Arno Forsius

Perunan historiaa

Peruna (Solanum tuberosum) on kotoisin Etelä-Amerikan pohjoisosista, jossa Perun inkat olivat viljelleet sitä vuosisatojen ajan. Löytöretkeilijät alkoivat käyttää kuivattua perunaa helppona laivaruokana. He toivat myös siemenperunoita Espanjaan, todennäköisesti vuonna 1565. Sieltä se kulkeutui pian Italiaan ja muualle Eurooppaan.

Espanjan kuningas Filip II (1527–1598) lähetti perunoita paavi Pius V:lle (1504–1572), kun tämä oli sairaana. Paavin kerrotaan parantuneen taudistaan heti niitä syötyään. Vuonna 1616 perunaa tarjottiin suurena herkkuna Ranskassa Ludwig XIII:n (1601–1643) hovissa. Aluksi sitä pidettiin kansan parissa enemmänkin sikojen ruokana. Hallitsijat yrittivät edistää perunan viljelyä sekä käskyillä että esimerkillään. Ranskassa kuningatar Marie Antoinette (1755–1793) koristeli peruukkinsakin perunan kukilla todistaakseen kasvin erinomaisuutta. Myös kuninkaallinen apteekkari Antoine Parmentier onnistui lisäämään kiinnostusta uutuutta kohtaan.

Epäluuloista huolimatta perunan viljely levisi Euroopassa. Sitä voitiin kasvattaa myös lauhkean ilmaston maissa ja sellaisilla pelloilla, jotka eivät soveltuneet kovin hyvin viljalle. Hallanarkuus tosin rajoitti perunan viljelymahdollisuuksia. Perunan merkitys kansanravintona alkoi lisääntyä erityisesti 1700-luvun lopulla, jolloin mm. Rumfordin kreivi Benjamin Thompson toimi sen käytön edistämiseksi.

Peruna kulkeutui Pohjois-Amerikan kautta Irlantiin 1600-luvun alussa. Siellä siitä tuli vähitellen pääasiallinen viljelyskasvi, mikä johti myöhemmin arvaamattomiin seurauksiin. Irlannin perunapelloille iski vuosina 1845–1846 sienen (Phytophthora infestans) aiheuttama perunarutto ja tuhosi viljelmät lähes täysin. Seurauksena oli vaikea kato ja noin 1 miljoonan asukkaan menehtyminen nälkään. Sen lisäksi enemmän kuin 1 miljoona asukasta joutui lähtemään siirtolaiseksi Yhdysvaltoihin. Yhdysvalloissa perunapeltojen kimppuun hyökkäsivät 1860-luvulla coloradokuoriaisten suunnattomat massat syöden perunanvarret puti puhtaiksi. Kuoriaisten joukkoesiintymiset olivat alkuna tuholaismyrkkyjen laajamittaiselle käytölle maataloudessa.

Saksalaiset peltisepät toivat mukanaan ensimmäiset perunat Suomeen 1730-luvulla tullessaan työhön Fagervikin kartanoon Inkoossa. Meillä niiden käyttö alkoi kuitenkin yleistyä vasta sen jälkeen, kun Pommerin sotaan (1757–1762) osallistuneet suomalaiset olivat tutustuneet Saksassa "maapäärynöihin" eli perunan mukuloihin. Heidän kerrotaankin sanoneen: "Me aloimme kaikki niin pitää perunoista, ettei koskaan ainoakaan palannut kotiin ottamatta mukaansa tuopillista torpan peltotilkkuun kylvettäväksi."

Suomessa valistuneet henkilöt havaitsivat pian perunan arvon kansanravintona. Erityisesti pappien opastus ja kannustus muokkasivat kansan mielialoja suopeaksi sen viljelylle. Asikkalan kappalainen Axel Laurell (1715–1790) laati vuonna 1773 kirjasen "Lyhykäinen Kirjoitus, Potatesten Eli Maan-Päronain Wiljelemisestä, säilyttämisestä ja hyödytyxestä Huonen hallituxesa". Kuningas Kustaa III oli kiinnittänyt huomiota Laurellin toimintaan ja kehottanut häntä painattamaan kyseisen kirjasen. Tyrvään kirkkoherra Anders Lizelius (1708–1795), joka piti kirkossa kolmen-neljän tunnin "perunasaarnoja", puolestaan kirjoitti asiasta julkaisemissaan Suomenkielisissä Tieto-Sanomissa vuonna 1776.

Suomen Talousseura, joka perustettiin vuonna 1797, korosti eri yhteyksissä perunan tärkeyttä viljelyskasvina. Seura jopa suoritti vuonna 1801 Turun lääninlasaretissa kokeilun, jossa valmistettiin ja nautittiin perunaa sisältävää "Rumfordin kreivin köyhäinkeittoa". Talousseuran mukaan perunanviljely oli levinnyt vuonna 1807 Suomessa jo niin, että erityisiä toimenpiteitä sen edistämiseksi tarvittiin enää Savossa ja Karjalassa. Turkulainen apteekkari Johan Julin (1752–1820) kirjoitti Suomen Talousseuran pyynnöstä vuonna 1815 oppaan "Neuwo, Kuinga Wiinaa, niistä Suomen Maasa säilywäisistä Jywäin-Laista ja Maan-Perunoista hyödyllisimällä tawalla taitaan polttaa ja Perunoista Leipää walmistaa." Perunan suosio Suomessa kasvoikin selvästi, kun sen käyttö viinanpolton raaka-aineena yleistyi. Lääkäreistä mm. Elias Lönnrot ja Samuel Roos kirjoittivat perunan ravintokäytön puolesta.

Perunalla oli kokemuksen mukaan merkitystä ravintoarvonsa ohella varsinkin keripukin ehkäisijänä. Siinä sen hyöty oli tärkeä erityisesti merimiehillä pitkien laivamatkojen aikana. Sen lisäksi peruna tarjosi tässä suhteessa tervetulleen ravintolisän Suomessa ja muissa pohjoisissa maissa etenkin talvi- ja kevätkautena, jolloin niissä oli vaikeaa saada tuoretta kasvisravintoa. Ennen perunan yleistymistä keripukki olikin Suomessa tavallinen tauti kevätkuukausien aikana. Turussa todettiin vankien keskuudessa vielä vuonna 1875 tavallista enemmän keripukkia, kun perunoista oli ollut puutetta.

Julkaistu aikaisemmin: Suomen Lääkärilehti 1994: 24: 2377. Tarkistettu tammikuussa 2004.

Kirjallisuutta:

Müller, R.: Hygiene. Luft, Boden, Wasser, Nahrung, Kleidung, Körperpflege, Wohnung, Gewerbe, Eugenik. Vierte, verbesserte Auflage. Urban & Schwarzenberg, Berlin – München 1949.

[The] New Encyclopædia Britannica, 15th Edition, Vol. 9, Reprinted 1990.

Semjonow, J.: Maan antimet. Jokamiehen taloustieto. Kolmas painos. WSOY, Porvoo – Helsinki. Porvoo 1957.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON