Arno Forsius

Puujalka ja jalkapuu

Tämän kirjoituksen lähtökohtana on otsikon esittämä sanapari. Siinä on mainittuna kaksi tavanomaisesta poikkeavassa tarkoituksessa puusta valmistettua välinettä. Otsikon sanoissa osat puu ja jalka ovat vastakkaisissa asemissa. Samalla sanojen merkitykset ovat tietyllä tavalla vastakkaiset. Puujalka antaa vammaiselle liikkumisen mahdollisuuden, jalkapuu taas kahlitsee ihmisen paikoilleen.

Puujalka

Puujalka on ilmeisesti vanhin jalkaproteesi, jolla tarkoitetaan alaraajan tai sen osan puutetta korvaavaa keinotekoista lisäosaa. Proteesin tarkoituksena on yleensä parantaa vammautuneen ihmisen liikkumiskykyä, mutta toisinaan proteeseja on tehty korvaamaan puuttuva raajan osa kosmeettisista syistä.

Kreikkalainen historioitsija Herodotos kertoi jo 400-luvulla eKr, että tietäjä Hegesistratos pääsi pakenemaan sotavankeudesta leikattuaan poikki kahlehditun jalkansa ja kykeni sen jälkeen ottamaan osaa taisteluihin puista tekojalkaa käyttäen. Hegesistratos joutui pian uudelleen vangiksi, jolloin hänet surmattiin. Islantilaisten muinaisessa Grettir-saagassa kerrotaan urheasta soturista Önund träfot (Puujalka-Önund), jonka mainitaan olleen urhein kaikista yksijalkaisista islantilaisista miehistä.

Erilaisia alaraajan proteeseja voidaan nähdä historiallisen ajan taideteoksissa monen sadan vuoden ajalta. Eräässä keramiikkamaljakossa 200-luvulta eKr on olemassa epäselvä kuva, jossa voidaan erottaa mieshahmo jonkinlaisen tekojalan kanssa. Ranskan Pyreneillä olevassa Lescar'in katedraalissa on mosaiikkikuvassa selkeästi nähtävissä jalkaproteesi metsästystä harjoittavalla miehellä. Mosaiikki on peräisin keskiajalta, arvioiden mukaan vuosien 300—1000 väliseltä ajalta.

Ranskalainen kirurgi Pierre-François Percy on kertonut nähneensä vuonna 1818 jossakin antiikkisen veistoksen kahdesta sodasta palaavasta miehestä, joista toisella oli jalkaproteesi. Veistoksesta ei kuitenkaan olemassa mitään muita tietoja. Myös muinaisperulaisessa keramiikkaesineessä on kuvattu amputaatiotynkää muistuttava tila ja sitä suojaamassa hylsyntapainen esine luusta, puusta tai metallista.

Taidemaalareista saksalainen Hieronymus Bosch (1450—1516) ja flaamilainen Pieter Brueghel (n. 1529—1569) ovat kuvanneet töissään raajarikkoisia apuvälineineen. Erityisen mielenkiintoinen on Hieronymus Boschin piirros, jossa nähdään 31 eri tavoin liikuntavammaista henkilöä ja heillä monenlaisia liikkumista helpottavia apuvälineitä. Piirroksessa esitellään erilaisia puusta tehtyjä pukkeja, telineitä ja sauvoja. Eräällä kuvatuista henkilöistä on säären tilalla selvä puujalka.

Kertomusten ja kuvien lisäksi on säilynyt myös joitakin vanhoja proteeseja. Italiassa löydettiin 1800-luvun lopulla eräästä haudasta 300-luvulta eKr peräisin ollut luuranko, jonka toisen jalan kohdalla oli puusta valmistettu, ohuilla pronssilevyillä peitetty proteesi. Ilmeisesti proteesia ei ollut valmistettu kävelyn vaan ulkonäön vuoksi. Proteesia säilytettiin Lontoossa Royal College of Surgeons'issa, mutta se tuhoutui vuonna 1941 kaupungin lentopommituksissa. Jo 1500-luvulla on ollut olemassa taidokkaita metallista valmistettuja alaraajaproteeseja, jotka oli tarkoitettu hevosen selässä istuvalle eikä kävelevälle ihmiselle.

Kuuluisa ranskalainen sotakirurgi Ambroise Paré (1510—1590) oli ensimmäisiä niistä, jotka oivalsivat proteesin merkityksen apuvälineenä amputaation jälkeen. Hän oli taitava metallisten proteesien suunnittelija, mutta niitä pystyivät hankkimaan vain varakkaat henkilöt. Sitäpaitsi tällainen "jambe des riches", rikkaan miehen jalka, oli painava ja kömpelö. Sen takia "jambe des pauvres", köyhän miehen jalka eli tavallinen puujalka oli eri muodoissaan yleisin alaraajaproteesi 1800-luvun lopulle saakka. Kaikki vanhimmat proteesit ovat aseseppien tekemiä.

Kirurgien taitojen kehittyessä alaraajojen katkaisu tapaturmien, sotavammojen ja joskus sairauksienkin vuoksi yleistyi. Se puolestaan lisäsi proteesien valmistamista ja proteesien valmistaminen taas vaati kehittämään amputaatiomenetelmiä proteesien sopivuuden parantamiseksi.

Aikaisempina aikoina ainoa käyttökelpoinen aine tekojäsenten valmistamiseksi oli puu. Tyypillinen puujalka on puusta valmistetulla reisiholkilla varustettu proteesi, jossa on kiinteä sauvamainen sääriosa ja sen päässä kulutusta kestävä antura.

Puinen proteesi olikin alaraajaproteesien perusmallina hyvin kauan, myöhemmin metallista valmistetuilla vahvikkeilla, saranoilla ja mahdollisesti jousilla varustettuna. Tekojäsenen sovittamisessa ja paikoillaan pitämisessä nahkasta valmistetut osat olivat suureksi avuksi.

Vasta 1950-luvun loppupuolelta alkaen uudet materiaalit kuten muovi, lasikuitu ja hiilikuitu ovat korvanneet monessa tapauksessa puun. Keinoaineita käyttäen on usein helpompi yhdistää proteesiin sen käyttöä helpottavia niveliä, laakereita ja jousia.

Jalkapuu

Jalkapuu ei ole mikään uusi keksintö, siitä on mainintoja jo Raamatussa, niin Vanhassa kuin Uudessakin testamentissa. Jalkapuu muodostuu kahdesta päällekkäisestä, makaavaan asentoon asetetusta tukista, jotka on koverrettu vastakkain tulevilta sivuiltaan niin, että tukkien väliin muodostuu yleensä kolme paria säären läpimittaisia aukkoja. Aukot ovat kooltaan eri suuruisia, eri kokoisia miehiä ja naisia varten.

Jalkapuuhun joutuva laittaa toisen tai kolemmat säärensä tukkien väliin aukkojen kohdalle, kun ylempää tukkia on nostettu. Sen jälkeen tukki lasketaan paikoilleen ja lukitaan. Jalkapuuhun voidaan panna koosta riippuen useampia rangaistuksen kärsijöitä. Jalkapuu oli sijoitettu kirkon oven ulkopuolelle tai kirkon eteiseen, joten siinä rangaistusta kärsivät olivat kaikkien nähtävinä. Rangaistavat kytkettiin jalkapuuhun ennen kirkonmenon alkua ja heidät päästettiin pois vasta sen päätyttyä.

Suomessa luterilainen valtiokirkko alkoi 1600-luvun puolivälissä ponnekkaasti ajaa kansanopetusta sekä tapakasvatusta. Johannes Terserus (1605—1678) tuli Turun piispaksi vuonna 1659. Hän määräsi kohta, että jokaisen kirkon edustalle oli hankittava jalkapuu, johon joutuivat avionrikkojat ja muista karkeista rikkomuksista tavatut sekä ne, jotka häiritsivät sopimattomalla tavalla kirkonmenoa tai vetelehtivät jumalanpalveluksen aikana kirkonmäellä.

Rikkomusten käsittely ja rangaistusten langettaminen tapahtui yleensä seurakunnan kirkkoneuvostossa ja toisinaan piispantarkastuksen yhteydessä ns. piispankäräjillä. Hollolan seurakuntaan jalkapuu hankittiin vuonna 1683. Häpeärangaistukset poistettiin kirkollisesta rangaistuskäytännöstä vasta vuonna 1848.

Jalkapuussa istumisen ohella muita häpeärangaistuksia olivat julkirippi ja siihen liittynyt häpeätuolissa eli mustassa penkissä istuminen kirkossa jumalanpalveluksen aikana. Häpeätuolia käytettiin erityisesti avionrikkojien ojentamiseen, minkä vuoksi sitä usein sanottiinkin "huoratuoliksi". Miehet joutuivat siihen harvoin, sillä he voivat väärin vannomalla välttyä rangaistukselta.

Jalkapuuta määrättiin rangaistukseksi erityisesti kirkollista elämää koskevien sääntöjen rikkomuksista, joita olivat mm. jumalanpalveluksista pois jäänti, kirkonmäellä jumalanpalveluksen aikana seisoskelu, veisaamatta jättäminen lauluäänestä huolimatta, juopottelu kirkonmäellä sekä häiriön aiheuttaminen jumalanpalveluksen aikana. Jalkapuuhun joutui myös, ellei huolehtinut ajoissa kirkolle langetettujen sakkojen maksamisesta. Ankarissa tapauksissa häpeärangaistus toistettiin kahtena tai kolmena perättäisenä sunnuntaina.

Lohjalla vuonna 1661 pidetyssä piispantarkastuksessa todettiin: "Ne jotka juoksevat sisään ja ulos jumalanpalveluksen aikana ja siten harmistuttavat Jumalan seurakuntaa, tulee kirkonisäntäin ja kuudennusmiesten ottaa kiinni ja panna jalkapuuhun siksi kunnes väki jumalanpalveluksen jälkeen matkustaa kotiinsa."

Tavallisten seurakuntalaisten lisäksi myös kirkonpalvelijat saattoivat joutua jalkapuuhun. Turussa tuomiokirkon tornikellon asettaja pantiin useamman kerran jalkapuuhun sen vuoksi, että hänen huolimattomuutensa johdosta kello ei käynyt oikein ja seurakunta erehtyi jumalanpalveluksen ajasta. Kerran tuomittiin Turussa myös kirkonvartija jalkapuuhun siksi, että hän vanhana miehenä oli leikkauttamalla partansa saattanut itsensä naurunalaiseksi ja aiheuttanut pahennusta Jumalan seurakunnassa.

Kirjoitus on valmistunut vuonna 2000.

Julkaistu: Puun puhe. Päijät-Hämeen tutkimusseuran vuosikirja 2000. Päijät-Hämeen tutkimusseura ja Lahden kaupunginmuseo. Kukkila (Hollola) 2001. S. 90–97.

Kirjallisuutta:

Puujalka:

Dequeker, J.: Rheumatism in the Art of the Late Middle Ages. Organorama Vol. 16 Nr 3, 1979, s. 9—19

Hierton, T.: Benproteser i äldre tider. Nordisk Medicinhistorisk Årsbok 1989: 99—116. Södertälje 1989

Solonen, K. A. ja Huittinen, V.-M.: Amputaatiot ja proteesit. Proteesisäätiö. Jyväskylä 1992

Jalkapuu:

Sormunen, E.: Suomen kirkon historia II, Uskonpuhdistuksen ja puhdasoppisuuden aika. Helsinki 1949.

Ylikangas, H. ja Siiriäinen, A.: Lohjalaisten historia 1. Helsinki 1973.

Kuusi, S.: Hollolan historia I—II. II yhdistetty ja korjattu painos. Kukkila (Hollola) 1980.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ TAI KULTTUURIA HAKEMISTOON