Arno Forsius

Päätäin historiaa

Kehittyneissä yhteiskunnissa syöpäläiset ovat nykyään muuten harvinaisia, mutta päätäitä tavataan varsinkin lapsilla ja nuorilla yllättävän usein. Pitkät hiukset sekä hiusten pesua ja kampaamista haittaavat hiusmuodit lisäävät selvästi päätäiden yleisyyttä.

Päätäi (Pediculus humanus capitis) on 1,5–2 mm mittainen, vaalea, hiuspohjassa asustava ja verta imevä loinen. Syöpäläisen puremakohdat ovat yleisiä korvien takana ja niskassa hiusrajan seudussa. Niissä on todettavissa punertavia pilkkuja ja yleistä punoitusta. Puremakohtien kutinasta johtuva raapiminen voi aiheuttaa tulehdusoireita ja märkärupea. Runsaaseen täisyyteen liittyy usein myös silmien sidekalvojen punoitusta, varsinkin jos täit pesiytyvät silmäripsiin. Päätäit voivat joskus levittää pilkkukuumetta, toisintakuumetta ja eräitä muita sairauksia, kuten Wolhynian kuumetta.

Sukykypsät täit kiinnittävät munansa eli saivarit tiukasti hiuksiin, usein lähelle niiden tyveä. Ne näkyvät hiuksen sivussa vaaleina, noin 0,5 mm mittaisina pilkkuina. Munat kehittyvät 6–14 päivässä päänahan iholla eläviksi nuoruusmuodoiksi, joilla on 8–16 päivän kuluessa neljä sukukypsyyteen johtavaa muodonmuutosta. Täysikasvuisten päätäiden elinikä on noin kuukausi, mutta ilman veriateriaa ne elävät enintään viikon.

Täysikasvuiset täit ja nuoruusmuodot, joskus myös munat eli saivarit, voivat tarttua ihmisestä toiseen hiusten kosketuksen, vuodevaatteiden, päähineiden, pitovaatteiden, hiustenhoitovälineiden, korvakuulokkeiden ja päätukien kautta.

Vanhojen uskomusten mukaan syöpäläiset syntyivät omilla yliluonnollisilla tavoillaan. Niinpä täitä pidettiin ihmisveren tuotteina tai niiden uskottiin ryömivän esiin ihmisen ihosta. Toisaalta päätäiden sanottiin syntyvän surustakin. Vasta "puhtausintoilun" levittyä 1800-luvulla korostuivat käsitykset siitä, että syöpäläiset syntyvät liasta. Tällainen käsitys on kyllä hyvin ymmärrettävä, sillä siivottomuus ja syöpäläisten esiintyminen ovat usein liittyneet toisiinsa. Uskomukset ovat eläneet monin paikoin sitkeästi nykypäiviin saakka, vaikka jo vuonna 1668 italialainen Francesco Redi osoitti, että eliöitä ei synny itsestään vaan ainoastaan normaalin lisääntymisen seurauksena.

Päätäitä on löydetty jopa egyptiläisten prinsessojen muumioista. Herodotos (n. 484–n. 425 eKr.) kertoi Pohjois-Afrikan täitä etsivistä äideistä, jotka panivat löytämänsä täit suuhunsa. Samoin ovat tehneet Afrikan hottentotit ja monet Pohjois-Amerikan intiaanit. Historioitsija Strabon (n. 63 eKr.–n. 20 jKr.) kutsui pilkkanimellä Phthirophageia (täinsyöjät) erästä Mustan meren pohjoispuolella kansaa.

Täitä etsittiin päästä "katsomalla" ja "kaaputtamalla" eli käsin etsimällä, harjaamalla ja myöhemmin myös tiheällä täikammalla eli saivarikammalla kampaamalla. Aikoinaan oli lähes joka talossa täilauta, jonka päällä tapettiin tukasta löydetyt täit. Peukaloa on monin paikoin nimitetty leikillisesti täintappajaksi, täit kun nitistettiin peukalonkynnellä kuoliaaksi täilautaa vasten.

Syöpäläiset on aikoinaan tulkittu Jumalan vihan merkeiksi ja erityisesti täitä on pidetty sairauksien tai kuoleman enteinä. Suomalaisessa kansanperinteessäkin on nähtävissä yhteyksiä syöpäläisten ja henkimaailman välillä. On myös olemassa viitteitä siitä, että tiettyjen hyönteisten tai niiden toukkien on kuviteltu olevan manalle menneiden henkilöiden ilmenemismuotoja. Buddhismi kieltää syöpäläisten tappamisen, sillä se käskee säästämään kaikkea elämää juuri sielunvaelluksen vuoksi.

Saksassa, Ranskassa ja Hollannissa tiedetään äitien muinaisina aikoinaan olleen suorastaan mielissään, jos lasten päässä oli täitä. Siitä seikasta saattoi näet päätellä, että lapsi oli terveverinen, sillä sairas veri ei pystynyt täitä kehittämään. Samuli Paulaharjun mukaan päätäi saattoi olla suomalaistenkin mielestä merkityksellinen: "Ei myöskään saa pienen lapsen päästä tappaa täitä; jos tappaa, ei lapsi opi puhumaan, vaan jää mykäksi."

Syöpäläisten vaarallisuuteen viittaa se seikka, että sanat pöpö, kouko, kurko, menninkäinen, kyöpeli ja mörkö, jotka kaikki tavalla tai toisella liittyvät kuolemaan, ovat paikoin tarkoittaneet sekä täitä että karhua. Mikael Agricola mainitsee vuonna 1551 "Dauidin Psaltarin" suomennoksessa täin eräänä vahingollisena "turilaana". Täiden pitäminen sairauden ja kuoleman enteinä näyttäisi viittaavan kokemusperäiseen käsitykseen täiden esiintymisen ja vaikeiden kulkutautien välisestä yhteydestä.

Välinpitämättömyys, jolla syöpäläisiin paikoin suhtauduttiin, juontui sukupolvien henkisestä perinnöstä. Niin kuin käsitykset henkimaailman olennoista olivat jakautuneet hyvän ja pahan kesken, niin olivat myös syöpäläiset eräiden käsitysten mukaan pahan ilmauksia ja toisten mukaan asiaankuuluvia, joskus jopa tarpeellisia ja hyödyllisiäkin. Henkimaailman yhteyksien takia syöpäläisiä on taikoja tehtäessä puhuteltu tai komenneltu samalla tavoin kuin ihmisiä.

Koska syöpäläiset olivat vankasti kansan uskoon liittyviä ilmiöitä, voitiin niitä vastaan taistella vain taikakeinojen avulla. Näiden kohdalla kansan kekseliäisyys näyttää olleen rajaton. Toisaalta myös syöpäläisiä käytettiin monenlaisten taikojen tekemiseen ja vieläpä tautienkin hoitamiseen.

Vanhan ajan hoitokeinoja olivat pään ajeleminen paljaaksi, elohopeapitoinen harmaasalva ja sabadillaetikka. Myöhemmin käytettiin uusia hyönteismyrkkyjä, kuten DDT:ä ja pyretriiniä. Nykyään niitä pidetään liian vaarallisina päätäiden hoitoon ja tavallisimmat lääkkeet ovat permetriini- ja malationisampoo. Hoitoon liittyy täiden eri kehitysvaiheiden ja munien poistaminen tiheällä täikammalla sekä uusintatartunnan ehkäiseminen.

Lisäys toukokuussa 2011: Viime vuosina on tullut käyttöön kaksi lääkkeetöntä keinoa päätäiden hävittämiseksi. Toinen on lämpöhoito esim. hiustenkuivaajaa käyttämällä. Se tehoaa parhaiten päätäiden muniin eli saivareihin. Hiusten tyviosia on lämmitettävä hiustenkuivaajalla noin puolen tunnin ajan, varoen ihon "palamista" liiallisen lämmön seurauksena. Hiusten kampaaminen jakauksille parantaa hoidon tehoa. Toinen keino on käsitellä hiukset dimetikon –lioksella tai suihkeella. Dimetikoni (eli polydimetyylisiloksaani) on silikonia sisältävä tekninen valmiste, joka alentaa pintajännitystä. Liuoksessa oleva aine tunkeutuu täiden ja sen nuoruusmuotojen huokosiin, jolloin ne kuolevat aineen estäessä niiden ilman ja hapen saannin. Dimetikoni ei tuhoa päätäiden munia eli saivareita. Tässä kirjoituksessa ei ole mahdollista selostaa hoitomenetelmiä yksityiskohtaisesti, joten lisätietoja on syytä tiedustella terveydenhoidon asiantuntijoilta.

Julkaistu aikaisemmin: Suomen Lääkärilehti 2000: 40: 4079. Vähäisiä lisäyksiä ja kielellisiä täsmennyksiä tehty marraskuussa 2005. Hoitoa koskeva lisäys toukokuussa 2011.

Kirjallisuutta:

Agricola, M.: Dauidin Psaltari. [Amund Lauritsanpoika, Tukholma 1551] Näköispainos Mikael Agricolan teokset I–III, Porvoo 1931.

Birt, Th.: Antiikin elämää. WSOY, Porvoo. Porvoo 1928.

Hako, M. (toim): Kansanomainen lääkintätietous. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 229: 4 Osa, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Turku 1957.

Harva, U.: Suomalaisten muinaisusko. WSOY, Porvoo – Helsinki. Porvoo 1948.

Maxcy, K. F.: Rosenau Preventive Medicine and Hygiene. Seventh Edition. USA 1951.

Müller, R.: Medizinische Mikrobiologie, Parasiten, Bakterien, Immunität. Vierte, neubearbeitete Auflage, Urban & Schwarzenberg, Berlin – München 1950.

Rytkönen, A.: Kansan syvistä riveistä. WSOY, Porvoo–Helsinki, Forssa 1946.

Useat lääketieteelliset käsikirjat.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON