Arno Forsius

Papit terveydenhuollon tehtävissä

Maaseudulla paikallinen hallinto siirtyi 1700-luvun alussa yhä enemmän käräjiltä pitäjänkokouksille, joiden puheenjohtajina kirkkoherrat ja kappalaiset toimivat. Silloin hiippakuntien tuomiokapitulien asema hallinnon väliportaana muodostui entistä tärkeämmäksi. Ne saivat määräyksiä ja ohjeita hallitsijalta, Collegium medicumilta ja muilta keskushallinnon elimiltä sekä maaherroilta, jotka kaikki käyttivät hyväkseen kirkon virkakoneistoa. Papisto joutui vastaavasti osallistumaan entistä enemmän pitäjien maallisten asioiden hoitoon, mm. vaivaishoitoon ja terveydenhoitoon.

Tautisuus ja kuolleisuus

Vuonna 1748 perustettu taulustolaitos ryhtyi vuodesta 1749 keräämään väestöä koskevia tilastoja. Niistä havaittiin sangen pian, että lasten kuolleisuus oli etenkin Suomessa tavattoman runsasta. Pohjanmaan ruotsalaisseuduilla kuoli kaikista syntyneistä alle yhden vuoden ikäisenä melkein kolmannes, joskus jopa puolet. Muualla maassa tilanne oli jonkinverran parempi, sillä yhtä vuotta nuorempina kuolleiden osuus oli tavallisesti noin viidennes syntyneiden määrästä.

Tavanomaiset kulkutaudit olivat väestön vitsauksena melkein joka vuosi, milloin kyläkunnittain, milloin koko pitäjän tai maakunnan laajuisina epidemioina. Varsinkin punataudin, isorokon ja hinkuyskän seuraukset muodostuivat väestökehityksen kannalta haitallisiksi. Varttuneemmista lapsista kuoli huomattava osa kulku- ja tartuntatauteihin, minkä vuoksi yleensä ainakin puolet kaikista lapsista kuoli ennen 10 ikävuoden saavuttamista.

Lasten runsas kuolleisuus johtui epäilemättä suureksi osaksi ravinnon niukkuudesta ja yksipuolisuudesta, siisteyden laiminlyönnistä sekä yleisestä valistuksen puutteesta. Siellä missä naiset joutuivat kesällä työskentelemään ulkotöissä, ehkä kaukanakin kotoaan, oli imettämisestäkin usein tingittävä. Sitäpaitsi imeväiset jätettiin äidin poissa ollessa tavallisesti vanhojen naisten ja pienten lasten hoiviin.

Lokakuussa 1752 päivätyssä kuninkaallisessa kirjeessä esitettiin, että kuninkaallinen majesteetti "oli valittaen todennut, miten rahvas kaiketi koko valtakunnassa ja erikoisesti Suomessa, osittain heikkojen elinehtojensa, osittain myös parannuskeinojen tietämättömyyden tähden, huolehti kovin huonosti lapsistaan, pitäen niitä pikemminkin kuormana ja taakkana kuin kallisarvoisena omaisuutena, jota heidän tulisi kaikella hellyydellä hoitaa ja hoivata."

Valistusta aletaan antaa

Collegium medicum sai määräyksen ryhtyä laatimaan luetteloita soveliaista kotilääkkeistä, joita voisi olla vähin kustannuksin rahvaan saatavilla lastentauteja vastaan joko asukkaiden kotona tai pappien luona. Painettavia luetteloita oli säilytettävä kirkoissa ja niitä oli myös jaettava rahvaan keskuuteen.

Collegium medicum julkaisi vuonna 1755 laajahkon ja seikkaperäisen imeväisten hoitoa käsittelevän kirjoituksen. Kirjoituksen otsikkona oli "Traktat om späda barns nödiga ans och skötsel" ja sen oli laatinut Lars Balk. Kirjanen ilmestyi vuonna 1756 suomeksi otsikkonaan "Pienden Lasten Tarpellinen Holhomus ja Perääncatzomus, Nijn cuin caickein Christillisten Wanhembain welwollisuus. [---] Cuning.sen Collegium Medicumin käskyn jälkeen ylöspandu." Se saavutti maassamme laajan levinneisyyden.

Lastenhoitoa koskevia ohjeita annettiin myös vuoden 1756 suomalaisen almanakan kirjoituksessa "Muistutus Yhteiselle-Cansalle, että tarkimman waarin pitää hengestänsä ja terweydestänsä, cuin enimiten tapahtu". Lisäksi Collegium medicum painatti ja jakoi vuoteen 1756 mennessä kaikkiin kirkkoihin ohjeet isorokon ehkäisemisestä ja parantamisesta sekä suoneniskun hyödyllisyydestä, ja lisäksi seikkaperäisen kuvauksen valtakunnassa vuosittain esiintyvistä tartunta- ja kulkutaudeista.

Papeilta toivotaan apua

Collegium medicum oli myös kehottanut vuonna 1755 papistoa välittömästi ilmoittamaan puhjenneista kulkutaudeista piirilääkärille ja sen puuttuessa Collegium medicumille, joka silloin voisi viivytyksettä huolehtia lääkkeiden hankkimisesta ja maksamisesta, ellei muita keinoja olisi käytettävissä.

Vuoden 1756 valtiopäiville jättämässään kertomuksessa Collegium medicum lausui kulkutautien hoidon yhteydessä, että se on "mitä suurimmalla mielihyvällä todennut valtakunnan papiston suosiollisuuden tässä asiassa, mitä todistaa heidän aikaisempi ja alati jatkuva kirjeenvaihtonsa Collegium medicumin kanssa."

Taulustolaitoksen komissio kiinnitti joulukuussa 1757 maaherrojen huomiota siihen, "miten saapuvista tauluista selvästi näkee, että kuolema korjaa melkoisen joukon nuoria ihmisiä, joita luultavasti olisi voitu auttaa jollakin halvalla kotihoidolla tai huokeilla lääkkeillä". Komission mielestä maaseudun papistoa oli kehotettava hankkimaan itselleen tietoja tällaisista yksinkertaisista parannuskeinoista ja käyttämään niitä kuulijoittensa avuksi.

Jos seudulla ilmeni vain hajatapauksia, lähetettiin sinne lääkkeitä, jotka joku papistosta, kruununpalvelijoista tai säätyläisistä oli velvollinen ottamaan vastaan ja jakamaan sairaille. Lääkkeitä saaneista oli laadittava luettelo ja kirkkoherran oli yhdessä seurakunnan edusmiesten kanssa kannettava maksut niiltä, joilla oli siihen varaa, sekä tilitettävä ne apteekkarille. Köyhille lääkkeet oli luovutettava maksuttomasti. Jonkun oli myös pidettävä kirjaa sairastuneista, kuolleista ja parantuneista.

Piirilääkäri oli kulkutaudista tiedon saatuaan velvollinen esittämään maaherralle, mitkä toimenpiteet olivat tarpeen sen hillitsemiseksi ja rajoittamiseksi. Jos tauti sai epidemian luonteen, oli piirilääkärin tehtävä maaherran määräyksestä matka taudin esiintymisalueelle hoidon järjestämiseksi.

Papisto suhtautui annettuihin ohjeisiin yleensä myönteisesti. Terveydenhuollossa heidän velvollisuutensa rajoittuivat tavallisesti hallintoon ja valistustoimintaan. Lasten sairauksien ja kulkutautien torjunnan yhteydessä papistolle pyrittiin antamaan myös sairaanhoitoon kuuluvia tehtäviä, mutta eräitä poikkeuksia lukuunottamatta he eivät olleet niistä kovin kiinnostuneita. Tuomiokapitulitkin katsoivat, että papisto tarvitsi avukseen piirilääkärin ohjeita ja neuvoja. Potilaiden hoitoon osallistuneista papeista kerrotaan tarkemmin tuonnempana.

Myös lukkareille annettiin sairaiden hoitoa koskevia määräyksiä. Tästä aiheesta on erillinen esitys Lukkarit sairaiden hoitajina näillä kotisivuilla.

Rokonistutus ja rokotus

Variolaatio eli isorokon tarkoituksellinen istuttaminen käsivarren tai käden iholle aiheutti yleisen, mutta tavallista lievemmän sairauden, joka kuitenkin suojasi myöhemmältä ja vaarallisemmalta tartunnalta. Maamme ensimmäisen rokonistutus suoritettiin Turussa vuonna 1754. Rokonistutus sai arvovaltaisen puolestapuhujan, kun taulustolaitoksen komissio totesi maaliskuussa 1758 laatimassaan mietinnössä, että isorokkokuolleisuus oli tärkeänä syynä hitaaseen väestökehitykseen. Kuolleista joka kuudes tai seitsemäs oli menehtynyt isorokkoon, joka vei koko valtakunnassa vuosittain manan majoille 8000–9000 lasta. Rokonistutusta oli siis aiheellista edistää kaikin tavoin.

Collegium medicum ryhtyikin toimenpiteisiin rokonistutuksen edistämiseksi valtakunnassa. Vuonna 1759 ruotsalainen David Schultz (von Schultzenheim) ehdotti, että hänen rokonistutuksesta laatimansa kirjanen annettaisiin jokaiselle piirilääkärille ja että sitä lähetettäisiin kaikille tuomiokapituleille edelleen papeille toimitettavaksi. Tuomikapitulit kehottivat marraskuussa 1761 lähettämissään kiertokirjeissä papistoa edistämään rokonistutusta kansan keskuudessa. Liitteenä oli Schultzin "oivallinen ja perusteellinen kirjoitus, jonka avulla lääkärit ja muutkin henkilöt voivat itse oppia menetelmän täydellisesti".

Alavetelin ja Kokkolan kirkkoherra Anders Chydenius (1729–1803) innostui asiasta välittömästi. Hänellä ei kuitenkaan ollut itsellään aikaa toimia rokonistuttajana, mutta hänen apulaisensa Kaustisen kappalainen Jakob Simelius (1700-luvun loppupuoli) sekä Kokkolan kappalainen Fredrik Stenhagen (1751–1814) olivat ahkeria rokottajia. Vuonna 1799 Chydenius kertoi, että hän ja kappalainen Fredrik Stenhagen olivat opettaneet rokonistutusta myös lukkareille ja muutamille naisille.

Monet papit olivat rokonistuttamista vastaan, mikä ei suinkaan ilahduttanut piirilääkäreitä. Vallinneen käsityksen mukaan isorokko oli niitä vitsauksia, joilta Jumala kyllä armossaan saattoi varjella synnittömän ihmisen. Toisaalta taas pidettiin sopimattomana puuttua Jumalan säätämään luonnonjärjestykseen. Edistysmielisellä papistolla olikin tavattoman suuri merkitys rokonistutuksen hyväksytyksi saamisessa.

Kun piirilääkäreille vahvistettiin uusi ohjesääntö vuonna 1774, kehotettiin heitä siinä kiinnittämään erityistä huomiota myös rokonistutukseen. Rokonistutus saavutti merkittävät mittasuhteet vain Pohjanmaalla, missä sen hyväksi tehtiin innokkaasti työtä. Rahvaan pelkojen ja epäluulojen vuoksi tulokset jäivät muualla maassa suhteellisen vähäisiksi, vaikka rokonistutuksia suorittivat lääkärien ja välskärien lisäksi niin papit, lukkarit, ylioppilaat kuin talonpojatkin.

Vuonna 1797 perustettu Suomen Talousseura otti pian rokonistutuksen edistämisen ohjelmaansa. Sen tekemän esityksen johdosta tuomiokapitulitkin muistuttivat jälleen asian tärkeydestä. Suomen Talousseuran toimenpiteiden seurauksena rokonistutus alkoikin yleistyä, mutta monin paikoin sen suorittajien into oli suurempi kuin taito. On olemassa selviä todisteita siitä, että he aiheuttivat huolimattomuuden ja riittämättömien varotoimien johdosta taudinpurkauksia, joihin menehtyi paljon lapsia.

Sukupuolitaudit

Aikaisemmat toimenpiteet kuppataudin rajoittamiseksi olivat epäonnistuneet pahoin ja vuonna 1743 solmitun Turun rauhan jälkeisinä aikoina siihen sairastuneiden lukumäärä lisääntyi jatkuvasti. Collegium medicumin valtiopäiville vuonna 1756 jättämässä selonteossa todettiin, miten laajalle iljettävä sukupuolitauti oli monin paikoin levinnyt. Suurimpana syynä pidettiin sitä, että tartunnan saaneet häpesivät ilmoittaa taudistaan. Sen vuoksi papistoa kehotettiin soveliaalla tavalla vakuuttamaan rahvasta välttämättömyydestä antaa ajoissa asianomaiselle lääkärille tiedoksi tartunta, joka pikaisen avun puutteessa muuten osoittaa heidät Jumalan vihan ja ihmisten inhon hirvittäväksi kohteeksi.

Papisto esitti vuoden 1789 valtiopäiville jättämässään anomuksessa, että niissä lääneissä, joissa ei ollut lasaretteja lainkaan tai riittävästi, saataisiin käyttää hospitaalivaroja mainitun sukupuolitaudin turmiollisen tartunnan ehkäisemiseen, kunnes lasaretit pystyvät saavuttamaan kyvyn huolehtia itse tästä tarpeesta. Tähän anomukseen ei kuitenkaan suostuttu. Parantumattomien kuppatautisten ongelma askarrutti 1700-luvun lopputaitteessa sekä lääkäreitä että hallintoviranomaisia.

Serafiimiritariston killan käsityksen mukaan valtakuntaan olisi pitänyt perustaa parantumattomille kuppatautisille kolme laitosta, joista yksi Suomeen. Asiasta hankittiin maaherrojen lausunnot ja papistokin esitti asiasta kantansa Collegium medicumille ja Serafiimiritariston killalle. Kaikista aloitteista huolimatta kuppatautia sairastaville ei saatu perustetuksi uusia hoitolaitoksia. Sen vuoksi nämä potilaat usein täyttivät vähäiset lasaretit siinä määrin, ettei niihin juuri muita sairaita pystytty ottamaankaan.

Kirkkoherrat potilaiden huoltajina

Potilaiden lähettäminen lasaretteihin jäi maaseudulla tavallisesti kirkkoherrojen tehtäväksi, mistä aiheutuikin heille melkoisesti vaivannäköä. Kenellekään sairaalle ei saanut antaa todistusta lasarettia varten, ellei hänen tautiaan voitu katsoa parantuvaksi. Epäselvissä tapauksissa oli käytävä etukäteen kirjeenvaihtoa lasaretin lääkärin kanssa, jolloin mukaan oli liitettävä seikkaperäinen kuvaus sairauden laadusta. Sairaansijojen puutteen takia tapahtui toistuvasti, että sairaat saivat tehdä turhia matkoja lasaretteihin pääsemättä hoitoon.

Kirkkoherroja kehotettiin edesvastuun uhalla noudattamaan annettuja ohjeita. Heidän oli ennen kuin antoivat kenellekään sukupuolitaudin tai kulkutaudin takia todistusta sairaalaan pääsyä varten, tiedusteltava maaherralta, oliko sairaan hoitoon ottamista varten olemassa tilaa. Uhattiinpa turhaan tehtyjen matkojen kustannukset langettaa kirkkoherrojen maksettavaksi. Kirkkoherroja pyydettiin myös toistuvasti huolehtimaan siitä, että lasarettiin lähetetyt potilaat noudetaan kotiin niin pian, kuin heidän pois pääsystään on ilmoitettu.

Pappien ja lääkärien yhteiskoulutus

Papiston toiminta terveydenhuollon tehtävissä oli tuohon aikaan laajemmankin huomion kohteena. Pehr (Pietari) Kalmin valvomassa Samuel Lithoviuksen maisterinväitöskirjassa vuonna 1762 pidettiin pappien perehtymistä lääketieteeseen aivan välttämättömänä. Maaseudun väestöllä ei nimittäin ollut sairauden sattuessa juuri muuta mahdollisuutta, kuin kääntyä vaivoineen papin tai ehkä lukkarin puoleen. Papiston toimintaa lääkärin tehtävissä katsottiinkin suopeasti läpi sormien eikä sitä ainakaan pidetty rangaistavana puoskarointina.

Oman lisänsä aiheesta käytyyn keskusteluun toi Anders Chydenius, Kokkolan kirkkoherra, joka lähetti Suomen Talousseuralle vuoden 1800 alussa "Kunnioittavan mietinnön koskien lääkärinhoitoa". Hän käänsi koko asian päälaelleen ja esitti, että ainakaan kaukaisella maaseudulla ei pitäisi valita papin virkaan muita kuin lääketieteen lisensiaatteja tai kirurgian maistereita, jos he voisivat jotenkin välttävästi suoriutua pappistutkinnosta.

Chydeniuksen mukaan ”sellainen hengellä ja voimalla varustettu pappismies epäilemättä kykenisi parhaiten kitkemään pois ja hävittämään harhaluuloa ja taikauskoa, jotka kumpikin tähän saakka ovat olleet ja yhä jäävät välttämättömäksi pahaksi yhteiskunnassa, sillä sen yksinkertaiset jäsenet, inhimillisen avun puutteessa, ovat pakotettuja luottamaan noituuteen ja ämmien vaarallisiin parannuskeinoihin, vaikka molemmat viimemainitut kieltämättä ovat pimeyden ruhtinaan parhaat työkalut perustuksen kaivamiseksi oikean opin ja valistuksen menestymiseltä." Chydenius näyttää kuitenkin jääneen Suomessa yksin mietteineen.

Ruotsissa valtiopäivämies Erik Carl Travenfeldt teki vielä vuosien 1809–1810 valtiopäivillä aloitteen 1–2 vuoden mittaisen lääketieteellisen koulutuksen antamisesta papeille. Sen seurauksena Upsalan ja Lundin yliopistoihin perustettiinkin lääketieteellis-teologiset tiedekunnat lääketieteen opettamiseksi teologian opiskelijoille. Kiinnostus tätä ”teologista lääketiedettä” kohtaan oli vähäistä niin opettajien kuin opiskelijoidenkin taholla. Mainitut lääketieteellis-teologiset tiedekunnat lakkautettin vuonna 1841.

Suomessa professori Josef Pipping (aateloituna Pippingskiöld) kannatti Ruotsissa esitettyä ajatusta vuonna 1810 maan lääkintähuollon uudelleen järjestämisestä antamassaan lausunnossa. Silloin asia ei kuitenkaan saanut laajempaa tukea. Lääkintätoimen vt. pääjohtaja Johan Törngren suunnitteli 1830-luvun alussa papiston terveydenhuollon hallintoa, neuvontaa ja valistusta koskevien velvoitteiden säilyttämistä ja vieläpä lisäämistäkin. Turun ja Porin hiippakuntien piispat vastustivat jyrkästi terveydenhuollon tehtävien sälyttämistä papiston velvollisuudeksi. Senaatti jättikin Törngrenin papistoa koskevat ehdotukset pois piirilääkärien johtosääntöä koskevasta esityksestä.

Papit lääkärin tehtävissä

Sekä maalliset että kirkolliset viranomaiset suhtautuivat myönteisesti pappien toimintaan terveydenhuollon alalla ja vieläpä sairaiden hoitajinakin, kuten aikaisemmin on jo mainittu. Niinpä Suomessa oli etenkin 1700-luvun loppupuolella useita pappeja, jotka merkittävällä tavalla osallistuivat väestön hoitoon muutenkin kuin hallinnon ja valistustoiminnan alueilla. On mielenkiintoista todeta, että he eräin poikkeuksin toimivat kaikki Pohjanmaalla tai sen lähiseuduilla.

Seuraavassa esitetty katsaus Suomessa lääkärintaitoja harjoittaneisiin pappeihin ei ole varmaankaan täydellinen, mutta se antaa kuitenkin kuvan näiden toiminnasta seurakuntalaistensa ruumiillisen terveyden hyväksi. Papit esitetään syntymävuoden mukaisessa järjestyksessä eräin poikkeuksin.

Oulun kirkkoherra Johan Wegelius (1693–1764) sai vuonna 1751 tunnustusta Kuninkaalliselta tiedeakatemialta lääkintätoimestaan. Hän kirjoitti vuonna 1760 lääkärikirjankin, joka jäi kuitenkin julkaisematta. Käsikirjoituksen otsikkona oli "En Samling af Läkedomar och Huus-Curer".

Lohtajan pitäjänapulaisen Per (Petter) Cajanuksen (1709–1765) kerrotaan rokottaneen satamäärin lapsia omakätisesti. Hän sai kiitosta lääkärintoiminnastaan sekä Collegium medicumilta että Tukholman patrioottiselta seuralta.

Myös Laihian kirkkoherran Samuel Wacklinin (1710–1791) tiedetään hoitaneen seurakunnassaan lääkärille kuuluvia tehtäviä.

Pyhäjoen kirkkoherra Petter Niklas Mathesius (1711–1772) oli kuuluisa etevänä parantajana ainakin Pyhäjoella ja sen lähiseudulla. Joku kiitollinen potilas sepitti hänelle kiitosrunonkin, joka alkaa seuraavasti:

"Mond´ on meillä Medikusta,
lännen alla lääkäriä,
vaan ei ole ollengana,
verraxi vedettävätä
kirckoherran Pyhäjoen."

Mathesius oli kutsunut piirilääkärin pitäjäänsä rokottamaan ja kulki itse eri puolilla seurakuntaa valmistamassa ja kehottamassa kansaa siihen. Samoin oli toiminut hänen veljensä Kruunupyyn kappalainen Georg Nilsinpoika Mathesius (1732–1816) omassa seurakunnassaan.

Aikaisemmin jo rokotuksen edistäjänä mainittu Alavetelin ja myöhemmin Kokkolan kirkkoherra Anders Chydenius (1729–1803) oli kiinnostunut lääketieteestä erityisesti luettuaan Collegium medicumin vuonna 1755 julkaiseman kirjoituksen "Traktat om späda barns nödiga ans och skötsel". Chydenius jopa kuunteli lääketieteen luentoja Upsalan yliopistossa. Hän olikin kuuluisa parantaja, joka suoritti pieniä leikkauksia ja valmisti itse lääkkeitä.

Laukaan kappalaisen Otto Reinhold Bökmanin (1738–1792) vuonna 1763 puolustamassa väitöskirjassa oli vetoomus Suomen kansalle suojata lapsensa isorokon vaaroilta rokonistutuksen avulla. Laukaan rahvas antoi Bökmanille vuonna 1776 todistuksen siitä, että tämä oli toiminut uutterasti suoneniskijänä, parantanut sairauksia ja ulkonaisia vammoja, tehnyt vieläpä mielenvikaisiakin terveeksi, minkä vuoksi hänen luokseen oli tullut potilaita naapuripitäjistäkin. Rahvas oli sitä mieltä, että hänen lääkärintoimintansa ansiosta seurakunnassa ei tapahtunut äkillisiä kuolemantapauksia läheskään niin usein kuin aikaisemmin.

Rantsilan kappalainen Christfrid Ganander (1741–1790) julkaisi ensimmäiset suomenkieliset terveysoppaat, ne olivat ”Maan-Miehen Huone- ja Koti-Aptheeki” vuodelta 1788 ja ”Eläinden Tauti-Kirja” vuodelta 1788. Vuonna 1791 julkaistiin aikakauskirjassa Läkaren och Naturforskaren Gananderin kirjoitelma, joka käsitteli kansanomaisia parannustapoja ja tautioppia.

Lohtajan ja Evijärven kappalainen Mikael Forslin (1745–1804), joka oli opiskellut Turun akatemiassa lääketiedettä kolme vuotta, toimi Collegium medicumin luvalla lääkärinä papin toimen ohella. Hän oli myös taitava kirurgi, joka suoritti leikkauksia trakoomapotilaille ja leikkasi ainakin kaksi huulihalkiopotilasta, vaikka hänen välineensä olivat varsin puutteelliset. Hän teki myös huomattavan määrän rokonistutuksia isorokon ehkäisemiseksi.

Kaskisten kappalainen Zacharias Gallenius (1763–1826) toimi uutterasti rokottajana. Hän sai kruunun varoista palkkiota sen johdosta ja hänelle myönnettiin vuonna 1798 kultainen ansiomitali, koska hän oli rokottanut yli 2000 rahvaan lasta.

Erik Grape (n. 1760–1808) suoritti 1790-luvun lopulla Enontekiössä kirkkoherrana ollessaan rokonistutuksen noin 40 aikuiselle saamelaiselle, joista kukaan ei sairastunut tautiin. Ilman suojaa tautiin sairastuneista kuoli joka toinen.

Kemin seurakunnassa kirkkoherrana vuodesta 1789 toiminut Matthias Castrén (1764–1845) oli kiinnostunut väestön terveydentilaan liittyvistä asioista sekä innokas rokonistutuksen ja rokotuksen puolesta puhuja.

Suomessa ei siis annettu papeille pakollista lääketieteen opetusta, mutta 1800-luvun alussa Turun akatemiassa oli kolme samanaikaisesti teologiaa opiskellutta pappia, jotka suorittivat myös lääketieteen lisensiaatin tutkinnon. Nämä olivat Teuvan kirkkoherra Abraham Cajanus (1779–1828), Oravaisten kappalainen ja myöhemmin Maalahden kirkkoherra Jakob Esaias Wegelius (1779–1861) sekä Uudenkaupungin kirkkoherra Erik Johan Cumenius (1781–1853). Heistä Cajanus ja Wegelius valmistuivat lääkäreiksi vuonna 1807, Cumenius vasta vuonna 1817. He toimivat kaikki seurakuntien sielunpaimenina.

Myöhemmin 1800-luvulla oli vielä kaksi lääkäriksi valmistunutta pappia, Daniel Lindh (1796–1876) ja Johan Ernst Adhemar Wirzén (1812–1857). Heistä Lindh toimi Porvoon lukion luonnonhistorian ja filosofian lehtorina ja samalla palkkapitäjänsä Lapinjärven kirkkoherrana. Alunperin lääkäriksi valmistunut Wirzén toimi Helsingin yliopistossa lääketieteen apulaisena ja kasvitieteen demonstraattorina vuosina 1839–1852, ja hänet vihittiin papiksi vasta virkansa lakkauttamisen jälkeen.

Kirjoitus on viimeistelty 24.3.1999. Mikael Forslinia koskeva kohta korjattu helmikuussa 2004, jolloin kotisivuille on lisätty myös hänestä kertova kirjoitus, samoin Lindhiä ja Wirzéniä koskeva lisäys.

Kirjallisuutta:

Björverud, A.: Prästmedicin. Debatten i Sverige i början på 1800-talet. Sydsvenska medicinhistoriska sällskapets årsskrift 1990: 119–140 (Trelleborg 1990).

Forsius, A.: Anders Chydenius, sielun ja ruumiin parantaja. Suomen Lääkärilehti 1991: 28: 2671.

Forsius, A.: Lukkarit sairaiden hoitajina. Suomen Lääkärilehti 1991: 25: 2355.

Hjelt, O. E. A.: Svenska och Finska Medicinalverkets Historia 1663–1812, II. Helsingfors 1892.

Pesonen, N.: Papiston ja seurakuntien osuudesta maamme lääkintähuollossa 1700–1800 luvuilla. Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran vuosikirja 1972–1973: 62–63.

Pesonen, N.: Terveyden puolesta – sairautta vastaan. Terveyden- ja sairaanhoito Suomessa 1800- ja 1900-luvulla. Porvoo 1980.

Sandblad, H.: Världens nordligaste läkare. Medicinalväsendets första insteg i Nordskandinavien 1750–1810. Motala 1979.

Suolahti, G.: Finlands prästerskap på 1700- och 1800-talen. Helsingfors 1927.

Virrankoski, P.: Anders Chydenius. Demokraattinen poliitikko valistuksen vuosisadalta. Juva 1986.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON