Arno Forsius

Ptomaiinit eli ruumismyrkyt

Ptomaiinit (kreik. ptoma, kuollut ruumis, raato) eli ruumismyrkyt kohosivat 1800-luvun lopulla suuren huomion kohteeksi. Asian esille tulo liittyi myrkytysten mahdollisesti aiheuttamiin kuolinsyihin ja askarrutti varsinkin oikeuslääketieteen tutkijoita. Patologien tutkittavaksi tuli toistuvasti kuolemantapauksia, joiden tapahtumatiedot viittasivat vahvasti ravinnon mukana saatuihin myrkkyihin, mutta joissa ei ollut kuitenkaan löydettävissä mitään tunnettuja myrkkyjä.

Ranskalainen kemisti Louis Pasteur (1822–1895) oli osoittanut 1850-luvun lopulla, että ravintoaineiden pilaantuminen tapahtui mikrobien aiheuttaman hajoamisen seurauksena. Samalla tavalla pääteltiin myös ihmisen ruumiin mätänevän ja maatuvan kuoleman tapahduttua. Italian Bolognassa toiminut Francesco Selmi (1817–1881) arveli vuonna 1870, että bakteerien aiheuttaman hajoamisen ja mätänemisen johdosta eläinkunnasta saadusta ravinnosta syntyi emäksisiä valkuaisaineita, jotka olivat myrkyllisyytensä vuoksi verrattavissa kasveista eristettyihin myrkyllisiin kasvialkaloideihin.

Selmi uskoi saaneensa tutkimuksissaan todisteita näistä eläinperäisistä myrkyistä ja antoi niille nimen ptomaiinit. Ranskassa Gautier tutki vuonna 1872 ptomaiineja ja hänellä olikin suuri merkitys asian tunnetuksi tulemisen kannalta. Hän otti käyttöön myös nimityksen "leukomaiinit", joilla hän tarkoitti aineenvaihdunnan seurauksena elävässä ruumiissa valkuaisaineiden hajotessa syntyviä myrkkyjä.

Vaughan määritteli ptomaiinit kemialliselta luonteeltaan emäksisiksi orgaanisiksi yhdisteiksi, joita muodostui bakteerien vaikuttaessa typpipitoiseen aineeseen. Ptomaiineina pidetyt aineet reagoivat joidenkin aineiden kanssa samalla tavalla kuin kasvialkaloidit ja niitä nimitettiin joskus eläinalkaloideiksi, vaikka niitä saattoi muodostua myös kasvien valkuaisaineesta.

Ptomaiinit erosivat selvästi bakteerien tuottamista toksiineista, sillä ne eivät olleet tietyille bakteereille ominaisia myrkkyjä. Ptomaiinit olivat nimittäin valkuaisaineiden hajoamistuotteita, joita saivat aikaan kaikki valkuaisainetta hajottavat bakteerit, kun ne kasvoivat sopivalla kasvualustalla ja sopivissa olosuhteissa. Ptomaiineja saattoivat muodostaa bakteerit, joilla ei ollut tautia aiheuttavaa ominaisuutta, ja toisaalta vakavia tauteja aiheuttavat bakteerit, jotka eivät vaikuttaneet valkuaisaineeseen, tuottivat vähän tai ei lainkaan ptomaiineja.

Ptomaiineina pidetyt aineet olivat kemiallisesti varsin erilaisia. Ne myös luokiteltiin epätieteellisellä tavalla, jota kemistit eivät hyväksyneet. Mädäntyvästä lihasta löydettiin di- ja tri-metyyliammonium-emäksiä, mm. gadiniinia C7H17NO2, kadaveriinia C5H14N2, neuriinia C5H13NO ja putreskiinia C4H12N2. Eräät ptomaiinit olivat kyllä fysiologisesti vaikuttavia ja jopa myrkyllisiä kudoksiin ruiskutettuina, mutta suun kautta annettuina mitkään niistä eivät aiheuttaneet pahoinvointia, oksennusta, vatsakouristuksia, ripulia tai muita sairauden oireita.

Ptomaiineja pidettiin kuitenkin yleisesti eräiden ruokamyrkytysten syynä. Niitä epäiltiin ilmaantuneen nimenomaan lihaa tai muita eläinperäisiä tuotteita sisältäneistä purkkisäilykkeistä, joissa bakteerien kasvun ei periaatteessa pitänyt olla mahdollista kuumentamisesta johtuen. Toisaalta myrkytyksiä ei esiintynyt ruokatarvikkeissa, joissa oli vain vähän typpeä sisältäviä aineita. Sellaisten taudinoireiden syyksi, joita aikaisemmin pidettiin ptomaiineista johtuvina, paljastui myöhemmin joukko erilaisia ripulitauteja aiheuttavia bakteereja. Kaikesta päätellen osa tapauksista johtui botulinum-toksiinista eli botuliinista, jota muodostavan Clostridium botulinum -bakteerin belgialainen Emilie Pierre Marie van Ermengem (1874–1965) löysi vuonna 1895.

Ptomaiinien aiheuttama kohu hälveni 1800-luvun lopputaitteessa. Savage totesi, että käsitys ptomaiinien aiheuttamasta myrkytyksestä oli selvästi virheellinen. Samoin Vaughan sanoi, ettei pitäisi puhua lainkaan ptomaiinimyrkytyksestä.

Novy totesi, että suosittu ptomaiinimyrkytys oli jäänne ajalta, jolloin uskottiin, että bakteerit aiheuttivat haitalliset vaikutukset johtuivat proteiinien hajotessa muodostuvista emäksisistä tai alkaloideja muistuttavista aineista eikä toksiineista. E. O. Jordanin mielestä ptomaiinimyrkytyksestä puhuminen oli vain eräs keino kätkeä tietämättömyyttä. Chapin totesi lopuksi, että ptomaiinimyrkytys oli parasta unohtaa kokonaan.

Suomessa Theodor Wilhelm Löfström (1859–1907), joka julkaisi vuonna 1901 teoksen "Oikeuslääketieteellinen käsikirja Suomen lääkäreille", kirjoitti Duodecimissa vuonna 1888 (Vol. 4, s. 231) katsauksen "Ptomaiineista".

Kirjoitus on valmistunut elokuussa 2003.

Kirjallisuutta:

Bynum, W. F. and Porter, R. (editors): Companion Encyclopedia of the History of Medicine. Volume 2. Routledge. Reprinted in Great Britain 1994. First published 1993.

Maxcy, K. F.: Rosenau Preventive Medicine and Hygiene. Seventh Edition. USA 1951.

Müller, R.: Hygiene. Luft, Boden, Wasser, Nahrung, Kleidung, Körperpflege, Wohnung, Gewerbe, Eugenik. Vierte, verbesserte Auflage, Urban & Schwarzenberg, Berlin – München 1949.

[The] Encyclopaedia Britannica, Eleventh Edition, Vol 18, 1911.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON