Arno Forsius

Ambroise Paré (1510–1590) – kirurgian uudistaja

Kirurgia ei ollut erityisemmin arvostettua antiikin ajan lopulta lähtien. Kirurgiset toimenpiteet rajoittuivat useimmiten haavojen hoitoon, paiseiden avauksiin, murtumien lastoittamiseen ja amputaatioiden tekemiseen. Jäsenten veretöntä hoitoa lukuunottamatta lääkärit jättivät kirurgiset hoidot parturien ammattikuntaan kuuluvien välskäreiden tehtäväksi. Lääketiede ja kirurgia olivat vielä uuden ajan alussakin erossa toisistaan ja ne yhdistyivät vasta 1700-luvun loppupuolella.

Renessanssin aikakauden lopulla kirurgian uudistajaksi tuli ranskalainen Ambroise Paré (1510–1590). Hän syntyi pienessä kylässä Lavalin kaupungin lähellä ja sai ensimmäisen kosketuksen tulevaan ammattiinsa kotonaan, sillä hänen isänsä ja vanhempi veljensä olivat välskäreitä. Parinkymmenen vuoden iässä Ambroise Paré lähti Pariisiin jatkamaan opintojaan ja pian hän pääsi kaupungin tärkeimmän sairaalan Hôtel-Dieun välskärikirurgiksi.

Ranskan Frans I:n ja Saksalais-roomalaisen keisarikunnan Kaarle V:n välillä syttyi vuonna 1536 jo kolmas sota, jonka aikana Paré toimi ranskalaisten joukkojen sotakirurgina. Villainen linnan omistuksesta käytiin raivoisa taistelu, jossa kaatui ja haavoittui paljon miehiä. Kirurgeilla oli siihen aikaan tapana hoitaa ampumahaavoja käsittelemällä niitä kiehuvalla öljyllä, sillä tämän toimenpiteen uskottiin estävän ruudista aiheutuvan myrkytyksen.

Suuren potilasmäärän vuoksi öljy loppui kesken ja silloin Paré päätti käyttää haavojen hoitoon seosta, joka oli valmistettu munankeltuaisesta, ruusuöljystä ja tärpätistä. Kun hän meni aamulla huolissaan katsomaan potilaitaan, saattoi hän hämmästyksekseen havaita, että näillä oli vain vähän kipuja ja että haavat eivät olleet tulehtuneet. Kuumalla öljyllä käsitellyt potilaat sen sijaan olivat kovin kivuliaita ja kuumeisia, ja heidän haavansa olivat tulehtuneet ja turvonneet. Havaintojensa perusteella Paré päätti, että hän ei käyttäisi koskaan ampumahaavojen hoitoon vanhaa ja epäinhimillistä hoitoa.

Parén ampumahaavojen hoitoa koskeva teos "La Méthode de traicter les playes faictes par hacquebutes et aultres bastons à feu [---]" ilmestyi painosta vuonna 1545. Se oli alkuna hänen varsin mittavaksi muodostuneelle julkaisutoiminnalleen. Paré kirjoitti ranskaksi, sillä hän ei yliopistoa käymättömänä osannut latinaa. Akateemisen maailman kielenä oli silloin latina ja sen vuoksi hänen kirjansa eivät levinneet ulkomaille.

Paré palveli neljää Ranskan kuningasta ja toimi kirurgina monissa sodissa. Pariisissa Paré oli myös yliopiston anatomian opettajan Jacques Dubois´n (Sylvius vanhempi) prosektorina eli ruumiinleikkaajana. Tämän oppilaana oli ollut aikaisemmin mm. anatomian uudistajana tunnettu Andreas Vesalius. Dubois´n avustajana ollessaan Paré teki anatomisia tutkimuksia edelleen galeenisessa hengessä, sillä hänen opettajansa oli Galenoksen oppien kannattaja. Vasta Dubois´n kuoltua Paré saattoi vuonna 1550 julkaista käytännön tarpeita varten teoksensa "Anatomie", jonka kirjoittamisessa hän oli käyttänyt apunaan Vesaliuksen teosta. Paré joutui välillä vuonna 1553 sotavankeuteen Espanjaan, mutta vapautui hoidettuaan siellä menestyksellisesti erästä säärihaavapotilasta.

Parén suuri kymmenosainen kirurginen teos "Dix livres de la chirurgie", joka käsitti lähes 1000 sivua, ilmestyi painosta vuonna 1564. Kaikkiaan hän julkaisi yli 20 kirjaa ja hänen kootut teoksensa "Oeuvres complète" ilmestyivät vuonna 1575, jolloin hän oli "premier chirurgien du Roy", kuninkaan ensimmäinen kirurgi. Kootuista teoksista otettiin kaikkiaan neljä painosta jo Parén eläessä.

Haavanhoidon ohella Parén merkittäviä uudistuksia olivat raajan amputointi aikaisessa vaiheessa ennen haavatulehduksen ilmaantumista sekä suonten sitominen amputaation yhteydessä raudalla polttamisen sijasta. Jo Hippokrateen tuntema suonten sitominen oli nimittäin jäänyt pois käytöstä ja korvattu arabien vaikutuksesta polttoraudalla käsittelyllä. Synnytysten hoidossa Paré käytti jalasta vetämistä sikiön poikkitilan kääntämiseksi. Keisarinleikkausta hän ei hyväksynyt liian vaarallisena hoitona. Miesten nivustyrän leikkauksen yhteydessä Paré neuvoi luopumaan samalla tavallisesti tehdystä kivesten poistosta. Muutenkin hän pyrki säästävään hoitoon ja turvautui kirurgiaan vain, jos se oli välttämätöntä. Hän otti käyttöön irronneiden hampaiden takaisin istuttamisen, suositteli tyrävyön käyttöä, kehitti uusia instrumentteja sekä valmisti raajaproteeseja raudasta sekä silmäproteeseja kullasta ja hopeasta. Paré ymmärsi myös yleishoidon, mielentilan ja siisteyden merkityksen potilaan toipumisessa. [Katso myös Eturauhasen ja sen liikakasvun historiaa.]

Paré oli ylpeä edustamastaan kirurgiasta. Hän sanoi, että se ylitti lääketieteen iässä, tarpeellisuudessa, luotettavuudessa ja vaikeudessa. Parén kirjoitukset olivat arvostettuja parturikirurgien keskuudessa, mutta Pariisin yliopiston lääketieteellinen tiedekunta ei suinkaan hyväksynyt niitä, koska Paré toisinaan esitti käsityksiään kirurgian lisäksi myös lääketieteellisistä kysymyksistä. Paré oli ensimmäinen, joka piti valtimoissa silloin yleisesti esiintyneitä aneurysmia kuppataudin aiheuttamina.

Ihmisenä Paré oli vaatimaton ja hyväsydäminen. Hän toi toistuvasti esiin ajatuksen: "Minä sidoin hänet, mutta Jumala hänet paransi". Paré tunsi potilaitaan kohtaan suurta myötätuntoa ja sotajoukkojen keskuudessa hän nautti jakamatonta suosiota. Vuonna 1554 hänet hyväksyttiin Saint-Cômen (Pyhän Cosmaksen) ammattikunnan mestarikirurgiksi (Maître-Chirurgien), mikä oli suuri kunnia entiselle välskärikirurgille. Parén ansiosta Ranskan kirurgia pysyi sadan vuoden ajan johtoasemassa, joka siirtyi sen jälkeen Englantiin.

Julkaistu aikaisemmin: Suomen Lääkärilehti 1996: 8: 859. Tarkistettu joulukuussa 2002.

Kirjallisuutta:

Dumesnil, R. und Schadewaldt, H.: Die Berühmten Ärzte. Aulis Verlag Deubner & Co KG Köln, (ilman painovuotta).

[The] Encyclopaedia Britannica. Eleventh Edition. Vol. 1–28. New York 1910–1911.

Fåhraeus, R.: Läkekonstens historia, En översikt, I–II. Albert Bonniers förlag. Stockholm 1944, 1946.

Sigerist, H. E.: Grosse Ärzte, Eine Geschichte der Heilkunde in Lebensbildern. J. F. Lehmanns Verlag, München, 1932.

TAKAISIN IHMISIÄ LÄÄKETIETEEN HISTORIASSA HAKEMISTOON