Arno Forsius

Punatauti eli shigelloosi

Kirjoittajan huomautus: Tämä kirjoitus on laadittu historiallisena katsauksena. Siinä mainitut tutkimukset ja hoitomenetelmät ovat esimerkkejä vallinneesta käytännöstä, eikä niitä saa toteuttaa omaehtoisesti ilman laillistetun ammatinharjoittajan potilaskohtaiseen harkintaan perustuvaa määräystä ja ohjetta.

Punataudin historiaa

Punataudin kreikankielinen nimi dysenteria, joka tarkoittaa sananmukaisesti suolistohäiriötä, on peräisin Hippokrateen ajalta 400-luvulta eKr. Tämä bakteerin aiheuttama punatauti (ruots. rödsot, saks. Rotlauf, myös Ruhr) on saanut nimensä verensekaisesta ripulista. Tässä yhteydessä on aiheellista muistaa, että myös ameba-alkueläimen aiheuttamaa suolistotautia eli amebadysenteriaa sanotaan usein punataudiksi. Eläimillä esiintyvä punatauti on saanut nimensä virtsassa esiintyvästä verestä, joka johtuu punkkien levittämän Babesia -nimisen alkueläimen aiheuttamasta taudista eli piroplasmoosista.

Bakteerin aiheuttama punatauti on tunnettu jo tuhansien vuosien ajan. Kreikkalainen Herodotos (n. 484– n. 425 eKr.) kertoi, että Persian kuninkaan Kserkseen sotajoukot menettivät vuonna 480 eKr. Salamiin taistelussa 500 000 miestä vatsatauteihin, joista tärkein oli punatauti. Punatauti onkin ollut kautta historian erityisesti sotajoukkojen tauti oloissa, joissa hygienian ylläpitäminen on vaikeaa tai mahdotonta. Usein tauti on päässyt leviämään myös siviiliväestön keskuuteen.

Punatautia oli Suomessa 1750-luvulla satunnaisina epidemioina. Sittemmin punatauti oli Suomessa myös siviiliväestön keskuudessa yleinen kulkutauti 1770-luvulta lähtien melkein sadan vuoden ajan. Suurina epidemioina sitä esiintyi erityisesti sotavuosina tai muuten poikkeuksellisina aikoina. Punatauti aiheutti usein jopa enemmän kuolemantapauksia kuin pelätty isorokko.

Koska taudin epäiltiin johtuvan vatsan kylmettymisestä, antoi Collegium medicum vuonna 1754 kuuluttaa maaherrojen välityksellä kansalle, että ihmisten oli käytettävä punataudin ehkäisemiseksi vatsansa suojana irtonaista, selän puolelta kiinnitettävää nahkaa. Sen tartuntaa lisäävinä seikkoina elonkorjuuaikana ja mätäkuussa pidettiin sitä, jos kuumien päivien jälkeen viilentyneinä iltoina asettui kuumissaan makaamaan kylmälle tai kasteesta kostealle maalle, tai joi kylmää vettä tai hapanta kaljaa. Vielä vuonna 1837 Elias Lönnrot (1802–1884) sanoi, että punatauti "saapi epätasaisesta elämästä tahi muusta huolettomuudesta lämpiminä kesinä ja syyspuolella, warsinki iltawilusta lämpimäin päiwäin perästä, ensimäisen alkunsa ja lewenee siitä pian kulkutaudiksi."

Punataudin tarttuvuus oli tunnettua 1800-luvun alkupuolella. Punataudin leviämistä helpottivat heikosti hoidetut tai puuttuvat käymälät, heikosti suojatut vesilähteet sekä puutteelliset peseytymismahdollisuudet. Myös kärpäset ovat toimineet taudin levittäjinä käymälöistä ja tunkioilta ruokatarpeisiin. Chr. Fr. Paullinus (1643–1712) on kuvannut jo vuonna 1707 kärpästen aiheuttaman punataudin.

Punataudille oli tyypillistä, että epidemiat ilmaantuivat loppukesällä tai syksyllä, usein monena perättäisenä vuonna. Siihen vaikutti mm. se, että punatautia vastaan ei kehittynyt pitkäaikaista immuniteettia. Siitä syystä punatauti oli myös aikuisväestöä rasittava kulkutauti, joka vaikutti väestökehitystä hidastavasti, vähentämällä avioliittoisuutta ja syntyneisyyttä. Kuolleisuus tautiin oli suurinta lapsilla ja vanhuksilla.

Omien tutkimusteni mukaan esim. Hollolassa vuotuinen kuolleisuus punatautiin oli 1700-luvun loppupuolella keskimäärin noin 2 o/oo. Epidemiavuosina lukema oli usein 10–15 o/oo:n tasolla. Suomen sodan jälkeen vuonna 1809 tautia oli erityisen runsaasti ja kuolleisuus siihen oli lähes 25 o/oo. Taudin runsautta kuvaa mm. se, että vuonna 1852 Hämeenlinnan piirilääkärin toiminta-alueella oli siihen sairastuneita 12 574, joista kuoli 1866 eli 14,8 %.

Vuoden 1852 punatautiepidemian aikana lääkintätoimen pääjohtaja kehotti piirilääkäreitä lähettämään havaintoihin perustuvan täydellisen kuvauksen punataudista ja kaikista sen esiintymiseen liittyvistä seikoista. Hän vetosi siihen, että punatauti oli ensimmäisellä tilalla maamme kulkutautien joukossa, ei ainoastaan tiheiden esiintymisten vuoksi vaan myös aiheuttamiensa tuhojen vuoksi. Pääjohtajan tarkoituksena oli saattaa yhteenveto saamistaan selvityksistä julkisuuteen.

Punataudin vaarallisuus vaihteli ajoittain huomattavasti, luultavasti sittemmin todetuista eri bakteerityypeistä johtuen. 1860-luvulta alkaen punatauti muuttui nopeasti aikaisempaa lievemmäksi ja epidemioitakin oli harvemmin. Vuotuinen kuolleisuus laski selvästi ja se oli enää vain 0,5 o/oo tasolla. Epidemioiden harvenemiseen lienee vaikuttanut asunto- ja käymälähygienian parantuminen. Nälkävuoden 1868 aikana punatautia oli taas liikkeellä tavallista enemmän.

Suomessa Anders Cajander (1814–1856) kirjoitti vuonna 1840 tutkimuksen dysenteriasta ja Fredrik Elifas Hellström (1859–1901) laati vuonna 1900 selvityksen dysenterian esiintymisestä Suomessa vuosina 1883–1897. Viime mainitun mukaan tautia esiintyi useimmin heinäkuusta marraskuuhun kestävällä kaudella ja vuotuinen kuolleisuus vaihteli välillä 82,7–504,6 henkeä 100 000 asukasta kohden eli 0,8–5,0 o/oo.

Hyvinvoinnin lisääntyminen ja hygieenisten olojen paraneminen saivat aikaan sen, että punatauti väheni Euroopasta 1900-luvun puolella, mutta se on edelleen ollut suurta tuhoa aiheuttava kulkutauti trooppisissa ja matalan elintason maissa. Sotien aikana punatautiepidemioita esiintyi kuitenkin myös Euroopassa.

Saksalaisten sotajoukkojen keskuudessa oli ensimmäisessä maailmansodassa vuosina 1914–1918 punatautia yli 150 000 tapausta ja tautiin kuoli yli 8500 sotilasta. Kuolleisuus tautiin oli siis 5,6 %. Samassa sodassa Gallipolin niemimaalla Bosporin salmen Euroopan puoleisella rannikolla (Turkissa) oli 120 000 sairaustapausta, joista valtaosa oli punataudin aiheuttamia. Toisessa maailmansodassa oli muutamalla rintamanosalla noin 31 % sairaalahoitoon joutuneista sotilaista nimenomaan punatautia sairastavia. Punatauti on ollut vitsauksen myös sotavankien keskuudessa ja keskitysleireillä.

Suomessa useat joukko-osastot olivat kansalaissodan-vapaussodan aikana taistelukyvyttömiä punataudin takia. Tautia oli ajoittain runsaasti myös punaisten vankileireillä vuonna 1918. Samoin tauti levisi vuonna 1944 jatkosodan loppuvaiheessa Karjalan kannaksella sotaväen ja siviiliväestön keskuuteen. Silloin tautiin sairastuneita arvioitiin olleen kaikkiaan noin 150 000. Tauti oli onneksi suhteellisen lievää ja siihen kuoli alle sata henkeä.

Punatauti ei ole tuntematon Suomessa tälläkään hetkellä. Tapaukset ovat kuitenkin kaikki ulkomaan matkoilla saatuja. Niitä on ollut vuosittain 150–350 tapausta. Nykyisissä oloissa taudilla ei ole meillä edellytyksiä muodostua epidemiaksi. Lähitartunnat ihmisestä toiseen ovat kuitenkin mahdollisia, ellei hygieniasta pidetä huolta.

Punatauti on edelleen vakava uhka maissa, joissa terveysolojen valvonta ja tekniset menetelmät ovat haavoittuvia. Esimerkkinä siitä on etelä-Venäjällä marraskuussa 2002 puhjennut epidemia, johon sairastui viimeisten tietojen mukaan noin 2000 ihmistä erään meijerilaitoksen tuotantoalueella kontrollijärjestelmien pettämisen vuoksi. Kuolemantapauksista ei ole kerrottu sanomalehdissä. Ne ovat nykyään harvinaisia, jos asianmukaista hoitoa on saatavissa.

Punataudin taudinkuva ja aiheuttaja

Punataudin taudinkuvan esitti ensimmäisenä kliinikkona 1670-luvulla englantilainen Thomas Sydenham (1624–1689). Tautia levittävät sairaat ulosteittensa välityksellä, mutta myös toipilaat ja oireettomat terveet voivat toimia tartunnankantajina. Tartunta saadaan lähes yksinomaan taudinaiheuttajia sisältäneiden ulosteiden saastuttaman ravinnon ja juoman mukana, mutta se voi levitä myös kosketustartunnan välityksellä. Tauti ei tiettävästi aiheuta sairautta eläimillä, eräitä apinalajeja lukuun ottamatta.

Taudinkuva voi vaihdella lievästä rajuun ja esiintyä joskus pitkäaikaisenakin. Itämisaika on 12 tunnista yhteen viikkoon, tavallisesti alle 4 päivää. Aluksi ilmaantuu vatsakouristuksia, erityisesti suoliston loppupään ja paksusuolen tulehtuessa, sekä ripulia. Oireet tihenevät ja pahenevat nopeasti, vatsa tyhjenee 5–10 kertaa päivässä, ja pahimmillaan on jatkuvaa ja kivuliasta ulostuspakkoa. Alkuripulin jälkeen peräaukosta erittyy ulosteen mukana limaa, märkää ja verta. Veren määrästä riippuen ulosteet ovat punertavia tai selvästi verisiä. Kuumetta on yleensä kohtalaisesti ja myrkytystilassa ilmenee sairaudentunnetta, päänsärkyä, oksennuksia, väsymystä ja voimattomuutta. Pahoissa tapauksissa taudilla on koleramainen taudinkuva, johon liittyy runsasta nesteenmenetystä oksennusten ja ripulin johdosta. Vakaviin punatautitapauksiin liittyi usein monia lisätauteja.

Veristä ripulia voi esiintyä muissakin taudeissa, kuten amebadysenteriassa ja EHEC-taudissa eli enterohemorrhagisen Escherichia colin aiheuttamassa taudissa. Sen lisäksi myös pilkkukuumeen (Typhus exanthematicus) loppuvaiheessa esiintyy usein veristä ripulia, minkä vuoksi tauti on aikoinaan sekoitettu usein punatautiin.

Osassa punatautitapauksia, samoin kuin eräissä muissakin suoliston bakteeritaudeissa, kehittyy ns. Reiterin tauti eli reaktiivinen artriitti. Sille ovat herkkiä HLA B 27 -kudostyypin yksilöt. Reiterin taudissa ovat oireina niveltulehdus, virtsaputkentulehdus, silmien sidekalvon tulehdus ja ihottuma. Jälkitautina voi olla myös kyhmyruusu ja myöhäisoireena selkärankareuma. Suomessa oli satoja Reiterin taudin tapauksia vuoden 1944 punatautiepidemian yhteydessä.

Kuolleisuus punatautiin on vaihdellut paljon eri epidemioissa. El Torin epidemiassa vuonna 1912 se oli 70 % ja Chicagossa vuonna 1932 se oli lasten keskuudessa 17 %. Toisen maailmansodan aikana länsi-Afrikassa tautiin kuoli 2,7 % sairastuneista. Sulfalääkkeiden käyttöön ottamisen jälkeen kuolleisuutta ei ole ollut kuin satunnaisesti, kuten esim. Normandiassa vuonna 1944 maihin nousseiden liittoutuneiden joukkojen keskuudessa.

Dysenterian aiheuttajaksi todettiin bakteeri aivan 1800-luvun lopulla. Sen löysi vuonna 1898 japanilainen Kiyoshi Shiga (1870–1957) sekä vuonna 1900 saksalainen Walter Kruse (1864–1943) ja yhdysvaltalainen Simon Flexner (1863–1946). Bakteeri sai aluksi nimen Bacillus dysenteriae, mutta sitten sen nimeksi tuli ensimmäisen keksijänsä mukaan Shigella dysenteriae. Shigella-bakteerista tunnetaan useita eri tyyppejä, joista tärkeimmät ovat dysenteriae (A), flexneri (B), boydii (C) ja sonnei (D). Bakteerit kehittävät toksiineja, jotka vaikuttavat suolistoon ja keskushermostoon. Vakavimmat tapaukset aiheuttaa tyyppi A. Taudin toteamiseen käytetään ulosteen bakteeriviljelyä. Aikaisemmin tarkoitukseen on käytetty myös seerumista tehtyä Gruber-Widalin koetta.

Punataudin aiheuttajien etsimisen yhteydessä Celli löysi jo vuonna 1895 coli-bakteerin, joka aiheutti punataudin kaltaisen taudinkuvan. Tämä oli ensimmäinen tieto ns. EHEC-bakteerista eli enterohemorrhagisesta Escherichia coli -bakteerista. Se aiheuttaa etenkin lapsilla vakavan sairauden, jonka oireita ovat voimakas veriripuli, punasolujen hajoaminen ja siihen liittyvä munuaisvaurio sekä verihiutaleiden kato. EHEC-bakteeri erittää samankaltaista toksiinia kuin Shigella-bakteerit ja toksiinin muodostamiskyky saattaa perustua näiden bakteerien yhteisen tai hyvin samankaltaisen bakteriofagin välittämästä geenivaikutuksesta.

Punatautia vastaan on yritetty kehittää rokotteita, mm. Gautier vuonna 1924 ja Iguchi vuonna 1932, mutta niiden teho ei ole ollut kovin hyvä. Myöhemmin heikennetyillä taudinaiheuttajilla valmistetut rokotteet ovat olleet lupaavampia. Käyttökelpoista rokotetta ei ole vielä saatavissa.

Punataudin hoito oli aikaisemmin oireenmukaista, suolikouristusten lievittämistä lääkkeillä ja nesteen annosta huolehtimista. Taudin hoitoon voitiin käyttää 1930-luvun puolivälistä alkaen sulfavalmisteita. Niistä 1940-luvulla kehitetyt, suolistossa hitaasti liukenevat valmisteet (mm. sulfaguanidin, succinylsulfathiazol ja ftalylsulfatiazin) olivat hyvin tehokkaita ja sen seurauksena kuolleisuus tautiin väheni ratkaisevasti. Sittemmin on käytetty myös tetrasykliinejä, sulfa-trimetopriimia sekä ampisilliiniä ja muita penisilliinin johdannaisia, mutta niitä kohtaan on kehittynyt yleisesti vastustuskykyä. Nykyään tehokkaimpia lääkkeitä ovat fluorokinoliinit (mm. siprofloksasiini, norfloksasiini ja ofloksasiini).

Punataudin ehkäisemissä tärkeintä on tarkka käymälähygienia, käsien pesusta huolehtiminen ja kärpästen hävittäminen. Ulosteet on desinfioitava ja samoin vuodevaatteet. Käyttövesi on keitettävä tai kloorattava ja maito pastöroitava.

Julkaistu aikaisemmin lyhyempänä: Suomen Lääkärilehti 1995: 27: 2874. Tarkistettu ja lisätty marraskuussa 2002.

Kirjallisuutta:

von Bonsdorff, B.: The History of Medicine in Finland 1828–1918. The History of Learning and Science in Finland 1828–1918. Helsinki 1975

Bunym, W. F. and Porter, R. (editors): Companion Encyclopedia of the History of Medicine 1–2. Routledge, London and New York. First published 1993. Reprinted Great Britain 1994

Cecil, R. L. (ed.): A Texbook of Medicine. Seventh Edition, Illustrated. W. B. Saunders Company. Philadelphia 1949.

Forsius, A.: Sosiaali- ja terveydenhuollon kehitys Hollolassa ja Lahdessa vuoteen 1865. [Väitöskirja.] Lahden kaupunki. Hämeenlinna 1982.

Maxcy, K. F.: Rosenau Preventive Medicine and Hygiene. Seventh Edition. USA 1951

Müller, R.: Hygiene. Luft, Boden, Wasser, Nahrung, Kleidung, Körperpflege, Wohnung, Gewerbe, Eugenik. Vierte verbesserte Auflage. Nördlingen 1949

Müller, R.: Medizinische Mikrobiologie, Parasiten, Bakterien, Immunität. Vierte, neubearbeitete Auflage, Urban & Schwarzenberg, Berlin–München 1950

Mäkelä, O. ym. (toim.): Lääketieteellinen mikrobiologia. 6. uudistettu painos. Kustannus Oy Duodecim. Jyväskylä 1993

Schott, H.: Die Chronik der Medizin. Chronik. Printed in Belgium 1997 [1. Auflage 1993]

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON