Arno Forsius

 

Oikeuslääketieteen kehitystä Suomessa 1900-luvun alkupuolella. Osa 1.

 

Kirjoitus on jatkoa kirjoitukselle ”Oikeuslääketieteen kehitystä Suomessa 1800-luvun loppupuolella. Osa 2 ”.

 

Todettakoon tässä yhteydessä, että vasta vuonna 1946 oikeuslääkeopin professorin nimikkeeksi tuli oikeuslääketieteen professori. Oppiala oli kuitenkin tunnettu jo pitkään sitä ennen oikeuslääketieteenä ja esim. oppialan laitosta nimitettiin oikeuslääketieteen laitokseksi. Tämä epäjohdonmukaisuus heijastuu häiritsevänä aihepiiriä koskevissa kirjoituksissa ja myös tässä jaksossa käytetään rinnakkain nimikkeitä oikeuslääkeoppi ja oikeuslääketiede.

 

Lainsäädännön muutoksia

 

1900-luvun alkaessa lääkintöhallituksessa oli kaksi lääkintöneuvosta, joista toiselle kuuluivat sairaaloita, rokotuksia, kätilölaitosta ja veneerisiä sairauksia sekä kamarikonttorin valvontaa koskevat asiat, ja toiselle yleistä terveydenhoitoa, kulkutauteja, oikeuslääketiedettä ja eläinlääkintää koskevat asiat. Oikeuslääketiedettä koskevia asioita hoiti sen mukaan toinen lääkintöneuvos, lääket. ja kir. tri Johan August Florin vuosina 1878–1902. Hänen seuraajakseen tuli Theodor Löfström vuodesta 1902, mutta kun lääkintöhallitukseen saatiin vuonna 1904 kolmas lääkintöneuvos, siirrettiin oikeuslääketiedettä koskevien asioiden käsittely ensimmäiselle lääkintöneuvokselle, jolle kuuluivat myös yleistä terveydenhoitoa kaupunki- ja maalaiskunnissa, rokotusta, katsastustoimistoja ja terveyslähteitä sekä kylpylaitoksia koskevat asiat. Vuonna 1918 lääkintöhallitukseen perustettiin neljäs lääkintöneuvoksen virka, jonka tehtäväksi määrättiin valtion ja kuntien sekä yksityisten mielisairaaloita sekä mielisairaanhoitoa yleisesti sekä oikeuspsykiatriaa koskevat asiat.

 

Vuonna 1927 annetulla asetuksella, joka tuli voimaan vuoden 1928 alussa, lääkintöhallituksessa oli seitsemän osastoa, joista terveydenhoito-osastolle kuuluivat oikeuslääketieteelliset asiat. Asetuksella perustettiin lääkintöhallituksen yhteyteen myös tieteellinen neuvosto, johon oli määrättävä oikeuslääketieteen, anatomian, mielitautiopin, yleisen terveydenhoidon, sisätautiopin, eläinlääketieteen ja lainopin edustajat. Oikeuslääketieteen edustajaksi nimitettiin silloinen oikeuslääkeopin professori Ernst Ehrnrooth. Hän oli tehtävässä vuoteen 1948 saakka, useita vuosia 1940-luvun alussa viran väliaikaisena hoitajana ja kaksi vuotta virasta jo luopuneena, kunnes tehtävään nimitettiin Unto Uotila, hänen seuraajansa oikeuslääketieteen professorina.

 

Seuraava asetus lääkintöhallituksesta annettiin 17.8.1934 ja sitä seuraava jatkosodan viimeisenä vuonna 17.3.1944. Viime mainitussa oikeuslääketiedettä koskevat asiat siirrettiin kuulumaan yleiselle lääkintäosastolle muuten, mutta oikeusmielitautiopilliset asiat nyt erilliselle mielisairaanhoito-osastolle. Valtion oikeuskemistin virka poistettiin, sillä oikeuskemiallisten tutkimusten suorittaminen oli siirretty oikeuslääketieteen laitokseen.

 

Polttohautaus eli tuhkaaminen oli aloitettu Suomessa vuonna 1926 käyttöön otetussa Helsingin krematoriossa. Vainajan tuhkaaminen merkitsi mahdollisten tunnistamislöydösten ja kuolinsyyhyn viittaavien todisteiden tuhoutumista, eikä sen jälkeen ollut enää mahdollista suorittaa esim. tutkimuksia haudasta esiin nostetulle vainajalle. Sen vuoksi oli nyt annettava ennen polttohautauksen käyttöön ottoa tarvittavat säädökset. Asetus polttohautauksesta annettiin helmikuun lopulla 1926 (59/27.2.1926). Sen mukaan polttohautausta ei saanut Suomessa toimeenpanna ennen kuin siihen oli hankittu lupa sen läänin maaherralta, jossa haudattava oli kuollut. Todettakoon samalla, että silloinen oikeuslääkeopin professori Ernst Ehrnrooth oli ollut Helsinkiin krematorion rakennuttaneen Ruumiinpolttoyhdistyksen (Likbränningsförening) puheenjohtaja vuosina 1907–1921.

 

Seuraava asetus polttohautauksesta annettiin 5.12.1935. Siinä olevat määräykset otettiin huomioon, kun 15.5.1936 annettiin uusi asetus oikeuslääkeopillisista ruumiinavauksista. Asetuksen perusteella annettiin 1.6.1936 voimaan tulleet määräykset oikeuslääkeopillisista ruumiinavauksista. Siitä lähtien kaikista vainajista oli koko maassa saatava lääkärin antama kirjallinen kuolintodistus. Vuoden 1936 alussa Suomessa alettiin noudattaa kuolleisuuden tilastoimisessa lääkintöhallituksen vahvistamaa kuolemansyynimistöä, joka perustui vuonna 1929 hyväksyttyyn kansainväliseen kuolemansyynimistöön. Sitä käytettiin vuoden 1952 alkuun, jolloin otettiin käyttöön uudistetun kansainvälisen kuolemansyynimistön mukainen nimistö. (Tekstiä on selvennetty lokakuussa 2015.)

 

Helsingissä oikeuslääkeopillisten ruumiinavausten suorittajaksi määrättiin vuoden 1936 asetuksessa Helsingin yliopiston oikeuslääketieteen professori. Muualla maassa niiden suorittaminen kuului piirilääkäreille ja aluelääkäreille, ei siis enää kaupunginlääkäreille. Piiri- ja aluelääkäreiden oikeuslääketieteen koulutukselle ei ollut kuitenkaan asetettu vielä mitään virallisia pätevyysvaatimuksia. Toisaalta he joutuivat hoitamaan ”oikeuslääkärin tehtäviä” muiden virkatehtävien ohessa.

 

Kuntien oli yksin tai yhdessä muiden kuntien kanssa huolehdittava ruumiinavaustilojen järjestämisestä. Asetuksen perusteella lääkintöhallitus antoi vuonna 1937 entistä yksityiskohtaisemmat ohjeet ruumiinavausten suorittajille. Samoin tarkistettiin poliisiviranomaisille annettuja ohjeita oikeuslääkeopilliseen tarkastukseen joutuvien vainajien käsittelystä, kuljetuksesta ja säilyttämisestä. Seuraava asetus oikeuslääkeopillisista ruumiintarkastuksista ja ruumiinavauksista annettiin 28.2.1947.

 

Helsingissä oikeuslääketieteelliset ruumiinavaukset keskittyivät vuoden 1936 asetuksen mukaan oikeuslääketieteen laitokselle ja muualla kaupunkien ja kuntien oli mahdollista sopia yhteisen ruumiinavauspaikan järjestämisestä. Se merkitsi käytännössä ruumiinavauksia suorittavien piiri- ja aluelääkärien matkoja harvempiin ja paremmin varustettuihin avauspaikkoihin, mutta toisaalta se merkitsi avattavien vainajien lisääntynyttä kuljetustarvetta avauspaikkoihin ja niistä taas takaisin kotipaikkakunnalle hautaamista varten. Näihin muutoksiin liittyviä määräyksiä tarkistettiin asetuksen perusteella annetuissa viranomaisohjeissa. Puhelimien, henkilöautojen ja hautaustoimistojen ruumisautojen yleistyminen tekivät asioiden hoitamisen eri toimijoiden välillä aikaisempaa sujuvammaksi.

 

Hallinnon ja toimitilojen muutokset

 

Yhteiskunnan kehitys ja tiedon lisääntyminen edellyttivät 1900-luvun alkutaitteessa myös oikeuslääketieteen koulutuksen uudistamista. Ernst Homénin (1851–1913) professorikaudella valtiolääketieteestä, joka käsitti myös oikeuslääketieteen, oli jo vuonna 1890 erotettu omaksi opetusalakseen hygienia. Se käsitti silloisen "kansanterveystieteen", vielä huomattavasti ympäristöterveydenhuoltoon painottuneena. Silloin perustettua hygienian professorin virkaa hoidettiin aluksi viransijaisten turvin, kunnes siihen nimitettiin vuonna 1894 Wilhelm Joachim Sucksdorff (1851–1934). Hän kuitenkin erosi virasta jo vuonna 1895 ja siirtyi Helsingin kaupungin ensimmäisen kaupunginlääkärin virkaan. Sen jälkeen hygienian professorin virkaa hoidettiin jälleen viransijaisuuksien avulla, kunnes siihen nimitettiin vuonna 1902 Taavetti Laitinen (1866–1942), joka oli toiminut bakteriologian dosenttina vuosina 1899–1902.

 

Hygienian opetusala oli saanut 1890 tapahtuneen perustamisensa jälkeen oman bakteriologisen laboratorion, jossa tehtiin myös oikeuslääketieteellisen laitoksen tarvitsemat bakteriologiset tutkimukset. Laboratorio oli aluksi vuokratuissa tiloissa talossa Rauhankatu 3 vuosina 1896–1898, ja sen jälkeen yliopiston laitosrakennuksessa Fabianinkatu 35. Se sai viime mainitusta rakennuksesta lisätiloja vuonna 1905, kun fysiologian laitos siirrettiin silloin valmistuneeseen uuteen laitosrakennukseen (Siltavuorenpenger, käynti nyk. Snellmaninkadun, silloisen Nikolainkadun pohjoispäästä).

 

Homénin professorikaudella perustettiin vuonna 1902 myös erillinen oikeuslääkeopin ylimääräinen professorin virka, jonka haltijaksi nimitettiin lääketieteen ja kirurgian tohtori Ernst Hjalmar Ehrnrooth (1871–1950) vuonna 1904. Hän oli toiminut sitä ennen assistenttina valtiolääketieteen (silloin patologian ja oikeuslääketieteen) laitoksella vuosina 1902–1903 ja patologisen anatomian dosenttina vuosina 1903–1904. Hän hoiti oikeuslääkeopin professorin virkaa vuosina 1904–1939 ja toimi sotavuosien poikkeusolojen vuoksi edelleen sen vt. hoitajana vuosina 1940–1941. Viran vt. hoitajana oli vuosina 1941–1942 oikeuslääketieteen dosentti Oiva Ensio Elo (1896–1942). Virka muutettiin vuonna 1941 varsinaisen professorin viraksi vuoden 1943 alusta lähtien ja siihen nimitettiin Oiva Elo, mutta hän kuoli jo vuoden 1942 lopulla ennen viran vastaanottamista. Sen vuoksi Ehrnrooth määrättiin jälleen hoitamaan virkaa vuosina 1943–1946, kunnes sen seuraavaksi hoitajaksi valittu Unto Uotila (1910–1977) otti oikeuslääketieteen professorintehtävän vastaan vuonna 1946. Uotila oli ollut sitä ennen Helsingin yliopiston patologian professorina vuodesta 1945.

 

Valtiolääketieteen opetus ja toiminta tapahtui yhteisessä laitosrakennuksessa patologian oppialan kanssa talossa Nikolainkatu 10 (Nikolainkatu oli vuodesta 1917 Snellmaninkatu) vuoteen 1905 saakka. Silloin valmistui oikeuslääketieteen opetusta ja toimintaa varten uusi rakennus edellisen toimipaikan välittömässä läheisyydessä, osoitteessa Nikolainkatu 12. Oikeuslääketieteelliset ruumiinavaukset suoritettiin kuitenkin edelleen "vanhassa" patologian laitosrakennuksessa vuoteen 1920 saakka, jolloin oikeuslääketieteen laitosrakennukseen saatiin rakennetuksi ruumiinavauksia varten tarvittavat tilat. Oikeuslääketieteellisen laitoksen kohtaloksi tuli tuhoutua jatkosodan viimeisenä vuonna venäläisten tekemässä lentopommituksessa 26.–27.2.1944. 

 

 

 

 

Vasemmalla Helsingin yliopiston vuonna 1878 valmistunut patologian ja valtiolääketieteen laitosrakennus (katuosoite silloin Nikolainkatu 10, myöhemmin Snellmaninkatu 10). Siinä tehtiin Helsingin oikeuslääketieteelliset ruumiinavaukset vuoteen 1920 saakka. Kuva on otettu ilmeisesti 1970-luvulla. Oikealla (kadun vasemmalla puolella) vuonna 1905 valmistunut oikeuslääketieteen laitosrakennus (katuosoite silloin Nikolainkatu 12, myöhemmin Snellmaninkatu 12). Tämä rakennus tuhoutui helmikuussa 1944 jatkosodan aikaisessa lentopommituksessa. Kuvat ovat kirjallisuusluettelossa mainitusta B. von Bonsdorffin teoksesta. Kuvien  lähdettä ei ole ilmoitettu.

 

 

 

 

 

 

Tuhoutuneen rakennuksen paikalle (osoitteena Snellmaninkatu 12) valmistui vuonna 1946 uudelleen rakennettu oikeuslääketieteen laitos. Sitä laajennettiin jo vuonna 1948 oikeuskemian osaston tarvitsemien toimitilojen vuoksi. Samana vuonna perustettiin oikeuskemian apulaisprofessorin virka, mutta se täytettiin vasta vuonna 1952, jolloin siihen nimitettiin lääketieteen ja kirurgian tohtori Antti Alha (1917–1989).

 

 

Vasemmalla vuonna 1946 valmistunut ja vuonna 1948 laajennettu oikeuslääketieteen laitos (Snellmaninkatu 12) kuvattuna pihan puolelta lounaan suunnasta. Valok. Arno Forsius syksyllä 2014.

 

 

 

 

 

Ernst Ehrnroothin pitkän virkauran aikana tapahtui merkittäviä muutoksia oikeuslääketieteen toimialueessa ja käytännön toiminnassa, mutta opetuksessa ei tapahtunut mainittavaa kehitystä. Oiva Elo (1896–1942) ehti toimia oikeuslääkeopin dosenttina vuosina 1940–1942 ennen varhaista kuolemaansa. Sven Erkkilä (1901–1973) toimi oikeus- ja sosiaalilääketieteen dosenttina vuosina 1946–1957. Hän oli hakenut vuonna 1945 Helsingin yliopiston oikeuslääketieteen professorin virkaa ja hänellä todettiin silloin olevan pätevyys kyseiseen virkaan, johon Unto Uotila nimitettiin. Erkkilä nimitettiin vuonna 1950 Turun yliopiston hygienian ja sosiaalilääketieteen professorin virkaan, josta hän siirtyi eläkkeelle vuonna 1968. Hänellä oli vuodesta 1936 hermo- ja mielitautien erikoislääkärin oikeudet, ja oikeuslääketieteen erikoislääkärin oikeus hänelle myönnettiin vuonna 1966.

 

Oikeuspsykiatriassa jouduttiin turvautumaan varsin pitkään Lapinlahden sairaalan apuun oikeuspsykiatristen lausuntojen saamiseksi. Sairaalan ylilääkärinä oli A. Th. Saelan (1834–1921) vuosina 1868–1904. Hänen jälkeensä vt. ylilääkärinä oli vuodesta 1904 Christian Sibelius (1869–1922), joka nimitettiin vuonna 1906 mielitautiopin dosentiksi sekä vuonna 1909 mielitautiopin ylimääräiseksi professoriksi ja Lapinlahden keskuslaitoksen ylilääkäriksi. Professorin virka muutettiin vakinaiseksi vuonna 1921. Sibelius oli ehdottanut jo vuonna 1905 oikeuspsykiatrian oppituolin perustamista, mutta tämän alan ensimmäinen professorin virka perustettiin vasta 1980-luvulla Kuopion yliopistossa.

 

Lapinlahden sairaalassa oli vuodesta 1916 oikeusmielitautiopin apulaislääkärin virka, jonka hoitajana oli lääketieteen lisensiaatti Akseli Jalmari Nikula (1884–1956) vuosina 1916–1918. Sairaalaan saatiin vuonna 1918 oikeusmielitautiopin alilääkärin virka, jonka hoitajana vuonna 1918 hermo- ja mielitautien erikoislääkärin oikeudet saanut Akseli Nikula oli alusta saakka vuoteen 1951 saakka. Hän toimi vuosina 1919–1922 myös oikeuslääkeopin laitoksen assistenttina ja suoritti vuosina 1920–1922 oikeuslääkeopillisia ruumiinavauksia Lapinlahden sairaalassa.

 

Sibelius kuoli jo vuonna 1922 pernisiöösiin anemiaan, johon ei ollut silloin vielä parantavaa hoitoa. Hänen sairautensa aikana, vuosina 1921–1922, ja ennen viran uudelleen täyttämistä, vuosina 1922–1925, viran väliaikaisena hoitajana oli oikeuslääketieteen professori Ernst Ehrnrooth. Sibeliuksen jälkeen psykiatrian professorina ja Lapinlahden sairaalan ylilääkärinä olivat Harald Fabritius (1877–1947) vuosina 1925–1946 sekä Martti Kaila (1900–1978) vuosina 1948–1967. Professorin viran hoitajina olivat vuosina 1946–1948 sairaalan apulaisylilääkäri Konrad von Bagh ja vuonna 1948 parin kuukauden ajan Kivelän sairaalan hermo- ja mielitautien osaston ylilääkäri Sven Donner.

 

Suomessa oltiin 1800-luvun päättyessä edelleen ulkomaisten oikeuslääketieteen oppikirjojen varassa. Aikaisemmin jo mainittu Theodor Löfström (1859–1907) julkaisi vuonna 1901 laajan oikeuslääketieteen hakuteoksen ”Oikeuslääketieteellinen käsikirja Suomen lääkäreille”. Teosta on selostettu kirjoituksissa ”Oikeuslääketieteen kehitystä Suomessa 1800-luvun loppupuolella. Osa 2 ” ja ”Theodor Wihelm Löfström (1859–1907) – eräs Suomen oikeuslääketieteen uranuurtajista”.

 

Professori Unto Uotila, joka nimitettiin vuonna 1946 oikeuslääketieteen professorin virkaan, julkaisi vuonna 1948 Helsingin yliopiston monisteena ”Oikeuslääketieteen luennot”. Uusi oppikirja ”Oikeuslääketiede” painettiin vasta vuonna 1961 Unto Uotilan toimittamana. Kolmannes sen tekstistä oli hänen kirjoittamaansa. Teoksesta ilmestyi vuonna 1970 uusi laitos, jonka toimituskunnan puheenjohtajana oli Unto Uotila.

 

Suomessa oli 1900-luvun alkupuolella vain yksi oikeuslääketieteen laitos, Helsingin yliopiston oikeuslääketieteen laitos. Sinne voitiin tarvittaessa lähettää tutkittavaksi kudos-, veri- ja eritenäytteitä myös muualta maasta. Myös oikeuslääketieteen erikoispätevyyden saaneiden lääkärien lisäys oli kovin hidasta. Vasta vuonna 1956 Suomen Lääkäriliiton spesialiteettilautakunnan johtosäännössä todettiin, että oikeuslääkeopissa voidaan tietyin edellytyksin todeta erityispätevyys.

 

Samalla on aiheellista todeta, Suomen toinen oikeuslääketieteen laitos perustettiin Turun yliopistoon kevätlukukauden 1963 alusta, samoin kuin yliopiston oikeuslääketieteen varsinaisen professorin virka. Professorin virkaan nimitettiin marraskuun lopussa 1963 LKT Jyrki Raekallio, joka hoiti virkaa 18.12.1988 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka. Ennen vakinaiseen virkaan siirtymistä hän oli Turun yliopiston oikeuslääketieteen vt. apulaisprofessorina 6 kk. vuonna 1962 ja vt. oikeuslääketieteen professorina 6 kk. vuonna 1963.

 

Kirjoitus on valmistunut toukokuussa 2015. Kirjoitusta on tarkistettu kesäkuussa 2015 eräiden esille tulleiden lisätietojen vuoksi.

 

Kirjallisuutta:

 

Achté, K.: 150 vuotta psykiatriaa, Lapinlahden sairaalan historia 1841–1991. Recallmed Oy. Jyväskylä 1991.

 

von Bonsdorff, B.: The History of Medicine in Finland 1928–1918. The History of Learning and Science in Finland 1828–1918. Societas Scientiarum Fennica. Helsinki 1975.

 

Löfström, Th.: Oikeuslääketieteellinen käsikirja Suomen lääkäreille. Duodecim-seura. Helsinki 1901.

 

Müller, R.: Medizinische Mikrobiologie. Parasiten, Bakterien, Immunität. Vierte, neubearbeitete Auflage. Urban & Schwarzenberg, München – Berlin, 1950. C. H. Beck’sche Buchdruckerei, Nördlingen.

 

Pesonen, N.: Oikeuslääketieteen historiaa. Teoksessa Uotila, U. (toim.): Oikeuslääketiede. Toinen, täydellisesti uudistettu laitos. WSOY, Porvoo – Helsinki. Porvoo 1970.

 

Pesonen, N.: Terveyden puolesta – sairautta vastaan. Terveyden- ja sairaanhoito Suomessa 1800- ja 1900-luvulla. WSOY, Porvoo – Helsinki – Juva, Porvoo 1980. 

 

Turun yliopiston kanslian ilmoitus oikeuslääketieteen laitoksen ja professorin viran perustamisesta. Toukokuu 2015.

 

Useat henkilöhakuteokset.

 

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON