Arno Forsius
Tekohengityksen historiaa
Hyvin vanhoista ajoista lähtien on olemassa tietoja siitä, että kuoleman kynnykselle joutuneita ihmisiä on yritetty pelastaa elämään keinotekoisen hengityksen avulla. Useissa kielissä sana henki tarkoittaa elämää ja hengen menettäminen kuolemaa. Siksi on uskottu, että hengen puhaltamisella kuolevaan voitaisiin myös palauttaa elämä häneen.
Tekohengityksen varhaisvaiheita
Raamatussa kerrotaan 1. ja 2. Kuningasten kirjassa vuoden 800 eKr. ajoilta, miten Elias kumartui kolmesti erään lesken pojan ylle, rukoili ja sai hengen palaamaan tähän. Elisa puolestaan herätti henkiin suunemilaisen naisen pojan. Kuvauksen mukaan hän asettui makaamaan pojan päälle, pani suunsa tämän suulle, silmänsä tämän silmille ja kämmenensä tämän kämmenille. Kun Elisa sitten painautui poikaa vastaan, tämän ruumis lämpeni. Näissä Raamatun kertomuksissa on haluttu nähdä ensimmäiset viitteet suusta suuhun puhaltamalla tapahtuneesta elvyttämisestä eikä pelkästään rukouksen tuomasta ihmeestä.
Historian varrelta on säilynyt muitakin kertomuksia ja kuvia niistä keinoista, joita on käytetty apuna ihmisen palauttamiseksi kuoleman rajan takaa. Muinaisessa Egyptissä on yritetty noin vuonna 1600 eKr. saada kuolemaan vaipunut ihminen jälleen eläväksi ripustamalla hänet riippumaan jaloistaan, siis "käänteisesti hirttämällä". Euroopassa on yritetty uuden ajan alussa samanlaista menettelyä, johon on liittynyt myös hengitystä jäljitellen rintakehän toistuvaa puristamista.
Vanhassa japanilaisessa piirroksessa noin 1200-luvulta nähdään juoksevan härän selässä poikittain vatsallaan makaava hukkunut, jonka suusta purkautuu oksennuksena nestettä. Kaikesta päätellen on uskottu, että eläimen liikkuminen auttoi vettä poistumaan keuhkoista ja mahasta sekä aiheutti samalla hengitysliikkeitä ja hengen virtaamista keuhkoissa. Myös tätä keinoa on sovellettu uuden ajan alussa Euroopassa. Hukkunut asetettiin makaamaan vatsalleen poikittain laukkaavan hevosen selkään, jolloin hevosen rytmillinen liike sai aikaan hengitystä muistuttavaa liikettä. Joskus tarkoitukseen käytettiin tynnyriä, jonka kierittäminen edestakaisin sai aikaan liikettä sen päällä makaavan keuhkoissa. Toisinaan uhri asetettiin sisälle tynnyriin, jota pyöritettiin pitkin maata. Viime mainittu tynnyrillä rullaaminen tunnettiin sotajoukoissa myös eräänä rangaistuskeinona.
Italialaisissa 1400-luvun kirjoituksissa kerrotaan, että kätilöt olivat tunteneet suusta suuhun hengittämisen keinona elvyttää vastasyntyneitä, joiden hengitys ei muuten käynnistynyt synnytyksen jälkeen. Paracelsuksen (1493—1541) kerrotaan kokeilleen tekohengitystä ruumiilla käyttäen apuna palkeita. Hänen arvellaan saaneen ajatuksen kokeisiinsa arabialaisten lääkärien kirjoituksista. Vesaliuksen (1514—1564) puolestaan kerrotaan onnistuneesti elvyttäneen tukehtuneita koiria palkeiden avulla. Englantilainen lääkäri Stephen Bradwell julkaisi Lontoossa vuonna 1633 ensimmäisen tunnetun ensiapuoppaan "Helps for suddain accidents endangering life".
Ruumiin muuttuminen kylmäksi kuoleman jälkeen johti lämmön käyttämiseen apuna elämän palauttamisessa. Tämä koski varsinkin hukkuneita, jotka olivat yleensä kylmiä. Lämmittämiseen käytettiin uhrin peittämistä lämpimällä tuhkalla tai hiekalla, asettamista lämpimään veteen tai asettamalla hänen viereensä vuoteeseen yksi tai kaksi vapaaehtoista henkilöä. Lämpöä vietiin myös uhrin sisään puhaltamalla hänen suuhunsa palkeen avulla savua ja kuumaa ilmaa. 1700-luvulla tuli käyttöön myös tupakansavu, jota puhallettiin uhrin suuhun tai peräsuoleen, viime mainittuun peräruiskuun laitetun sivuputken kautta. Lämmittäminen oli 1800-luvulle saakka tärkeä ja usein ainoa hukkuneiden elvytysmenetelmä.
Ensimmäiset tekohengityksen avulla tapahtuneet hukkuneiden elvytykset mainitaan William Derhamin teoksen Physico-Theology huomautuksissa. Ne olivat tapahtuneet noin vuonna 1650 Englannin Troningholmissa ja Oxfordissa. Varsinaisesti tekohengityksen aikakausi alkoi vasta 1700-luvulla, jolloin hukkuneiden määrä oli kasvanut huolestuttavasti. Lääkäri John Fothergill (1712—1780) esitti vuonna 1745 Englannin Royal Societyssa kertomuksen kirurgi William Tossack’in suorittamasta onnistuneesta elvytyksestä Skotlannin Alloassa vuonna 1744. Siinä eräs palaneeseen kaivokseen laskeutunut hiilikaivosmies oli saatu henkiin tekohengityksen avulla, vaikka häntä oli jo pidetty kuolleena.
Tekohengityksen merkitys hukkuneiden pelastamiseksi oli Sveitsissä myös viranomaisten kiinnostuksen kohteena. Zürichin kaupungissa annettiinkin vuonna 1766 ohjekirje, jossa todettiin, että kokemuksen mukaan veden alle joutuneet ja kuolleina pidetyt hukkuneet oli usein saatu palautetuksi henkiin asianmukaisilla toimenpiteillä. Siitä voitiin päätellä, että elämä ei ollut hukkuneissa aina kokonaan sammunut, vaan että oli olemassa toivoa pelastaa heidät kuolemalta, kunhan heille annettiin pikaista ja huolellista apua heti vedestä nostamisen jälkeen.
Pelastusseurat
Sveitsissä saatujen kokemusten perusteella Alankomaiden Amsterdamissa perustettiin jo vuonna 1767 yhdistys hukkuneiden henkilöiden elvyttämiseksi. Ajatuksena oli levittää aatetta hukkuneiden pelastamiseksi kansalaistoiminnan avulla. Hukkumiset tapahtuivat nimittäin yleensä paikoissa, joissa ei ollut käytettävissä lääkintätaitoisia auttajia, minkä vuoksi tuloksia voitaisiin saavuttaa vapaaehtoisten avustajia käyttäen. Yhdistyksen tarkoituksena oli antaa jäsenilleen opetusta parhaista elvytystavoista ja saada myös yleisö maksamaan saamistaan palveluista.
Amsterdamin yhdistys antoi seuraavanlaiset toimintaohjeet. Uhri oli saatava lämpimäksi sytyttämällä tuli hänen lähelleen, peittämällä hänet lämpimällä hiekalla, laittamalla hänet lämpimään kylpyyn tai panemalla hänet vuoteeseen yhden tai kahden vapaaehtoisen kanssa. Keuhkoihin tai mahaan joutunut vesi oli poistettava asettamalla uhri makaamaan pääpuoli jalkoja alempana, painamalla mahasta sekä kutittamalla nielun takaseinää sulalla oksennuksen aiheuttamiseksi. Uhrin keuhkoja, mahaa ja suolistoa oli ärsytettävä vahvoilla hajuaineilla sekä puhaltamalla tupakansavua peräsuoleen. Hengitystä oli avustettava palkeita käyttäen. Lisäksi oli iskettävä myös suonta. Lopuksi ärsytettiin huutamalla, lyömällä ja piiskaamalla uhrin aisteja, tarkoituksena saada hänet heräämään.
Lääkäri A. Johnson esitti vuonna 1773 vastaavanlaisen seuran perustamista Lontooseen. Thomas Cogan käänsi Amsterdamin seuran kirjoitukset englanniksi ja William Hawes ryhtyi perustamaan seuraa. Se ei kuitenkaan onnistunut voimakkaiden ennakkoluulojen vuoksi. Silloin Hawes lupasi julkisesti palkita ihmisiä, jotka Westminsterin ja Lontoon siltojen välisellä alueella pelastaisivat hukkuneita ja kuljettaisivat heidät tiettyihin paikkoihin, joissa elvyttämistä yritettäisiin. Tämä johtikin elvytystoiminnan alkamiseen ja sen luoman innostuksen seurauksena Hawes sai perustetuksi seuran Society for the Recovery of Persons Apparently Drowned vuonna 1774. Seuran nimeksi tuli pian Humane Society ja sääntöjen vahvistamisen jälkeen Royal Humane Society.
Hawes käytti elvyttämisessä apuna eräänlaista kehikkoa, jossa uhri sijoitettiin lämmitysuunin päälle. Tekohengitystä annettiin puhaltamalla palkeilla ilmaa uhrin toiseen sieraimeen, toisen sieraimen ollessa suljettuna. Kun ilmaa oli puhallettu keuhkoihin, se puristettiin pois niistä painamalla rintakehää, siten hengitysliikkeitä matkien. Toisinaan käytettiin apuna myös suoneniskua, jalat ylöspäin pitämistä ja tynnyrin päällä rullaamista.
Joskus yksinkertaiset keinot vaikuttivat tehokkailta. Australiasta kerrottiin vuonna 1891, että siellä oli elvytetty eräs uhri pitämällä häntä savuttavan tulen yläpuolella, mikä oli paikallisten alkuasukkaiden tapa. Englannissa oli eräässä kaupungissa uhri oli elvytetty laittamalla hänen suunsa päälle pyyhe ja sen jälkeen vuoron perään puhaltamalla ilmaa keuhkoihin ja vetämällä sitä pois, kunnes luonnollinen hengitys oli alkanut. Venäläisten kerrottiin haudanneen uhrin pystyssä maahan rinta ja pää näkyvissä ja roiskuttaneen vettä hänen kasvoilleen ja rinnalleen. Kaikesta päätelleen osa hukkuneista toipui ilman, että elvytyksellä olisi ollut osuutta siihen.
Joka tapauksessa rohkaisevat tulokset hengenpelastusseurojen toiminnasta ja kertomukset onnistuneista elvyttämisistä lisäsivät kiinnostusta ja innostusta asiaa kohtaan. Sen seurauksena useissa Euroopan maissa ja Yhdysvalloissa perustettiin suuri määrä hengenpelastusseuroja, joiden tarkoituksena oli käyttää ja suositella soveltuvia elvytysmenetelmiä. Tavallisesti seurat julkaisivat vuosittain kertomuksia toiminnastaan sekä tilastoja elvytysyrityksistä ja niiden onnistumisista.
Hengenpelastusseurojen toiminnan ansiosta myös tekohengitysmenetelmät alkoivat vähitellen kehittyä tehokkaammiksi. Charles Kite julkaisi vuonna 1788 Lontoossa tutkimuksen "An Essay on the Recovery of the Apparently Dead", joka on suureksi osaksi seuran julkaisemien raporttien yhteenveto, ja sai sen johdosta Royal Humane Societyn hopeisen mitalin. Tutkimuksessaan Kite kuvasi 125 onnistunutta ja 317 epäonnistunutta elvytysyritystä, lähinnä hukkuneilla. Kite totesi, että elvytyksen onnistuminen oli sitä todennäköisempää, mitä nopeammin uhri oli saatu asianmukaiseen hoitoon. Kiten havainnoilla oli tärkeä merkitys elvytyksen myöhempää kehittämistä ajatellen.
Kite kuvasi myös tapauksen, jossa tajuttomaksi mennyt uhri saatiin elvytetyksi sydämen seutuun annetun sähköiskun jälkeen. Sähköiset laitteet olivat tulleet suureen muotiin sen jälkeen, kun vuonna 1745 oli keksitty ns. Leydenin pullo hankaussähkön varaamista varten. Kokeet olivat osoittaneet, että sähköiskuilla voitiin jopa tappaa lintuja ja eläimiä. Siten sähköä voitaisiin ehkä käyttää myös elämän palauttamiseen kuolleissa. Royal Humane Societyn jäsen apteekkari Squires oli antanut putoamisen seurauksena tajuttomaksi menneelle 3-vuotiaalle tytölle useita sähköiskuja kannettavalla sähkönkehittimellä. Vasta rintakehään annettu isku sai uhrin pulssin tuntumaan, aluksi heikkona, ja myöhemmin hän toipui täysin. Kite totesi tutkimuksessaan, että myös sydämen toiminnan lakatessa välittömät toimenpiteet olivat tarpeen elämän pelastamiseksi.
Kuvattua tapausta voidaan tietyin edellytyksin pitää ensimmäisenä, jossa elvytys on onnistunut sydämeen annetun tasavirtashokin seurauksena. Kite kuvasi myös sähköiskulaitteiston, jossa on monia nykyisen defibrillaattorin piirteitä. Silloin ei kuitenkaan ollut mahdollisuuksia todeta kammiovärinää tai muita rytmihäiriöitä. Alunperin laitteita käytettiinkin lähinnä sen toteamiseen, oliko elvytys vielä mahdollista. Jos sähköiskulla ei saatu aikaan lihasnykäyksiä, pidettiin kuolemaa peruttamattomana. Lontoolainen kirurgi De Sanctis kuvasi jo vuonna 1788 eräänlaisen elvytystuolin (reanimation chair) sydämen toiminnan elvyttämiseksi. Siinä käytettiin apuna keuhkojen tuulettamista palkeilla ja sähköiskun antamista rintakehän läpi.
Aina 1800-luvun puoliväliin saakka tekohengityksen antaminen tapahtui, eräin poikkeuksin, palkeita käyttäen ja useimmiten uhri oli kuljetettava johonkin tiettyyn paikkaan elvyttämistä varten. Napoleonin henkilääkäri Dominique-Jean Larrey (1766—1842) paransi 1800-luvun alussa sodassa vammoja saaneiden hoitoon pääsyä. Hänen kehittämänsä liikkuvat ambulanssit tekivät mahdolliseksi monien taisteluissa haavoittuneiden pelastamisen ja elvyttämisen. Larreyn toiminta oli tärkeä kehitysvaihe kohti nykyaikaista sairaankuljetusjärjestelmää.
Monet eurooppalaiset elvytysmenetelmät käsittivät 1800-luvun lopulle saakka peräsuolen ärsyttämistä, vartalon ja raajojen hieromista, kurkun kutittamista sulalla, voimakkaiden hajuaineiden kuten ammoniakin haistelua. Ranskalainen J. B. V. Laborde suositteli vuonna 1892 suun pitämistä auki ja vetämistä kielestä voimakkaasti ja rytmikkäästi. Ruumiin lämmittämiseen kiinnitettiin edelleen paljon huomiota. Varsin pitkään esim. sähköiskun seurauksena käytettiin "vastaiskua", jopa rajua potilaan vartalon ja raajojen lyömistä. Drinker tuomitsi tällaisen menettelyn vuonna 1923. Ainoa käyttöön jäänyt menetelmä onkin sydämen seutuun annettava isku.
Benjamin Collins Brodie (1783—1862) osoitti vuonna 1811 tupakansavun vaarallisuuden, minkä jälkeen sen käyttö elvyttämisen yhteydessä lopetettiin. Leroy d’Etiolles puolestaan osoitti vuonna 1829, että keuhkojen täyttäminen ilmalla palkeiden avulla saattoi tappaa eläimen, joten siitäkin luovuttiin. Samalla hän kuvasi tekohengitysmenetelmän, joka perustui vatsan ja rintakehän käsillä paineluun. Samoin Dalrymple ehdotti vuonna 1831 tekohengityksen antamista painamalla uhrin rintakehää käsin kummastakin kyljestä tai puristamalla rintakehää rytmillisesti uhrin selän alta kulkevalla leveällä siteellä, jonka päät kulkivat rintakehän yli ristiin vastakkaisille sivuille.
Käsin tapahtuva tekohengitys
Huomattava muutos elvytyksen käytännössä tapahtui sen jälkeen, kun lontoolainen fysiologi Marshall Hall (1790—1857) asetti vuonna 1856 kyseenalaiseksi Royal Humane Societyn siihen saakka käyttämät ja suosittelemat keinot. Hall väitti, että elvytettävien kuljetuksessa haaskattiin aikaa, että lämmön palauttaminen ilman hengityksen avustamista oli haitallista, että raitis ilma oli elvytyksessä hyödyllistä ja että selälleen asetetun uhrin kieli painui nieluun ja tukki hengitystiet. Koska myös palkeiden käyttöön oli todettu liittyvän vaaroja, Hall kehitti käsin tapahtuvan tekohengitysmenetelmän.
Hallin menetelmässä uhri asetettiin makaamaan vatsallaan, tyyny tai vaatekäärö rinnan yläosan alla. Tästä asennosta hänet käännettiin toistuvasti kyljelleen 16 kertaa minuutissa ja aina uhrin vatsallaan ollessa hänen rintakehäänsä painettiin kädellä selästä lapaluiden alapuolelta. Menetelmällä saavutettiin mittausten mukaan 300—500 ml:n hengitysvolyymi jokaisella kääntämiskerralla. Royal Humane Society hyväksyi Hallin menetelmän pian.
Hallin tekohengitysmenetelmä, vaihe 1: Uhri makaamassa vatsallaan.
Lähde: Ohjeita elämän herättämiseksi walekuolleista ----.
Hallin tekohengitysmenetelmä, vaihe 2: Uhri käännettynä kyljelleen.
Lähde: Ohjeita elämän herättämiseksi walekuolleista ----.
Seuraavana tuli käyttöön lontoolaisen Henry Robert Silvesterin (ja Plomanin) vuonna 1858 kehittämä ns. kaksoismenetelmä. Ennen tekohengityksen antoa oli uhrin kyljellään ollessa annettava pari terävää iskua avoimella kämmenellä selkään lapaluiden väliin ja puhdistettava hengitystiet. Sen jälkeen uhri asetettiin makaamaan selälleen tyynyt tai vaatekäärö yläselän alla. Tässä kuten muissakin selällään maaten tapahtuvissa tekohengitysmenetelmissä oli huolehdittava, että kieli ei päässyt tukkimaan nielua. Tekohengityksen antaja oli vastasuuntaisesti uhrin pään takana hajareisin polvi- tai puolipolviasennossa. Hän tarttui uhria kyynärvarsien yläosasta ja veti ensin käsivarret suoriksi "ylös" uhrin pään sivuille. Sen jälkeen hän vei uhrin käsivarret koukkuun tämän rintakehän sivuosien päälle, samalla rintakehää uhrin käsivarsien avulla painaen. Liikettä toistettiin joka 4. sekunti eli noin 15 kertaa minuutissa. Silvesterin menetelmässä tarvittiin yleensä avustaja pitämään uhrin päätä ja kieltä. Menetelmä ei ollut myöskään tehokas ilman elvyttäjän huolellista kouluttamista.
Silvesterin tekohengitysmenetelmä, vaihe 1: Kädet vedettynä ylös pään sivuille.
Lähde: Ohjeita elämän herättämiseksi walekuolleista ----.
Silvesterin tekohengitysmenetelmä, vaihe 2: Kädet painettuna koukussa kylkien päälle.
Lähde: Ohjeita elämän herättämiseksi walekuolleista ----.
Yhdysvaltalaisen Benjamin Howardin vuonna 1869 kuvaamassa menetelmässä uhri makasi selällään, tyyny tai vaatekäärö selän yläosan alla, kädet ojennettuina ylös pään sivuille. Tavallisesti tarvittiin avustaja pitämään uhrin käsiä ja huolehtimaan siitä, että hengitystiet pysyivät avoimina. Elvyttäjä oli samansuuntaisesti uhrin kanssa hajareisin polvi- tai puolipolviasennossa uhrin reisien kohdalla ja painoi uhria rintakehän alaosasta 14 kertaa minuutissa. Menetelmä oli parempi kuin Silvesterin menetelmä, ainakin jos uhrin kädet olivat vahingoittuneet. Silvesterin ja Howardin menetelmiä kehittivät myöhemmin mm. saksalaiset Brosch ja Koch vuonna 1924 sekä alankomaalainen Mijnlieff vuonna 1934.
Howardin tekohengitysmenetelmä, vaihe 1: Rintakehän alaosan painaminen vatsan puolelta.
Lähde: Ensi apu onnettomuuden kohtauksissa ja tappelutantereella.
Howardin tekohengitysmenetelmä, vaihe 2: Välivaihe painamisten välillä.
Lähde: Ensi apu onnettomuuden kohtauksissa ja tappelutantereella.
Huomattava edistysaskel oli tekohengityksen antaminen uhrin maatessa vatsallaan. Silloin uhrin kieli ei päässyt tukkimaan nielua ja yksi henkilö saattoi suoriutua tekohengityksen antamisesta. Edinburghissa toiminut Edward Albert Schäfer kuvasi vuonna 1904 ns. yksinkertaisen tekohengitysmenetelmän yhdessä P. T. Heringin kanssa. Siinä uhri makasi maassa vatsallaan ja tekohengityksen antaja oli samansuuntaisena uhrin reisien kohdalla, polvi- tai puolipolviasennossa jalat uhrin molemmin puolin. Tekohengitys tapahtui kumartuen ja molemmilla käsillä uhria rintakehän alaosasta painaen, välillä aina itseään oikaisten ja käsiään nostaen. Painaminen toistettiin noin 15 kertaa minuutissa.
Schäferin tekohengitysmenetelmä, vaihe 1: Rintakehän alaosan painaminen selän puolelta.
Lähde: The Encyclopaedia Britannica 1910.
Schäferin tekohengitysmenetelmä, vaihe 2: Välivaihe painamisten välillä.
Lähde: The Encyclopaedia Britannica 1910.
Toinen yleisesti käytetty menetelmä oli tanskalaisen Holger Nielsenin kehittämä menetelmä. Myös tässä Nielsen-menetelmässä uhri makasi maassa vatsallaan, mutta kädet "ylös" pään sivuille ojennettuina. Tekohengityksen antaja oli vastasuuntaisesti polvistuneena tai puolipolviasennossa uhrin pään takana. Hän painoi käsiensä varaan kumartuen rintakehää lapaluiden kohdalta molemmilla käsillä, välillä aina itseään oikaisten ja samalla käsillään uhrin käsiä kyynärpäiden kohdalta kohottaen. Painaminen tapahtui noin 9 kertaa minuutissa. Myös Hederer kehitti oman muunnoksen Schäferin menetelmästä.
Nielsenin tekohengitysmenetelmä, vaihe 1: Rintakehän yläosan painaminen selän puolelta.
Kirjoittajan kuva.
Nielsenin tekohengitysmenetelmä, vaihe 2: Käsivarsien nostamisvaihe painamisten välillä.
Kirjoittajan kuva.
F. C. Eve kuvasi vuonna 1932 keinutusmenetelmänsä. Siinä uhri asetettiin makaamaan vatsallaan leveälle laudalle ja hätätilassa vaikkapa irrotetulle ovelle, jota keinutettiin sen keskikohdalle asetetun pukin päällä niin, että uhrin pääpuoli oli vuoron perään alaspäin ja koholla.
Puhallustekohengitys
Suusta suuhun tapahtuva tekohengitys oli ollut esillä silloin tällöin vuosisatojen kuluessa, mutta siitä ei tullut yleistä menetelmää ennen kuin 1900-luvulla. W. W. Babcock suositteli jo vuonna 1932 tekohengityksen antamista suusta suuhun puhaltamalla. Menetelmä tuli kuitenkin yleiseen ja yksinomaiseen käyttöön vasta, kun Peter Safar oli osoittanut sen tehokkuuden vuonna 1958. Elvytyksen tuloksia paransi edelleen ulkoinen sydänhieronta, jonka W. B. Kouwenhoven, J. R. Jude ja C. G. Knickerbocker kuvasivat vuonna 1960.
Tekohengityksen kehitys Suomessa
Hukkuneiden suuri määrä ja toimenpiteet heidän pelastamisekseen tulivat keskustelujen kohteeksi myös Ruotsissa ja siihen vuoteen 1809 kuuluneessa Suomessa. Asia oli esillä Ruotsin sanomalehdistössä jo 1760-luvun lopulta alkaen. Se askarrutti myös piirilääkäreitä ja Collegium medicum käsitteli ohjeissaan 1770-luvulta alkaen hukkuneiden ja muiden tapaturmien uhrien pelastamista. Noihin aikoihin julkaistiin myös joitakin ruotsinkielisiä kirjasia, joissa annettiin aiheeseen liittyviä ohjeita. Mm. vuoden 1780 almanakassa oli Collegium medicumin laatimat ohjeet hukkuneen elvytyksestä. L. Janhusen teoksessa "Dum spira, spero. Suomen Anestesiologiyhdistys 1952—1982" on esitetty Tenholan kirkkoherran kuvaukseen perustuva tapaus, jossa vuonna 1780 kaivoon pudonnut kaksivuotias tyttö onnistuttiin elvyttämään nenän kautta tapahtuneen tekohengityksen avulla.
Sanomalehdessä Suomenkieliset Tieto-Sanomat julkaistiin vuonna 1776 kahdessa numerossa "Neuwo niitten wirwoittamiseen, jotka häyrystä, sauwusta eli wahingollisesta löyhkästä näkywät kuollexi eli owat kuoleman waarasa". Ensimmäisessä kirjoituksessa neuvottiin, miten kuolleeksi luulluilta oli riisuttava vaatteet, iskettävä suonta, kaadettava suuhun laimeaa viina-etikkaa vedellä sekoitettuna sekä siveltävä koko ruumista viinalla. Lämpimällä tuhkalla peittämistä sopi käyttää vain hukkuneilla, muilla piti välttää kaikkea lämmittävää ja pikemminkin valella heitä kylmällä vedellä. Oksennuksen aiheuttamista pidettiin vahingollisena. Toisessa kirjoituksessa neuvottiin, jos toimenpiteistä ei ollut apua, että silloin piti kurkkuun puhaltamisen avulla saada ilmaa "tätyihin" eli keuhkoihin. Ensimmäisenä keinona toinen sierain pantiin umpeen ja toiseen puhallettiin ilmaa joko käyrän piipun tai ohuen, kärjestään katkaistun tupen avulla. Suun kautta oli puhallettava vain suurimmassa hädässä, jos uhri oli täysin hengetön tai jos sieraimiin sopivaa välinettä ei ollut käytettävissä. Toinen ja viimeisin oli välskärien käyttämä keino, jossa avattiin "hengikurkku" eli henkitorvi ja puhallettiin sen kautta ilmaa keuhkoihin jollakin välineellä.
Vaasassa painettiin vuonna 1803 "Neuwo kuinga hukkuneita ihmisiä pitä hengihin pyyttämän". Veden varaan joutuneiden ja muista syistä valekuolleiden elvyttämistä varten julkaistiin vuonna 1819 "Tieto Kuinga oikein kuolleita pitä eroitettaman niistä, jotka ainoastansa näkywät kuolleet olewan, ja wälikappaleista, että näitä wiimeksi mainituita hengiin saadaan". Se oli "Ulosannettu Lääkäri-Raadilta Ministeriumissa Omanmaan asioita warten St. Pietarborisa (Pietarissa)". Suomen Talousseura pyysi 1810-luvulla lääketieteen tohtori Adolph Reinhold Bouchtia laatimaan lukkareiden opettamiseksi ja kansa valistamiseksi taulukon "Pelastuskeinoja äkillisessä hengenvaarassa ja valekuolemassa". Ruotsinkielisessä luonnoksessa mainitaan hoitotoimenpiteiden kohteina myös "Hukkuneet", "Häkään, savuun ja höyryihin tukehtuneet" sekä "Valekuolleet vastasyntyneet lapset". Yleisten hoitokeinojen joukossa mainitaan mm. "Ilman puhaltaminen suun kautta" ja "Tupakkaperäruiskeet". Suomen Collegium medicum ei pitänyt taulukon julkaisemista aiheellisena, koska se katsoi, että keinoista olisi väärin käytettyinä enemmän haittaa kuin hyötyä.
Lönnrotin kirjassa Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri, jonka ensimmäinen painos julkaistiin vuonna 1839, ei mainita vielä yksinomaan käsin tapahtuvia tekohengitysmenetelmiä. Valekuolleiden kohdalla neuvottiin menettelemään seuraavasti: "henkeä puhalletaan suuhun sopiwimmasti pienellä käsipalkeella, vaan muuten pillillä tahi paljaalla suulla." Veteen hukkuneiden kohdalla annettiin seuraavat ohjeet: "Ruumis asetetaan oikealle kyljelleen, sitten hierotaan, wähän ajan päästä käännetään ruumis hiljalleen ja lyödään käsilappialla kewiästi rintaa kohti ja hartioihin sekä selkään. Suu puhdistetaan liitasta, ja henkeä puhalletaan suuhun, jota tehdessä watsaa ja kylkiluita samassa kewiästi painellaan ylöspäin niin kuin henkimisen tapaan. Joka kerralla henkeä suuhun puhaltaissa pitää nenä samassa tukittaman." Tässä on selvästi suusta suuhun –puhallusmenetelmän perusmalli, mutta ohjeet olivat menetelmän toimivuutta ajatellen kovin puutteelliset.
Lääkintätoimen pääjohtaja lähetti vuoden 1865 päättyessä piirilääkäreiden kautta edelleen rahvaalle jaettavaksi "Ohjeita elämän herättämiseksi walekuolleissa, wedestä ylösotetuissa hengissä". Siinä kuvataan ensisijaisena Marshall Hallin vuonna 1856 esittämä menetelmä. Jos siitä ei ollut apua, siirryttiin käyttämään H. R. Silvesterin menetelmää. Molempia menetelmiä on selostettu edellä. Myöhemmin Suomessa on suositeltu käytettäväksi lähinnä Schäferin ja Nielsenin menetelmiä, kunnes suusta suuhun –menetelmä tuli yksinomaisena käyttöön 1950-luvun lopputaitteessa.
Suomessa hengenpelastustoiminnan opetuksesta ja tiedottamisesta huolehtivia kansalaisjärjestöjä ovat vuonna 1877 perustettu Suomen Punainen Risti sekä vuonna 1906 perustettu Suomen Uimaliitto, vuodesta 1956 Suomen Uimaopetus- ja Hengenpelastusliitto.
Kirjoitus on valmistunut heinäkuussa 2001. Lisätty heinäkuussa 2002. Lisäys maaliskuussa 2003.
Kirjallisuutta:
The Encyclopaedia Britannica, Volume VIII, Hakusana Drowning and life saving. New York 1910.
Ensi apu onnettomuuden kohtauksissa ja tappelutantereella. Lyhyt ohjaus Armeliaisuusosastoja ja Parannusjoukkoja warten. Toim. T:ri C. F. Wahlberg. Suomennos. Helsinki 1886. Näköispainos Helsinki 1981.
Forsius, A.: Sosiaali- ja terveydenhuollon kehitys Hollolassa ja Lahdessa vuoteen 1865. Akateeminen väitöskirja. Lahden kaupunki. Hämeenlinna 1982.
Harris, S. B.: The Society for the Recovery of Persons Apparently Dead. Internet. [2001.]
Hartman, C. J.: Husläkaren, eller Allmänna och Enskilda Föreskrifter i Sundhetslära, [---]. Tredje förbättrade Upplagan af Zacharias Haeggström. Stockholm 1835.
Janhunen, L.: Dum spira, spero. Suomen Anestesiologiyhdistys 1952—1982. Turku 1982.
Lizelius, A.: Suomenkieliset Tieto-Sanomat 1776. Näköispainos. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Turku 1959.
Lönnrot, E.: Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri, 3. uudestaan korjattu laitos Helsinki 1867. Facsimile ("Neljäs korjaamaton laitos"), Tampere 1981. (1 painos Helsinki 1839, 2 painos Porwoo 1856) .
Müller, R.: Hygiene. Luft, Boden, Wasser, Nahrung, Kleidung, Körperpflege, Wohnung, Gewerbe, Eugenik. Vierte, verbesserte Auflage, Urban & Schwarzenberg, Berlin—München 1949.
"Neuwo kuinga hukkuneita ihmisiä pitä hengihin pyyttämän" (Londicerin kirjapaino). Vaasa 1803.
"Ohjeita elämän herättämiseksi walekuolleista, wedestä ylösotetuista hengistä". Helsinki 1965.
Oker-Blom, M.: Terveysopin pääpiirteet. Oppikirja koulua ja kotia varten. Toinen painos. Helsinki 1912.
Palmén, A. J.: Ensi apu tapaturmissa ja äkillisissä sairauksissa. Toinen painos. WSOY. Porvoo 1918.
Pesonen, N.: Terveyden puolesta — sairautta vastaan. Terveyden- ja sairaanhoito Suomessa 1800- ja 1900-luvulla. Porvoo 1980.
Raamattu. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen vuonna 1992 käyttöön ottama suomennos. WSOY. Juva 1992.
Schott, H. (und Mitarbeiter): Die Chronik der Medizin. 1. Auflage 1993. Printed in Belgium 1997.
Wallace, M. J.: A History of Resuscitation. Internet. [2001.]
Åbo akademin kirjasto. Suomen Talousseuran arkisto. Eläintauteja, lukkareiden sairaanhoitoa ym. koskevia asiakirjoja D XIV 1—2.
TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON