Arno Forsius

Rabies – raivotauti eli vesikauhu

Rabies liittyy monella tavalla ihmisten, eläinten ja lääketieteen historiaan. Se on ensimmäinen virustauti, jota vastaan kehitettiin tieteen menetelmin tehokas rokote. Isorokon rokotteen keksiminen oli perustunut sattumalta tehtyihin havaintoihin.

Rabieksen varhaishistoriaa

Rabies on lähinnä petoeläinten sairaus, joka voi tarttua sairaudesta raivoksi tulleen eläimen puremasta myös ihmiseen. Raivotautiin on liittynyt aikaisemmin mitä kummallisimpia uskomuksia ja kuvitelmia. Sen on vanhalla ajalla arveltu syntyvän itsestään, kuumuudesta, tukahdutetusta sukupuolivietistä, naisten kuukautisvuodon nuolemisesta tahi "Koirantähti" Siriuksen vaikutuksesta.

Rabies mainitaan muinaisen Babylonian Es-nunnan laeissa jo 1900-luvulla eKr. Niiden mukaan raivona riehuneen koiran omistaja oli velvollinen suorittamaan vahingonkorvausta, jos joku kuoli hänen koiransa pureman seurauksena. Antiikin kreikkalaisista ainakin Aristoteles (384–322 eKr.) on kertonut rabieksesta. Roomalainen Grattius mainitsi sen metsästysrunossaan Cynegetica keisari Augustuksen (noin 44 eKr.–14 jKr.) aikana. Myös Celsus (noin 30 eKr.–50 jKr.), Plinius (23–79 jKr.) ja Claudios Galenos (129–noin 200 jKr.) kertoivat tästä taudista. Rabieksen (lat., raivo) ohella taudista käytettiin nimityksiä hydrophobia (lat., vesikauhu) ja lyssa (kreik., raivo).

Antiikin ajan Roomassa uskottiin, että koirilla oli kielessä ns. "raivomato", jonka erityiset "madonleikkaajat" poistivat estääkseen koiria sairastumasta raivotautiin eli rabiekseen. Todellisuudessa "raivomato" on koiralla kielen kärkiosan alapuolella keskiviivassa oleva ohut, muutaman cm:n mittainen sidekudosjuoste, joka voidaan tuntea matomaisena kiinteytymänä limakalvon alla. Rakenteeltaan juoste on putkimainen ja sen sisällä on pieni määrä rasva- ja lihaskudosta. Tämän sidekudosjuosteen  merkitystä koiran kielen toiminnassa ei tunneta. Antiikin ajan uskomusten perusteella sidekudosjuoste on saanut tieteellisen nimen lyssa (kreik. lyssa, raivo, lisäksi myös raivotauti eli vesikauhu). (Tiedot "raivomadon" rakenteesta on saatu eläinlääkäri Heikki Sirkkolalta marraskuussa 2007.)

Roomalainen maatalouskirjailija Lucius Junius Moderatus Columella (noin 60 jKr.) neuvoi katkaisemaan koirilta hännän rabieksen ehkäisemiseksi. Taudin hoitoon käytettiin kilpiruohon sukuun kuuluvia yrttejä, minkä vuoksi kasvisuku sai nimen Alyssum. Kreikan Arkadiassa oli parannuslähdekin nimeltään Alyssa pege. Rabieksen hoitoon käytettiin myös manaussanoja, joiden kaava oli "Sator-Arepo". Keskiajalla eräs raivotaudin maaginen hoito oli yksisarvisen sarvesta valmistettu lääke.

Rabiesta tutkitaan

Palmarius päätteli vuonna 1578, että rabieksen puhkeaminen kestää sitä kauemmin, mitä etäämpänä aivoista puremapaikka on. Saksalainen Christian Gottfried Gruner tartutti vuonna 1790 rabiesta eläimiin todistaakseen, että koiran raivotauti oli rabieksen aiheuttama ja Zinke ruiskutti vuonna 1804 sairaan koiran sylkeä koe-eläimiin osoittaen, että tauti on tarttuva. Ranskalaiset François Magendie ja Gilbert Breschet tartuttivat rabieksen vuonna 1813 ihmisestä koiraan. Heidän maanmiehensä, eläinlääkäri Galtier (1846–1908) käytti vuonna 1881 kokeissaan kaniineja ja onnistui siirtämään taudin useamman kerran eläimestä toiseen.

Galtierin havaintoihin perustuen ranskalainen kemisti Louis Pasteur (1822–1895) tutki rabieksen taudinaiheuttajaa, jota hän nimitti virukseksi (lat. virus, myrkky). Hän valmisti vuosina 1881–1884 kaniineissa tapahtuneen viljelyn seurauksena heikentyneestä taudinaiheuttajasta rokotteen, jonka avulla tartunnan jo saaneet eläimet ja ihmiset voidaan suojata sairastumiselta. Ensimmäiset onnistuneet rokotukset ihmisellä tapahtuivat vuonna 1885.

Italialainen Adelchi Negri (1876–1912) totesi vuonna 1903 rabiekseen kuolleiden hermosoluissa ns. Negrin muodostumia, jotka olivat taudille tyypillisiä ja joiden perusteella sairauden olemassaolo voitiin varmistaa mikroskoopin avulla. Nämä Negrin muodostumat osoittautuivat viruskertymiksi. Rabiesvirus on sittemmin todettu n. 200 x 65 nanometrin suuruiseksi, luodinmuotoiseksi RNA-virukseksi.

Rabieksen taudinkuva

Rabiesvirus on hermokudoshakuinen. Se lisääntyy hermokudoksessa ja kulkeutuu hermoratoja pitkin aivoihin ja sieltä lisäksi sylkirauhasiin. Tartunta saadaan tavallisesti sairaan eläimen pureman seurauksena, jolloin viruksia joutuu syljen mukana pureman uhrin kudoksiin. Rabies voi tarttua myös ilman puremaa, sillä virus saattaa päästä elimistöön silmien limakalvojen kautta, esim. sairaan eläimen syljen tahraamilla käsillä silmiä hieroessa, ja vieläpä hengitysilman mukanakin. Rabiesta sairastavan eläimen purema ei aiheuta aina sairastumista, mutta sairastuminen johtaa aina kuolemaan ilman hoitotoimenpiteitä. Vain kettujen ja lepakkojen on joskus todettu parantuneen taudista. Rabieksen itämisaika on, tartuntapaikasta ja -tavasta riippuen, 2 viikosta 2 kuukauteen, joskus 6 kuukauteen tai jopa 2 vuoteen asti.

Eläinten rabieksessa erotetaan ekologisesti neljä eri tyyppiä. Raivotaudin urbaaninen muoto esiintyy asutuskeskusten kissoissa, koirissa ja lähistöllä liikkuvissa susissa. Sylvaattinen muoto ilmenee lähinnä ketuissa, mäyrissä ja supikoirissa. Polaarista muotoa esiintyy erityisesti naaleissa, supikoirissa, susissa, pesukarhuissa sekä vetokoirissa. Lepakoiden rabiesta tavataan sekä hyönteisiä syövissä lepakoissa että verta imevissä vampyyreissa. Ihminen saa tartunnan tavallisesti koirasta tai kissasta, mutta ketun merkitys taudinlähteenä on viime aikoina kasvanut.

Rabiesta tavataan kaikkialla maailmassa eräitä saarialueita lukuunottamatta. Euroopassa rabiesta on ollut aikaisemmin runsaastikin, mutta 1920-luvulta alkaen tilanne oli pitkään varsin hyvä. Toisen maailmansodan aikoihin erityisesti ketuissa esiintyvä taudin sylvaattinen muoto alkoi taas lisääntyä huomattavasti. Urbaaninen muoto on saatu laajoilla rokotuksilla häviämään melkein kokonaan.

Rabies puhkeaa eläimessä arkuutena, rauhattomuutena ja karkailuna. Tähän liittyy usein äkillisiä pelkotiloja ja raivonkohtauksia, joiden aikana eläin pyrkii puremaan kaikkia eläimiä ja ihmisiä. Muutaman päivän kuluttua eläimelle alkaa ilmaantua halvausoireita, joihin se menehtyy parissa päivässä. Nielun halvaantumisen vuoksi vesi ja nestemäinen ravinto menevät helposti "väärään kurkkuun" eli henkitorveen, jolloin eläimelle kehittyy nopeasti voimakas vastenmielisyys jopa veden näkemiselle, siis todellinen vesikauhu. Kurkunpään halvaantumisen vuoksi ääni muuttuu voimattomaksi urinaksi. Taudin kesto on eläimillä ensi oireista kuolemaan viitisen päivää tai vajaan viikon. Virusta voi erittyä eläimen syljessä jo 3–8 päivää ennen oireiden alkamista. Ihmisellä taudinkuva on samantyyppinen kuin eläimillä.

Rabieksen suojarokotus

Rokotukset Pasteurin kaneissa kehittämällä rabiesrokotteella osoittautuivat riittävän aikaisin annettuna tehokkaaksi hoidoksi sairastumista vastaan. Pian perustettiin eri puolille maailmaa erityisiä Pasteur-laitoksia rabiestartunnan saaneiden pelastamiseksi. Pariisin Pasteur-laitos avattiin vuonna 1888.

Kaniinien hermokudoksesta valmistettuihin rokotteisiin liittyi tiettyjä riskejä, mm. muiden virussairauksien samanaikaisesta tartunnasta. Rokotteiden valmistuksessa päästiin eteenpäin, kun H. Koprowski ja H. R. Cox onnistuivat 1940-luvun lopulla viljelemään rabiesvirusta kanan alkioissa ja Kissling 1950-luvun lopulla hamsterin munuaissoluissa. Nykyään käytetty rabiesrokote valmistetaan ihmisen diploidisolujen viljelmissä.

Myös ennalta rokottamista käytetään suojaamaan ihmisiä, joilla on tavallista suurempi vaara saada rabiestartunta. Näitä ovat mm. rabieslaboratorioiden työntekijät, eläinlääkärit, nisäkästutkijat ja rajavartijat. Tehosterokotuksia annetaan muutaman vuoden välein ja lisäksi jos joutuu rabiesta sairastavan eläimen puremaksi.

Luonnon eläimiä voidaan suojata rabiekselta antamalla niille rokotetta ravinnon mukana. Epidemioiden hävittämiseksi ja rajoittamiseksi onkin käytetty 1900-luvun puolivälin jälkeen maastoon levitettyjä syöttirokotteita, joilla voidaan katkaista tehokkaasti rabieksen tartuntaketju villieläinten keskuudessa.

Rabieksen esiintyminen Suomessa

Vuoden 1774 väkilukutauluissa mainitaan yhtenä kuolinsyynä vesikauhu raivoavan eläimen puremasta. Sitä ei ollut enää vuonna 1812 käyttöön otetussa kuolinsyiden luettelossa. Vesikauhuun kuolleiden määrä oli yleensä vähäinen, joskaan ei aivan merkityksetön. Tässä on syytä mainita myös, että Petrus Hielm (1670–1716), Turun akatemian lääketieteen professori vuosina 1705–1713, oli väitellyt lääketieteen tohtoriksi Greifswaldin yliopistossa vuonna 1697 teoksella, jonka aiheena oli "De hydrophobia" (Vesikauhusta).

Vanhin suomenkielinen rabieksen kuvaus on Christfrid Gananderin "Eläinden Tauti-Kirjassa" vuodelta 1788. Suomen kielessä tautia sanottiin aikaisemmin yleensä vesikauhuksi, käännöksenä ruotsin kielestä. Nimityksen raivotauti otti käyttöön Gustaf Renvall vuonna 1826 ilmestyneessä sanakirjassaan.

Hämeenlinnan piirilääkäri Wilhelm Granlund (1795–1889) oli 1830-luvulla tarkkaillut kuutta suden puremaa ihmistä, joista yksi oli kuollut raivotautiin. Granlundin arvion mukaan taudin itämisaika oli ollut kolme viikkoa. Anton Lindh (1811–1881) käsitteli vuonna 1847 väitöskirjassaan vesikauhua ja suun kautta annetun tupakan käyttöä sen hoitoon suosittuna kansanlääkkeenä.

Viipurin seudulla ilmeni vuosina 1865–1866 raivotautia koirissa ja susissa. Epidemian seurauksena kuoli 12 ihmistä ja 30 hevosta. Tuolloin arveltiin, että petoeläinten pyyntiin käytetyt Strychnos nux vomican siemenet ja niistä valmistettu strykniini voisivat olla syynä raivotautiin, kun ne jonkin aikaa ulkosalla oltuaan menettivät tehonsa tappaa äkillisesti.

Senaatti päätti silloin myöntää asian tutkimista varten määrärahan ja kehotti samalla lääkintätoimen vt. pääjohtajaa Knut Felix von Willebrandia (1814–1893) valmistuttamaan lyhyen ja helppotajuisen kirjoituksen raivotaudin tunnetuista syistä ja oireista, tarkoituksena edistää taudin toteamista ja ehkäisemistä. Laaditussa kirjoituksessa mainitaan taudin syyksi vain sairaan koiran syljessä esiintyvä hirvittävä myrkky.

Samassa kirjoituksessa annettiin myös raivotaudin hoito-ohjeita: "Ketä raivoinen koira tahi muu samassa taudissa oleva eläin on purrut, sen pitää niin pian kuin mahdollista on hakemaan lääkärin apua. Mutta ennen tämän avun saamista pitää ensin riisua pois ne vaatteet, joiden läpi purtu on ja jotka niihin ainakin jääneen vaahdon tahi kuolan tähden ovat tuiki vaaralliset koskea, jonkatähden parasta onkin ne sen perästä polttaa. Haava on pestävä puhtaaksi siten että haileata vettä saa valua päälle niin kauan kuin vertä juoksee. Tarkoituksenmukaista on haavain päälle vedätyttää kuivia kuppasarvia, sytytetyn paperilapun avulla, mutta sen, joka tässä avun toimessa on, tulee hyvin varoa itseänsä asettamasta niitä imemällä, sillä imijä pian voipi saada myrkyllistä nestettä suuhunsa. Samoin on myös aina jokaiselle vaarallista suullansa imeä vertä puremahaavasta. Haavan päälle pantakoon sitte vaatetilkkuja, jotka on kastettu väkevään lipiäveteen, vaan ei paloviinaan eikä etikkaan. Haavain polttaminen tulisella raudalla tahi syöpäkivellä (kaustinen kali) [kaliumhydroksidi] on tehokkaimpia toimia, joita parantamiseksi tehdä voidaan, mutta vaatii käytettäessä taitavaa ihmistä, parhaastansa lääkäriä."

Näiden ohjeiden lisäksi annettiin toistuvasti, mm. vuosina 1875, 1879 ja 1892, määräyksiä rabieksen johdosta, lähinnä kehotuksia pitää koirat kytkettyinä ja kuonokopalla varustettuina sekä hävittää vapaasti kuljeskelevat koirat ja kissat. Suomessa annettiin joulukuussa 1894 asetus koirien verollepanosta tarkoituksena ehkäistä rabieksen leviämistä. Kunnallisen veron tuotolla palkattiin koirakurin valvojia ja rankkureita kulkukoirien kiinni ottamista varten.

Professori Josef Adam Joachim Pippingsköld (1825–1892) kirjoitti vuonna 1881 rabiesta ehkäisevästä hikoiluhoidosta. Samana vuonna tiesi pääjohtaja von Willebrand jo kertoa Suomen lääkäriseuran (Finska läkaresällskapet) kokouksessa Pasteurin rokotuskokeista rabieksen estämiseksi. Ihmisillä suoritettujen rokotusten alettua matkusti vuonna 1886 Suomesta lääkäri Albert Wilhelm Nordblad (1854–1918) Pariisiin kuuden helsinkiläisen potilaan kanssa, joita raivotautinen koira oli purrut. Kaikki potilaat pelastuivat rokotuksen saatuaan. Pietarissa avattiin samana vuonna 1886 Pasteur-laitos prinssi Oldenburgin lastensairaalan yhteydessä. Siitä lähtien rabiestartunnan saaneet suomalaiset hoidettiinkin Pietarissa.

Suomen Pasteur-laitos aloitti toimintansa Helsingissä heinäkuussa 1916. Sen jälkeen potilaat voitiin yleensä hoitaa omassa maassa. Toukokuussa 1918 kansalaissodan vielä riehuessa lääkäri Edvard Johan Horelli (1871–1946) joutui kuitenkin kuljettamaan Berliinin Pasteur-laitokseen viisi Karjalan kannaksella tartunnan saanutta potilasta, jotka säilyivät kaikki terveinä rokotuksen ansiosta. Helsingin Pasteur-laitoksen toiminta helpottui vuonna 1922, jolloin sen käyttöön saatiin potilaskoti. Aikaisemmin potilaat olivat joutuneet rokotusten ajaksi majoittumaan tuttaviensa luokse tai matkustajakoteihin.

Ensimmäisen maailmansodan vuosina rabies alkoi selvästi lisääntyä Suomessa ja pahin vuosi oli 1917. Silloin Suomen Pasteur-laitoksessa hoidettiin peräti 292 tartunnan saanutta, joista vain yksi kuoli. Seuraavana vuonna hoidettujen määrä oli 118 ja sittemmin se väheni nopeasti. Suomessa alettiin rokottaa koiria rabiesta vastaan vuonna 1929 ja vuonna 1931 voitiin katsoa, että tauti oli saatu hävitetyksi maasta. Kuitenkin vuonna 1934 kuoli yksi henkilö kaakkoisrajan takaa tulleen kulkukoiran pureman seurauksena.

Vuosina 1952–1959 todettiin useita rabiestapauksia koirissa kaakkoisrajan läheisyydessä. Viimeinen ihmisen saama tartunta oli peräisin 1930-luvulta, kunnes vuoden 1985 lopulla Suomessa kuoli rabiekseen eräs lepakkoja tutkinut mieshenkilö. Hänen epäiltiin saaneen tartunnan ulkomailla, mutta viruksen viimeisten tyyppimääritysten perusteella näytti todennäköiseltä, että tartunta oli sittenkin saatu suomalaisista lepakoista.

Keväällä 1988 todettiin Kaakkois-Suomessa laajahko villieläimien levittämä rabiesepidemia. Sen yhteydessä annettiin suojaushoito 159 ihmiselle, joilla epäiltiin tartuntaa. Heistä 42 sai rokotuksen lisäksi rabiesimmunoglobuliinia. Yksikään epäillyistä ei sairastunut. Epidemian johdosta suoritettiin Kymijoen idänpuoleisella alueella laajoja rabies-rokotesyöttien levityksiä maastoon. Toimenpiteen seurauksena epidemia näyttikin vuonna 1990 kokonaan sammuneelta. Suojan ylläpitämiseksi rokotesyöttien levittämistä on jatkettu Kaakkois-Suomen raja-alueella vuodesta 1991 alkaen vuosittain. Vuonna 2000 rokotesyöttejä levitettiin yhteistyössä Venäjän kanssa myös kaakkoisrajan Venäjän puoleiselle alueelle.

Rabieksen sylvaattisen muodon lisääntyminen Euroopassa ja polaarisen muodon esiintyminen jatkuvasti maamme kaakkoisrajan takana edellyttävät tilanteen jatkuvaa tarkkailua ja nopeita toimenpiteitä taudintapausten ilmaantuessa.

Lisäys kesäkuussa 2003: Suomessa todettiin kesäkuussa 2003 rabies eräässä Virosta tuodussa hevosessa. Hevonen puri eläinlääkäriä, joka rokotettiin, ja hevonen lopetettiin. Lisäys marraskuussa 2007:  Suomessa todettiin marraskuun alkupuolella rabies Intiasta tuodussa koiranpennussa. Sairas ja huonokuntoinen pentu ei purrut tiettävästi ketään, mutta sen kanssa kosketuksissa olleet saivat varmuuden vuoksi rokotuksen. Pentu lopetettiin.

Kirjoitettu 1990. Tarkistettu helmikuussa 2000, heinäkuussa 2000, tammikuussa 2003 ja kesäkuussa 2003. "Raivomatoa" koskevia lisäyksiä ja maininta koiralla todetusta taudista marraskuussa 2007. Lisätty tieto professori Petrus Hielmin väitöskirjasta joulukuussa 2007.

Kirjallisuutta:

von Bonsdorff, B.: The History of Medicine in Finland 1828–1918, The History of Learning and Science in Finland 1828–1918. Helsinki 1975.

Finlands Medicinal-Författningar, Fjerde Delen 1846–1870, utg. af F. J. Rabbe. Helsingfors 1874.

Forsius, A.: Sosiaali- ja terveydenhuollon kehitys Hollolassa ja Lahdessa vuoteen 1865. Hämeenlinna 1982.

Müller, R.: Medizinische Mikrobiologie. Vierte, neubearbeitete Auflage. München und Berlin 1950.

Pesonen, N.: Terveyden puolesta – sairautta vastaan, Terveyden- ja sairaanhoito Suomessa 1800- ja 1900-luvulla. Porvoo 1980.

Talanti, S.: Zoonoosit, teoksessa Lääketieteellinen mikrobiologia, toim. O. Mäkelä ja muut. 4. painos, Forssa 1983.

 

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON