Arno Forsius

Psykiatrisen lääkehoidon vaiheita ennen 1950-lukua

Psyykkisten sairauksien lääkehoidosta on suhteellisen vaikeaa löytää tietoja. Tämä kirjoitus sai alkunsa siitä, että perehdyin aiheeseen erään tutkijan minulle lähettämän tiedustelun johdosta. Seuraava esitys ei ole täysin kattava, ja varsinkin lääkkeiden farmakologisista ominaisuuksista kertovat tiedot ovat vain suuntaa antavia. Jos lukijat havaitsevat tässä kirjoituksessa puutteita tai virheitä, pyydän ilmoittamaan niistä sähköpostissa arnoldus@saunalahti.fi .

Katso myös kirjoitusta Houruinhoidosta mielenterveystyöhön – lyhyt katsaus psykiatrian vaiheisiin.

Antiikista uuden ajan alkupuolelle

Psyykeen vaikuttavia myrkkyjä ja yrttejä on tunnettu tuhansien vuosien ajan. Niistä voidaan mainita kärpässieni, belladonna, villikaali (eli hullukaali), oopiumi, hashis, alkoholi ym. Niitä ei kuitenkaan käytetty yleisesti psyykkisten sairauksien parantamiseen, sillä niiden vaikutukset olivat yksilöllisiä ja arvaamattomia.

Antiikin Kreikan humoraalioppi liitti myös mielentilan muutokset ja häiriöt elimelliseen lääketieteeseen. Kyseisen opin mukaan mielenterveyden häiriöissä annettiin potilaille yrttejä, joiden uskottiin vähentävän elimistössä mm. mustaa sappea, (keltaista) sappea ja limaa, sillä niiden liiallisen määrän pääteltiin olleen häiriöiden syynä. Hippokrateen (n. 460–377 eKr.) tiedetään käyttäneen hoitona myös unikkoa, jonka erittämä oopiumi on tunnettu rauhoittavana ja unettavana lääkkeenä.

Käsiteen psykofarmakon (sielun lääke) toi julkisuuteen ensimmäisenä Reinhard Lorichius. Hän julkaisi vuonna 1548 teoksen "Psychopharmakon, hoc est: medicina animae, non solvm, avt cum morte conflictantibus, sed etiam ijs, qui prospera ualetudine praediti sunt, admodum utilis ac necessaria. Accesserrvnt vtilissimae cognitu Mortis commentationes atq; consolationes, Ex Autorum classicorum monumentis depromptae, & in argutas Quaestiones contractae. Seneca.(:) Incertum est, quo te loco mors expectet, itaqz tu illam omni loco expecta." Pitkästä nimiötekstistä käy ilmi, että kysymyksessä ei ole kuitenkaan lääkeopas, vaan lohdutuskirjanen, jossa on lainauksia arvostettujen klassikkojen kirjoituksista.

Albrecht von Haller (1708–1777) esitti ensimmäisen tieteellisen kuvauksen oopiumin vaikutuksesta omaan psyykeensä ja ennen kaikkea vanhuudendepressioonsa, sillä hän käytti sitä vuosina 1773–1777 kivuliaan virtsatiesairauden takia jatkuvasti ja suurenevina annoksina.

Keski-Euroopassa oli 1700-luvun lopulta lähtien esiintynyt pyrkimystä inhimillisempään ja pakkokeinoista vapaaseen mielisairaiden hoitoon. Ranskalainen lääkäri Philippe Pinel (1745–1826) yritti vapauttaa vuonna 1795 mielisairaat kahleista Pariisissa olevassa Bicètren sairaala, mutta se onnistui vain osittain potilaiden hallitsemattoman levottomuuden vuoksi. Riittämättömistä hoitokeinoista johtuen psykiatriset sairaalat muistuttivatkin yleensä enemmän vankiloita kuin hoitolaitoksia.

1800-luku

1800-luvulla eräät tutkijat ja kirjailijat ovat kuvanneet lääkkeiden huumaavia vaikutuksia omakohtaisten kokeiden perusteella. Th. de Quincey julkaisi vuonna 1821 teoksen "The Confessions of an English Opium Eater", J. J. Moreau de Tour vuonna 1845 teoksen "Du hachisch et de l'alinéation mentale" sekä Charles Baudelaire vuonna 1860 teoksen "Les paradis artificels".

Myös peyotl -nimisen kaktuksen (Anhalonium Lewinii) uutteet olivat tutkimuksen kohteena. Ritari Bernardino de Sahagun oli tuonut aineen Amerikasta Eurooppaan jo vuonna 1499. L. Lewin julkaisi vuonna 1888 ensimmäiset farmakologiset tutkimukset siitä teoksessaan "Über Anhalonium Lewinii" ja amerikkalaiset D. W. Prentiss ja F. P. Morgan kuvasivat ensimmäisiä ihmisillä tehtyjä kokeita vuonna 1895 teoksessaan "Anhalonium Lewinii" (Mescal buttons).

Vasta 1800-luvun loppupuolella saatiin käyttöön eräitä psyykkisten häiriöiden hoitoon soveltuvia rauhoittavia lääkkeitä, joita voitiin annostella yksilöllisesti ja kohtalaisen turvallisesti. Muina hoitokeinoina käytettiin mm. kylpyjä ja työterapiaa, myöhemmin myös hypnoosia.

Saksalainen psykiatri Emil Kraepelin (1856–1926) suoritti ensimmäisen järjestelmällisen tieteellisen tutkimuksen muutamien lääkkeiden vaikutuksista terveillä koehenkilöillä. Hän julkaisi jo vuonna 1883 kirjoituksen "Eräiden lääkeaineiden vaikutuksesta yksinkertaisten psyykkisten tapahtumien kestoon" ja vuonna 1892 laajemman tutkimuksen "Eräitten lääkeaineiden vaikutuksesta yksinkertaisiin psyykkisiin tapahtumiin". Hän kuvasi suorittamiensa psykologisten kokeiden perusteella mm. morfiinin, teen, alkoholin, eetterin, kloraldehydin ja paraldehydin vaikutuksia. Kraepelinistä tuli siten farmakopsykologian perustaja.

Jo ennen Kraepelinin tutkimuksia tunnettiin muutamia psyykeen vaikuttavia lääkeaineista. Bromia käytettiin vuodesta 1857 kalium- tai natriumbromidina, joko veteen liuotettavina jauheina tai valmiina liuoksina, epilepsian lääkkeeksi sekä rauhoittavana ja unettavana lääkkeenä. Sillä oli pitkään käytettynä monenlaisia sivuvaikutuksia, kuten ajatuksen ja muistin heikkenemistä, sekavuutta, impotenssia, käsien vapinaa, ja ns. bromiaknea kasvoissa.

Kloraalin eli triklooriasetaldehydin hydraatin olivat keksineet saksalainen Justus von Liebig (1803–1873) ja ranskalainen Jean Baptiste André Dumas (1800–1884) jo vuonna 1832. Saksalainen Oscar Liebreich oli lääkäriksi valmistuttuaan kiinnostunut löytämään siihen asti käytössä olleita paremman ja turvallisemman unilääkkeen. Hänen lähtökohtanaan oli tieto, että kloraalia alkalilla käsittelemällä syntyi nukuttavaa kloroformia. Hän arveli, että veren emäksisyys saisi aikaan samanlaisen reaktion annettaessa kloraalia lääkkeeksi. Liebreich teki vuonna 1868 kokeita eläimillä ja totesi, että suoneen annettu kloraali aiheutti niiden vaipumisen uneen, josta ne heräsivät virkeinä muutaman tunnin kuluttua. Tulos oli odotettu, mutta syynä oli kloraalin muuttuminen elimistössä trikloorietyylialkoholiksi, jolla on myös unettava vaikutus.

Seuraavaksi Liebreich kokeili kloraalin vaikutusta epilepsiaa sairastaviin, halvaavaa tylsistymistä sairastaviin, näköharhoista kärsiviin ja vaikean unettomuuden uhreille. Tulokset olivat hämmästyttäviä ja Liebreich julkaisi ne vuonna 1869. Aine vaikutti sekä suun että peräsuolen kautta annettuna, mutta se oli paikallisesti voimakkaasti ärsyttävää. Melko pian tuli esiin myös kielteisiä piirteitä. Väärin annosteltuna se saattoi aiheuttaa sekavuutta, tajuttomuuden tai jopa kuoleman. Lisäksi se johti helposti riippuvuuden muodostumiseen. Aine oli liian vaarallinen ilman valvontaa ja se tuli tunnetuksi "tyrmäystippoina", jota myös murhaajat käyttivät. Lisäksi sillä alettiin tehdä itsemurhia. Kloraali oli kuitenkin kauan aikaa paras lääke jäykkäkouristuksen, lasten kuumekouristusten ja strykniinimyrkytyksen hoidossa.

Italialainen Cervello otti vuonna 1882 käyttöön paraldehydin unilääkkeenä. Paraldehydi on asetaldehydin eli lyhyemmin aldehydin 3-kertainen polymeeri, jolla on epämiellyttävä maku ja haju. Aine poistuu suurimmaksi osaksi hengityksen mukana ja aiheuttaa myös siihen epämiellyttävän hajun, mikä vähentää sen käytön mahdollisuuksia. Paraldehydistä tuli kuitenkin yleinen unilääke mielisairaaloissa. Sitä käytettiin rauhoittavana lääkkeenä alkoholismin hoidossa, unilääkkeenä mm. synnytyksen alkuvaiheessa sekä hitaasti suoneen annettuna status epilepticuksen hoidossa. Myös paraldehydi aiheutti riippuvuutta. Aineella ei ollut vaikutusta verenkiertoon, mutta suuret annokset heikensivät hengityskeskuksen toimintaa.

Strassburgissa (nyk. Strasbourg) toiminut saksalainen lääkäri ja kemisti Josef von Mering (1849–1908) alkoi 1890-luvun lopulla kehittää kloraalia korvaavaa unilääkettä. Hänen onnistuikin valmistaa amyleenihydraattia, joka on tertiäärinen amyylialkoholi. Sekin on voimakkaasti paikallisesti ärsyttävä aine, joka on otettava suun kautta vesiliuoksena. Amyleenihydraatin vaikutus oli samantapainen kuin paraldehydin vaikutus. Myös amyleenihydraatti erittyy hengityksen mukana, mutta haju on vähäinen. Aine soveltui nopeasti alkavan vaikutuksensa vuoksi nukahtamislääkkeeksi ja sen myrkyllisyys oli vähäinen. Se aiheutti kuitenkin helposti riippuvuutta.

1800-luvun puolella käyttöön tulleista psykofarmakoista on mainittava vielä sulfonaali eli dietyylisulfondimetyylimetaani sekä trionaali eli metyylisulfonaali. Nämä lääkkeet keksi Eugen Baumann vuonna 1886 ja ne otti unilääkkeenä käyttöön Kast vuonna 1888. Sulfonaali ja trionaali olivat muuten käyttökelpoisia unilääkkeitä, mutta ne saattoivat aiheuttaa hematoporfyriaa. Aineet olivat olivat käytössä aina 1940-luvulle saakka.

Psykiatrisissa sairaaloissa käytettiin levottomien potilaiden rauhoittamiseen edellä mainittujen bromin, paraldehydin, sulfonaalin, trionaalin ja eräiden muiden unilääkkeiden lisäksi myös oopiumia ja hyoskiinia eli skopolamiinia. Vaikeissa tapauksissa annettiin ihonalaisena ruiskeena yhdessä skopolamiinia ja morfiinia, ns. "skopomorfiinia".

1900-luvun alku

Edellä jo mainittu Josef von Mering muutti vuoden 1900 alussa Halleen ja ryhtyi yhteistyöhön kemisti Emil Fischerin (1852–1919) kanssa unilääkkeiden kehittämiseksi. Meringin pohdiskelun mukaan dietyylibarbituurihappo eli diemaali voisi olla sopiva unilääke ja Fischer onnistui valmistamaan sitä vuonna 1902. Se osoittautuikin kokeissa lääkkeeksi, jonka vaikutus oli lyhytaikainen ja täysin ohimenevä. He julkaisivat tuloksensa maaliskuussa 1903. Valmistelle annettiin nimi Veronal, koska Meringin mielestä Italian Verona oli maailman levollisin ja rauhallisin kaupunki. Lääke tunnettiin myöhemmin monilla kauppanimillä.

Pietarilainen neurologi ja psykiatri Wladimir von Bechterew (1857–1927) kehitti nimellään tunnetun Bechterewin mikstuuran, jossa oli yhdistetty bromin ja dietyylibarbituurihapon rauhoittavat ominaisuudet. Tästä lääkkeestä tuli tavattoman suosittu ja sitä käytettiin yleisesti aina 1950-luvulle saakka. Lääkkeen valmistusohje eli resepti oli seuraava: Inf. adon. vern. 8,0/300, Tinct. convall. 5,0, Barbitalnatr. 2,5, Codein. phosph. 0,5, Natr. brom. 20,0, M-paraoxibenz. 0,1 %. Siinä barbitalnatrium on dietyylibarbituurihapon natriumsuola. Lääkkeen annos oli 1 rkl (15 ml) tarvittaessa tai 3 kertaa päivässä.

Dietyylibarbituurihapon (Veronal) keksimisen jälkeen alkoi kuumeinen unilääkkeiden kehittäminen ja kemistit muokkasivat lukuisia uusia barbituurihapon yhdisteitä. Niistä kohosi esiin erityisesti vuonna 1912 syntetisoitu fenyylietyylibarbituurihappo eli fenemaali, jonka ensimmäinen ja tunnetuin kauppanimi oli Luminal. Valmisteen kehittäjät olivat H. Harlen ja Impens.

Fenemaalin vaikutusaika oli pitempi kuin diemaalin, minkä vuoksi se sopi paremmin rauhoittavaksi lääkkeeksi pieninä annoksina. Lisäksi sillä oli varsin hyvä teho epilepsiakohtausten estäjänä, minkä vuoksi siitä tuli Alfred Hauptmannin (1881–1948) tutkimusten perusteella vuosikymmenien ajaksi tärkein epilepsialääke. Fenemaalilla oli pitkäaikaisen vaikutuksensa vuoksi usein haittavaikutuksia, varsinkin epilepsiapotilailla, joilla tarvittavat annokset olivat suhteellisen suuria. Liika-annostelusta johtuvan barbiturismin oireita olivat mm. väsymys, tokkuraisuus, raajojen haparointi (ataksia) ja huimaus.

Muita 1910-luvulla tutkittuja ja käytettyjä unilääkkeitä olivat bromisovalerylkarbamidi (Bromural) ja bromdietylasetylkarbamidi (Carbromal). Ne olivat vaikutuksiltaan melko lieviä ja soveltuivat käytettäviksi nukahtamislääkkeinä ja rauhoittavina lääkkeinä. Kaksi muuta bromipitoista unilääkettä, bromadaliini ja bromisovaali, aiheuttivat väärin käytettyinä vaikeita neurologisia ja psyykkisiä haittavaikutuksia.

Vielä 1900-luvun alkupuolella psykiatristen sairaaloiden potilaista suuri osa, usein kolmannes, sairasti kuppataudin kolmannen vaiheen aiheuttamaa aivokuppaa, jonka oireina olivat erilaiset harhat ja vähitellen tapahtuva halvaava tylsistyminen eli yleinen paralysia. Monet kärsivät sen lisäksi myös selkäydinkupan aiheuttamista halvausoireista. Paul Ehrlichin (1854–1915) 1910-luvun alkutaitteessa keksimät arseenivalmisteet Salvarsan (1909) ja Neosalvarsan (1911) tehosivat kuppataudin ensimmäiseen ja toiseen vaiheeseen, mutta eivät mainittavasti keskushermoston kuppatautiin.

Sattumalta oli havaittu, että malarian sairastaminen oli saanut toisinaan aikaan paranemista aivokuppaa sairastavien tilassa. Sen perusteella saksalainen Julius Wagner von Jauregg (1857–1940) otti vuonna 1918 käyttöön keinotekoisesti istutetun malarian aivokupan hoidossa. Tilastojen mukaan noin kolmannes potilaista näytti hyötyvän tästä hoidosta, jonka kesto oli keskimäärin 10 kuumevaihetta kestävä. Sen jälkeen tauti hoidettiin Atebrin -lääkkeellä. Hoidon tehon arveltiin johtuvan nimenomaan kuumeen noususta. Malarian istuttaminen tuotti usein hankaluuksia ja sen takia hoidoksi käytettiin myös muita korkeaa kuumetta nostavia tauteja, kuten toisintokuumetta, rotanpuremakuumetta ja sodokua. Näiden tautien aiheuttajia olivat erilaiset spirokeetat ja kuumevaiheen jälkeen taudit voitiin parantaa Neosalvarsanilla.

Kuumeisten tartuntatautien sijasta aivokupan käytettiin kuumetta aiheuttavia lääkevalmisteita, joista useimmat olivat erilaisia laskimoon annettavia valkuaisvalmisteita. Tunnetuin niistä oli Pyrifer, joka tehtiin maidossa viljellystä vaarattomasta coli -bakteerista. Vaihtoehtoisesti käytettiin mm. Saprovitan-, Phlogetan- ja Vaccineurin- nimisiä valmisteita sekä lavantaudin rokotetta. Muita kuumeen aikaan saamiseksi käytettyjä menetelmiä olivat tuberkuliinin ruiskuttaminen ihonalaisesti, rikkiä 1 %:n sisältävän öljyliuoksen ruiskuttaminen lihakseen sekä lämpötilan nostaminen mekaanisesti potilasta lämmittämällä. Kuumehoidoista luovuttiin 1950-luvulla, kun penisilliinin todettiin tehoavan myös aivokuppaan.

1920–1940 -luvut

1920-luvulla psykiatristen potilaiden lääkehoitoa vallitsivat unilääkkeet ja rauhoittavat lääkkeet. Niiden joukossa kohosivat etusijalle uudet barbituraattivalmisteet. Niiden alkyyliryhmiä muilla radikaaleilla korvaamalla saatiin useita lyhyemmän ajan vaikuttavia unilääkkeitä, joiden vaikutus alkoi nopeasti ja meni myös nopeasti ohi. Tunnettuja valmisteita olivat Phanodorm (sykloheksenyyli-etyyli-barbituurihappo), Nembutal (etyyli-1-metyylibutyylibarbituurihappo) ja Amytal (etyyli-isoamyylibarbituurihappo). Nämä valmisteet soveltuivat nukahtamislääkkeiksi ja myös rahoittaviksi lääkkeiksi päivällä. Uusien barbituraattivalmisteiden käyttö yleistyi nopeasti, mutta ne aiheuttivat myös tottumista ja riippuvuutta. Sen lisäksi niitä alettiin käyttää itsemurhan tekemiseen.

Barbituraateista kehitettiin myös kaksi hyvin nopeasti vaikuttavaa ja hyvin nopeasti elimistössä hajoavaa ryhmää, N-metyloidut barbituurihapot ja tiobarbituurihapot. Niitä voitiin suoneen annettuina käyttää lyhytaikaisiin nukutuksiin erilaisia toimenpiteitä varten. Fenyyli-etyyli-N-metyylibarbituurihappo (Prominal) oli kuitenkin epilepsian hoidossa suun kautta käytetty pitkäaikaisen vaikutuksen omaava lääke.

Uudet barbituurihappovalmisteet antoivat mahdollisuuden ns. kestounihoitoon, jonka aikana potilas pidettiin useita päiviä tai viikon ajan lähes jatkuvassa unitilassa, päivittäin muutamaa tuntia syömiseen ja hygienian hoitoon tarvittavaa aikaa lukuun ottamatta. Menetelmän kehitti Bernissä toiminut sveitsiläinen psykiatri J. Klaesi, joka julkaisi sen vuonna 1922. Siinä käytettiin Somnifen- ja Hypnophen -nimisiä valmisteita, jotka olivat pitkävaikutteisen diemaalin (dietyylibarbituurihapon) ja lyhytvaikutteisen allylpropynalin (allylisopropyylibarbituurihapon) suolojen yhdistelmiä. Kestounihoidolla saavutettiin rohkaisevia tuloksia skitsofrenian hoidossa ja menetelmä oli käytössä paikoin aina 1950-luvulle saakka. Menetelmään liittyi kuitenkin paljon haittavaikutuksia ja myös lisääntynyt kuolleisuus.

Barbituraattien usein aiheuttaman ihottumataipumuksen vuoksi kehitettiin 1930-luvulla kaksi muihin happoamideihin kuuluvaa unilääkettä, Novonal (dietyyliallyliasetamidi) ja Sedormid (allylisopropylasetyylikarbamidi).

Psyykkisten sairauksien uudeksi hoitomenetelmäksi kohosivat 1930-luvulla erilaiset sokkihoidot. Wienissä toiminut psykiatri Manfred Sakel (1900–1957) havaitsi vuonna 1933 eräillä vierotuspotilailla, joille oli annettu insuliinia ruokahalun lisäämiseksi, insuliinisokin aiheuttaman epileptisen kohtauksen seurauksena parantumista masennustilassa ja muissa psyykkisissä häiriöissä. Sakel julkaisi havaintonsa vuonna 1934 ja sen jälkeen insuliinisokista tuli melko yleisesti käytetty hoitomenetelmä skitsofreniaa sairastavilla aina 1950-luvulle saakka.

Insuliinisokin lupaavien kokemusten johdosta unkarilainen psykiatri Ladislaus Joseph Meduna (1896–1965) alkoi käyttää vuonna 1934 epileptisten kouristusten aikaan saamiseen ns. keskushermostoa kiihottavia aineita, joita annettiin suoraan laskimoon. Hän käytti tarkoitukseen ensin kamferia, mutta siirtyi pian Cardiazoliin eli pentatsoliin (pentametyleenitetratsoli), jonka Schmidt, Hildebrandt ja Krehl olivat keksineet vuonna 1923. Meduna julkaisi kokeilujensa myönteiset tulokset vuonna 1935. Sekä insuliinilla että pentatsolilla aiheutettuihin kouristuksiin liittyi usein erilaisia haittoja.

Kouristushoitoihin kohdistettujen odostusten seurauksena italialaiset Ugo Cerletti (1877–1963) ja Lucio Bini (1908–1964) ottivat vuonna 1937 käyttöön sähkösokilla aiheutetut kouristukset. Niiden käyttö oli yksinkertaisempaa kuin kouristusten aiheuttaminen insuliinilla tai pentatsolilla. Sähkösokkien riskejä olivat mm. hengityksen ja sydämen toiminnan pysähtyminen sekä murtumat ja sijoiltaan menot. Myöhemmin kouristushoitojen vaarat vähenivät, kun niitä annettiin lyhytaikaisessa nukutuksessa nukutuslääkärin valvonnassa.

Kouristushoitojen aiheena oli alkuvaiheessa enimmäkseen vaikea skitsofrenia ja katatonia sekä vaikeat levottomuustilat, myöhemmin erityisesti vaikea masennus. Hoidoilla oli mahdollista jossakin määrin nopeuttaa eräiden potilaiden sairaalasta pääsyä ja siten lisätä mielisairaaloiden potilasvaihtoa, varsinkin kun mielisairauksia parantavien lääkehoitojen teho oli vaatimaton ennen 1950-lukua. Ns. "pikkuinsuliini" -hoito ja sähkösokkihoito olivat melko yleisesti käytössä 1970-luvulle saakka.

Amfetamiini tuli lääketieteessä mielenkiinnon kohteeksi 1930-luvun lopulla virkistävänä aineena. Aine oli keksitty jo vuonna 1886 ja vuonna 1912 siitä kehitettiin eräs johdannainen, 3,4-methylendioxymethamphetamiini, alunperin ruokahalua vähentäväksi aineeksi. Lääketehdas E. Merck Co patentoi sen vuonna 1914. Sitä on käytetty 1970-luvulta alkaen huumeena ("ecstacy"). Amfetamiinia käytettiin 1930-luvun lopulla hoitona narkolepsiassa, torkahtelutaudissa, ja vähitellen myös väsymystiloissa ja lievissä masennustiloissa. Aineen riippuvuutta aiheuttava ominaisuus tuli nopeasti esiin. Toisen maailmansodan aikana amfetamiinin toista johdannaista, metamfetamiinia, käytettiin Pervitin -nimisenä valmisteena yleisesti väsymystä poistavana ja toimintakykyä lisäävänä aiheena. Myöhemmin amfetamiinista ja sen johdannaisista on tullut 1970-luvulta alkaen lisääntyvä huumeongelma, usein liittyneenä muiden huumeiden käyttöön.

Alkoholistien hoidossa otettiin käyttöön inhotushoitoja, jotka perustuivat oksettamiseen pienen alkoholiannoksen jälkeen. 1920-luvulla oksennuksen aikaan saamiseen käytettiin morfiinista valmistettua apomorfiinia, joka vaikutti ruiskeena erityisesti aivojen oksetuskeskukseen. Apomorfiinilla ei ollut lainkaan huumaavia ominaisuuksia. Toinen oksettamista aiheuttava aine oli emetiini, jota saatiin vanhastaan oksettavana aineena tunnetusta ipecachuanha -kasvin juuresta. Vuonna 1948 todettiin, että disulfiram -niminen aine aiheutti alkoholin nauttimisen yhteydessä huonovointisuutta ja kasvojen punoitusta, minkä vuoksi ainetta alettiin pian määrätä Antabus –nimisenä alkoholinkäyttöä ehkäiseväksi lääkkeeksi. Pitkäaikaisen alkoholin väärinkäytön hoidossa pidettiin B 1 -vitamiinin ja niasiinin antamista suurina annoksina hyödyllisenä.

Barbituurihapon yhdisteet tulivat 1930-luvulta alkaen yleiseen käyttöön erilaisten psykosomaattisten oireiden hoitona. Tarkoitukseen käytettiin pieniä määriä fenemaalia sekä yhdistelmävalmisteita, joissa oli fenemaalin tai pentymaalin lisäksi esim. belladonna-alkaloideja tai atropiinia ja ergotamiinijohdannaisia. Näitä valmisteita käytettiin yleisesti 1970-luvulle saakka.

Uuden lääkehoidon aikakausi

Psykiatrinen lääkehoito uudistui ratkaisevasti 1950-luvun alusta lähtien, kun käyttöön saatiin erityisesti psyykkisiin oireisiin selvästi vaikuttavia lääkeaineita. Ensimmäisiä niistä olivat litiumvalmisteet, joilla saatiin jo vuonna 1949 rohkaisevia tuloksia kaksisuuntaisen mielialahäiriön eli maanisdepressiivisen sairauden maanisen vaiheen hoidossa. Lopullinen läpimurto oli vuonna 1953 klooripromatsiinin käyttöön ottaminen, sillä tämä lääkeaine oli ensimmäinen, jota voitiin käyttää äkillisten levottomuustilojen ja pitkäaikasten mielisairauksien oireiden hoidossa. (Viimeinen virke lisätty kesäluussa 2014.)

Kirjoitus on valmistunut helmikuussa 2005. Eräitä täsmennyksiä kesäkuussa 2005. Muutamia täydennyksiä helmikuussa 2009.

Kirjallisuutta:

Achté, K., Alanen, Y. O. ja Tienari, P.: Psykiatria. Toinen, uudistettu painos. WS Oy, Porvoo – Helsinki. Porvoo 1973.

[The] Encyclopædia Britannica. Eleventh Edition. Useat hakusanat. Vol. 1–28. New York 1910–1911.

[The New] Encyclopædia Britannica. 15 th Edition. Useat hakusanat. Vol. 1–29. Reprinted 1990. CD 1999.

Gerle, B. (editor): Psykofarmaka. Teoretisk bakgrund och praktisk användning. AB LEO, Hälsingborg 1968.

Harenko, A.: Lääkkeiden käyttö psykiatriassa ennen klooripromatsiinia. Suomen Lääkärilehti 1995: 14: 1690–1692. [Lisätty helmikuussa 2009.]

Haring, C. und Leickert, K. H.: Wörterbuch der Psychiatrie und ihrer Grenzgebiete. F. K. Schattauer Verlag. Stuttgart – New York. Miesbach 1968.

Hoff, H. (Herausgeber): Therapeutische Fortschritte in der Neurologie und Psychiatrie. Urban & Schwarzenberg, Wien – Insbruck. Wien 1960.

Kaila, M.: Psykiatrian historia lääketieteen yleiskehityksen ja kulttuurihistorian valossa. WS Oy, Porvoo 1966.

Møller, K. O.: Farmakologi. Det teoretiske grundlag for rationel farmakoterapi. 3. Udgave. Nyt Nordisk Forlag Arnold Busk. Kjøbenhavn 1946.

Panse, F. (und Mitarbeiter): Das psychiatrische Krankenhauswesen. Entwicklung, Stand, Reichweite und Zukunft. Georg Thieme Verlag, Stuttgart. Tübingen 1964.

Pöldinger, W.: Yleiskatsaus psykofarmakoterapiaan. F. Hoffmann – La Roche & Co. A.G., Basel, Sveitsi, Basel 1967.

Silverman, M.: Ihmeitä pullossa. Kertomus kymmenestä ihmeitätekevästä lääkeaineesta ja eräistä lahjakkaista miehistä, jotka tieten tai tietämättään keksivät ne. Gummerus. Jyväskylä 1944.

Szasz, T. S.: The Myth of Mental Illness. Foundations of a Theory of Personal Conduct. Secker & Warburg. Printed in England 1962.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON