Arno Forsius

Paracelsus (1493—1541) — lääketieteen toisinajattelija

Ensimmäisiä merkittäviä lääketieteen toisinajattelijoita keskiajan lopulla oli sveitsiläissyntyinen Paracelsus, alunperin Theophrastus von Hohenheim (1493—1541). Hän oli myös ensimmäinen Alppien pohjoispuolella vaikuttanut merkittävä lääkäri ja siten eräs osoitus lääketieteen painopisteen alueellisesta siirtymisestä.

Paracelsuksen ristiriitainen kuva tekee mahdottomaksi hänen toimintansa ja ajatuksiensa kuvaamisen lyhyen tutkielman puitteissa. Sen vuoksi tässäkin kirjoituksessa on tyydyttävä tuomaan esiin vain tärkeimpiä piirteitä hänen elämästään ja merkityksestään lääketieteen muutoksen käynnistäjänä.

Elämänkaari

Paracelsus syntyi vuonna 1493 Einsiedelnissä, Schwyzin kantonissa Sveitsissä. Hänen schwabilaissyntyinen isänsä Wilhelm von Hohenheim (1457—1534) toimi siellä lääkärinä ja hänen äitinsä Els(a) Ochsner oli einsiedelniläisen talonpojan tytär. Äiti oli masennukseen taipuvainen ja ehkä sen seurauksena hän teki itsemurhan heittäytymällä "Paholaisen sillalta" Sihl-jokeen vuonna 1501. Sen jälkeen Wilhelm von Hohenheim oli vuodesta 1502 kemian opettajana Fuggerin suvun omistamassa vuorityökoulussa Villachissa, Etelä-Itävallan Kärntenissä. Poika Theophrastus oli siellä oppilaana isänsä koulussa.

Paracelsus lähti vuonna 1507, 14 vuoden ikäisenä, muiden nuorukaisten tavoin kiertämään yliopistoja löytääkseen itselleen opettajan. Seuraavien vuosien aikana Paracelsuksen on arveltu olleen mm. Baselin, Tübingenin, Wienin, Wittenbergin, Leipzigin, Heidelbergin ja Kölnin yliopistoissa. Jonkin aikaa hän oli Sponheimin apotin Johannes Trithemiuksen oppilaana. Tämä oli kiinnostunut entisen oppilaansa Agrippa von Nettesheimin mystisistä opeista ja opetti niitä sekä kemiaa Paracelsukselle.

Paracelsuksen arvellaan suorittaneen lääketieteessä kandidaatin tutkinnon Wienin yliopistossa vuonna 1510, 17 vuoden ikäisenä. Sen jälkeen hän opiskeli Ferraran yliopistossa ja suoritti siellä lääkärin tutkinnon ilmeisesti vuonna 1516. Hänen opettajanaan oli mm. humanistilääkäri Niccolo Leoniceno (1428—1524). Paracelsus oli tyytyväinen todetessaan, että Ferrarassa kritisoitiin Galenosta ja Avicennaa.

Juuri näihin aikoihin Theophrastus von Hohenheimin arvellaan ottaneen itselleen nimen Paracelsus osoittaakseen, että hän oli tiedoiltaan jopa suurempi kuin roomalainen Celsus. Varsinaisesta nimestään hän käytti muotoa Philippus Aureolus Theophrastus Bombastus von Hohenheim, jossa lisänimet Philippus, Aureolus ja Bombastus kuvasivat nekin hänen kohonnutta itsetuntoaan.

Pian valmistumisensa jälkeen Paracelsus alkoi viettää vaeltelevaa elämää lähes kaikkialla Euroopassa. Hän oli mm. mukana Tanskan kuninkaan Kristiern II:n sotaretkellä Tukholmassa vuonna 1518, matkusteli Englannissa, Irlannissa ja Skotlannissa sekä oli armeijan kirurgina Alankomaiden sodassa. Sen jälkeen hän lähti Venäjälle, joutui siellä tataarien vangiksi ja pakeni Liettuaan, matkusti sieltä Unkariin ja oli taas armeijan kirurgina Italiassa vuonna 1521. Viimein hänen vaelluksensa johtivat hänet myös Egyptiin, Arabiaan, Pyhälle maalle ja Konstantinopoliin.

Vaelluksilla Paracelsusta seurasi meluava hoviseurue, jonka muodostivat osaksi lääketiedettä opiskelevat nuorukaiset, mutta osaksi myös seikkailijat ja tyhjäntoimittajat, jotka olivat kiinnostuneita vain kullantekemisestä ja viisasten kiven löytämisestä. Monet aikalaiset muistivat Paracelsuksen tämän vaeltelevan elämäntavan vuoksi kiertelevänä ja ilveilijämäisenä puoskarina, kun taas toiset näkivät hänessä tieteen marttyyrin ja ihmiskunnan hyväntekijän.

Paracelsus palasi vuonna 1524 Villachiin. Jo seuraavana vuonna hän lähti Salzburgiin, kävi Ingolstadtissa, Neuburgissa, Ulmissa ja Stuttgartissa sekä matkusteli Schwarzwaldissa. Hän oli vuonna 1526 Strassburgissa ja siirtyi sieltä Baseliin. Paracelsuksen maine tautien parantajana oli kulkenut hänen edellään. Kun hän vielä onnistui hoidoillaan pelastamaan kirjankustantaja Frobeniuksen jalan amputaatiolta, tuli hänestä vuonna 1527 Baselin kaupunginlääkäri. Täällä hän tutustui myös humanisti Erasmus Rotterdamilaiseen.

Kaupunginlääkärin ominaisuudessa Paracelsuksella oli oikeus luennoida Baselin yliopistossa. Hän ei noudattanut entisiä traditioita, vaan antoi opetusta latinankielen sijasta saksankielellä ja myös kaupunkilaisille. Hän esitti omia kokemuksiaan ja näkemyksiään sekä niitä parannustapoja, joita hän oli käyttänyt mm. Saksassa vuonna 1526. Paracelsus hylkäsi Galenoksen ja Avicennan opit ja hänen väitetään polttaneen julkisesti Avicennan teoksia Baselissa juhannusjuhlan aikana. Paracelsus joutui pian riitoihin paikallisten lääkäreiden ja apteekkareiden kanssa sekä paljasti näiden tietämättömyyden, mahtipontisuuden ja ahneuden.

Talvikauden aikana Baselissa syntyneiden kiistojen jälkeen Paracelsuksen oli paettava paikkakunnalta vuonna 1528 yön pimeydessä ja rahattomana. Paracelsus oleskeli vuonna 1528 ensin Colmarissa, missä hän laati kirjoituksia kirurgiasta ja syfiliksestä. Hän kirjoitti myös teoksen "Paragranum", jossa hän käsitteli niitä neljää peruspilaria, joiden varassa lääkintätaito lepäsi. Nämä peruspilarit olivat filosofia, astronomia, kemia ja hyveellisyys.

Sen jälkeen Paracelsus eli vuosina 1528—1529 Esslingenissä. Vuonna 1529 hän omisti Nürnbergissä raadin kirjurille Spenglerille syfilistä koskevan kirjansa "Drei Bücher der Franzosenkrankheit". Paracelsus sai silloin painetuksi siitä vain kaksi ensimmäistä osaa. Hänen ollessaan vuonna 1530 Beratzhausenissa kolmannen osan painaminen kiellettiin.

Vuonna 1531 Paracelsus oleskeli St. Gallenissa ja koki voimakkaan uskonnollisen kriisin. Siellä hän kirjoitti kirjan "Paramirum" (kirja sairaudesta ja terveestä elämästä). Vuosina 1532—1533 Paracelsus oleskeli Appenzellissa ja Aargaussa. Hän näytti luopuneen lääketieteestä ja kirjoitti vain uskonnollisia kirjoituksia, nimeltään "Abendmahlschriften".

Paracelsus muutti vuonna 1533 usein pakkakunnalta toiselle: Arlberggegend, Inntal, Hall ja Schwaz. Tänä aikana hän kirjoitti jälleen lääketieteestä, mm. kirjan vuorityöhön liittyvästä keuhkosairaudesta. Vuonna 1534 Paracelsus kirjoitti ruttokirjoituksen Inntalin Sterzingissä esiintyneen ruton johdosta. Sen jälkeen hänen oleskelupaikkojaan olivat vuonna 1534 Merano, Veltlin, Bernina ja St. Moritz, vuonna 1535 Graubünden ja Pfäffers sekä vuonna 1536 Augsburg ja Dinkelsbühl.

Paracelsus sai vuonna 1536 päätökseen kirurgian teoksensa "Grosse Wundarzney" 1. ja 2. kirjan, jotka hän omisti keisari Ferdinand I:lle. Tämä kirja palautti Paracelsukselle maineen ja arvovallan, jotka hän oli jo menettämässä. Vuonna 1537 Paracelsus oli Münchenissä, jossa valmistui hänen teoksensa "Astronomia magna" (Suuri tähtitiede). Vuonna 1538 Paracelsus matkusti Semmeringin ja Steiermarkin kautta Wieniin. Siellä hän sai valmiiksi kirjoituksen "Sieben Defensionen" (Seitsemän puolustusta) ja esipuheen teokseen "Labyrinthus medicorum errantium" (Eksyneiden lääkäreiden labyrintti, painettiin vasta 1553). Vaikka Paracelsus kirjoitti vaellusvuosinaan paljon lääketieteestä, niin vain pieni osa kirjoituksista painettiin hänen eläessään.

Vuonna 1538 Paracelsus palasi takaisin Villachiin ja sai kuulla, että hänen isänsä oli kuollut neljä vuotta aikaisemmin. Hän asui sen jälkeen pari vuotta Klagenfurtissa, jossa A. Hirschvogel teki hänestä kaksi kuuluisaksi tullutta muotokuvapiirrosta, toisen vuonna 1538 ja toisen vuonna 1540.

Paracelsus kulki St. Veitin ja Klagenfurtin kautta vuonna takaisin Salzburgiin, jonne hän saapui vuonna 1541 hoitamaan apulaispiispa Ernst von Wittelsbachia tämän kutsusta. Paracelsus kuoli Salzburgissa pian samana vuonna 1541 hämärissä olosuhteissa. Hänet haudattiin St. Sebastianin kirkon hautausmaahan, mistä hänen maalliset jäännöksensä siirrettiin myöhemmin kirkkoon.

Luonnonfilosofia

Vaikka Paracelsus hylkäsi aikaisemmat auktoriteetit lääketieteessä, niin hän uskoi niihin alkemiassa ja astrologiassa. Paracelsus vastusti kuitenkin ihmisen tulevaisuuden ennustamista astrologian mukaan: "Lapsi ei tarvitse tähtiä eikä kiertotähtiä. Sen äiti on sen kiertotähti ja tähti."

Paracelsus oli ristiriitainen persoonallisuus, jossa ilmeni pyrkimystä uuteen tietoon, mutta samalla hän uskoi tarunomaisiin selityksiin luonnon oloista. Kaikesta tieteelle vieraasta uskosta huolimatta Paracelsuksella oli toisaalta kykyä ajatella systemaattisesti monia lääketieteen perusteita.

Paracelsus oli syvästi uskonnollinen ja hän näki Jumalan läsnäolon ja vaikutuksen kaikkialla maailmassa. Autuas oli mies, joka ei tarvinnut ihmisten antamaa apua, vaan vaelsi Jumalan osoittamalla tiellä. Paracelsus koki oman elämänsä vaelluksena tietoa kohden. Sen joka halusi olla todellinen lääkäri ja Apollo (tietäjä), hänen oli tunnettava Jumalan luoma maailmankaikkeus ja Jumalan valtakunta, hänen oli hallittava apolloninen taide, niin että tietäisi asiat eikä kuvittelisi niitä.

Paracelsuksen luonnonfilosofiaan vaikuttivat antiikin käsitysten ohella ratkaisevasti isältä saadut näkemykset luonnosta, yrteistä, lääketieteestä ja parantamisesta. Toinen tärkeä tekijä oli kemiallisen ajattelutavan kehittyminen Villachissa Fuggerien ylläpitämässä vuorityökoulussa. Siitä syystä kaikki metalleihin liittyvät asiat kiinnostivat Paracelsusta suuresti.

Vanhalta ajalta periytyneiden käsitysten mukaan maailma oli muodostunut neljästä alkuaineesta, jotka olivat maa, vesi, ilma ja tuli. Paracelsus asetti kuitenkin tulen tilalle taivaan, koska hän katsoi, että tuli kuolemaan verrattavana ei voinut olla rakennusaineena kaikille olioille. Paracelsuksen mukaan kaikissa alkuaineissa oli luontoa hallitsevia neuvonantajia tai henkiä. Taivasta hallitsivat pennaatit, ilmaa lemuurit, vettä nymfit ja maata gnomit.

Paracelsuksen mukaan ihminen koostui taivaallisista ja kivennäisistä aineksista, siis kuolemattomista ja kuolevista osista. Kaikessa olevaisessa oli neljän alkuaineen lisäksi piilevänä viides ja korkein ominaisuus, quinta essentia, joka muodosti taivaankappaleiden aineen. Tämän quinta essentian merkki oli alkemistien löydettävä kaikista aineista, koska se osoitti mahdollisuuden käyttää ainetta tautien hoitoon.

Maan metallien ja elollisen aineen perusosina olivat rikki, suola ja elohopea. Niistä rikki kuvasi aineen palamista, suola palamisjäännöstä ja elohopea ilmaan muodostunutta savua. Ihmisessä tämä aineiden kolminaisuus kuvasi niitä voimia, jotka muuttivat ruumista sairauden seurauksena.

Paracelsus uskoi alkemiaan, viisasten kiven keksimiseen ja kullan valmistamiseen muista metalleista. Hän oli perehtynyt kemiaan myös käytännössä. Paracelsus näyttää käsitelleen vetyä, sillä hän totesi palavaa kaasua syntyvän, kun metallia liuotettiin happoon. Hänen arvellaan tunteneen muitakin kaasuja.

Paracelsuksen ylistämän astrologian mukaan maailmankaikkeus eli makrokosmos vaikutti samankaltaisuutensa perusteella maanpäälliseen elämään eli mikrokosmokseen. Tähdet vaikuttivat ratkaisevalla tavalla sekä ihmiseen että muuhun luomakuntaan. Paracelsuksen mukaan makrokosmoksen ja mikrokosmoksen keskinäinen yhteys tuli esiin mm. muotojen samankaltaisuudessa. Siten puolikuun muotoiset kasvinosat vaikuttivat parantavasti sairauksiin, joiden aiheuttamisessa kuulla katsottiin olevan osuutta.

Paracelsuksen kemiallinen ajattelutapa ilmeni myös hänen käsityksissään ihmisen elämäntoiminnoista. Hän mm. kuvasi, että ihmisellä oli vatsassaan Arkheus -niminen demoni (kreik. arkheus, hallintopaikka), joka piti siellä alkemistista työpajaa muuttaen leivän ja muun ravinnon vereksi ja eritteiksi. Näin Paracelsus oli osaltaan kemiallis-biologisen elämänkäsityksen uranuurtaja. Paracelsus korosti kemiallisten tapahtumien merkitystä myös sairauksien synnyssä ja niiden hoidossa. Siten hän oli ns. iatrokemiallisen (kreik. iatros, lääkäri) lääketieteen perustaja.

Paracelsuksen tapa hankkia tietoja luonnonfilosofiansa perustaksi oli hyvin epäakateeminen. Hänen mielestään majatalonpitäjien, partureiden ja ajureiden puheissa oli enemmän todellista arvoa ja tervettä järkeä kuin Aristoteleen, Galenoksen ja Avicennan rutikuivassa skolastisismissa: "Se mikä Galenoksen kirjoista löydetään, muistuttaa sientä, joka kasvaa elämänpuussa; vain hullu voi sekoittaa sienen ja puun keskenään." Protestanttina Paracelsus arvosteli Galeonoksen oppeja ainakin osittain materialististen ja ateististen käsitysten vuoksi. Skolastista lääketiedettä hän syytti auktoriteettien kuiviin oppeihin uskomisesta sekä kansan kiristämisestä ja riistosta.

Paracelsus ylisti mielikuvituksen merkitystä: "Se joka on syntynyt mielikuvitukseen, löytää luonnon kätketyt voimat. Niiden tähtien lisäksi, jotka on asetettu paikoilleen, on olemassa vielä yksi - mielikuvitus - joka synnyttää uuden tähden ja uuden taivaan."

Paracelsuksen mielikuvitus lensikin toisinaan yli kaikkien rajojen. Pahojen voimien voimasta hän esittää mm. seuraavan kuvauksen: "Jos noita haluaa myrkyttää miehen silmillään, menee hän paikalle, jossa hän voi odottaa kohtaavansa tämän. Kun mies lähestyy häntä, hän katsoo myrkytettyyn peiliin ja, kätkettyään sitten peilin, katsoo miestä silmiin. Myrkyn vaikutus siirtyy peilistä hänen silmiinsä ja hänen silmistään miehen silmiin. Mutta noita voi parantaa omat silmänsä tekemällä tulen ja katsomalla siihen ja ottamalla sen jälkeen synnytinsiteen [stoppduk], ja käärittyään sen pyöreän kiven ympäri heittää sen tuleen. Kun liina on palanut kokonaan, sammuttaa hän tulen virtsallaan, ja hänen silmänsä tulevat terveiksi, mutta hänen vihamiehensä tulee sokeaksi."

Lääketiede

Vaeltelevan elämänsä aikana Parcelsus oli voinut havaita, että silloisen lääketieteen ja todellisuuden välillä vallitsi syvä kuilu. Paracelsuksen käsityksen mukaan vanhan ajan hyvä lääketiede oli ajautunut rappioon. Monet lääkärit olivat opiskelleet niin paljon, että oppi oli vienyt heiltä järkevän harkinnan ("talonpoikaisjärjen").

Lääketiede oli saatettava takaisin aikaisempaan ylistettävään tilaansa. Paracelsus oli myös vakuuttunut siitä, että oikeata tietoa luonnosta ei ollut saatavissa kouluista tai yliopistoista, vaan menemällä luontoon ja niiden luokse, jotka olivat sen kanssa tekemisissä. Paracelsus opetti panteistista lääketiedettä: kaikki on yhteydessä keskenään, ja lääkärin tehtävänä oli päästä selville tästä yhteydestä. Hän on myös sanonut: "Lääketiede ei ole vain tiede, se on myös taidetta."

Paracelsuksen oppien mukaan ihmiset saattoivat ymmärtää luonnossa vallitsevia henkiä ja saada ne hallintaansa mietiskelyn, luonnon taikavoimien ja uudistuneen kemian avulla. Lääketiede tarjosi mahdollisuuden ymmärtää olemista henkisenä ilmiönä ja parantamisen puolestaan tuli olla henkistä ja kokonaisvaltaista, ottaen huomioon ruumiillisen ja henkisen keskinäisen yhteyden.

Paracelsus korosti, että kaiken lääketieteen tulee perustua havaintoihin, ei auktoriteettiuskoon. Paracelsus kirjoitti: "Yliopistot eivät opeta kaikkia asioita, siksi lääkärin on löydettävä vanhoja naisia, mustalaisia, taikureita, vaeltavia heimoja, vanhoja rosvoja, ja muita lainsuojattomia, ja otettava niiltä oppitunteja." Matkoillaan Paracelsus etsi aina käytännön alkemian oppineita harrastajia, ei pelkästään löytääkseen parhaat keinot lääkehoitoon, vaan löytääkseen myös luonnon salatut voimat.

Paracelsus ei kuitenkaan tyytynyt itse lääketieteessä pelkkään kokemusten siirtoon, vaan kehitti omaan auktoriteettiinsa vedoten lääketieteen, tautien, lääkärintyön ja sairauksien hoitoa koskevan filosofisen järjestelmän, jossa hän oli monessa kohdassa merkittävästi aikaansa edellä.

Paracelsus opetti lääketieteen lepäävän neljällä tukipilarilla. Ensimmäinen niistä oli filosofia, joka ei kuitenkaan tarkoittanut keskiajan skolastista filosofiaa vaan luonnon tuntemusta. Sairaus oli luonnollinen ilmiö ja siksi luonnon oli opetettava lääkäriä sairauksien parantamisessa.

Lääketieteen toinen tukipilari oli tähtitiede. Taivas ja taivaankappaleet vaikuttivat ihmisiin. Siksi ihmistä ei voinut ymmärtää, ellei tuntenut taivaan ja taivaankappaleiden vaikutusta häneen.

Kolmas tukipilari oli kemia. Paracelsuksen mukaan kaikilla sairauksilla oli omat, juuri niihin vaikuttavat lääkkeensä. Kemian tehtävänä oli auttaa tunnistamaan ja löytämään ne sekä valmistamaan niitä.

Viimeinen tukipilari oli hyveellisyys. Rakkaus oli parannustaidon perusta ja vain vilpitön, jumalaapelkäävä sekä epäitsekäs ihminen voi olla hyvä lääkäri.

Sairauskäsitys ja terveys

Elimistössä itsessään ei ollut Paracelsuksen mukaan syytä sairauksiin. Paracelsuksen mukaan niiden aiheuttajina saattoivat olla seuraavat viisi syytä, ens (myöhäislat. ens, olio, seikka), joilla oli voima hallita ruumista ja elimistöä:

Ens Astrorum, tähtien voima: Se vaikutti astrologian sääntöjen mukaan ruumiin elimiin. Tähtien ohella ilmastollisilla ilmiöillä oli vaikutusta elimistöön. Ruumiin oli mikrokosmoksena otettava vastaan se, miten makrokosmos siihen vaikutti. Suuri osa elimistön sairauksista kuului tähän ryhmään. Mielenhäiriöitä sairastavista tähän kuuluivat Lunatici, kuun vaikutuksesta sairastuneet.

Ens Veneni, myrkkyjen voima: Ruumiissa itsessään ei ollut myrkkyä, mutta sairautta aiheuttavia myrkkyjä saattoi tulla elimistöön ulkopuolelta. Kaikki se mitä ruumiille oli annettava ravinnoksi, oli myös mahdollista myrkkyä. Mielenhäiriöitä sairastavista tähän kuuluivat Vesani, ruoasta ja juomasta myrkytyksen saaneet.

Ens Naturale, luonnon voima: Luonnon voima synnytti ihmisen luontaisista ominaisuuksista eli ruumiin rakenteesta (konstituutio) johtuvia sairauksia elimistön oman hairahtumisen ja särkymisen seurauksena. Siitä aiheutuivat kaikki ne sairaudet, joihin tähtien ja myrkkyjen voimat eivät olleet syynä. Mielenhäiriöitä sairastaneista tähän kuuluivat Insani, syntymästään ja perintönä sairastuneet, sekä Melancholici, jotka tulivat luonnostaan sairaiksi.

Ens Spirituale, henkien voima: Ihmisellä ei ollut ainoastaan tajuntaa vaan myös tietoisuus itsestään. Hengen avulla ihminen käsitti ympäristönsä maailmaksi, jossa hän eli ajattelevana ja luovana olentona. Tähän ryhmään liittyviä mielenhäiriöitä olivat epilepsia, joka johtui elämän hengen, spiritus vitae, kiehunnasta päässä ja siitä syntyvistä höyryistä ja rappiosta, sekä mania, jossa elimistön nesteiden haihtumisesta tai höyrystymisestä aiheutuvia oireita olivat riehuminen, arvostelukyvyn puute, rauhattomuus ja epäluuloisuus.

Ens Dei, Jumalan voima: Se oli kaikkien voimien yläpuolella ja oli perustana paranemiselle. Sen avulla ihminen saattoi palata takaisin terveyteen. Lääkärin tehtävä oli johdattaa sairas takaisin tälle tielle.

Paracelsus ei siis hyväksynyt antiikin humoraalipatologian mukaista selitystä, että sairaus oli yleinen perusnesteiden virheellisestä tasapainosta aiheutunut tila. Vanhaa humoraalioppia vastaan Paracelsus sanoi: "Jos on nesteitä, niin ne ovat syntyneet sairaudesta eikä sairaus ole tullut niistä. Miksi ne, sen vuoksi että niitä on liikaa, olisivat sairauden syy?"

Paracelsuksen mukaan esim. pahanlaatuinen, syöpäinen haavauma syntyi, koska kolmen perusaineen, suolan, elohopean ja rikin kesken vallitseva harmonia oli häiriintynyt ja suola syöpyi läpi. Toisenlaiset kemialliset muutokset muissa suoloissa, kuten alunassa ja sokeriaineissa, aiheuttavat hyvänlaatuisia, paranevia haavaumia. Näin hän hylkäsi Galenoksen kannattajien opit siitä, että humoraaliopin melanchole eli musta sappi oli kasvainten syynä.

Paracelsuksen mukaan sairaudet olivat erillisiä, ontologisia ilmiöitä, mikä käy selkeästi ilmi teoksen "Paramirum" esimerkeistä. Tällainen näkemys sairauksien syistä antoi mahdollisuuden niiden tieteelliseen selvittämiseen, mille aikaisemmat syykäsitykset eivät tarjonneet pohjaa. Ontologinen käsitys vastaa myös Paracelsuksen näkemystä käsitystä siitä, että jokaista sairautta varten on olemassa sille kuuluva hoito.

Toisaalta Paracelsuksen vahva usko makrokosmoksen astrologiseen vaikutukseen ja Jumalan tahtoon tautien aiheuttajana sai aikaan sen, että hänen kannattajansa pitivät anatomian ja elimistön tuntemusta lääketieteessä tarpeettomana ja hyödyttömänä.

Paracelsuksen ajatusmaailman kaksijakoisuutta osoittaa se, että hän hyväksyy metafyysisten syiden ohella myös demonologiset ja teogeeniset sairauksien selitykset. Keskiajalla paholaisuskolla oli vankka sija mm. katolisen kirkon opeissa. Paracelsuksen mukaan muutamat sairaudet olivat Jumalan rangaistuksia pahoista töistä, joita yksilö on tehnyt tässä tai edellisessä elämässään, eikä lääkäri mahtanut mitään sellaisille sairauksille. Syntisen täytyi kokea hänelle säädetty kiirastuli, ennen kuin hän sai terveytensä takaisin.

Kuvauksia taudeista

Paracelsus on tuonut esiin eräitä uusia taudinkuvia. Villachissa 1530-luvulla oleskellessaan hän perehtyi vuorityöläisten tapaturmiin ja sairauksiin. Hänen tietämyksensä kaivostyöstä auttoi häntä ymmärtämään sellaisia kaivostyöläisten sairauksia, joita nykyään pidetään ammattitauteina. Hän esitti ensimmäisenä silikoosin taudinkuvan ja totesi, ettei se suinkaan johdu synnistä vuorten henkiä kohtaan. Samoin hän kuvasi arseenimyrkytyksen.

Paracelsus esitti myös siihen mennessä parhaan kuvan kuppataudista. Hän suositti taudin hoitoon elohopeavalmisteita sisällisesti. Hänellä oli aikaisemmasta poikkeava käsitys, että taudin aiheuttaa jokin sille ominainen siemen. Hän sanoikin, että yksikään ihminen ei ole tullut ranskantaudin myrkyttämäksi, ellei ole saanut tartuntaa toiselta.

Paracelsus edelsi myös nykyajan tietoja tartuntatautien olemuksesta: "Siksi elementit eivät ole sairauksien syynä vaan se siemen, joka on tullut kylvetyksi niihin. — Yksi siemen kantaa sisällään mahdollisuuden toiseen siemeneen loputtomasti, niin ensimmäinen kuin viimeinenkin." Kuitenkin hän piti tartuntatauteja pohjimmiltaan tähtien kemiallisesta epäjärjestyksestä aiheutuvina.

Paracelsus antoi ensimmäisenä elimistössä kiviä muodostaville taudeille yhtenäisen sairauskäsitteen "Tartarische Krankheiten". Samalla tavalla kuin tartarus, viinikivi, saostui astian seinille, niin myös ihmisen elimistössä suolojen saostuminen ilmeni kivien muodostumisena sappirakossa, munuaisissa, virtsarakossa ja vieläpä kihtinä nivelissä.

Paracelsus lienee myös ensimmäisenä kiinnittänyt huomiota vajavaisen henkisen kehityksen ja kaulalla olevan kasvaimen samanaikaiseen esiintymiseen. Se tarkoittaa, että hän liitti toisiinsa ne häiriöt, jotka tunnetaan myöhemmin nimillä kretinismi ja struuma. Sen lisäksi hän arveli kaulan kasvaimien olevan yhteydessä juomaveden laatuun.

Lääkärin tehtävä

Paracelsuksella oli hyvin korostunut käsitys siitä, että lääkärin ammatti oli korkein kaikista. Hänen mukaansa lääkäri oli luonnon palvelija ja Jumala oli luonnon herra. Paracelsuksen mukaan Jumala piti ihmisten kaikkien taitojen ja tiedekuntien joukossa eniten lääkäristä ja lääketieteestä.

Jumala oli päälääkäri ja oikea lääkärintaito tuli häneltä. Lääkärit ja lääkkeet olivat ainoastaan välineitä, jotka eivät pystyneet saamaan aikaan mitään, jollei sairaan parantuminen ollut Jumalan tahto. Vain vilpitön, jumalaapelkäävä ja epäitsekäs ihminen voi olla hyvä lääkäri.

Paracelsuksen mukaan vain lääkäri saattoi tulla tuntemaan Jumalan työt, miten jalo maailma ja siinä elävä ihminen olivat ja miten jokainen on toisesta syntynyt ja kehittynyt. "Joka ei sitä tiedä, se älköön kerskuko lääketieteellä. Sillä ihminen on luotu ja järjestetty ihmeellisesti, kunhan ensin pääsee perille sen oikeasta olemuksesta ja pohtii sitä kaikissa asioissa."

Jumalan lisäksi toinen lääketieteen perusta oli astrologia. "Elimemme liikkuvat samaan tapaan kuin kiertotähdet, ja jos ne joutuvat sopimattomaan asentoon, syntyy voimien toiminnoissa häiriöitä, mikä aiheuttaa tauteja. Sairasta parannettaessa oli saatava aikaan tasapaino voimien toiminnassa. — Sen vuoksi ainoastaan siitä, joka hallitsi astrologiaa, voi tulla täydellinen lääkäri."

Paracelsuksen mukaan ihminen kypsyi vain matkalla omien kokemustensa pohjavirrassa, ja sitä enemmän juuri lääkäri, joka kulki suoraan Jumalan kutsun alaisena ja hallitsi elämän taitajana Jumalan ominta tehtävää. Siksi lääkärin oli, jos hän tahtoi olla tieteenharjoittaja, käänneltävä kirjojen lehtiä kuljeskelemalla, kiertäen ja vaeltaen.

Tähän saakka lääketieteen kirjoittajat olivat Paracelsuksen mukaan kirjoittaneet kirjoja kuin lapset äidin sylissä paistettuja viikunoita paistinuunin äärellä syöden. Heidän kokemuksensa oli verrattavissa jälleen paistinuunin ääreen saapumiseen.

Paracelsuksella oli suuri käsitys myös itsestään lääkärinä. Hän oli kerran huudahtanut virkaveljilleen: "Minusta tulee yksinvaltias ja minulle yksinvaltius tulee jäämään. Minä sanon teille, minun niskatukkani tietää enemmän kuin te ja kaikki teidän kirjurinne, ja minun kengännauhani ovat oppineemmat kuin kaikki teidän Galenoksenne ja Avicennanne." Kansaa hoitavista lääkäreistä parhaat olivat Paracelsuksen mukaan ne, jotka aiheuttivat vähiten vahinkoa.

Kärsiviä lähimmäisiään kohtaan Paracelsus oli kuin itse hyvyys, eikä hän koskaan väsynyt teroittamaan oppilaittensa mieleen, että lääkärin ensimmäinen velvollisuus oli osoittaa rakkautta potilaita kohtaan: "Jos rakkautemme on voimakas, silloin oppimme tuottaa runsaan hedelmän; mutta jos se on heikko, silloin hedelmä jää kitukasvuiseksi." Paracelsus otti pisimmälle ehtineitä opiskelijoita mukaansa sairasvuoteen ääreen.

Hoitomenetelmät

Paracelsus korosti lääketieteen yhtenäisyyttä, lääkärin oli hallittava sekä kirurgin että lääkärin tehtävät. Hän harrasti itse lääketiedettä kokonaisuutena ja toimien sekä kirurgina että lääkärinä. Tässä asiassa Paracelsus oli kaksi vuosisataa aikaansa edellä. Useissa kirjoissaan hän ilmoitti olevansa molempien lääketieteiden tohtori. Hän myös kirjoitti lääketieteellisiä teoksia vammojen ja sisäisten tautien hoidosta.

Paracelsuksen vammojen hoito oli pääasiallisesti haavojen sitomista. Hän kiivaili käytössä olevia haavanhoitomenetelmiä vastaan, joissa oli tarkoituksena edistää paranemista aiheuttamalla keinotekoista märkimistä täyttämällä haavat sammaleilla tai jopa kuivatulla lannalla. Paracelsuksen mielestä se vain esti luonnollisen erityksen. Hän korosti luonnon parantavaa voimaa ja esitti, että haavat on tyhjennettävä, "sillä jos estät tulehduksen, luonto parantaa haavan itsekseen".

Vaikka Paracelsus loi iatrokemiallisen lääketieteen ottamalla käyttöön metallit ja niiden suolat tautien hoidossa, hän piti suuressa arvossa myös yrttejä ja niista valmistettuja lääkkeitä. "Kaikki niityt ja nurmikot, kaikki vuoret ja mäet ovat apteekkeja". "Jumala on antanut voimansa kasveille, pannut sen kiveen, kätkenyt sen siemeniin, niistä meidän on se otettava ja etsittävä".

Paracelsuksen mukaan luonnossa oli olemassa lääke, kaikkiin tauteihin. Jumala oli pannut lääkkeen tehoa, sen quinta essentiaa osoittavan merkin eli signumin kaikkiin lääkkeisiin. Tällainen lääke, jonka signum oli osoittanut sen vaikuttavan tiettyyn tautiin, oli Paracelsuksen mukaan arcanum. Juuri nämä lääkkeet, arcana, oli asetettava sairauksien hoidon perustaksi.

Lääketieteen tehtävänä oli löytää jokaisesta lääkkeestä sen tehoa osoittava merkki, kasveissa havaitsemalla ja kemiallisissa lääkkeissä kokeilemalla. Paradoksaalista kyllä, tämä merkki määräytyi maagisten ominaisuuksien perusteella. Niinpä kasveissa muodon samankaltaisuus lääkeyrtin jonkin osan ja sairaan elimen välillä osoitti lääkkeen tehoa.

Paracelsus halveksi Galenoksen ja Avicennan käyttämiä sekoitettuja lääkkeitä (Composita), joissa saattoi olla kymmenen tai jopa useampia eri perustein vaikuttavaa yrttiä. Paracelsuksen sanoi, että sekoitetut arabialaiset reseptit eivät auta, vaan sellaiset, jotka tuovat esiin salatut voimat yksinkertaisista lääkeaineista (Simplicia). Hän pilkkasikin armottomasti hyödyttömiä pillereitä, uutteita, juomia, salvoja ja balsameja oppilaittensa suureksi riemuksi.

Paracelsus vastusti päättäväisesti myös kaikkea sellaista hoitoa, jonka tarkoituksena oli humoraaliopin olettamusten mukaisesti pelkästään mekaanisesti suoneniskun tai ulostuslääkkeiden avulla vapauttaa elimistö jonkun perusnesteen oletetusta ylimäärästä. Toisaalta Galenoksen kannattajat pitivät Paracelsuksen käyttämiä hoitoja vaarallisina ja katsoivat niiden olevan vastoin Hippokrateen periaatetta olla vahingoittamatta sairasta.

Paracelsus valmisti ja käytti yrttien ohella myös uusia kemiallisia lääkkeitä, mm. sellaisia jotka sisälsivät elohopeaa, antimonia, kloridia, rikkiä, rautaa ja kuparisulfaattia, yhdistäen siten lääketieteen ja kemian. Eräs hänen havaintojaan oli, että elohopeavalmisteet lisäsivät virtsaeritystä ja paransivat turvotustautia. Hän oli myös ensimmäisiä, jotka ehdottivat elohopeaa kuppataudin lääkkeeksi. Paracelsuksen tarkoituksena olikin löytää sellaisia kemiallisesti vaikuttavia aineita, jotka kävisivät suoraan "taudin siementen" kimppuun. Tässä mielessä Paracelsus oli nykyaikaisen kemoterapeuttisen ajattelun edeltäjä.

Paracelsuksen väitetään Stertzingissä parantaneen ruttotautisia pillereillä, joita hän oli tehnyt leivästä, joka sisälsi pienen määrän ruttotautisten eritettä, jota hän oli ottanut niistä neulankärjellä. Paracelsuksella olikin käsitys, että se mikä tekee ihmisen sairaaksi, voi myös pieninä annoksina parantaa. Näin hän oli tavallaan myös oli homeopatian edeltäjä.

Monilla matkoillaan Paracelsus oli havainnut mineraali- ja terveyslähteiden parantavan ja virkistävän voiman. Paikkakuntia, joilla oli tällaisia parannuslähteitä, olivat mm. Pfäffers bei Ragaz, Wildbad, Liebenzell ja Gastein. Myös Villachin mineraalivedet olivat kiinnostaneet Paracelsusta.

Paracelsuksen käsityksen mukaan lääkärin tehtävänä ei ollut yksinomaan sairauksien parantaminen, vaan myös niiden ehkäiseminen. Kirjassaan "Paramirum" (Kirja sairaudesta ja terveestä elämästä) hän teroitti mieliin, että ihmisellä on mahdollisuus sekä lyhentää että pidentää elämäänsä.

Paras elämän jatkamiskeino oli, että nautti kohtuullisesti sellaisista ravintoaineista valmistettua ruokaa, joista oli puhdistettu pois kaikki likaisuus ja jäteaineet. Tämän ohjeen vaikutusta voi vielä vahvistaa käyttämällä tiettyjä lääkkeitä, jotka sisälsivät esim. sellaisten yrttien kuin keltamon (Chelidonium), sahramikukan (Crocus) ja melissan (Melissa) mehustetta sekä kulta- ja helminestettä.

Kulta oli, sopivaan nesteeseen liuotettuna, ihmeellisin ja voimakkain kaikista eliksiireistä. Se varjeli ruumista kaikilta sairauksilta ja paransi kaiken kivun. Siinä oli voima, joka voitti kaikki myrkyt. Kullan jälkeen oli suurin tervehdyttävä voima helmillä.

Parcelsuksella itsellään oli elämää pidentävää arcanumia pitkän miekkansa nupissa. Tällaista lääkettä tavoiteltiin yleisesti. Paracelsuksen lääke oli salainen, sitä ei tiennyt kukaan. Joka tapauksessa Paracelsus piti elämää pidentävänä lääkkeenä mustan pärskäjuuren lehdistä valmistettua pulveria, jota vanhan ajan filosofilääkärit olivat käyttäneet, mutta joka oli sittemmin joutunut halveksunnan kohteeksi.

Eräs salainen arcanum, jota Paracelsuksen kerrotaan käyttäneen, oli laudanum. Hänen kerrottiin jopa herättäneen sen avulla kuolleita henkiin. Aikaisemmin uskottiin, että Paracelsuksen ihmelääke olisi sisältänyt enimmäkseen oopiumia, mutta myöhemmin tämä käsitys on asetettu kyseenalaiseksi. Joka tapauksessa laudanum on kuvattu pillereinä, jotka suuruutensa, muotonsa ja värinsä puolesta vastasivat rotan ulostuspapanoita.

Paracelsuksen mukaan ruumis ja sielu olivat mitä läheisessä yhteydessä toisiinsa. Tapauksissa, jolloin ei mistään lääkkeistä ollut apua, saattoi sellaisten henkilöiden harjoittama käsittely, joilla oli magneettisia voimia, tehdä ihmeitä. Useimmilla ihmisillä oli ainakin joku vihollinen, joka toivoi heille kaikkea pahaa, tai saattoi vihata heitä henkeen ja vereen saakka. Ja pahat toivomukset voivat jopa surmatakin kohteensa. Mutta vihaa ei käynyt torjuminen vihalla vaan hyvyydellä: "Asetun puolustusasemaan vaipumalla sen rauhoittavan ajatuksen valtaan, etten koskan tee ainoallekaan olennolle mitään pahaa. Tämä lempeys ja hyvyys saattaa kaiken minuun kohdistuvan kateuden, kaiken vihan voimattomaksi. Hurskaus ja hyvyys ovat voimakkaimmat keinot myös sitä mustaa magiaa vastaan, jota joku toinen voi minuun kohdistaa."

Paracelsus oli suuresti kiinnostunut kaikesta maagisesta ja yliluonnollisesta. Hän uskoi myös, että amuleteilla ja suojaesineillä oli ihmeitätekeviä voimia. Hän oli nähnyt niin vaikuttavia sormuksia, että "jos sellaisen asetti kaatumatautisen 'sydänsormeen', rajuinkin kohtaus helpotti heti ja kaatumatautinen nousi seisoalleen." Mutta parantava voima tuli Jumalalta - lääkärit ja lääkkeet ovat ainoastaan välineitä, jotka eivät pysty saamaan aikaan mitään, jollei se ole Jumalan tahto, että potilaan pitää parantua. Sen vuoksi lääkärinkin täytyy olla hyvä ihminen, joka uskoo Jumalaan; muuten hänen oma sielunsa ei saavuta tasapainoa, vaan sitä häiritsevät väärät heilahdukset, jotka tekevät hänen vastaanottamattomaksi maailmansielun heilahduksille.

Paracelsuksen merkitys

Paracelsuksen suurin merkitys oli sokean auktoriteettiuskon kieltämisessä lääketieteessä, havaintojen merkityksen korostamisessa sekä sairauden näkemisessä luonnolliseksi ilmiöksi.

Paracelsus hylkäsi antiikin humoraaliopin yleisen sairauskäsityksen ja painotti eri syistä aiheutuvien sairauksien olemassaoloa. Näin hän tuli korosti taudinkuvien erottamisen tärkeyttä ja tautikohtaisen hoidon etsimistä.

Paracelsus perusti iatrokemiallisen lääketieteen, joka korosti kemiallisten tapahtumien merkitystä elintoimintojen selityksenä ja kemiallisten lääkkeiden merkitystä sairauksien hoidossa. Paracelsuksen ansiosta mineraaliset lääkkeet tulivat vähitellen farmakopeaan, ensimmäisenä Lontoon farmakopeaan vuonna 1618.

Paracelsus korosti lääketieteen ja kirurgian yhteisyyden merkitystä. Tässä asiassa hän oli yli 200 vuotta edellä aikaansa, sillä lääketieteen ja kirurgian yhdistyminen tapahtui vasta 1700-luvun loppupuolella.

Paracelsus vaikutti merkittävästi myös psykiatrisen ajattelun ja hoidon kehittymiseen. Carl Gustav Jung on sanonut: "Me emme näe Paracelsuksessa uudistajaa ainoastaan kemiallisen lääketieteen piirissä, vaan myös empiirisen psykologisen parannuksen tieteen alalla."

Paracelsuksen oppien välitön vaikutus jäi verraten vähäiseksi, sillä hänen hämärästi esitetyt ajatuksensa peittyivät keskiaikaisen maailmankuvan varjoon. Suurin osa Paracelsuksen kirjoituksista painettiin vasta hänen kuoltuaan. Sen jälkeen hänen ajatuksensa tulivat yleisemmin tunnetuksi. Suurin merkitys oli kuitenkin Paracelsuksen aatteista kummunneella paracelsistisella luonnonfilosofialla, joka vaikutti voimakkaasti länsimaiden kulttuuriin erityisesti 1600-luvulla.

Kirjoitettu lokakuussa 1999.

Kirjallisuutta:

Ackerknecht, E. H.: Geschichte der Medizin. 7. überarbeitete und ergänzte Auflage von Axel Hinrich Murken. Stuttgart 1992

Blaser, R.-H.: Paracelsus in Basel. Basel 1979

Companion Encyclopedia of the History of Medicine. Edited by W. F. Bynum and R. Porter. Volumes 1—2. Great Britain 1993, reprinted 1994

Friedell, E.: Uuden ajan kulttuurihistoria I. Viides painos. Porvoo 1964

Fåhraeus, R.: Läkekonstens historia, En översikt, I, Albert Bonniers förlag, Stockholm 1944

Goshen, C. E.: Documentary History of Psychiatry. A Source Book on Historical Principles. Printed in USA 1967

Leibbrand, W.: Heilkunde, Eine Problemgeschichte der Medizin, Verlag Karl Alber, Freiburg-München, Freiburg im Breisgau 1954

Pagel, W.: Paracelsus (1493 bis 1541). Teoksessa Die Berühmten Ärzte. Herausgegeben von R. Dumesnil und H. Schadewaldt. Aulis Verlag Deubner & Co, Köln. [Ilman painovuotta]

Schipperges, H.: Lebendige Heilkunde, Von grossen Ärzten und Philosophen aus drei Jahrtausenden. Walter-Verlag, Olten und Freiburg im Breisgau, Freiburg im Breisgau 1962

Sigerist, H. E.: Grosse Ärzte, Eine Geschichte der Heilkunde in Lebensbildern. J. F. Lehmanns Verlag, München, 1932

TAKAISIN IHMISIÄ LÄÄKETIETEEN HISTORIASSA HAKEMISTOON