Arno Forsius

Gustaf von Orraeus (1738—1811), suomalainen epidemialääkäri Venäjällä

Gustaf von Orraeus oli suomalainen epidemialääkäri, joka toimi tärkeissä tehtävissä Venäjällä. Hän kuului sukuun, jonka useimmat miespuoliset jäsenet olivat olleet monessa sukupolvessa pappeja. Gustaf von Orraeus oli syntynyt Taipalsaarella vuonna 1738, hänen vanhempansa olivat kirkkoherra Magnus Orraeus ja Ebba Katarina Mollerus. Gustaf von Orraeuksen puoliso oli Anna von Dietz. Avioparilla oli kolme poikaa ja kolme tytärtä.

Papin uraa ajatellen Gustaf Orraeus sai kotonaan opetusta erityisesti vanhoissa kielissä, latinassa, kreikassa ja hepreassa. Hänet kirjattiin ylioppilaaksi Turun akatemiaan vuonna 1752, jolloin hän oli vasta 14 vuoden ikäinen. Ilmeisesti papin ura ei kiinnostanut häntä, sillä hän alkoi opiskella luonnonhistoriaa mm. professori Pehr Kalmin johdolla. Kahden vuoden kuluttua Orraeus väitteli kasvitieteellisellä tutkielmalla Adumbratio Florae, dissertatione academica leviter delineata. Hänet promovoitiin filosofian maisteriksi Turussa myöhemmin vuonna 1760.

Jostakin syystä Orraeus ei jatkanut yliopistouralla eikä myöskään hakeutunut opettajan tehtäviin. Sen sijaan hän oli päässyt vuonna 1755 opiskelemaan erääseen Pietarin sotilassairaalaan valmistuakseen sieltä armeijan lääkäriksi. Hän sai kirurgin eli mestarivälskärin päästötodistuksen vuonna 1757, minkä jälkeen hänet nimitettiin 19 vuoden ikäisenä jalkaväkirykmentin palvelukseen.

Orraeus osallistui heti samana vuonna rykmenttinsä mukana Venäjän seitsenvuotiseen sotaan (1756—1763) Preussia vastaan. Hän saavutti jo silloin huomiota toimillaan pilkkukuumeen, punataudin ja keripukin ehkäisemiseksi ja hoitamiseksi. Nämä sairaudet aiheuttivat yleensä suunnattomia miehistötappioita sotajoukkojen keskuudessa.

Orraeus eli aikana, jolloin uskottiin vielä miasmaan, ilman vahingolliseen laatuun, joka ulkoisiin tekijöihin yhtyneenä sai aikaan erilaisia epidemioita. Hajuja ja huuruja pidettiin tartunnan leviämistä lisäävinä tekijöinä. Vähitellen eri kulkutauteja opittiin pitämään omina sairauksinaan ja tunnistamaan niiden taudinkuvat. Koska tautien aiheuttajia ja leviämistapoja ei vielä tunnettu, ei niiden leviämistä myöskään pystytty tehokkaasti estämään. Taikausko ja leväperäisyys olivat esteenä yleiseen hygieniaan perustuvien torjuntamenetelmien onnistumiselle.

Seitsenvuotisen sodan päätyttyä vuonna 1763 Orraeus toimi kirurgina Pietarin Mariansairaalassa. Kun keisarinna Katariina II Suuri perusti vuonna 1768 Lääketieteellisen kollegion, myönnettiin Orraeukselle lääketieteen tohtorin arvo. Keisarinna itse onnitteli häntä "Venäjän ensimmäisenä tohtorina". Orraeus nimitettiin myös armeijan esikuntalääkäriksi.

Turkkia vastaan käydyn sodan aikana Venäjän sotajoukkojen keskuudessa puhkesi vuonna 1770 ruttoepidemia. Silloin Orraeus lähetettiin Moldaviaan ja Valakiaan tutkimaan ja hoitamaan epidemiaa. Siellä hän joutui näkemään mitä suurinta kurjuutta ja ymmärtämättömyyttä hygieenisissä oloissa. Orraeukselle oli myönnetty laajat toimintavaltuudet ja sitkeydellään hänen onnistui saada aikaan parannuksia, joiden ansiosta kulkutaudin leviäminen pysähtyi.

Vuonna 1771 esiintyi ruttoa myös Moskovassa, jolloin siellä puhkesi vakavia mellakoita kansan keskuudessa. Orraeus lähetettiin Moskovaan tutkimaan, oliko tauti todella ruttoa. Hänet nimitettiin jäseneksi terveysneuvostoon, joka perustettiin kaupunkiin kulkutaudin vastaista taistelua varten. Välillä Orraeus lähetettiin Pietariin antamaan keisarinnalle selvitystä vallitsevasta tilanteesta. Keisarinna vaati Orraeukselta vastausta kysymykseen, oliko puhjennut epidemia todellakin ruton aiheuttama. Kun Orraeus vastasi empimättä myönteisesti, hallitusvalta ryhtyi voimallisiin toimenpiteisiin ruttoa vastaan. Myöhemmin samana vuonna Orraeuksen katsotaan pelastaneen myös Pietarin kaupungin ruttoepidemialta. Hän oli käynnistänyt siellä kaikessa hiljaisuudessa ennakolta toimenpiteet kaupunkilaisten terveyden säilyttämiseksi.

Orraeus kävi jälleen vuonna 1772 Moldaviassa ruhtinas Grigori Orloffin kanssa siellä vallinneiden horkkakuumeiden johdosta. Heti sen jälkeen Orraeus nimitettiin Pietarin poliisilääkäriksi ja myöhemmin samana vuonna Moskovan kaupunginlääkäriksi. Moskovassa hän harjoitti neljän vuoden ajan laajaa praktiikkaa.

Vähitellen Orraeuksen terveys alkoi heikentyä sekä ruumiillisesti että varsinkin henkisesti masennustilan seurauksena. Sen vuoksi hän joutui vuonna 1776 luopumaan Moskovan kaupunginlääkärin tehtävästä. Orraeus muutti lähellä Pietaria olevalle maatilalleen ja omistautui maatalouden harjoittamiseen. Samalla hän kirjoitti taloudellisia tutkielmia Pietarin taloudellisen seuran julkaisuihin.

Lääkärin työstä vetäydyttyään Orraeus alkoi kirjoittaa myös lääketieteellisiä artikkeleita. Hän laati karjan kulkutaudeista useita tutkielmia, joiden katsotaan asiarikkaudessaan ja tarkkanäköisyydessään kuuluvan aikansa parhaisiin. Orraeus julkaisi vuosien 1770 ja 1771 ruttoepidemioista teoksen Deskriptio pestis, qvae anno 1770 in Jassia [Romania] et 1771 in Moscua [Moskova] grassata est. Tämä vuonna 1784 ilmestynyt kirja ansaitsee hyvin paikkansa epidemiologian klassisten töiden rinnalla. Sen lisäksi Orraeus kirjoitti pienempiä lääketieteellisiä tutkielmia ja vuonna 1807 kirjan katarrikuumeesta.

Orraeuksen ansiot saatettiin vuonna 1803 Aleksanteri I:n tietoon ja Orraeus joutui useiden huomionosoitusten kohteeksi. Hänet aateloitiin ja nimitettiin todelliseksi valtioneuvokseksi. Orraeus joutui jättämään maaseudun rauhan saatuaan nimityksen valtakunnan lääkintäneuvoston jäseneksi ja vuonna 1808 Pietarin Lääketieteellis-kirurgisen akatemian jäseneksi. Gustaf von Orraeus erosi tehtävistään vuonna 1810 korkean ikänsä perusteella. Hän kuoli Venäjällä vuonna 1811.

Huomautus: Gustaf von Orraeuksen ja hänen puolisonsa henkilötietoja on täydennetty ja oikaistu Jarl Pousarin antamien tietojen perusteella. Puolisoa koskevat tiedot ovat virheellisiä lähes kaikissa lähdeteoksissa.

Julkaistu aikaisemmin: Suomen Lääkärilehti 1996: 27: 2779 ja teos Ihmisiä lääketieteen historiassa 2001.

Kirjallisuutta:

Carpelan, T.: Finsk Biografisk Handbok, Andra Bandet L—Ö. Helsingfors 1903.

Orraeus, Kustaa. Kirj. G. J. (Gunnar Johnsson, myöh. Soininen), teoksessa: Kansallinen elämäkerrasto, IV osa. WSOY. Porvoo 1932.

Paaskoski, J.: Orraeus-suku, Itäsuomalainen sotilas-, virkamies- ja pappissuku. Käsikirjoitus Kansallisbiografiaa varten. (Noin 2000.)

Kirjallinen tiedonanto: Pousar, Jarl, marraskuu 2001.

TAKAISIN IHMISIÄ LÄÄKETIETEEN HISTORIASSA HAKEMISTOON