Arno Forsius

Kirurgia psyykkisten häiriöiden hoitona

Aikaisemmin elimellisiä sairauksia on pidetty psyykkisten häiriöiden ja mielisairauksien aiheuttajina eikä ainoastaan aikaisempien häiriötilojen korostajana. Tämän käsityksen mukaisesti pyrittiin psyykkisiä häiriöitä ja mielisairauksia myös parantamaan elimellisiä sairauksia hoitamalla.

Edellä esitettyyn liittyviä, mutta sille päinvastaisia ovat psykosomaattiset oireet ja sairaudet. Niillä tarkoitetaan sellaisia elimellisiä ja ruumiillisia oireyhtymiä tai sairauksia, joiden on uskottu olevan psyykkisten tekijöiden aiheuttamia.

Muiden somaattisten hoitojen ohella myös kirurgia otettiin kehittyessään 1800-luvulla erääksi psyykkisten häiriöiden hoitomenetelmäksi.

Sielun ja ruumiin yhteydet

Psykhe ja soma, sielu ja ruumis, ovat yhteydessä toisiinsa ja nämä yhteydet ovat kiinnostaneet ihmisiä ja ihmisten sairauksia hoitavia vuosituhansien ajan. Käsitykset sielun ja ruumiin yhteyksistä ja niiden merkityksestä ovat vaihdelleet filosofian ja lääketieteen historiassa kunakin aikana tieteen yleisen kehityksen mukaisesti.

Länsimaisen lääketieteen ensimmäinen tieteellinen teoria ihmiselimistön toimintojen selittämiseksi oli antiikin aikana Kreikassa kehittynyt humoraalioppi. Siinä elimistön tilan uskottiin johtuvan neljän perusnesteen eli veren (kreik. haima, lat. sanguis), keltaisen sapen (kreik. chole), mustan sapen (kreik. melanchole) ja liman (kreik. phlegma) välisestä tasapainosta ja sen häiriöistä. Ne elimet, joissa mainitut nesteet esiintyivät elimistössä puhtaina ja sekoittumattomina, olivat silloisten käsitysten mukaan vastaavassa järjestyksessä sydän, maksa, perna ja aivot.

Galenoksen edelleen kehittämässä humoraaliopissa perusnesteiden sekoittumisesta syntyi ns. temperamenttioppi, johon liittyivät neljän perusnesteen vallitsemat luonnetyypit sangviinikko, koleerikko, melankolikko ja flegmaatikko. Perusnesteitä puhtaina edustaneiden elinten lisäksi antiikin lääketiede piti merkittävänä kohtua (kreik. hysteron), jonka uskottiin voivan liikkumisellaan vaikuttaa perusnesteiden väliseen sekoittumiseen ja siten aiheuttaa psyykkisiä oireita, hysteriaa.

Humoraalioppi säilyi Galenoksen kehittämässä muodossa lähes muuttumattomana 1600-luvun alkuun ja se on vaikuttanut vielä senkin jälkeen parin sadan vuoden ajan lääketieteellisiin käsityksiin. Sielun ja ruumiin välisen yhteyden uutena selityksenä kohosi 1700-luvulla esiin käsitys, että kohdun ohella myös ruoansulatus ja hermosto aiheuttivat muutoksia sieluntilassa. Ruoansulatuselinten ja psyyken yhteyksiä perustelivat mm. ranskalaiset Pierre-Jean-Georges Cabanis (1757–1808) ja Marie-François-Xavier Bichat (1771–1802), hermoston ja psyyken yhteyksiä englantilainen William Cullen (1710–1790).

Aivan 1700-luvun loppupuolella syntyi oppi ärsykefysiologiasta ja refleksikaaresta. Sen merkittäviä tutkijoita oli mm. edinburghilainen Robert Whytt (1714–1766). Kyseisen opin mukaan missä tahansa elimistössä esiintyvä sairaus saattoi hermoston välityksellä aiheuttaa muissa elimissä ja sieluntilassa ilmeneviä sairauden oireita. Kun sitten englantilainen Charles Bell (1774–1842) ja ranskalainen François Magendie (1783–1855) osoittivat 1800-luvun alkupuolella selkäytimen liike- ja tuntoratojen olemassaolon, oli löydetty myös tieteellinen selitys refleksineuroosien synnylle.

Käsitys siitä, että myös aivot olivat refleksiärsytyksen kohde-elin, esiintyi jo refleksiteorian keksijöillä. Kuitenkin vasta saksalainen fysiologi ja patologi Johannes Müller (1801–1858) esitti vuonna 1833 teorian, että hermorefleksit tunkeutuivat aivoihin saakka. Hänen maanmiehensä Alfred Wilhelm Volkmann esitti lisäksi vuonna 1838, että aivot heijastivat muualta elimistöstä tulevia tuntoärsykkeitä samalla tavoin kuin muualla olevat elimet heijastivat aivoista lähteviä liikeärsykkeitä.

Ajatus psyykkisistä tekijöistä elimellisin oirein esiintyvien sairauksien eli psykosomaattisten sairauksien syynä tuli esille 1800-luvun alussa. Psykosomatiikan ja psykosomaattisen lääketieteen käsitteen loi saksalainen lääkäri Johann Christian August Heinroth (1773–1843) vuonna 1818. Wieniläinen lääkäri Felix Deutsch (1884–1964) puolestaan laajensi vuonna 1922 psykosomaattisen lääketieteen tarkoittamaan ihmisen kokonaisvaltaista tarkastelua ei ainoastaan biologisena vaan myös psyykkisenä ja sosiaalinen olentona.

Kirurgia psyykkisten oireiden hoitona

Psyykkiset oireet ja sairaudet ovat menneinä aikoina muodostaneet vaikean ongelman lääketieteessä. Taikuus, magia, rukoukset ja silloiset lääkkeet eivät tarjonneet vaikeissa tapauksissa tehokasta hoitotulosta ja usein ainoana keinona oli sairaiden eristäminen yhteiskunnasta tavalla tai toisella.

Suggestion ja kirurgian yhdistämisestä voidaan mainita esimerkkeinä 1600- ja 1700-luvulla markkinoilla kulkeneet "hulluuden kiven" poistajat. Puoskari teki psyykkisistä oireista kärsineelle potilaalle verenvuotoa aiheuttaneen viillon päänahkaan. Samalla puoskarin avustaja heitti kädestään kiven metalliseen vatiin, johon valunut veri kerättiin, niin että se kuuluvasti kolahti. Jos sairas parani, se perustui hänen uskoonsa siitä, että hän oli vapautunut sairauden aiheuttaneesta "hulluuden kivestä".

Psyykkisten oireiden ja sukupuolisen fysiologian usein havaitut yhteydet olivat jo antiikin aikana johtaneet käsitykseen, että kohdulla oli huomattava merkitys psyykkisten häiriöiden aiheuttajana naisilla. Refleksiteorian seurauksena naisten lantionseudun vaivat ja sukuelinten sairaudet tulivat erityisen kiinnostuksen kohteeksi. Todisteina pidettiin esim. psyykkisten oireiden suurta määrää naistentaudeista kärsivillä ja naistentautien häiriöiden erittäin runsasta esiintymistä psyykkisesti sairailla naisilla. Tämä johti psyykkisten oireiden hoidossa naistentautien ja psykiatrian lääkärien tiiviiseen yhteistyöhön.

Nukutusmenetelmien ja steriliteetin parantuessa seurauksena alettiin 1800-luvulla suorittaa todellisia leikkauksia sellaisten elinten poistamiseksi, joiden uskottiin refleksivaikutusten kautta olevan syynä psyykkisiin oireisiin. Vaikka tämän tyyppisistä leikkauksista onkin lähes kokonaan luovuttu, on aivan nykyaikaan asti on tehty monenlaisia elimistöön kohdistuneita toimenpiteitä vaivoissa, joiden syyt ovat olleet enemmän psyykkisiä kuin somaattisia.

Sukuelimiin kohdistuvat leikkaukset naisilla

Refleksiteorian mukaan psyykkisten oireiden hoitoon naisilla tähtääviä toimenpiteitä olivat mm. kohdun asennon korjaaminen ja kohdun poistaminen sekä erityisesti ulkoisten sukuelinten, emättimen ja kohdunsuun käsittely leikkaamalla, syövyttävillä aineilla, polttoraudalla ja verijuotikkailla.

Munasarjojen poisto naisilta yleistyi Englannissa 1840-luvulta lähtien nimenomaan munasarjojen sairauksien vuoksi. Kolme vuosikymmentä myöhemmin tapahtui selvä muutos. Saksalainen Alfred Hegar (1830–1914) teki vuonna 1872 eräälle potilaalleen tämän omasta pyynnöstä munasarjojen poiston erittäin vaikeiden kuukautiskipujen vuoksi. Samana vuonna yhdysvaltalainen Robert Battey (1828–1895) poisti munasarjat eräältä kroonisesti invalidisoituneelta naiselta, joka parani leikkauksen jälkeen täysin vaivoistaan.

Hegarin ja Batteyn leikkaukset herättivät suurta kiinnostusta ja munasarjojen poistoa alettiin yleisesti käyttää naisilla psyykkisten häiriöiden hoitona. Gynekologi James Marion Simsin (1813–1883) aloitteesta terveiden munasarjojen poistoa alettiin nimittää Batteyn leikkaukseksi.

Batteyn leikkaus yleistyi nopeasti Englannissa ja Yhdysvalloissa 1870- ja 1880-luvulla. Niissä ainakin puolet kaikista munasarjojen poistoista tehtiin hermostollisten oireiden ja psyykkisten häiriöiden johdosta. Manner-Euroopassa suuntaus ei ollut niin voimakas ja Ranskassa esiintyi suorastaan vastustusta sitä kohtaan. Muoti alkoi vähitellen hiipua 1900-luvun alkutaitteessa, pisimpään se säilyi Yhdysvalloissa.

Toinen naisiin psyykkisistä syistä kohdistunut leikkaustoimenpide oli klitoridektomia, glans clitoridiksen eli häpykielen terskaosan poistaminen. Tämä toimenpide on vanhimpia tunnettuja leikkauksia ja se vastasi miehillä tehtävää ympärileikkausta.

Psyykkisten oireilujen hoitona häpykielen poistoleikkausta alettiin käyttää jo 1700-luvun lopulla satunnaisesti silloisen "nymphomanian" eli masturbaation hoitamiseksi. Tämä olikin kyseisen leikkauksen lähes ainoa syy aina 1800-luvun puoliväliin saakka. Toisaalta häpykielen kutittamista ja hieromista pidettiin soveliaana hoitokeinona erilaisissa hysteerisissä häiriötiloissa.

Refleksiteorian seurauksena häpykielen poistoleikkaus yleistyi selvästi 1800-luvun puolivälin tienoilla. Leikkausta pidettiin kuitenkin enimmäkseen epäsopivana eikä sitä merkitty tilastoihin aina oikealla nimellään. Englannissa oli tehty 1860-luvulla runsaasti klitoriksen poistoleikkauksia tarkoituksena saada parannetuksi kiihottuneesta klitoriksesta aiheutunut refleksihysteria. Isaac Baker Brownin (1812–1872) yleisesti tunnetuissa kirjoissa suositeltiin suurentuneen klitoriksen poistamista epänormaalin ärsytystilan vuoksi, koska sillä oli useissa tapauksissa parannettavissa tilan "hirvittävät seuraukset". Samoin hän suositteli klitoriksen poistamista hoitona eräissä mielenhäiriöissä. Leikkauksesta nousseen suuren hälyn vuoksi sen suosio alkoi vuoden 1870 jälkeen vähetä ja vuodesta 1890 alkaen sitä ei liene enää käytetty psyykkisten häiriöiden hoitoon.

Sekä munasarjojen että häpykielen poisto oli levinnyt muoti-ilmiönä myös valistuneen väestön keskuuteen siinä määrin, että naiset pyrkivät itse leikattaviksi. Tämä heijastelee luultavasti psyykkisten häiriöiden nuorilla naisilla aiheuttamia sosiaalisia vaikeuksia ja toisaalta muiden hoitokeinojen huonoa tehoa.

Sukuelimiin kohdistuvat leikkaukset miehillä

Myös miehillä esiintyi psyykkisinä pidettyjä oireiluja, joiden katsottiin olevan refleksiteorian mukaan sukuelimistä johtuvia. Lontoossa suoritettiin vuonna 1859 kiveksien poistaminen, orchidektomia eli kastraatio, eräälle yhdysvaltalaiselle miehelle. Tulos ei ollut kuitenkaan täydellinen, sillä kohtaukset jatkuivat, tosin lievempinä. Saksassa ja Yhdysvalloissa tehtiin 1860-luvulta alkaen joitakin kivesten poistoja miesten hermostollisina pidettyjen kipujen ja muiden oireiden vuoksi. Miehet eivät olleet yleensä halukkaita tähän hoitoon vaan pikemminkin vastustivat siihen alistumista.

Toinen miesten sukuelimiin kohdistunut toimenpide oli ympärileikkaus. Pienillä pojilla suoritettiin esinahan poistoja eli ympärileikkauksia esim. halvaustilan, yökastelun, rauhattoman unen ja huonon ruoansulatuksen vuoksi, joita pidettiin refleksiteorian mukaan ahtaasta esinahasta johtuvina. On myös tapauksia, joissa miesten kivespusseja on hoidettu sähköllä sellaisten hermohäiriöiden vuoksi, joita on arveltu varicocelestä eli kivespussin laskimolaajentumista johtuviksi.

Aivan ilmeisesti virtsaelintauteja hoitavien lääkärien eli urologien vastaanotoilla on käynyt miehiä samatapaisista syistä kuin naisia gynekologeilla. Prostatan eli eturauhasen hieronta lienee nykyajan vastine epämääräisille lantionpohjan vaivoille, joiden aiheuttajana on pidetty pitkäaikaista eturauhastulehdusta.

Ruoansulatuselinten kirurgia psyykkisistä syistä

1880-luvulla epämääräisten vatsavaivojen syyksi löydettiin pitkällinen umpilisäkkeen tulehdus, appendicitis chronica. Umpilisäkkeen tulehdus oli tullut yleiseen tietoisuuteen, kun kirurgian kehittyessä oli alettu tehdä leikkauksia umpilisäkkeen äkillisen tulehduksen vuoksi. Kroonisesta umpilisäkkeen tulehduksesta tuli muotitauti, jota pidettiin myös hermostollisten häiriöiden aiheuttajana. Sekä psykiatrit että kirurgit olivat innostuneita kroonisesti tulehtuneiden umpilisäkkeiden poistamisesta, mutta potilaat eivät olleet halukkaita leikkaukseen, joka oli niihin aikoihin vielä hengenvaarallinen toimenpide. Silloin Pariisissa toiminut ruotsalainen lääkäri Axel Munthe (1857–1949) alkoi käyttää epämääräisistä mahavaivoista nimeä colitis, paksusuolen ärsytys. Se tyydytti lääkärien lisäksi myös potilaita, koska tauti ei edellyttänyt leikkausta. Colitis tarkoittaa oikeastaan paksusuolen tulehdusta, mutta Munthen käyttämä colitis-nimitys kuvasi lähinnä toiminnallista häiriötä.

Sisäelinten röntgentutkimukset toivat 1900-luvun puolivälin tienoilla esiin eräitä anatomisia tai fysiologisia poikkeavuuksia, kuten muodoltaan tai toiminnaltaan poikkeava sappirakko, tavallista alempana roikkuva mahalaukku tai liikkuvat munuaiset. Epämääräiset vatsa- ja virtsaelinten oireet tulkittiin usein niistä aiheutuviksi psyykkisiksi ilmiöiksi. Sekä lääkäreillä että potilailla oli halukkuutta ratkaista ongelma leikkauksella, poistamalla sappirakko tai kiinnittämällä mahalaukku tai munuaiset "oikeille paikoilleen". Psyykkisten tekijöiden suureen osuuteen kyseisissä vaivoissa viittaa mm. se, että usean potilaan kohdalla on jouduttu toistuvasti samantapaiseen tilanteeseen.

Refleksiteoriaan perustuvat nenän hoidot

Eräs refleksiteorian viimeisiä ilmentymiä oli käsitys siitä, että nenän limakalvosta lähtöisin olevat ärsykkeet saattoivat olla hermostollisten häiriöiden aiheuttajia. Tämä käsitys perustui olettamukseen, että nenän limakalvojen ja sukuelinten välillä oli fysiologien yhteys. Olihan jo antiikin aikoina oli väitetty, että nenän ja peniksen suuruus olivat suorassa suhteessa toisiinsa.

Pyrkimys parantaa sairauksia nenää hoitamalla alkoi vuonna 1871, jolloin Breslaussa toiminut nenä- ja kurkkutautien erikoislääkäri Friedrich Eduard Rudolph Voltolini (1819–1889) ilmoitti parantaneensa eräältä potilaalta keuhkoastman poistamalla tältä nenäpolyypit. Selityksenä tapahtuneelle hän piti refleksiärsytysteoriaa.

Pian tämän jälkeen moni muukin lääkäri alkoi pohtia, mitä muita sairauksia nenän tunnetuilla häiriöillä voitaisiin hoitaa. Berliinissä Arthur Hartmann oli vakuuttunut siitä, että hän oli parantanut erään epileptikon poistamalla osan tämän nenän vinosta väliseinästä. Wieniläinen Moritz Rosenthal puolestaan kertoi parantaneensa sähköterapialla potilaansa hermoperäisen mahavaivan, jonka syyksi arveltiin nenän ja korvien tukkoisuutta.

Yhdysvaltojen Baltimoressa korva-, nenä- ja kurkkutautien klinikalla toiminut kirurgi John Noland Mackenzie esitti vuonna 1883 teorian, jonka mukaan nenäkuorikoiden kudoksella ja peniksen paisuvaiskudoksella oli tiettyä samankaltaisuutta. Hän selitti, että seksuaalista kiihotusta seurannut reaktio ilmeni samanlaisena elimistön kaikissa paisuvaiskudoksissa, kuten sukuelimissä, rintojen nänneissä ja nenän limakalvossa.

Euroopassa neurologit, gynekologit ja nenätautien lääkärit kiinnostuivat tavattomasti nenän ja sukuelinten välisistä suhteista ja julkaisivat siihen liittyen monia kirjoituksia. Nenän vaivojen todettiin kohta aiheuttavan mitä moninaisimpia häiriöitä kaikkialla elimistössä. Erilaisia nenään kohdistuvia toimenpiteitä kuten huuhteluja, sähköpolttoja, leikkauksia ja vieläpä nenän kutittamista käytettiin hoitona esim. astmassa, päänsäryssä, naistentaudeissa, synnytyksissä, itsetyydytyksessä, masennuksessa muissa psyykkisissä häiriöissä.

Nenän refleksiteorian ehkä tunnetuin kannattaja oli berliiniläinen korva-, nenä- ja kurkkutautien lääkäri Wilhelm Fliess (1858–1928). Hän käytti mm. nenän limakalvojen tiettyjen paikkojen käsittelyä kokaiinilla kuukautiskipujen hoitoon. Psykoanalyysin perustaja Sigmund Freud (1856–1939) oli Fliessin läheinen ystävä. Myös Freud ja hänen koulukuntansa innostuivat nenärefleksiteoriasta ja Freud otti itse Fliessin nenähoitoja usean vuoden aikana. Freudin kannattajapiirin myönteinen suhtautuminen nenärefleksiteoriaan oli eräänä syynä sen pitkäaikaiseen suosioon.

Saksalainen lääkäri August Heisler (1881–1956) hoiti 1920-luvun lopulla erilaisia psykosomaattisia ja seksuaalisiä häiriöitä käsittelemällä nenän limakalvoja sitruunamehulla, oman kertomansa mukaan hyvällä menestyksellä. Nenärefleksiteoria ja siihen liittyvät menetelmät hylättiin virallisessa lääketieteessä 1920-luvulla, mutta asia on pulpahtanut eri yhteyksissä uudelleen esiin aina 1900-luvun loppupuolelle saakka.

Aivojen psykokirurgia

Vähitellen kirurgia oli kehittynyt niin pitkälle, että rohjettiin suorittaa psyykkisten oireiden vuoksi myös aivoihin eli refleksikaaren pääte-elimeen kohdistuvia leikkauksia. Ensimmäiset aivojen kirurgiset toimenpiteet, joiden tarkoituksena oli vaikuttaa psykooseihin, teki sveitsiläinen Gottlieb Burckhardt (k. 1907) vuosina 1890–1891. Hänen tavoitteenaan oli tehdä vaarallisiksi osoittautuneet sairaat toimenpiteen avulla vaarattomiksi.

Burckhardtin teorian perusteena olivat ne tutkimukset, joita sisätautilääkäri ja psykiatri Eduard Hitzig (1838–1907) ja fysiologi Gustav Theodor Fritsch (1838–1891) olivat tehneet 1870-luvun alkutaitteessa aivojen kuorikerroksen motoristen alueiden selvittämiseksi. Kliinisten kokemusten ja eläinkokeiden perusteella tiedettiin, että aivojen otsalohkojen tuhoutumisen seurauksena potilaat ja koe-eläimet tulivat käytökseltään selvästi rauhallisemmiksi. Lisäksi Burckhardt yritti saada myös potilaiden kuuloharhat loppumaan otsalohkoihin kohdistuvilla toimenpiteillään. Hän saikin aikaan tuloksia poistamalla tiettyjä alueita aivojen otsalohkojen kuorikerroksesta eli harmaasta kudoksesta. Burckhardtin käyttämä menetelmä tunnetaan nimellä topektomia.

Virolainen kirurgi Ludvig Puusepp (1875–1942) lähti aivoleikkauksissaan toisille linjoille. Vuosien 1906 ja 1910 välillä hän suoritti Pietarissa mielisairaille ensimmäiset kolme leikkausta, joissa hän katkaisi 3 cm:n syvyyteen asti ns. assosiaatiosäikeet aivojen otsa- ja päälakilohkojen välillä. Hän julkaisi tuloksensa kuitenkin vasta vuonna 1937. Hänen toimenpiteensä kohdistui aivojen valkoiseen kudokseen. Sen vuoksi hänen menetelmäänsä sanotaan leukotomiaksi. Siten hän oli lobotomiaksi myöhemmin nimitetyn menetelmän ensimmäinen kehittäjä.

Puusepp oli neurokirurgian professori Pietarissa vuosina 1910–1920 ja Tarton yliopistossa vuosina 1920–1942. Puusepp on tehnyt lobotomioita tai vastaavia leikkauksia myös Tartossa ja hänen hoidossaan oli useita ulkomaalaisia. Salme Setälän kirjan "Kirjoitan pojalleni" mukaan hänellä oli eräitä potilaita Suomestakin ainakin vuonna 1932.

John Farquhar Fulton esitteli Lontoossa vuonna 1935 järjestetyssä kansainvälisessä neurologikongressissa eläinkokeita, joissa hän oli työtoveriensa kanssa havainnut simpanssien käyttäytymisen muuttuneen selvästi rauhallisemmaksi, kun niiden aivoista oli poistettu otsalohkot. Toisaalta David Ferrier oli osoittanut, että otsalohkojen poistaminen vaikutti tylsistyttävästi koe-eläimiin.

Lontoon kongressissa vuonna 1935 oli osanottajana myös lissabonilainen fysiologi António Caetano de Abreu Freire Egas Moniz (1874–1955). Hän oli aikaisemmin keksinyt mm. aivoangiografian, aivojen kuvantamisen röntgensäteillä valtimoon ruiskutettavaa varjoainetta käyttäen.

Egas Moniz alkoi toteuttaa ns. prefrontaalisia leukotomioita yhdessä neurokirurgi Almeida Liman kanssa vuonna 1935. He julkistivat tuloksiaan ensimmäisen kerran vuonna 1936. Egas Moniz sai Nobelin fysiologian ja lääketieteen palkinnon vuonna 1949 (yhdessä sveitsiläisen neurofysiologin Walter Rudolf Hessin kanssa). Egas Moniz päätteli, että psykoosipotilailla oli otsalohkojen valkeassa aineessa jokin poikkeavuus, vaurio, joka esti normaalin tunteiden vaihtelun, minkä seurauksena jokin haitallinen tunnetila jäi vallitsevaksi. Vauriokohdan tuhoaminen poistaisi haitan ja vapauttaisi terveet tunnetilat.

Egas Moniz kuvasikin suotuisia tuloksia suunnittelemallaan hoitomenetelmällä. Maailmanlaajuiseksi hoitomuodoksi tämäntyyppinen aivoratakirurgia tuli kuitenkin vasta sen jälkeen, kun Yhdysvalloissa neuropatologi Walter Freeman ja neurokirurgi James K. Watts selostivat vuonna 1942 lobotomian nimellä tunnetun standardimenetelmän leikkauksen suorittamiseksi. Lobotomiasta kehitettiin lukuisia eri muunnelmia. Lobotomian suosioon mielisairauksien hoidossa vaikutti ratkaisevasti muiden hoitokeinojen tehottomuus. Nykyaikaiset psykoosien hoitoon soveltuvat lääkkeet saatiin käyttöön vasta 1950-luvun alkuvuosina.

Lobotomian käyttö on herättänyt paljon vastustusta eettisten ongelmien, kyseenalaisten tulosten ja todettujen haittavaikutusten vuoksi. Menetelmästä on luovuttu lähes kokonaan 1970-luvun alkutaitteessa, mutta sen sijasta on yhä käytetty vastaavantyyppisiä, mutta tarkemmin valikoituja psykokirurgisia menetelmiä. Cingulotomiassa katkaistaan stereotaktisen menetelmän avulla limbisen järjestelmän ratayhteyksiä gyrus cingulumin etuosassa, subkaudaalisessa traktotomiassa otsalohkon alaosissa ja anteriorisessa kapsulotomiassa capsula internan etuhaarassa.

Autonomiseen hermostoon kohdistuvat leikkaukset (lisätty tammikuussa 2001)

Useat psykosomaattiset oireet ja psykosomaattisina pidetyt sairaudet syntyvät autonomisen hermoston välittäminä. Autonominen hermosto muodostuu kahdesta eri järjestelmästä, sympaattisesta ja parasympaattisesta, joiden vaikutukset ovat monissa toiminnoissa vastakkaiset.

Ranskalainen René Leriche (1879–1955) esitti vuonna 1916 ajatuksen, että useat kiputilat johtuvat valtimoiden mukana kulkevien sympaticushermojen tulehduksesta. Hän ryhtyi vuonna 1917 suorittamaan sympaticushermon haarojen katkaisemista ja myöhemmin vuonna 1933 lantio-osan kokonaisten sympaticusganglioden poistoja alaraajojen valtimoverenkierron lisäämiseksi.

Sympaticuskirurgialla hoidettavia tauteja ovat olleet Raynaudin tauti, Thrombangitis obliterans, raajojen kiputilat, liikahikoilu, verenpainetauti, sisäelinten kiputilat sekä suoliston motoriikan häiriöt (mm. Hirschsprungin tauti). Nykyajan uusia leikkaushoidon aiheita ovat mm. punastuminen ja sydämentykytys. Sympaticushermojen kirurgisen katkaisun sijasta käytetään nykyään mahdollisuuksien mukaan platinaklipseillä musertamista.

Parasympaattinen kirurgia on kohdistunut erityisesti ruoansulatuselimiin. Yhdysvaltalainen kirurgi Lester Reynold Dragstedt (1893–1975) alkoi suorittaa vuonna 1943 vagushermon katkaisuja pallean yläpuolella pohjukaissuolihaavan hoitamiseksi. Myöhemmin hän toteutti katkaisun vatsaontelon kautta ja yhdisti toimenpiteeseen pyloroplastian mahalaukun tyhjentymisen helpottamiseksi. Leikkaus oli aikoinaan varsin suosittu, mutta siitä on luovuttu lähes kokonaan. Saksalainen Fritz Holle (1914–) otti vuonna 1960 käyttöön ns. selektiivisen proksimaalisen vagotomian, jossa suoritettiin vain tiettyjen mahaan tulevien vagushaarojen katkaisu pallean alapuolella.

Loppusanat

Refleksiteorian mukainen kirurginen hoito on esimerkki siitä, kuinka myös objektiivisuuteen pyrkivässä lääketieteessä todistamattomat teoriat saattavat aiheuttaa muoti-ilmiöitä. Hermostollisten häiriöiden hoitoina tapahtuneet sukurauhasten poistot, klitoriksen typistäminen ja nenäleikkaukset ovat esimerkkejä lääketieteen harharetkistä. Aivoihin kohdistuvilla leikkauksilla on todellisia vaikutuksia psyykkisiin toimintoihin, mutta niiden hyödyt ovat varsin kyseenalaisia niiden aiheuttamiin haittoihin verrattuna. Lobotomian nopea yleistyminen on osoitus suurten toiveiden vaikutuksista tulosten arviointiin. Myös Nobelin fysiologian ja lääketieteen palkinnosta päättävien, joita on pidettävä tieteen objektiivisuuden edustajina, voidaan sanoa osuneen harhaan, kun palkinto vuonna 1949 myönnettiin Egas Monizille lobotomian kehittämisestä.

Kirjoitus on valmistunut huhtikuussa 2000. August Heisleria koskeva kohta lisätty lokakuussa 2003.

Kirjallisuutta:

Hoff, H. (Herausgegeber): Therapeutische Fortschritte in der Neurologie und Psychiatrie. Wien 1960

Hyyppä, M. T. ja Kronholm, E.: Aivoituksia. Aivotutkimuksen aatehistoriaa. Otava. Keuruu 1988

Setälä, S.: Kirjoitan pojalleni. WSOY. Porvoo 1971

Sjögren, L.: Sigmud Freud. Elämä ja teokset. WSOY. Juva 1991

Vataja, R.: Lobotomia. Suomen Lääkärilehti 1995: 11: 1328–1331

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON