Arno Forsius

Punkit lääketieteen historiassa

Punkit ovat hämähäkkieläinten lahko, johon kuuluu suuri määrä eri lajeja. Monet lajit ovat loisia tai puoliloisia ja ne elävät kasvien tai eläinten nesteistä. Useimmat punkit ovat hyvin pienikokoisia, harvoin yli 2 mm:n mittaisia, ja lähinnä vain puutiaisten alalahkossa on suurempia lajeja, suurimmat niistä noin 30 mm:n mittaisia.

Suuri joukko punkeista on tuhoeläimiä, jotka haittaavat muiden eläinlajien ja kasvien elämää. Lääketieteen kannalta ajatellen eräät punkit aiheuttavat sairauksia, mm. loistauteja ja allergioita, mutta ennen kaikkea useat punkit toimivat tauteja aiheuttavien mikrobien siirtäjinä eli vektoreina sairaista eläimistä ja ihmisistä terveisiin yksilöihin.

Punkkien suuren lajirunsauden ja elintapojen moninaisuuden sekä niiden levittämien sairauksien suuren määrän vuoksi tässä kirjoituksessa käsitellään aihepiiriä vain pääpiirteittäin ja lähinnä ihmisen kannalta.

Punkit taudinaiheuttajina

Punkkien aiheuttamat loissairaudet ovat yleensä ihotauteja, mutta niiden lisäksi tunnetaan joitakin sisäelinten punkkitauteja. Eräiden punkkien eritteet ovat voimakkaasti allergisoivia ja voivat aiheuttaa kiusallisia sairausoireita.

Punkkien merkitys mikrobitautien siirtäjinä eli vektoreina on ollut viime aikoina esillä varsinkin Lymen tautia koskevien kirjoitusten yhteydessä. Puutiainen on väännös sanasta puutäi. Kansa nimittäin uskoi aikaisemmin, että ne olivat puista tarttuvia täitä. Suomen kielessä "täin tarhalla" tarkoitetaan nykyään savipuolta, pyöreinä läiskinä esiintyvää ihon sienitautia. On hyvin mahdollista, että "täin tarhan" nimitys on syntynyt alunperin puutiaisen eli puutäin puremapaikan ympärille kehittyvästä rengasmaisesta erythema migrans -ihottumasta, joka on usein edellä mainitun Lymen taudin ensimmäinen ilmentymä.

Punkkien kyky toimia tartunnan siirtäjinä kohdistuu muutamaan alkueläimeen, tiettyihin bakteereihin, kuten erityisesti Borrelia - spirokeettoihin, ja useihin riketsioihin sekä joihinkin viruksiin.

Punkkeja oli epäilty tautien aiheuttajiksi silloin tällöin parin sadan vuoden aikana. Ranskalainen Dupré oli jo vuonna 1809 arvellut Argas persicus -nimisen punkin olevan syynä persialaisen toisintokuumeen tarttumiseen. Tautia nimitettiin "Mianan punkkikuumeeksi" Mianeh-kaupungin mukaan, joka sijaitsi Persiassa (nyk. Iranin alue) Teheranin ja Täbrisin välillä. David Livingstone kuvasi Afrikassa jo vuonna 1857 taudin "human tick disease", joka tunnetaan nykyään nimellä "endemic relapsing fever".

Punkkien ja tartuntatautien yhteyden todisti vuonna 1889 ensimmäisenä yhdysvaltalainen patologi Theobald Smith (1859–1934) yhdessä Frederick Lucius Kilbornen (1858–1925) kanssa. He nimittäin osoittivat, että Boophilus bovis -nimiset puutiaiset tartuttivat Yhdysvalloissa laitumilla oleviin lehmiin Texas fever -tautia.

Koska sukukypsät naaraspuutiaiset imivät verta vain yhdestä eläimestä, ne eivät voineet siirtää tautia suoraan sairaista eläimistä terveisiin. Smith ja Kilborne selvittivätkin jatkotutkimuksissaan, että taudinaiheuttajat siirtyivät tautia kantavissa naaraspunkeissa niiden jälkeläisiin ja vasta niistä toisiin lehmiin. Smithin ja Kilbornen tutkimukset vuosina 1889–1893 olivat sysäyksenä myös malarian, keltakuumeen ja muiden hyönteisten levittämien tartuntatautien selvittämiselle. Toisaalta on otettava huomioon myös mahdollisuus, että punkit ovat saaneet tautia aiheuttavan mikrobin elimistöönsä jo nymfivaiheensa aikana, kun ne ovat käyneet imemässä verta tautia kantavista eläimistä.

Yhdysvaltalainen E. E. Maxey tutki vuonna 1899 Rocky Mountain spotted fever -nimellä tunnettua tautia, jota esiintyi Yhdysvaltojen Idahossa. Wilson ja Chowning olettivat vuonna 1902, että puutiaiset levittivät tautia ja että tauti oli peräisin jostakin eläimestä. Sen jälkeen Howard T. Ricketts alkoi vuonna 1906 tutkia asiaa tarkemmin. Hän osoitti, että taudinaiheuttaja voitiin löytää puutiaisista ja että se siirtyi myös niiden seuraaviin sukupolviin. Ricketts todisti vuonna 1909, että Dermacentor andersonii -puutiainen toimi taudin siirtäjänä. Taudin aiheuttaja sai sittemmin nimen Rickettsia rickettsi ja koko bakteerisuku nimen rickettsia, suom. riketsia.

Marchoux ja Salimbeni osoittivat vuonna 1903, että Argas-punkit toimivat lintujen spirokeettasairauden siirtäjinä. Samana vuonna osoittivat Joseph Everett Dutton (1877–1905) ja Todd sekä samoin vuonna 1904 Robert Koch ja Milne, että Ornithodorus moubata punkit levittivät Afrikassa esiintyvää endeemistä toisintokuumetta. Sergent ja Foley osoittivat vuonna 1908, että eurooppalainen epideeminen toisintokuume leviää vaatetäiden välityksellä. Vaatetäissä esiintyvät toisintokuumeen aiheuttajat eivät siirry täiden jälkeläisiin lisääntymisen yhteydessä. Koch arveli jo vuonna 1905, että punkit voisivat toimia epideemisen toisintokuumeen siirtäjinä eläimistä ihmiseen, mutta olettamusta ei ole voitu varmistaa.

Tärkeä punkkeihin liittyvä taudinaiheuttajien ryhmä on riketsiat. Jopa ratkaisevasti maailman tapahtumiin menneisyydessä vaikuttanut pilkkukuume eli typhus exanthematicus ei ole kuitenkaan punkkien vaan vaatetäiden levittämä sairaus. Espanjalainen Cortezo arvelikin jo vuonna 1903, että pilkkukuume tarttuisi täiden välityksellä. Tämä pystyttiinkin todistamaan vuonna 1910, jolloin tauti saatiin tarttumaan täiden avulla ja jolloin H. W. Ricketts ja Wilder löysivät täiden suoliston epiteelistä bakteerin kaltaisia muodostumia. von Prowazek vahvisti havainnot vuonna 1915 ja taudin aiheuttajalle annettiin nimi Rickettsia prowazeki. Sen "varastoeläimenä" luonnossa on ainakin pohjoisamerikkalainen siipiorava ja levittäjänä sen täi. Pilkkukuumeen kohdalla ei ole myöskään löydetty todisteita siitä, että punkit voisivat toimia jonkin eläinlajin kautta tartunnan siirtäjinä ja epidemian laukaisijoina.

Punkkien ryhmiä ja lajeja

Naaraspuoliset punkit munivat munia, mutta eräillä punkeilla munista kehittyvät toukat kuoriutuvat jo ennen munimista. Toukista kehittyy täysikasvuisia punkkeja useamman nymfivaiheen kautta, joita on toisilla lajeilla vain yksi, joillakin jopa kahdeksan tai kymmenen. Täysikasvuisilla punkeilla on neljä jalkaparia, mutta nymfeillä niitä vain kolme paria.

Punkit (ja puutiaiset) (Acarina) jaetaan tavallisesti kolmeen lahkoon: I Opilioacariformes (Notostigmatae) eli lukkipunkit, II Parasitiformes (Acarina anactinochaeta) eli kilpipunkit ja III Acariformes (Acarina actinochaeta) eli (aito)punkit. Lajeja niissä on yhteensä ehkä noin 500 000 lajia, joista on luokiteltu noin 35 000.

I: Opilioacariformes (lukkipunkit) luokka on vähälajinen ja käytännössä merkityksetön. Siihen kuuluu vain 1 suku, jossa on 12 lajia

II: Parasitiformes (kilpipunkit) luokka jaetaan kolmeen alalahkoon: A Holothyrina (Tetrastigmata), B Gamasina (Mesostigmata) ja C Ixodina (Metastigmata).

II A: Holothyrina (Tetrastigmata) -alalahkoon kuuluu 3 sukua, joissa on yhteensä 13 lajia. Alalahko on vähälukuinen ja vähämerkityksellinen.

II B: Gamasina (Mesostigmata) alalahkoon kuuluu noin 76 sukua ja noin 5050 lajia. Tähän alalahkoon kuuluvat mm. heimot Parasitidae (kuoriaispunkit), Phytoseiidae (petopunkit) ja Laelapidae (täipunkit).

Laelapidae- eli täipunkkeihin kuuluvat mm. Dermanyssidae -lintupunkit, joista Harpyrynchus tabescentium voi loisia myös ihmisessä. Liponyssus bacoti (trooppinen rottapunkki) saattaa käyttää ravinnokseen myös ihmistä. Sen on arveltu joskus levittävän rottatyyfusta (murine typhus) ja riketsiarokkoa (rickettsialpox) rottiin ja ihmisiin. Se on eräillä rottalajeilla esiintyvän rihmamadon Litomosoides carinii väli-isäntä. Allodermanyssus sanguineus (kotihiiripunkki) loisii rotissa, hiirissä ja joskus ihmisissä. Se on myös riketsiarokon välittäjä. Muut Liponyssus lajit ovat lintujen loisia. Eräissä niistä on tavattu epideemisen aivotulehduksen viruksia. Dermanyssys gallinae on yleinen kanapunkki, joka voi myös olla näiden virusten levittäjä.

II C: Ixodina -alalahko käsittää 3 heimoa, Ixodidae (puutiaiset) ja Nuttalliellidae, jotka ovat ns. kovia puutiaisia, ja Argasidae (nahkapuutiaiset) eli pehmeät puutiaiset. Niissä on yhteensä noin 825 lajia. Tämän alalahkon punkkeja nimitetään tavallisesti puutiaisiksi. Puutiaiset ovat punkeista suurimmat, niiden koko vaihtelee 2-30 mm:iin.

Ixodina -alalahko on monien vakavien tulehdustautien levittäjänä erittäin merkityksellinen lääketieteen ja eläinlääketieteen kannalta. Niiden lajit elävät yleensä niityillä ja metsien aluskasvillisuudessa, Rhipicephalus -lajeista sanguineus kuitenkin koirankopeissa ja koiratarhoissa sekä Argasidae -lajit eläinsuojissa ja eläinten pesissä. Argasidae -heimon punkkien toukat, nymfit ja aikuiset yksilöt imevät verta isäntäeläimistään vain muutaman minuutin ajan kerrallaan, kun taas muiden sukujen yksilöt imevät verta yhtämittaisesti useita päiviä.

Ixodidae-heimo on edellä mainituista tärkein ja maailmanlaajuinen. Siihen kuuluvat mm. Ixodes, Haemaphysalis, Dermacentor, Margaropus, Amblyomma, Hyalomma ja Rhipicephalus -suvut. Suurin osa näistä puutiaisista on suurten villieläinten ja kotieläinten sekä satunnaisesti ihmisten loisia, jotka imevät yleensä verta sekä nuoruusmuotoina että täysikasvuisina.

Tähän heimoon kuuluvilla puutiaisilla munasta kehittyvä toukka on n. 0,5 mm:n mittainen. Se imee verta 2–3 päivän ajan linnuista tai pienistä, keskisuurista ja suurista nisäkkäistä. Isäntäeläimestä irrottautumisen jälkeen toukasta kehittyy noin 1,5–2 mm:n mittainen nymfi, joka hakeutuu seuraavaan isäntäeläimeen, johonkin keskisuureen tai suureen imettäväiseen (esim. ihmiseen). Nymfi imee siitä verta 4–5 päivän ajan ennen irrottautumistaan, minkä jälkeen siitä kehittyy sukukypsä puutiainen, joka hakeutuu uuteen isäntäeläimeen, tavallisesti keskisuureen tai suureen imettäväiseen (esim. ihmiseen). Noin viikon ajan verta imettyään naaraspuutiainen jättää isäntäeläimensä ja munii ennen kuolemaansa suuren määrän munia, joista kehittyy taas sukupolvien kiertoa jatkavia toukkia. Sekä toukat, nymfit että täysikasvuiset puutiaiset voivat saada isäntäelämistä imemänsä veren mukana itseensä taudinaiheuttajia, jotka voivat siirtyä puutiaisen seuraavan vaiheen isäntäeläimeen ja siitä taas puutiaisen seuraaviin verta imeviin kehitysvaiheisiin.

Useiden puutiaisten, kuten Ixodes, Dermacentor, Haemaphysalis, Rhipicephalus ja Boophilus-lajien syljessä on neurotoksista, halvaantumisen aiheuttavaa ainetta. Oireita esiintyy varsinkin, jos samanaikaisesti on puremassa useita puutiaisia, erityisesti täysi-ikäisia naaraita, jotka erittävät paljon sylkeä. Taudinkuvaan kuuluu raajakipuja, hoipertelemista ja toisinaan kuumetta. Kuolemantapauksia on todettu lapsilla, koirilla, karitsoilla, varsoilla ja vasikoilla. Dermacentor anderson -puutiaisen sylkirauhasnesteen ruiskuttaminen hiiriin aiheuttaa niissä halvauksen. Immuuneiksi tulleista koirista saadaan antitoksiiniseerumia. Amblyomma cajennense -puutiaisen purema aiheuttaa kuumeennousua.

Mitä nopeammin puutiaiset poistetaan, sitä pienempi halvaantumisen vaara on. Roomalainen Plinius mainitsi jo noin vuonna 50 jKr, että erään juovikkaan puutiaisen purema saa polvet notkumaan. Kyseessä oli ilmeisesti Haemaphysalis punctata -niminen puutiainen.

Ixodes-lajit ovat maailman eri osissa jossakin määrin toisistaan poikkeavia. Niitä ovat Euroopassa Ixodes ricinus ja reduvius, Venäjällä Ixodes persulcatus, Pohjois-Amerikassa Ixodus dammini, scapularis, dentatus ja neotomae.

Dermacentor andersoni -puutiaista esiintyy Yhdysvalloissa ja Kanadassa Rocky Mountin-vuoristoalueella. Sen ravintokohteita ovat suuret villieläimet ja ihminen. Dermacentor variabilis on amerikkalainen koiranpunkki.

Haemaphysalis leporis-palustris on jänisten puutiainen, mutta se imee verta myös maassa oleilevista linnuista.

Rhipicephalus sanguineus (afrikkalainen koiran puutiainen) on kotien ja koiratarhojen koiranpunkki. Se on yleistynyt myös Suomessa 2000-luvun alkutaitteessa. Tämä punkki lisääntyy  myös kotioloissa. Toukat elävät mm. koirien varpaiden väleissä. Naaraspunkit voivat imeä verta myös ihmisistä, tavallisimmin pienistä lapsista. Punkki saattaa levittää ehrlichioosia sekä eläimiin että ihmisiin. Samaan sukuun kuuluvia ovat Afrikassa lajit appendiculatus, sinus ja evertsi.

Margaropus sukuun kuuluvat Boophilus bovis, annulatus ja decoloratus -lajit ovat karjan punkkeja, jotka levittävät babesioosia eli piroplasmoosia ja ehkä trypanosomiaasia.

Amblyomma sukuun kuuluvat puutiaiset ovat villi- ja kotieläinten punkkeja kaikkialla maailmassa, americanum ja maculatum Pohjois-Amerikassa ja Mexicossa, cajennense Mexicossa, Keski- ja Etelä-Amerikassa sekä Länsi-Intian saaristossa, hebraeum ja variegatum Afrikassa. Maculatum -laji aiheuttaa Yhdysvalloissa kotieläinten korviin hankalia ihohaavoja, jotka altistavat eläimet raatokärpästen toukille. Amblyomma -sukuisten punkkien kehitysvaiheet loisivat villieläimissä ja linnuissa.

Nuttalliellidae -heimo käsittää vain yhden harvinaisen afrikkalaisen lajin.

Argasidae -heimoon kuuluvat punkit ovat ns. pehmeitä puutiaisia, joista osa voi aiheuttaa joissakin tapauksissa sairauksia myös ihmisissä. Tärkeimmät suvut ovat Argas ja Ornithodoros. Argasidae -suvun puutiaiset elävät yleensä eläinten pesissä ja eläinsuojissa.

Herodianos kertoi pelätyistä "Miana-luteista" (Argas persicus) taisteluvälineinä vuonna 198 jKr: "Hatra'n [nyk. Al-Hadr, Araba'n valtio] piiritetyt täyttivät astioita syöpäläisillä, pienillä myrkyllisillä eläimillä, ja ripottelivat ne kaupunginmuurilta hyökkääjien päälle, joissa ne nyt tavoittivat kasvot tai muun ruumiinosan, pureutuivat huomaamatta ihoon ja aiheuttivat vaarallisia haavoja. Silloin Severus [Severus Septimus] päätti vetää pois joukkonsa tyhjin toimin."

Argas columbarum (eli reflexus) -lintupuutiainen voi tarttua kyyhkysten pesimispaikoista ihmiseen ja sen purema voi aiheuttaa punoitusta, pulssin nopeutumista, hengenahdistusta ja oksentamista. Punkin toukat voivat aiheuttaa halvauksia kanoilla, kyyhkysillä ja muilla linnuilla. Plinius nimitti niitä "rhagion-hämähäkeiksi".

Ornithodoros -suvun puutiaiset ovat yleensä lintujen loisia ja niitä voi tulla satunnaisesti myös Suomeen lintujen mukana. Ornithodoros moubata elää alkuasukasmajoissa ja imee verta sekä ihmisistä että kotieläimistä.

III: Acariformes- ([aito]punkit) lahkon lajit jaetaan neljään alalahkoon: A Tarsonemida (Heterostigmata) eli tappipunkit, B Actinecida (Prostigmata) eli samettipunkit, C Acarida (Astigmata) eli kääpiöpunkit ja D Oribatida (Cryptostigmata) eli sammalpunkit.

III A: Tarsonemida (Heterostigmata) eli tappipunkkien alahkossa eräät lajit voivat aiheuttaa allergisia oireita viljaa käsitteleville ihmisille.

III B: Actinecida (Prostigmata) eli samettipunkkkien alalahkoon kuuluu noin 135 sukua ja yhteensä noin 14100 lajia. Osa niistä on taloudellisesti merkityksellisiä.

Trombiculidae -suvun eli pistopunkkien toukat elävät useiden selkärankaisten ja joidenkin selkärangattomien eläinten loisina. Ne levittävät tsutsugamushi-tautia eli pensaikkopilkkukuumetta (engl. scrub typhus), jonka aiheuttajana on Rickettsia tsutsugamushi.

III C: Acarida- (Astigmata) eli kääpiöpunkkien alalahkoon kuuluu noin 65 heimoa ja yhteensä noin 6500 lajia. Tähän alaluokkaan kuuluvat useat loisina esiintyvät punkit.

Mätäpunkkeihin (Acaridae) kuuluva juustopunkki, Tyrolichus casei, on 0,6 mm pitkä, elää vanhassa juustossa murentaen sen jauhoksi. Punkkia käytetään juuston valmistuksessa kirpeän maun aikaansaamiseksi. Tyroglyphoidea-lajit elävät monissa varastoiduissa elintarvikkeissa ja voivat aiheuttaa allergisia oireita.

Glycyphagidae eli kotipunkit ja Pyroglyphidae eli pölypunkit ovat erittäin yleisiä asunnoissa. Pölypunkkeihin kuuluvat mm. allergisia oireita aiheuttavat Dermatophagoides -lajit.

Tarsonemoidea -punkkeihin kuuluu mm. Pediculoides ventricosus, viljakutinapunkki. Punkit ravitsevat itseään viljassa elävillä hyönteisillä ja aiheuttavat viljaa käsittelevissä ihmisissä kovaa kutinaa. Kyseessä on allergia punkkien eritteille ja siihen voi liittyä lievää kuumetta ja valkuaista virtsassa.

Sarcoptidae -heimoon kuuluvat syyhypunkit elävät loisina ihmisillä ja eläimillä, mm. Sarcoptes ja Psoroptes-lajit. Demodicidae-heimoon kuuluvat Demodex folliculorum punkit elävät loisina ihmisillä talirauhasissa ja karvapussesissa.

III D: Oribatida- (Cryptostigmata) eli sammalpunkkien alalahkoon kuuluu noin 145 heimoa ja yhteensä noin 8500 lajia. Ne elävät maaperässä ja ovat tärkeitä humuksen muodostumisen kannalta.

Muutamat Oribatida-alalahkoon kuuluvat lajit toimivat eräiden koti- ja villieläinten lapamatojen kuten esim. lampaan lapamadon Moniezia expansan väli-isäntinä loisen kehitysvaiheiden aikana.

Punkit ja loistaudit

Hyvin monet punkit ovat elämänsä eri kehitysvaiheissa loisia, jotka käyttävät ravinnokseen muiden eläinten eritteitä tai imevät niistä verta. Juuri loisluonteensa vuoksi ne toimivat myös tautien siirtäjinä. Osa niiden tartuttamista taudeista leviää punkin tai sen kehitysvaiheiden pureman seurauksena, osa taas niiden ulosteiden ja muiden eritteiden kautta. Eräät punkit aiheuttavat isäntäeläimessä myös varsinaisen loistaudin.

Harpyrynchus tabescentium -nimisellä lintupunkilla on mielenkiintoinen historia. Jo 1500-luvulta lähtien tunnettiin kuolemaan johtava "täitauti", josta käytettiin aikoinaan nimeä Phthiriasis (kreik. phtheiriasis, täisyys). Sen aiheuttajalla oli nimenä Pediculus tabescentium (lat. pediculus, täi; tabescentium, riuduttava). Taudissa tavattiin ihon alla jopa saksanpähkinän kokoisia kyhmyjä, joista purkautui esiin pieniä ja liikkuvia, täitä muistuttavia eläimiä. Tautia sairastaneet kuvattiin riutuneiksi ihmisiksi ja monen historian kuuluisuuden kerrotaan menehtyneen tautiin. Todellisuudessa ainakin puolet tautia sairastaneista kuitenkin parani. "Täitaudin" kuvasivat saksalainen Alt vuonna 1824 ja hänen maanmiehensä C. H. Fuchs vuonna 1840. Taudin aiheuttajasta ja jopa taudin olemassa olosta kiisteltiin pitkään. Alankomaalainen hyönteistieteilijä A. C. Oudemans selvitti vasta vuonna 1940, että taudin aiheuttaja oli Harpyrynchus tabescentium -nimen saanut lintupunkki, joka tavallisesti elää ja lisääntyy eräiden varpuslintujen pesissä ja nahassa. Tietyissä oloissa punkki aivan ilmeisesti tarttui myös ehkä muuten sairaisiin ja huonokuntoisiin ihmisiin.

Sekä ihmisellä että eläimillä on loisena voimakasta kutinaa aiheuttavia syyhypunkkeja, jotka kuuluvat Acarida alalahkon kääpiöpunkkeihin. Jo Aristoteles (384–322 eKr) tunsi ihmisen syyhypunkin, Sarcoptes scabiei, mutta hän piti sitä täiden nuoruusmuotona. Italialainen Giovanni Cosimo Bonomo (1666–1696) osoitti kyllä vuonna 1687, että syyhypunkki on syyhyn aiheuttaja. Silti oltiin aina 1800-luvun alkupuolelle saakka yleisesti sitä mieltä, että syyhypunkit syntyivät ihmisen ihossa kutisevasta ihottumasta, joka aiheutui veressä esiintyvistä häiriötekijöistä. Wieniläinen ihotautilääkäri Ferdinand von Hebra (1816–1880) osoitti vuonna 1841, saatuaan punkkitartunnan syyhyä sairastaneelta, että punkit olivat syyhytaudin aiheuttajia eikä seurauksia. Kotisivuilla on aiheesta erillinen kirjoitus Syyhy eli scabies.

Monilla eläinlajeilla on omat syyhypunkkinsa. Hevosten, koirien, lampaiden, vuohien ja kameleiden syyhypunkit saattavat toisinaan tarttua myös ihmisiin, mutta tavallisesti ne häviävät parin kolmen viikon kuluessa. Poikkeuksen muodostaa kettujen kapi, jonka aiheuttaja on ketun syyhypunkki Sarcoptes scabiei var. vulpes (latin. vulpes, kettu). Ketun lisäksi sitä esiintyy mm. supikoirissa, ilveksissä, susissa ja koirissa. Se tarttuu kohtalaisen helposti myös ihmiseen, esim. kuolleita, kapisia kettuja käsitellessä, ja voi aiheuttaa pitkäaikaisen ja hankalasti hoidettavan ihottuman. Ketun kapitautia on todettu Suomessa ensimmäisen kerran vuonna 1967.

Eräitä Acaridae -lajeja on löydetty ihmisellä myös ruoansulatuskanavan yläosasta sekä hengitysteistä ja keuhkoista. Weidman totesi jo vuonna 1915 Rhesusapinoilla keuhkoakariasista. H. F. Carter, G. Wedda ja V. St. E. D'Abrera löysivät vuonna 1944 Intiassa voimakkaassa eosinofiliassa punkkeja ihmisen ysköksistä. Eräässä tapauksessa todettiin kaikkia punkin kehitysvaiheita munista lisääntymiskykysiin yksilöihin. Sen perusteella löytäjät otaksuivat, että Tyroglyphus- ja Carpoglyphus- punkit olisivat sopeutuneet elämään hengitysteissä ja että se voisi olla joissakin tapauksissa syynä trooppiselle eosinofilialle (Tropen-Eosinophilie) ja jopa Pseudotuberkuloosille. Soysa on löytänyt vuonna 1949 keuhkopunkkeja eräältä singhaleesisotilaalta vaikeassa astmassa. Tyroglyphidejä on havaittu myös ruoansulatuskanavasta ja virtsateistä, mutta ne ovat ehkä joutuneet näihin paikkoihin ravinnon mukana tai epäpuhtaista katetereista tai suihkunkärjistä.

Demodicidae-suvun (talirauhaspunkit) elävät ihmisen ihossa talirauhasissa ja karvapusseissa (-tupissa). Ihmisellä esiintyy niistä kahta lajia, Demodex folliculorum ja sitä hieman pienempi Demodex brevis. Saksalainen Michael Ettmüller (1644–1683) löysi ensimmäisenä talirauhaspunkin jo 1600-luvun loppupuolella. Talirauhaspunkkien on arveltu olevan joissakin tapauksissa syynä mm. hiustenlähtöön. Koirilla vastaava punkki aiheutta voimakasta syyhyä ja karvanlähtöä.

Ornithodoros (Otiobius) megnini on Yhdysvalloissa, Meksikossa ja Etelä-Amerikassa esiintyvä pehmeä puutiainen, jota voidaan hyvällä syyllä pitää loisena, sillä se saattaa takertua eläinten korviin jopa kuukausien ajaksi..

Punkit ja alkueläintaudit

Suomessa Oskar Vilhelm Löfman (1853–1907) kiinnitti vuonna 1885 huomiota naudoilla verivirtsaisuutta aiheuttavaan kulkutautiin. Romanialainen V. Babés totesi vuonna 1888, että sairauden aiheutti naudan punasoluissa havaittava "diplokokki", jota hän piti bakteerina. Samoihin aikoihin eli vuonna 1889 Theobald Smith (1859–1934) ja Frederick Lucius Kilborne (1858–1925) selvittivät, että tämän Yhdysvalloissa Texas fever -nimellä tunnetun taudin aiheuttaja oli alkueläin Pyrosoma (nyk. Babesia) bigeminum.

Smith ja Kilborne osoittivat myös, että Boophilus bovis -nimiset puutiaiset tartuttivat Texas fever -taudin laitumilla oleviin lehmiin. Koska täysikasvuiset naaraspuutiaiset imivät verta vain yhdestä eläimestä, ne eivät voineet siirtää tautia suoraan sairaista eläimistä terveisiin. Smith ja Kilborne selvittivätkin jatkotutkimuksissaan vuosina 1889–1893, että taudinaiheuttajat siirtyivät tautia kantavista naaraspuutiaisista niiden jälkeläisiin ja vasta niiden kautta toisiin lehmiin. Heidän havaintonsa olivat sysäyksenä myös malarian, keltakuumeen ja muiden hyönteisten levittämien tartuntatautien selvittämiselle.

Texas fever -taudin (eli cattle tick-fever, red water disease tai Babés's disease), tieteelliseltä nimeltään babesiasis (aik. piroplasmosis), aiheuttaa siis Babesia bigeminum (aik. Pyrosoma bigeminum) -niminen alkueläin. Sen muita aiheuttajia ovat Yhdysvalloissa Babesia microtii ja Euroopassa Babesia bovis. Taudin pääasialliset oireet ovat kuumeilu, vaikea anemia ja veren ilmaantuminen virtsaan. Taudin siirtäjänä on edellä mainittu Boophilus bovis -puutiainen, joka kuuluu Margaropus sukuun.

Suomessa piroplasmoosia eli naudan punatautia tutkivat Ali Krogius ja Oskar von Hellens jo vuosina 1894–1896. Elis Richard Hindersson (1877–1945) osoitti vuonna 1909 kokeellisesti, että piroplasmoosi voi siirtyä eläimestä toiseen Ixodes reduvius (eli ricinus) -puutiaisen toimiessa vektorina. Hindersson osoitti myös vuonna 1911, että rokotus piroplasmoosia vastaan on mahdollista.

On olemassa toinenkin punkin levittämä nautakarjan punatauti, laidunkuume, joka on selvästi tavallista punatautia lievempi. Sen aiheuttaja on Babesia divergens. Tautia on Suomessa tutkinut J. Tuomi 1960-luvulla. Myös hevosissa, muuleissa ja aaseissa esiintyy Babesia caballin ja Babesia equinan aiheuttamaa vastaavanlaista tautia.

Afrikassa esiintyy theileriasis -nimistä eläinten alkueläintautia, jonka aiheuttajina ovat Theileria (Gonderia) -lajit. Vakavin näistä taudeista on Theileria parvan aiheuttama "coast fever", jossa karjan kuolleisuus voi olla 90–100 %. "Tropical theileriasis", jonka aiheuttaja on Theileria annulata, on lievempi. Theileriasiksen vektoreina toimivat puutiaiset Rhipicephalus appendiculatus ja simus.

Punkit ja gramnegatiiviset sauvabakteerit

Tularemia eli jänisrutto, jonka aiheuttaa Francisella (aik. Yersinia) tularensis, on merkittävä punkkien tartuttama bakteeritauti. Yhdysvalloissa Parker, Spencer ja Green selvittivät 1920-luvun loppupuolella punkkien osuutta tularemian vektoreina. Taudin siirtäjinä toimivat monet eri puutiaislajit, kuten Ixodes ricinus ja dammini, Dermacentor andersoni ja variabilis, Haemaphysalis-lajit, Rhipicephalus sanguineus ja Amblyomma-lajit. Sen lisäksi eräät kärpäs- ja hyttyslajit toimivat taudin siirtäjinä. Suomessa jänisruton siirtäjänä onkin tavallisimmin hyttynen.

Puutiaiset voivat saada myös salmonellatartunnan ja siirtää sen jälkeläisiinsä. Vektorina voivat toimia lähinnä Dermacentor- ja mahdollisesti Ornithodoros-puutiaiset, jotka levittävät eläimissä tautia aiheuttavaa Salmonella enteritidis -bakteeria. Ihmisten salmonellatautien aiheuttajana puutiaisilla ei ole merkitystä käytännössä.

Punkit ja spirokeetat

Toisintokuume (Febris recurrens, engl. relapsing fever) on Borrelia -sukuisten spirokeettojen aiheuttama sairaus, jossa on noin viikon välein toistuvia kuumevaiheita. Euroopassa sekä muualla lauhkean ja arktisen alueen maissa se esiintyy tavallisesti vaatetäiden levittäminä epidemioina. Sen aiheuttaja on Borrelia recurrentis -spirokeetta. Vaatetäiden levittämä toisintokuume ei kuulu tämän esityksen piiriin.

Subtrooppisissa ja trooppisissa maissa toisintokuume on jatkuvasti esiintyvä endeeminen tartuntatauti, jota levittävät puutiaiset. Edellä on jo kerrottu ranskalaisen Dupré'n vuonna 1809 kuvaamasta persialaisesta toisintokuumeesta ja David Livingstonen vuonna 1857 kuvaamasta afrikkalainen toisintokuumeesta, joita mainitut tutkijat pitivät punkkien aiheuttamina. Livingstonen kuvaama "human tick disease" tunnetaan nykyään nimellä "tick-borne (endemic) relapsing fever". Dutton ja Todd osoittivat Kongossa vuonna 1903, ja vuonna 1904 myös Robert Koch, että "tick-borne relapsing fever" eli endeeminen toisintokuume oli Ornithodoros moubata -puutiaisen levittämä tauti ja että se siirtyi puutiaisissa niiden munien välityksellä ainakin kahteen seuraavaan puutiaissukupolveen. Afrikkalaisen toisintokuumeen aiheuttavalle spirokeetalle on annettu nimeksi Borrelia duttoni.

Toisintokuumetta aiheuttavat myös muut Borrelia-lajit, kuten mm. Borrelia persica, berbera, venezuelensis, turicatae ja hermsii. Sen siirtäjinä toimivat monet pehmeisiin puutiaisiin kuuluvat Ornithodoros -lajit, moubatan lisäksi mm. erratious, papillipes, tholozani, marocanus, venezuelensis, talaje ja turicata.Yhdysvalloissa toisintokuumetta levittävä puutiainen Ornithodoros parkeri asustaa pöllönpesissä ja levittää sitä pöllöihin.

Lymen taudin aiheuttajana on Borrelia burgdorferi ja sen siirtäjinä toimivat useat puutiaiset, mm. Yhdysvalloissa Ixodes dammini ja Suomessa Ixodes ricinus. Lymen tauti (Lyme disease: Lyme on piirikunta Conneticut'issa Yhdysvalloissa) on hitaasti kehittyvä ja pitkäaikainen, hyvin monioireinen sairaus, joka voi hoitamattomana aiheuttaa pysyviä muutoksia lukuisissa elimissä. Taudin ensimmäinen oire on usein punkin pureman ympärille kehittyvä, vähitellen laajeneva ja keskeltä paraneva ihottumarengas. Lymen taudista on kotisivuilla erillinen kirjoitus Puutiaisten levittämä Lymen tauti eli borrelioosi.

Punkit ja riketsiat

Riketsiat (Rickettsiae) jaetaan tavallisesti Rickettsia-, Coxiella- ja Ehrlichia-sukuihin. Riketsiat aiheuttavat ensisijaisesti eläinten sairauksia, joita useat punkkilajit levittävät. Monet riketsioiden aiheuttamat taudit tarttuvat myös ihmisiin, yleensä puutiaisten välityksellä. Eräät riketsiataudit ovat hoitamattomina hengenvaarallisia, mutta antibiootit tehoavat tavallisesti hyvin niiden aiheuttajiin. Kuten aikaisemmin on kerrottu, riketsian aiheuttama epideeminen pilkkukuume (typhus exanthematicus) ei ole punkkien vaan täiden levittämä.

Kalliovuorten kuume eli Rocky Mountain spotted fever (lyh. RMSF, muita nimiä ovat Tick fever, Brazilian spotted fever eli São Paulo fever, Colombian spotted fever) on vakava tartuntatauti, jonka aiheuttaja on Rickettsia rickettsi. Tautia on todettu monissa maailman osissa, mm. Yhdysvalloissa, Kanadassa, Meksikossa, Keski- ja Etelä-Amerikassa sekä Australiassa. Tauti on luonnossa lähinnä eräiden jänislajien tauti ja sitä levittävät useat puutiaiset, kuten Dermacentor andersoni, reticulatus, variabilis ja occidentalis, Rhipicephalus sanguineus, Amblyomma americanum ja cajennense, Haemaphysalis leporis-palustris ja leachi sekä Ornithodoros parkeri ja nicollei.

Välimeren pilkkukuume tunnetaan myös monilla eri nimillä, kuten Mediterranean spotted fever (MSF), fièvre boutoneuse Kenya typhus, South African tick typhus ja Indian tick typhus. Taudin aiheuttaja on Rickettsia conorii ja sen siirtäjänä toimivat Ixodes-lajien puutiaiset koirista ja eräistä jyrsijöistä. Muita riketsioiden aiheuttamia ja paikallisten puutiaisten eri jyrsijälajeista siirtämiä tauteja ovat (North) Queensland tick typhus (aiheuttaja Rickettsia australis), riketsiarokko eli rickettsialpox (aiheuttaja Rickettsia acari) ja North Asian tick-borne rickettsiosis (aiheuttaja Rickettsia sibericus).

Tsutsugamushi-taudin eli pensaikkopilkkukuumeen (engl. scrub typhus) aiheuttaja on Rickettsia tsutsugamushi. Tauti aiheuttaa kahdesta neljään viikkoa kestävän kuumeen sekä vakavia hengitysteiden ja verenkierron oireita. Se on hoitamattomana hengenvaarallinen. Tautia esiintyy Kaakkois-Aasiassa ja sen saaristossa sekä Japanissa. Sen siirtäjinä toimivat Actinecida- eli samettipunkkkien alalahkoon kuuluvat Trombiculidae -suvun eli pistopunkkien toukat, jotka elävät useiden selkärankaisten ja joidenkin selkärangattomien eläinten loisina.

Rickettsia mooseri aiheuttaa joskus ihmisessä taudin, Flea borne murine typhus, jonka levittäjänä on tavallisesti rottakirppu Xenopsylla cheopis mutta joskus myös trooppinen rottapunkki Liponyssus bacoti. Tauti on varsinaisesti hiirten, rottien ja muiden jyrsijöiden sairaus.

Afrikassa ja Madagaskarin saarella esiintyy naudoissa, lampaissa ja vuohissa Rickettsia (tai Cowdria) ruminantium'in aiheuttamaa sairautta, josta käytetään nimiä Heartwater sickness tai Drunk bull sickness. Taudille on ominaista nesteen kertyminen sydän- ja keuhkopusseihin. Tautia levittävät puutiaiset Amblyomma hebraeum ja Rhipicephalus bursa.

Etelä-Afrikassa tavataan naudoissa myös Anaplasma marginale -riketsian aiheuttamaa Anaplasmosis -tautia (South African gall sickness), jonka siirtäjinä toimivat puutiaiset ja eräät verta imevät hyönteiset.

Q-kuumeesta, jonka aiheuttaja on Coxiella burnetii, käytetään monta eri nimeä, kuten Q fever, Query fever, Rickettsial pneumonia, Balkan grippe ja Nine Mail Fever. Tauti kiertää eläimissä yleensä eri puutiaislajien välityksellä. Ihmiseen tauti tarttuu tavallisesti suoraan eläimistä, esim. lehmän, lampaan ja vuohen maidosta tai synnytysjälkeisistä.

Ehrlichiat aiheuttavat sairauksia sekä ihmisellä että eläimillä. Niiden välittäjinä toimivat eräät puutiaislajit, mm. Rhipicephalus sanguineus (afrikkalainen koiran puutiainen), jota on tavattu viime vuosina myös Suomessa. Ehrlichiooseista voidaan mainita ihmisellä Human granulocytic ehrlichiosis (HGE) ja Human monocytic ehrlichiosis (HME), koiralla Ehrlichiosis canis ja naudoilla Pasture fever (laidunkuume).

Punkit ja virukset

Suomessa ainoa punkkien välittämät virustauti on Kumlingen taudin nimellä tunnettu aivotulehdus (tick-borne encephalitis, TBE, puutiaisaivokuume), jota esiintyy Itä- ja Keski-Euroopassa sekä Skandinaviassa. Suomessa sitä tavataan vain Ahvenanmaan ja Turun saaristossa sekä joskus harvoin Kaakkois-Suomessa ja Merenkurkun saaristossa. Tautia levittää tavallinen puutiainen, Ixodes ricinus. Niistä vain muutama tuhannesta on viruksen kantajia. Tauti ei ole yleensä vaarallinen, mutta se on kiusallinen ja pitkäaikainen. Tautiin ei ole hoitoa, mutta sitä vastaan voidaan rokottaa.

Suomessa puutiaisista on eristetty myös Uukuniemi-virus, mutta sen merkitys taudinaiheuttajana ihmisellä ei ole selvillä. Muualla maailmalla on olemassa useita puutiaisen siirtämiä aivotulehdusviruksia, mm. siperialaisen puutiaisenkefaliitin aiheuttaja, jonka siirtäjinä toimivat monet puutiaislajit, mm. Ixodes persulcatus sekä Dermacentor- ja Haemaphysalis-lajit. Virusten varastoina ovat ilmeisesti linnut.

Yhdysvaltojen länsiosissa, erityisesti Coloradossa, esiintyy sairautta nimeltään Colorado tick fever (CTF), joka on Reoviridae -ryhmään kuuluvan orbiviruksen aiheuttama tauti. Taudilla on kaksivaiheinen kulku ja sen oireina on päänsärkyä, oksennuksia ja kuumetta. Toipuminen on tavallista, mutta pienillä lapsilla voi esiintyä vaarallista aivotulehdusta. Taudin siirtäjinä ovat Dermacentor andersoni -puutiaiset. Viruksen pääasiallisena tartuntalähteenä on maaorava Citellus lateralis (golden-mantled ground squirrel).

Eräs viime aikoina esille tullut punkkien välittämä sairaus on Krimin-Kongon verenvuotokuume, joka voi olla ihmisille hengenvaarallinen. Sitä aiheuttavaa virusta esiintyy luonnossa karjassa sekä villeissä selkärankaisissa. Tauti todettiin ensimmäisen kerran vuonna 1981 Etelä-Afrikassa, jossa sitä levittävät ainakin Hyalomma -sukuun kuuluvat punkit. Tauti voi tarttua myös kosketus- ja pisaratartunnan kautta mm. teurastamoissa. Sitä on ollut vuonna 2001 mm. Balkanin niemimaalla Kosovon alueella.

Punkit ja allergia

Tappipunkkien (Tarsonemida) alalahkoon kuuluvista punkeista Pediculoides ventricosus eli viljakutinapunkki loisii viljassa elävillä hyönteisillä ja sen eritteet voivat aiheuttavat viljaa käsittelevissä ihmisissä ankaraa kutinaa ja ihottumaa. Kyseessä on allerginen reaktio, johon voi liittyä lievää kuumetta ja valkuaista virtsassa.

Useiden kääpiöpunkkien (Acaridae) alahkoon kuuluvien punkkien eritteet ovat herkästi allergisoivia. Pölypunkkeihin (Pyroglyphidae) kuuluva Dermatophagoides pteronyssinus elää ihmisen ihon hilseestä vuoteissa ja makuuhuoneissa. Sen eritteet aiheuttavat useille ihmisille allergisia reaktioita, lähinnä hengitysteissä.

Samaan alalahkoon kuuluvista Tyroglyphoidea punkeista useat lajit elävät varastoiduissa elintarvikkeissa. Niiden eritteet voivat aiheuttaa ruokatavaroita käsitteleville kutisevaa, punoittavaa ja näppyläistä ihottumaa, joka tunnetaan englannin kielessä nimellä "grocer's itch" tai "copra itch" (ruokatavarakauppiaan syyhy tai koprasyyhy).

On olemassa myös havaintoja, että eräät Tyroglyphus- ja Carpoglyphus- sukujen punkit voisivat aiheuttaa hengitysteissä allergisia oireita pölyn mukana niihin joutuessaan.

Kirjoitus on luonnosteltu vuonna 1990, tarkistettu maaliskuussa 2000 ja kesäkuussa 2001. Tarkistuksia toukokuussa 2003. Lisätty ketun syyhypunkkia koskeva kohta lokakuussa 2005. Vähäisiä täsmennyksiä syyskuussa 2005. Joitakin selventäviä tarkistuksia huhtikuussa 2007. Lisätty Rhipicephalus  sanguineus -punkkia koskevia tietoja syyskuussa 2007.

Kirjallisuutta:

Bondesson, J.: Abraham Andreae Angermannus, Den lussjuke ärkebiskopen. Draco pro Medico 1990: 5: 14–22

von Bonsdorff, B.: The History of Medicine in Finland 1828–1918. The History of Learning and Science in Finland 1828–1918. Helsinki 1975

Encyclopædia Britannica 1990, useat hakusanat ja artikkelit

Lääketieteellinen mikrobiologia. Toim. O. Mäkelä ja muut. Duodecim. 6. uudistettu laitos. Jyväskylä 1993.

Maxcy, K. F.: Rosenau Preventive Medicine and Hygiene. Seventh Edition. USA 1951

Internet-sivuja:

http://www.punkki.net

http://www.zecke.de

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON