarum Fennica. Helsinki 1975.

 

Crawford, C.: Medicine and law. Companion Encyclopedia of the History of Medicine, Volume 2. Edited by W. F. Bynum and R. Porter, Routledge. London and New York. First published 1993, reprinted 1994. (Kirjan sivut 1619–1640).

 

Encyclopaedia Britannica 11th Edition, New York 1910–1911, Vol. 18 MEC–MIC, hakusana: Medical jurisprudence, or forensic medicine.

 

Enkvist, T.: Yhdeksän vuosikymmentä elintarvike- ja ympäristöhygienian hyväksi. Nio årtionden i livsmedelshygienens och miljövårdens tjänst. Helsingin kaupungin terveydellisten tutkimusten laboratorio 1884–1974 Helsingfors stads laboratorioum för sanitära undersökningar. Suomnenkielinen teksti Toivo Savioja. Lahti 1974.

 

Forsius, A.: Desinfektioaineiden historiaa. http://www.saunalahti.fi/arnoldus/desinfec.html 

 

Johnsson (myöh. Soininen), G.: Löfström, Theodor Wilhelm. Kansallinen elämäkerrasto, III osa. WSOY, Porvoo. Porvoo 1930.

 

Lavonius, H.: Laki ja lääkärintoimi. Kustannusosakeyhtiö Otava, Heksinki. Helsinki 1956.

 

Lavonius. H.: Oikeuslääketieteen historiaa. Teoksessa Uotila, U. (toim.): Oikeuslääketiede.WSOY, Porvoo – Helsinki. Porvoo 1961.

 

Länsineva, R.: Yleiskatsaus röntgentutkimuksiin oikeuslääketieteellisissä ruumiinavauksissa. 2012.

 

Löfström, Th.: Oikeuslääketieteellinen käsikirja Suomen lääkäreille. Duodecim-seura. Helsinki 1901.

 

Nemec, J.: Highlights in Medicolegal Relations (1968). Internet:http://www.scribd.com/doc/1107265/National-Institutes-of-Health-highlights

 

Panse, Fr.: Das psychiatrische Krankenhauswesen. Entwicklung, Stand, Reichweite und Zukunft. Georg Thieme Verlag, Stuttgart. Unterjesingen-Tübingen 1964. Schriftenreihe aus dem Gebiete des öffentlichen Gesundheitswesens, Heft 19.

 

Pesonen, N.: Oikeuslääketieteen historiaa. Teoksessa Uotila, U. (toim.): Oikeuslääketiede. Toinen, täydellisesti uudistettu laitos. WSOY, Porvoo – Helsinki. Porvoo 1970.

 

Pesonen, N.: Terveyden puolesta – sairautta vastaan. Terveyden- ja sairaanhoito Suomessa 1800- ja 1900-luvulla. WSOY, Porvoo – Helsinki – Juva, Porvoo 1980. 

 

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON