Arno Forsius

Ravitsemuksen historiaa vanhalla ja keskiajalla

Tässä kirjoituksessa tarkastellaan ravitsemusta lähinnä lääketieteen historian ja ravitsemustieteen kehityksen kannalta. Ravinnolla tarkoitetaan tässä suun kautta syötävää kiinteää ja nestemäistä ruokaa sekä juomavettä.

Ihmislajin kehitys on todisteena siitä, että lajin yksilöt ovat kulloisissakin elinoloissaan saaneet keskimäärin riittävästi ravintoa, joka on täyttänyt myös ainakin kohtuullisesti monipuolisuuden vaatimukset. Ravinto on tarpeen kehityksen, kasvun ja toimintakyvyn kannalta. Ravinnon mukana elimistön on saatava myös sellaisia välttämättömiä aineita, joita elimistö ei pysty itse valmistamaan. Niitä ovat mm. eräät valkuaisaineet, vitamiinit ja hivenaineet.

Keräilykulttuurin jäsenillä ja metsästäjäkansoilla ravinto lienee ollut määrältään pikemminkin niukkaa. Melkein yksinomaan lihaa ja rasvaa syöneillä eskimoilla on todennäköisesti ilmennyt yliravitsemusta ainakin runsaan saaliin kausina. Heillä lähes ainoa kasvisruoka oli peurojen mahan puoliksi sulanut sisältö. Edellytykset riittävän ravinnon saantiin ja samalla yliravitsemukseen ovat lisääntyneet maanviljelyn, kaupan ja ravinnon varastoimisen kehittyessä.

Luonnon armoilla eläneet kansat ovat varmaankin usein joutuneet eri syistä kärsimään nälänhädästä tai ravinnon niukkuudesta ja yksipuolisuudesta. Se on taas puolestaan lisännyt sairastavuutta ja kuolleisuutta. Jo parin tuhannen vuoden takaa on kirjoituksissa kuvauksia sairauksista, jotka nykyään tiedetään puutteellisesta ravinnosta johtuviksi. Myös riittävän ja monipuolisen ravinnon mukana ihmiset voivat saada sairauksia aiheuttavia mikrobeja, loisia tai myrkyllisiä aineita.

Vanhastaan on tiedetty, että eräät ravintoaineet hidastavat suoliston toimintaa ja aiheuttavat ummetusta, kun taas toiset nopeuttavat sitä ja aiheuttavat ripulia. Vasta viime aikoina on paljastunut ravinnon laadun tärkeä osuus suolistossa olevalle bakteeriflooralle sekä ravinnon laadun merkitys suolen sisällä kulkevien aineiden imeytymiselle elimistöön ja erittymiseen ulosteen mukana pois elimistöstä. Nämä prosessit vaikuttavat monella eri tavalla sekä terveyden säilymiseen että sairauksien kehittymiseen.

Elimistön fysiologisten vaikutusten lisäksi ravintoon ja syömiseen liittyy sosiaalisia ja psyykkisiä ulottuvuuksia. Ravinnon hankkiminen ja aterioiminen ovat yleensä sosiaalista toimintaa. Ravinto ja ruoat voivat myös tulla mielihyvän ja jopa himon kohteiksi. Kaiken lisäksi ravinnolla ja ruoka-aineilla on uskottu olleen maagisia ominaisuuksia.

Syömisen nautinto

Syömisen perustarve ja siihen liittyvä nautinto on epäilemättä kautta historian johtanut siihen, että yhteiskunnassa on ollut myös lihavia yksilöitä, joilla on ollut mahdollisuus yliravitsemukseen varallisuuden, vallan tai ravinnon helpon saannin perusteella. Assyrialainen Sardanapal eli Assur-banipal käski kirjoittaa hautamuistomerkkiinsä noin vuonna 670 eKr: "Syö, juo ja rakasta, mikään muu ei ole vaivan arvoista."

Kristillisessä uskossa ylensyönti katsottiin synniksi. Euchologium sinaiticum-nimellä tunnetussa, muinaiskirkkoslaaviksi kirjoitetussa käsikirjoituksessa, joka on peräisin 1000-luvulta, on "Rukous suursyömärin vapauttamisesta, anteeksi saamisesta voimakkaan ja kiihottavan aterian nauttimisen johdosta ja kuinka nousta Pyhän Hengen avulla tuosta heikkoudesta."

Esimerkkejä runsaasta yliravitsemuksesta on olemassa jo esihistoriallisen ajan taiteessa ja historiallisen ajan varhaisissa kirjoituksissa. Ruoalla ja juomalla mässäily on aina ollut kirjailijoiden suosittuja aiheita.

Eräs ravintoon kautta aikojen liittyvä asia on ruoan valmistaminen syömäkelpoiseksi ja erityisesti hyvin maittavaksi. Ruoan maittavuudesta huolehtiminen on jopa ollut paljon tärkeämpää kuin sen terveellisyydestä huolehtiminen. Ruoanvalmistuksen oppaiksi on kirjoitettu lukematon määrä keittokirjoja. Vanhimpia niistä on roomalaisen Apiciuksen laatima kirja "De re coquinaria" noin vuodelta 230 jKr.

Psyykkisten tekijöiden osuutta ihmisten olemuksessa ja ylipainoisten hoidossa kuvaavat jo Augustuksen aikana eläneen Publilius Syruksen sanat: "Kohtuuttomuus hyödyttää lääkäreitä. Lääkärin on kuitenkin pysyttävä kohteliaana, hänen ei tule sanoa gastronomille, että tämä on paksu, koska hän on tyhmä, laiska ja syöppö; hän voi siteerata tälle ovelan Caesarin sanoja: 'Antakaa tukevien miesten, joilla on kalju pää ja jotka nukkuvat hyvin, ympäröidä minut. Cassiuksella [joka oli laiha] tuolla on kolea katse, hän ajattelee liian paljon, sellaiset ihmiset ovat vaarallisia!'"

Strabon (n. 63 eKr — n. 20 jKr) kertoo kelteistä, että he näkivät vaivaa ollakseen tulematta lihaviksi ja paksumahaisiksi, ja että nuoria miehiä rangaistiin, jos heidän vyötärönmittansa ylitti tavanomaisen. Ei ole tiedossa, tapahtuiko tämä taistelukyvyn säilyttämiseksi vai ravinnon säästämiseksi.

Ravinnon maagiset yhteydet

Pikkulapsen on uskottu saavan henkiset ja ruumiilliset ominaisuutensa imettäjältään, jolloin lapsen luontainen älykkyys ja hänen omilta vanhemmiltaan perimänsä luonteenpiirteet samalla vähenivät tai hävisivät kokonaan. Lasten arveltiin myös rappeutuvan, jos ne saivat lihavan naisen maitoa.

Aikoinaan uskottiin, että ihminen saa rohkean vihollisensa urheuden, jos hän syö tämän sydämen, tai että hänestä tulee pelkuri, jos hän syö sianlihaa, koska sian väitettiin olevan arka. Myös suomensukuisten kansojen keskuudessa uskottiin "elon" eli lihaksen sykinnän olevan elin- tai hengenvoimaa, jota saattoi siirtää ruumiista toiseen. Viron Sakalan miesten kerrotaan vuonna 1223 kiskoneen erään tanskalaisen päällikön sykkivän sydämen tämän rinnasta, paistaneen sen tulessa sekä jakaneen ja syöneen sen "tullakseen urhoollisemmiksi kristittyjä vastaan". Ilmeisesti Suomessakin on noina aikoina menetelty samoin, vaikka sydäntä ei ehkä olekaan täällä paistettu.

Eräitä elin- tai hengenvoiman siirtoon kuuluvia tapoja on säilynyt maassamme 1900-luvun alkupuolelle asti. Niinpä Kanneljärvellä on teurastuksessa läsnä olevia poikia kehotettu haukkaamaan palanen nyljetyn vasikan vielä värähtelevästä lihaskalvosta, se kun antaa "erinomaista rohkeutta ja tarmoa elämässä". Mouhijärvellä on luultu, että "jos puree siihen paikkaan, missä vainonen juuri teurastetussa elukassa hyppää, tulee rohkeaksi eikä pelkää mitään sitten enää." Perhossa on kehotettu pimeässä pelkääviä ja luonteeltaan arkoja lapsia tarttumaan hampain kiinni nyljettävänä olevan teuraseläimen tykkivään kohtaan, "jotta he tulisivat rohkeammiksi."

Erikoista huomiota on kohdistettu myös ruumiissa virtaavaan vereen, jonka vuodon on jo ammoin todettu vievän voimat sekä ihmiseltä että eläimeltä. Uljaiden eläinten veressä olevan elinvoiman siirtämiseksi omaan ruumiiseensa Pohjolan eränkävijät ovat juoneet mm. hirven, peuran tai karhun verta. Jäniksen veren juontia on kaikkialla kartettu, koska jänistä on pidetty pelokkaana. Myös "verenkarvainen" maksa on ollut merkittävä elinvoiman antaja. Naisten ei tietenkään ole sopinut ottaa suuhunsa niin mahtavan olennon kuin karhun verta, sydäntä tai maksaa.

Pohjois-Amerikassa Chipewyan -intiaanit pitivät arvossa karhunkäpäliä, mutta he väittivät, että nuoret ihmiset tulevat hitaiksi, jos syövät niitä. Afrikassa on nuorten masai -sotilaiden oli elettävä yksinomaisesti maidolla, lihalla ja häränverellä, jota he saivat aukaisemalla jonkin eläimen verisuonista. Miltei kaikkien totemististen heimojen parissa on totemieläinten syönti kielletty.

Eri kansojen ja kulttuurien keskuudessa on paljon uskomuksia ruokien vaikutuksista sukupuoliseen haluun ja kykyyn. Sukupuolista halua kasvattavia ruoka-aineita olivat mm. sianliha, voi, sipuli ja persilja. Suomalaisen sananparren mukaan sianliha tahtoi naimista heti, mutta voi yön perästä.

Ravinto ja terveys

Kehittyneissä yhteiskunnissa syntyi vähitellen ravinnon terveellisyyteen liittyviä käytäntöjä, jotka perustuivat kokemukseen ja perinteeseen. Useissa kulttuureissa niistä muodostui uskonnon nimissä annettuja ja papiston valvomia määräyksiä.

Muinaisilla egyptiläisillä oli eräitä ravintoon liittyviä kieltoja, jotka ainakin osittain johtuivat siitä, että suoliston sisällön likaisuuden uskottiin olevan syynä sairauksien syntymiseen. Jo vuoden 2000 eKr aikoihin eläimet jaettiin puhtaisiin ja epäpuhtaisiin. Puhtaita olivat ne, jotka käyttivät pelkästään kasvikunnasta peräisin olevaa ravintoa, ja epäpuhtaita ne, jotka söivät eläimiä. Sikaa pidettiin epäpuhtaana, vaikka se oli kaikkiruokainen. Pelko johtui todennäköisesti käytännön kokemuksista, sillä sianlihan syömisestä saattoi olla seurauksena trikiinien aiheuttama tauti. Papit eivät saaneet syödä tiettyä kasvisravintoa kuten papuja ja sipulia, mahdollisesti niiden suolistokaasuja lisäävien ominaisuuksien vuoksi.

Vanhassa Intiassa kiinnitettiin ruokavalion käyttöön huomiota sairauksien hoidossa ennen lääkkeisiin turvautumista. Myös muinaisessa Kiinassa käytettiin ruokavaliota sairauksien hoitoon jo tuhansia vuosia sitten. Siellä oli jo ennen Kristuksen syntymää erityisiä ruokalääkäreitä, joiden tehtäviin kuului mm. sairauksien hoito ruokavalion avulla. Ruokien valinta tapahtui niin, että niiden sisältämien voimien yinin ja yangin määrät olivat parantamisen kannalta sopivat. Ruokien maulla oli merkitystä eri elimiin kohdistuvan vaikutuksen kannalta. Lisäksi ruokien oli oltava vuodenaikoihin soveliaita.

Raamatussa on eräitä ravitsemukseen liittyviä uskonnollisia määräyksiä, joista osa saattaa perustua siihen, että tietyt ravintoaineet on havaittu käytännössä terveydelle haitallisiksi. Verta ei saanut käyttää ravinnoksi ja se oli teurastuksessa valutettava maahan. Eräät eläimet, kuten sika, katsottiin saastaiseksi, mahdollisesti sianlihasta aiheutuneen trikiinitaudin vuoksi. Puhtaana pidetyn eläimen lihaa ei saanut syödä, jos eläin oli kuollut itsestään, ja myöskään puhtaana pidetyn eläimen rasvaa ei tullut syödä.

Raamattuun kuulumattomassa Siirakin kirjassa kiinnitettiin huomiota syömiseen: "Älä ole kohtuuton missään nautinnossa, äläkä antaudu hillittömästi herkutteluun. Sillä paljoista ruuista tulee vaiva, ja kohtuuttomuus vie oksennukseen asti. Kohtuuttomuuden takia on moni kuollut; mutta joka pitää varansa, se jatkaa ikäänsä. [---] Syömäriä seuraavat unettomuuden ja oksennuksen vaivat sekä vatsan väänteet."

Islamin pyhässä kirjassa Koraanissa ravintoa koskevat rajoitukset ovat samantapaiset kuin Raamatussa mainitut. Koraanissa sanotaan. "Hän [Allah, Jumala] on kieltänyt teiltä ainoastaan itsestään kuolleen eläimen, veren ja sianlihan ja sellaisen [ruuan], jonka ylitse on mainittu muun kuin Jumalan nimeä."

Juutalaisilla, islamilaisilla sekä kristityistä katolisilla ja ortodokseilla on tiettyjä paastoamista koskevia määräyksiä. Määräykset koskevat paaston aikaa, ravinnon laatua sekä syömisen rajoittamista erityisesti päivän valoisana aikana. Jo antiikin aikaan paastoa käytettiin myös sairauksien hoitoon. Niinpä Plutharkos (noin 50—noin 125) sanoi aikoinaan: "Älä ota lääkettä, vaan paastoa mieluummin päivä." Uskontoon liittyvät paastomääräykset ovat vaikuttaneet myöhemmin sellaisten hoitomenetelmien syntyyn, joissa paastoamisen avulla pyritään parantamaan sairauksia tai estämään niiden kehittymistä.

Antiikin dietetiikka

Pytagoralaisen filosofian käsitysten mukaan (500—400-luvulla eKr) ravinnon tuli olla sairauden aikana kasvisperäistä ja niukkaa. Se käsitti usein vain kauravelliä, vettä, etikkaa ja hunajaa. Nykyajan mittapuun mukaan sitä on pidettävä hyvin vajavaisena ja sen vuoksi se lienee ollut useille potilaille haitallinen. Sen lisäksi ohjeisiin liittyi eräitä omituisia kieltoja, mm. papujen kielto. Se on Diogenes Laertiuksen (200-luku jKr) mukaan johtunut aikaisemmista käsityksistä, että pavut ovat olleet pään ja aivojen symboli ja siitä syystä tabu. Kaalia, anista ja merisipulia suositeltiin terveyden säilyttämiseen ja sairauksien hoitoon.

Ravitsemustilan yhteydet sairauksiin oivallettiin jo varhain. Hippokrates (460—377 eKr) kirjoitti Aforismeissaan: "Äkkikuolema on yleisempi luonnostaan lihavien kuin laihojen keskuudessa" ja "Jos epänormaalin lihavat naiset eivät tule raskaiksi, se johtuu siitä, että vatsapaita painaa kohdun suuta. He eivät tule raskaiksi ennen kuin laihtuvat."

Jo Aristoteleen (384—322 eKr) kirjoituksissa ravinnolla oli suuri merkitys terveyden ylläpitämisessä. Ruokaa tarvittiin korvaamaan kuluneita kudoksia ja kehittämään sisäistä lämpöä. "Kiehumisen" (coctio) prosessi alkoi mahalaukussa ja täydentyi sydämessä ja keuhkoissa. Liiallista ravintoa pidettiin terveydelle haitallisena.

Antiikin ajan Kreikassa syntyi ensimmäinen länsimainen lääketieteellinen oppijärjestelmä, ns. humoraalioppi. Sen mukaan elimistön neljän perusnesteen eli veren, sapen, mustan sapen ja liman oikea tasapaino merkitsi terveyttä ja häiriintynyt tasapaino aiheutti sairauden. Ravinnon avulla pyrittiin hoitamaan terveyttä pitämällä yllä oikeaa tasapainoa ja parantamaan sairauksia palauttamalla häiriintynyt tasapaino. Antiikin aikana dietetiikka ei merkinnyt pelkästään ruokajärjestystä vaan yleisesti kaikkea elämäntapaan liittyvää päiväjärjestystä.

Humoraaliopin noudattaminen merkitsi sitä, että jokaiselle ravintoaineelle oli löydettävä elimistön perusnesteitä vastaavat laatuominaisuudet, jotka olivat kostea tai kuiva ja kuuma tai kylmä. Jos sairaudessa oli vallalla kostea ja kylmä perusneste eli lima, käytettiin hoitona ravintoa, joka oli ominaisuuksiltaan kuiva ja kuuma. Todellisuudessa koko oppijärjestelmä perustui teoreettisiin pohdiskeluihin ja oli vailla kaikkea luonnontieteellistä pohjaa. Siitä huolimatta se oli vallalla aina uuden ajan alkuun saakka ja yhä edelleen se näkyy useissa ns. vaihtoehtohoidoissa.

Antiikin Kreikassa dieetti eli päiväjärjestys oli osa potilaan sairauden hoitoa. Yleensä hoidot valittiin vastakohtaisuuden periaatteella. Niinpä Hippokrateen aforismeissa sanotaan: "Liiasta syömisestä johtunut tauti paranee paastolla, paastosta johtunut kovalla syömisellä."

Roomassa toiminut Galenos jakoi alkuaineiden perusominaisuudet neljään eri asteeseen, joista neljäs aste oli voimakkain. Jonkin ominaisuuden liiallista määrää pyrittiin korjaamaan antamalla hoitoa, jolla oli alemman asteista vastakkaista ominaisuutta. Galenoksen käsitysten vuoksi hoidon määrittely tuli entistä yksityiskohtaisemmaksi, sillä nyt ei riittänyt enää pelkästään hoidon vastakkaisuus vaan oli otettava huomioon myös ominaisuuksien asteet.

Sitäpaitsi lääkkeet ja ruoka-aineet jaettiin makunsa mukaan viiteen eri lajiin, jotka olivat makea, hapan, karvas, väkevä ja kirpeä. Lopuksi oli otettava huomioon, miten hoito vaikutti yleisesti, oliko se verta hyydyttävä, ulostusta aiheuttava tai jollakin muulla tavalla vaikuttava. Galenoksen mukaan hedelmät olivat vaarallisia, koska ne aiheuttivat helposti kuumetta. Galenos kirjoitti, että hänen oma isänsä eli sata vuotiaaksi, koska tämä ei milloinkaan syönyt hedelmiä.

Tautia hoidettaessa oli otettava lisäksi huomioon taudin syynä oleva häiriö, potilaan sukupuolen ja iän vaikutukset tilanteeseen sekä vuodenaika ja kuunvaiheiden rytminen vaihtelu. Oikean ja kunkin ihmisen tautiin tehoavan hoidon määrääminen oli todella monimutkaista. Mikään kaavamainen lääkitys ei saattanut enää tulla kysymykseen. Toisaalta Galenos määritteli valmiiksi dieettejä, jotka soveltuivat tiettyjen sairauksien kuten munuaistulehduksen, astman ja kihdin hoitoon.

Keskiajan dietetiikka

Benediktiinien munkkikunnan sääntöjen mukaan sen jäsenten oli huolehdittava myös sairaista. Säännöissä sanottiin mm.: "Mutta myös liharavintoa annettakoon sairaille ja ylipäätään heikoille toipumista varten. Mutta niin pian kuin he lihan nauttimisen seurauksena voivat paremmin, tulee heidän nauttia samaa [ruokaa] kuin tavallisesti."

Salernon lääketieteellisen koulun oppineet ovat 1100- ja 1200-luvulla voimakkaasti kehittäneet vanhempaa perinnettä edelleen. Eräs heidän tutkielmistaan, "Summula de praeparatione ciborum et potuum infirmorum", käsitteli ruoan ja juoman valmistamista sairaille. Nykyään tiedetään, että Salernon koulun tunnettu terveysoppi on koottu käyttäen vanhempia muistisäkeitä vasta 1200-luvun jälkimmäisellä puoliskolla tai 1300-luvun alussa.

Salernon koulun tekemiksi mainitut keskiaikaiset muistisäkeet ohjeena oikeaan elämäntapaan eivät olleet mitään lääketieteellisen kirjallisuuden huipputuotteita vaan arkipäivän elämään tarkoitettuja ohjeita. Kirjoituksessa voidaan jakaa karkeasti kolmeen pääjaksoon, joista ensimmäisessä ja toisessa on ruokailuun ja ravintoon sekä yrtteihin liittyviä ohjeita. Ensimmäisessä jaksossa on ruokailua yleisesti ja erityisesti munia, munuaisia ja kalaa koskevia ohjeita. Sen jälkeen seuraa ohjeita juomisesta yleisesti sekä erityisesti viinistä ja simasta. Seuraavaksi esitellään joukko kasviksia. Säkeistöt kirsikoista, leivänkuorista, juustosta ja sipulista on otettu mukaan, koska mainitut ravintoaineet vaikuttavat vatsan toimintaan. Jakson lopussa kielletään eräitä ruokia ripulissa.

Toisen jakson ravinto- ja yrttiohjeet eivät ilmeisesti ole kuuluneet alkuperäiseen tekstiin. Osa alkaa iltasyömistä koskevalla suosituksella, jota seuraavat ohjeet ruoansulatuksen säätelemiseksi sekä selostus päärynän hyödyistä ja haitoista. Vähän myöhemmin annetaan ruokaohjeita melankolikoille. Sitten on useita ruoka-aineita sekä iisopin (Hyssopus) parantavia ominaisuuksia kuvaava säkeistö. Sen jälkeen luetellaan ravinnoksi käytettäviä lintuja ja kaloja. Toisen osa loppuosassa käsitellään munia, juustoa, hedelmiä, vihanneksia, juureksia ja mausteita sekä annetaan ohjeita viinin juojille.

Myöhemminkin keskiajalla dieettiä pidettiin erityisen tärkeänä sairauksien hoidossa ja ohjeiden tuli käsittää vähäisimmätkin yksityiskohdat kaikissa tilanteissa. Ehkäpä suurin usko pantiin lihaliemeen, maitoon ja muniin. Maidolle annettiin erityisen suuri merkitys keuhkotaudin hoidossa. Toisaalta vuosisatojen ajan uskottiin maidon olevan hyväksi vain nuorille naisille ja hyvin vanhoille ihmisille. Nuorille miehille sen uskottiin aiheuttavan silmätulehduksia, päänsärkyä, horkkaa ja reumaa.

Espanjalainen lääkäri ja alkemisti Arnaldus Villanovanus (noin 1225—1311) esitti, että viisas ja hurskas lääkäri tekee aina kaikkensa parantaakseen sairauden ennemmin lääkkeen tavoin vaikuttavilla ruoka-aineilla kuin pelkillä lääkeaineilla. Ruoka-aineet olivat hoidossa siitäkin syystä etusijalla, että niistä aiheutui vähemmän vahingollisia sivuvaikutuksia kuin lääkkeistä.

Sveitsiläissyntyisen Paracelsuksen (1493—1541) alkemistinen ajattelutapa ilmeni myös hänen käsityksissään ihmisen elämäntoiminnoista. Hän mm. kuvasi, että ihmisellä oli vatsassaan Arkheus -niminen demoni (kreik. arkheus, hallintopaikka), joka piti siellä alkemistista työpajaa muuttaen leivän ja muun ravinnon vereksi ja eritteiksi. Näin Paracelsus oli eräs kemiallis-biologisen elämänkäsityksen uranuurtaja. Hänen mukaansa ruumiissa itsessään ei ollut myrkkyä, mutta sairautta aiheuttavia myrkkyjä saattoi tulla elimistöön ulkopuolelta. Kaikki se mitä ruumiille oli annettava ravinnoksi, oli myös mahdollista myrkkyä.

Ravitsemukseen liittyviä sairauksia

Ravitsemukseen liittyviä sairauksia on aina ollut ja sairauksiin on hyvin usein liittynyt ravitsemushäiriöitä, useimmiten laihtumista. Lihominen on yleensä ymmärretty liian runsaasta syömisestä johtuvaksi ja laihtuminen vastaavasti ravinnon puutteen seuraukseksi. Laihtumista aiheuttava sairaus oli erityisesti keuhkotauti, jota pidettiin sen vuoksi "kuluttavana" tautina. Muita yleisesti laihtumiseen yhdistettyjä sairauksia ovat olleet syöpä ja sokeritauti.

Menneiltä ajoilta tunnetaan useita sairauksia, joiden nykyään tiedetään johtuvan puutteellisesta ravinnosta, mutta joiden syitä ei aikaisemmin tunnettu. Tällaisia sairauksia ovat olleet mm. kihti, hämäräsokeus, pellagra, keripukki, riisitauti, struuma eli kilpirauhasen suurentuma ja anemia eli verenheikkous.

Aiheen käsittely jatkuu kirjoituksessa Ravitsemuksen historiaa uudella ajalla 1800-luvun puoliväliin saakka.

Kirjoitus on valmistunut toukokuussa 2000. Lisäys kesäkuussa 2000.

Kirjallisuutta:

Birket-Smith, K.: Kulttuurin tiet. WSOY. Porvoo 1951

Carpenter, K. J.: Nutritional diseases. Companion Encyclopedia of the History of Medicine. Volume 1. Edited by W. F. Bynum and R. Porter. Routledge, London and New York. Eirst published 1993. Reprinted 1994 in Great Britain

Davidson, S., Passmore, R., Brock, J. F. and Truswell, A. S. (editors): Human Nutrition and Dietetics. Edited by Churchill Livingstone. Sixth Edition, Great Britain 1975

Harva, U.: Suomalaisten muinaisusko. WSOY. Porvoo 1948.

Jaakkola, K.: Euchologium sinaiticumin lääkinnällisestä osasta, Ortodoksia 22: 58—71, 1973. Julk. Ortodoksisten pappien liitto ja Helsingin yliopiston ortodoksian tutkimuksen laitos.

Koraani. Arabian kielestä suomentaneet J. Aro, A. Salonen ja K. Tallqvist. WSOY. Porvoo 1957

Lyons, A. S. and Petrucelli, R. J.: Medicine, An Illustrated History. Harry N. Abrams, Inc., Publishers, New York. Originally published 1978. Reprinted 1987 in Japan

Müller, R.: Hygiene. Luft, Boden, Wasser, Nahrung, Kleidung, Körperpflege, Wohnung, Gewerbe, Eugenik. Vierte, verbesserte Auflage. Urban & Schwarzenberg, Berlin — München. Nördlingen 1949

Paasio, M.: Pilvihin on piian nännit. Kansan seksiperinnettä. Otava. Keuruu 1985

Raamattu. Suomen evankelis-luterilaisen kirkolliskokouksen vuonna 1992 käyttöön ottama suomennos.

Schivelbusch, W.: Nautintoaineiden kulttuurihistoria. Otava. Keuruu 1986

Schott, H.: Die Chronik der Medicin. Chronik Verlag. 1. Auflage 1993. Reprinted 1997 in Belgium

Siirakin kirja. Teoksessa: Vanhan Testamentin apokryfikirjat. Johdannolla varustanut A. F. Puukko. WSOY. Porvoo 1950

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON