Arno Forsius

Tämä kirjoitus on laadittu esitelmäksi Lahden Seudun Sotaorvot ry:n
seminaariin 5.2.2009 Hennalan upseerikerholla Lahdessa.

Suomen puolustusvoimien lääkintähuolto rintama-alueilla vuosien 1939–1945 sodissa

Sodan olemus on muuttunut historian eri vaiheissa, etenkin sotajoukkojen siirtomahdollisuuksista, aseiden kehittymisestä ja sodankäyntitavoista johtuen. Vielä 1800-luvulla käytiin paikallisia sotajoukkojen välisiä ”kaksintaisteluja”. 1900-luvulla käytiin maalla rintamasotaa hyökkääjän ja puolustajan väillä. Nykyään sota on muuttunut totaaliseksi ja sitä käydään mahdollisten rintama-alueiden lisäksi myös vastapuolen ns. kotirintama-alueilla kaikkia mahdollisia kohteita tuhoten. Ratkaisevan muutoksen olivat saaneet aikaan lentokoneet, raketit ja ohjukset, joiden avulla voitiin pian kuljettaa myös suurta tuhoa aikaan saavia ydinlatauksia. Tämä kehitys tapahtui varsin nopeasti jo toisen maailmansodan aikana 1940-luvun alkupuolelta lähtien.

Minkälaiset ovat rintama-alueet tulevissa sodissa? Totaalisessa sodankäynnissä on odotettavissa suuria väestötappioita myös rintama-alueiden takana. Vihollisen pyrkimyksenä voi olla vastustajan yhteiskunnan toiminnan lamauttaminen tuhoamalla rintamantakainen toiminta sairauksien, energian saannin estämisen, viestiyhteyksien katkaisemisen ja muiden toiminnanhaittojen avulla. Tähän liittyy lisäksi sellainen terroritoiminta, jonka avulla pyritään vaikuttamaan haitallisesti vastustajan siviiliväestön henkiseen kestokykyyn.

Kun puhutaan sodanaikaisesta lääkintähuollosta rintama-alueilla, asiaan vaikuttaa ratkaisevasti se, onko käynnissä asemasota, hyökkäys- tai perääntymisvaihe vai sissisota, ja se, millaiset ovat sodankäyntialueen olosuhteet, kuten maasto, rakentamisaste, asukasmäärä, ilmasto jne. Lisäksi asiaan vaikuttavat mm. puolustavan osapuolen suorittamat evakuoinnit, rakenteiden tuhoamiset, miinoitukset, myrkyttämiset jne.

Kun tarkastellaan rintama-alueiden lääkintähuoltoa sodan aikana, joudutaan omien sotajoukkojen ja niiden tukijärjestelmien lisäksi ottamaan huomioon myös vihollisen haavoittuneet ja sairaat, sotavangit ja vankileirit, internoitavat eli turvasäilöön otettavat vieraan maan kansalaiset ja myös rintama-alueella mahdollisesti oleva paikallinen siviiliväestö. Erityisesti muiden kuin omien joukkojen lääkintähuollon toteuttamiseen liittyy käytännössä vaikeita eettisiä kysymyksiä, varsinkin vähäisten tai rajallisten huoltomahdollisuuksien vallitessa. Rauhan aikana tehdyt sopimukset ja säännöt yleensä lakkaavat olemasta voimassa tai niitä noudatetaan vain sikäli kuin ne ovat eduksi omille tavoitteille.

Tämän esityksen kannalta olennaista on perehtyä siihen lääkintähuollon osaan, jonka tehtävänä on huolehtia sodanajan rintama-alueilla ns. kenttälääkinnästä eli ensiavusta, sairaankuljetuksesta, joukkosidontapaikoista ja kenttäsairaaloista. Sodan varalta on olemassa valmiussuunnitelmat, mutta täyttä valmiutta ei ole mahdollista pitää yllä vain varmuuden vuoksi. Siitä syystä riittävän tehokas ja nopea täytäntöön pano vaatii kunnollisen organisaation. Tässä yhteydessä ei ole mahdollista eikä tarpeellista syventyä puolustusvoimien lääkintähuollosta vastaavan lääkintäosaston rakenteeseen ja toimintaan kokonaisuudessaan.

Sotien aikainen lääkintähuolto rintama-alueilla

Rintama-alueen lääkintähuollon tarve riippuu ratkaisevasti sodankäynnin vaiheesta. Asemasodan aikana olosuhteet saattavat olla hyvin rauhalliset, mutta hyökkäys- ja perääntymisvaiheessa kiihtynyt sodankäynti ja rintaman nopea siirtyminen aiheuttavat lääkintähuollolle usein suurta tai jopa ylivoimaista kuormitusta. Sodankäynnin vaihe ratkaisee myös sen, miten kenttälääkinnän organisaatio toteutetaan käytännössä.

Puolustusvoimien kenttälääkinnän organisaation muodostivat komppanioiden ja vastaavien perusyksiköiden lääkintäryhmät, pataljoonan, tykistöpatteriston tai ratsurykmentin perustamat lääkintäryhmät ja joukkosidontapaikat, divisioonien perustamat kenttäsairaalat tai kenttäsairaalaosastot, divisioonien lääkintäkomppanioiden sairaankuljetusryhmät, ja –ajoneuvot sekä pääsidontapaikat (PSP). Niiden toimintaa tukivat pääesikunnan komennossa olevat sotasairaalat, evakuointisairaalat ja erikoissairaalat sekä muut erikoisyksiköt, kuten esim. veripalvelu ja bakteriologiset laboratoriot.

Lääkintäryhmät

Komppanian tai muun vastaavan perusyksikön lääkintäryhmä kulki yksikkönsä miesten mukana lähietäisyydellä. He antoivat haavoittuneille ensiavun ja kokosivat heidät haavoittuneiden suojapaikkaan välittömästi etulinjan taakse. Tilaisuuden salliessa haavoittuneet vietiin paareilla tai ahkiolla niin kauas rintaman taakse, että heidät voitiin kuljettaa sieltä pataljoonan lääkintäryhmän hevosajoneuvoilla joukkosidontapaikkaan (JSP), jossa pataljoonan lääkärit toimivat. Komppanian lääkintäryhmän kokoonpano oli 1 aliupseeri ja 2 lääkintämiestä, tai mahdollisesti 2 aliupseeria ja 4 lääkintämiestä.

Usein haavoittuneet joutuivat odottamaan apua pimeän tuloon asti, sillä vihollisen tulitus esti jatkuessaan kuljetusyritykset. Apua saattoi antaa ehkä vain lähin taistelutoveri, kunnes komppanian sairaankantajat pääsivät paikalla. Ensiavun jälkeen siirto JSP:hen tapahtui tilanteesta riippuen paareilla kantamalla, ahkiossa vetämällä, hevosen vetämillä rattailla, reellä tai purilailla. Lääkintähuollon erityistehtäviin kuului myös osallistuminen sissipartioiden toimintaan, joskus kaukana vihollisen hallitsemalla alueella.

Joukkosidontapaikka (JSP) (nyk. Ensihoitopaikka)

Joukkosidontapaikka (JSP) on lääkärin johtama ensimmäisen asteen hoitoyksikkö niin lähellä rintamaa kuin taistelutilanne, maasto ja kuljetustiet sallivat. JSP:n perustivat mm. jokainen jalkaväki-, jääkäri- ja polkupyöräpataljoona, tykistöpatteristo ja ratsurykmentti. JSP sijaitsi tavallisesti maahan kaivetussa teltassa tai korsussa, vain harvoin jossakin rakennuksessa. Teltan valaistuksena oli joko akkukäyttöinen sähkölamppu tai  polttoöljyllä eli petrolilla toimiva lyhty, ns. Petromax –valaisin. JSP:n miehistönä oli 1 tai 2 lääkäriä ja lääkintäryhmä: 2 lääkintäaliupseeria, 8 lääkintämiestä, joista 4 oli hevosmiehiä.

JSP:n tärkeimmät tehtävät olivat lääkärin johdolla ensiavun jatkaminen tai antaminen, vammojen tarkastaminen sekä hoidon kiireellisyyden ja hoidettavien kuljetuskestävyyden määrittäminen. Tärkeimmät hoitotoimenpiteet olivat verenvuodon tyrehdyttäminen, murtumien lastoittaminen, kivun lääkitseminen, shokin hoito sekä jäykkäkouristusseerumin antaminen. Ensiapuun kuuluivat myös hätäleikkaukset ja haavojen ompelut  eetterinukutuksessa tai paikallispuudutuksessa.

Kaikki potilaat varustettiin sairaankuljetuskortilla, johon merkittiin tiedot vammasta, annettu hoito, kuljetustapa sekä mahdolliset ohjeet. Jatkohoitoa tarvitsevat potilaat hoidettiin kuljetuksen vaatimaan kuntoon. Pakkasessa usein pitkään maanneet haavoittuneet saivat tarvittaessa ennen kuljetusta lämmintä juotavaa, ruokaa ja lepoa. Vähäisimmät vammat, haavat ja sairaudet hoidettiin JSP:ssä ja potilaat palautettiin mahdollisuuksien mukaan joukko-osastoihinsa.

Divisioonan lääkintäkomppania

Divisioonassa oli lääkintäkomppania, johon kuului kolme joukkuetta. Lääkintäkomppania asetti tarvittaessa sairaankantajaryhmiä ja ajoneuvoja eturintamalla vaikeuksiin joutuneiden lääkintäryhmien avuksi. Jokainen joukkue pystyi perustamaan tilapäisen pääsidontapaikan, jolla oli edellytykset tehokkaaseen kirurgiseen toimintaan ja joista potilaat siirrettiin jatkohoitoon kenttäsairaalan tai mahdollisesti sotasairaalaan. Lääkintäjoukkueella oli tavallisesti käytössään kaksi sairaankuljetusautoa ja kaksi sairaslinja-autoa.

Siirrot kenttäsairaaloista kotirintaman sotasairaaloihin tehtiin enimmäkseen sairaslinja-autoilla tai sairasjunilla. Sairasjuniin voitiin tarvittaessa järjestää myös leikkausyksikkö. Joskus harvoin siirroissa voitiin olosuhteista riippuen käyttää veneitä, moottoriveneitä tai laivoja. Siirrot jouduttiin usein tekemään pimeän aikana, sillä maantiet ja erityisesti rautatiet saattoivat joutua valoisaan aikaan vihollisen lentokoneiden pommien tai konekiväärien kohteeksi. Tilanne oli varsin vaikea nimenomaan jatkosodan vetäytymisvaiheessa.

Sairaankuljetuksen mahdollisuudet sotatoimialueella ovat muuttuneet ratkaisevasti viime vuosikymmenien aikana. Potilaiden siirtoon voidaan käyttää maastokelpoisia autoja, mönkijöitä, moottorirekiä ja ennen kaikkea helikoptereita. Silti niihinkin liittyy paljon olosuhteista riippuvia rajoituksia.

Kenttäsairaalat

Kenttäsairaala (KS) oli haavoittuneiden tärkein hoitopaikka. Jokaisella divisioonalla oli kolme kenttäsairaalaa. Jatkosodan aikana niitä oli  yhteensä parikymmentä. Kenttäsairaalaan kuului kolmen leikkaussalin ja kolmen 50-paikkaisen vuodeosaston varusteet. Jokaisessa kenttäsairaalassa oli tavallisesti 150–200 hoitopaikkaa ja henkilökunnan määrä siinä oli runsaat sata. Päällikkölääkärin lisäksi sairaalassa oli tavallisesti kolme osastonlääkäriä ja kolme apulaislääkäriä. Kenttäsairaaloissa oli sairaanhoitohenkilökunnan apuna usein lääkintäkoulutuksen saaneita lottia.

Kenttäsairaala perustettiin hyvien yhteyksien varteen suurehkoon rakennukseen tai rakennusryhmään niin kauas rintamasta, että se oli vihollisen kenttätykistön kantomatkan ulottumattomissa. Kenttäsairaala hoiti sotakirurgisin keinoin taistelukentän joukkosidonta- ja pääsidontapaikoilta tuodut haavoittuneet ja sairaat. Osa kenttäsairaaloissa hoidetuista palasi joukko-osastoihinsa, ehkä toipumisloman jälkeen, osa lähetettiin jatko- ja erikoishoitoon sotasairaaloihin. 

Ennaltaehkäisy

Sotatilan aikana hyvä terveydenhuolto on ensiarvoisen tärkeää, sillä kokemuksen mukaan myös sairauksia esiintyy silloin tavallista runsaammin. Vaikka olosuhteet ovat sodan aikana rintamalla ja sodankäyntialueella poikkeukselliset, on ennaltaehkäisy silloin tai varsinkin silloin tärkeää. Vältetty tauti tai vamma on aina paras ratkaisu. Hygienian puutteet johtuvat usein laiminlyönneistä, joiden estämiseksi tarvitaan tehokasta opastusta.

Sodan oloissa olisi pystyttävä turvaamaan sekä rintaman että kotirintaman ravinnon tarve. Nälkäinen tai nälkiintynyt ihminen ei ole kauan aikaa toimintakykyinen. Pitkäaikainen poikkeustila voi johtaa myös ravinnon ”köyhtymiseen” haitallisella tavalla, vaikka sen määrä sinänsä olisi riittävä. Esimerkkinä mainittakoon vain, että yksipuolinen, tuoreita kasviksia sisältämätön ravinto aiheuttaa C-vitamiinin puutetta, joka ilmenee keripukkina. Sen oireita ovat mm. hampaiden löystyminen ja ihonalaiset verenpurkaumat sidekudoksen heikkenemisestä johtuen. Jatkosodan aikana suomalaisissakin sotajoukoissa esiintyi ajoittain lieviä keripukin oireita. ”Ravintonobelisti” A. I. Virtanen suositteli silloin C-vitamiinin puutteen ehkäisemiseksi lantun käyttöä ravintona, annoksena kilo viikossa henkeä kohden.

Ruoanvalmistukseen ja juomiseen käytettävän veden puhtauteen on kiinnitettävä vakavaa huomiota ripuli- ym. tautien ehkäisemiseksi. Riittävä veden saanti on tärkeää myös peseytymisen, vaatehuollon ja yleisen puhtaanapidon vuoksi. Puutteelliset asumisolot ja varsinkin asumisen ahtaus lisäävät aina tartuntatautien leviämistä ihmisestä toiseen, ja niiden esiintyminen olikin sodan olosuhteissa tavallista runsaampaa. Yleisistä tarttuvista taudeista voidaan mainita keuhkotauti, angiina, tulirokko, aivokalvontulehdus, paiseet ja muut ihotulehdukset, tarttuva keltatauti, punatauti ja muut ripulitaudit sekä influenssa ja muut hengitystietulehdukset. Joitakin bakteeritauteja voitiin hoitaa sulfavalmisteilla ja eräillä muilla kemoterapeuttisilla lääkkeillä, mutta penisilliini ja muut antibiootit saatiin meillä käyttöön vasta jatkosodan jälkeen.

Asumisen ahtaus edistää vaatetäiden esiintymistä ja vaatetäit puolestaan saattavat levittää useita vaarallisia kulkutauteja, kuten pilkkukuumetta, toisintokuumetta ja ampumahautakuumetta. Vaatetäiden hävittäminen mm. täisaunojen avulla oli hyvin tärkeää mainittujen epidemioiden ehkäisemiseksi, koska silloin ei ollut olemassa nykyisiä antibiootteja.

On olemassa useita tarttuvia sairauksia, joiden äkillinen ja laaja esiintyminen voi aiheuttaa sotajoukkojen ja väestön keskuudessa toimintakyvyn lamaantumista. Rokotuksilla voidaan suojautua eräitä tauteja vastaan, kuten esim. isorokkoa, pernaruttoa, lavantautia, keltatautia sekä jäykkäkouristusta vastaan. Nämä ovat samoja tauteja, joiden aiheuttajia voitaisiin mahdollisesti käyttää myös biologisena aseena.

Jatkosodan aikana oltiin Suomessakin kesällä 1944 siinä tilanteessa, että joukkojen keskuuteen levisi Karjalan kannaksella hyttysten mukana malariaa, jota meillä ei normaalisti ollut esiintynyt pitkään aikaan. Tauti oli peräisin sekä venäläisiltä että saksalaisilta joukoilta, jotka olivat toimineet aikaisemmin eteläisellä ilmastovyöhykkeellä, mm. Kaukaasiassa ja Kreikassa. Ilmaston muutos ja eri maista tulevat sotilaat vieraine sairauksineen saattavat siis aiheuttaa yllättäviä ongelmia sodankäyntialueilla ja myös rintamalinjojen takana. Tulevaisuudessa trooppiset taudit on ehkä otettava entistä useammin huomioon muuallakin kuin lämpimän ilmaston vyöhykkeillä.

Lisäksi on annettava ohjeita siitä, miten sodan olosuhteissa voidaan välttää vihollisen ympäristöön levittämiä taudinaiheuttajia tai muita haitta-aineita. Näihin voidaan lukea myös taistelukaasut, hermomyrkyt sekä hyönteis- ja kasvimyrkyt, joita saatetaan käyttää paikallisesti mm. vedenottamoiden saastuttamiseen.

Rintamajoukoissa esiintyy sodankäynnin pitkittyessä ja vaikeutuessa psyykkisiä ja psykososiaalisia ongelmia, joiden taustalla vaikuttavat rintamatilanteen psyykkisen stressin ohella myös alkoholin ja huumaavien aineiden lisääntynyt käyttö. Samantapaiset ongelmat ovat tavallisia myös kotirintamalla.

Vammojen hoito

Sodankäynnin aikana rintama-alueiden lääkintähuollon suurin tehtävä on yleensä erilaisten mekaanisen energian aiheuttamien tapaturmaisten vammojen hoitaminen. Sekä taistelujen aikana että niiden väliaikoina tapahtuu hiertymiä, viiltohaavoja ja ruhjeita, kaatumisia, nyrjähdyksiä ja murtumia, palovammoja, paleltumisia ja jäähtymävammoja sekä liikenneonnettomuuksia, jotka ovat yleisiä myös tavanomaisessa siviilielämässä.

Suomen jatkosodan aikana tyypillisiä sodankäyntiin liittyneitä vammoja olivat ampumavammat ja niiden seuraukset, räjähtävien ammusten ja miinojen sirpalevammat ja niiden seuraukset, painevammat, keuhkovammat, silmävammat, kuulovammat ja ruhjoutumat. Sodassa syntyy usein erilaisia yhdistelmävammoja, jotka vaurioittavat esim. luita, pehmytkudoksia ja verisuonia. Erityisesti päähän, kaulaan, rintakehään ja vatsaonteloon kohdistuneet vammat ovat usein vakavia ja niiden hoito erikoisosaamista vaativaa.

Suomen oloissa on talvikauden aikana paleltumien vaara suuri pakkasella, varsinkin tuulisissa oloissa, pitkään ulkona ollessa ja huonoissa varusteissa. Paleltumille alttiina ovat etenkin raajojen kärkiosat ja kasvoissa nenä ja korvat. Jo alle + 10 ºC lämpötilassa voi syntyä vedessä tai kosteissa vaatteissa pitkään oleskellessa ns. jäähtymävammoja (trench foot), jotka muistuttavat oireiltaan ja seurauksiltaan pakkasen aiheuttamia paleltumavammoja. Myös jäähtymävammat voivat aiheuttaa pitkäaikaista toimintakyvyttömyyttä ja joskus myös pysyviä vammoja.

Kenttälääkintää kuvaavia tilastolukuja talvi- ja jatkosodassa

Kenttälääkinnän tarvetta ja laajuutta talvi- ja jatkosodassa kuvaavat seuraavat henkilövahinkoihin liittyvät luvut:

Talvisodassa oli kaatuneita n. 26 500, haavoittuneita n. 45 000 ja paleltuneita n. 8000. Pysyvän invaliditeetin saaneita oli n. 10 000. Siviilejä kuoli n. 1000 henkeä.

Jatkosodassa oli kaatuneita n. 60 000, haavoittuneita n. 160 000 ja tapaturman uhreja n. 50 000. Pysyvän invaliditeetin saaneita oli n. 47 500. Lisäksi oli vangiksi joutuneita n. 3000 ja kadonneita n. 4500. Sairastuneiden määrä oli n. 800 000. Siviilejä kuoli n. 1500.

Talvisodassa kaatui, katosi tai menetti tapaturmaisesti henkensä kahdeksan lääkäriä ja lääketieteen kandidaattia. Jatkosodassa vastaava lukema oli 36 eli 4,5 –kertainen.

Talvi- ja jatkosodassa kaatuneilta jäi vuosina 1939–1945 n. 30 000 sotaleskeä ja n. 55 000 sotaorpoa.

Myöhempien aikojen kehitystä

Kun ajatellaan rintama-alueiden lääkintähuoltoa eli kenttälääkintää nykyään, on aiheellista muistaa millä tavalla lääketiede on kehittynyt viimeisten 5–6 vuosikymmenen aikana. Vammojen tutkimiseen voidaan käyttää helposti siirrettäviä ultraäänilaitteita. Narkoosi- ja puudutusmenetelmät ovat kehittyneet merkittävästi. Shokin ja nestehukan hoidossa voidaan käyttää ensiapuna käyttövalmiissa pakkauksissa suoneen annettavia nesteitä. Kenttäsairaaloissa on yleensä myös mahdollisuus plasman ja muiden verivalmisteiden antamiseen. Murtumien ja vammojen ensiavussa käytettävät lastat ja muut tukilaitteet ovat kehittyneet paljon. Kipulääkkeet ovat tehokkaampia ja turvallisempia kuin aikaisemmin. Leikkausmenetelmät ovat parempia ja säästävämpiä kuin ennen. Bakteerien aiheuttamiin tulehduksiin on olemassa useita kemoterapeuttisia ja antibioottisia lääkkeitä. [Katso myös kirjoitusta Sodankäynti ja epidemiat.]

Toisaalta sodankäynnin muodot ja tavat ovat kehittyneet lääkintähuollon kannalta hankalampaan suuntaan. Aikaisemmasta poikkeavia ovat suurienergiaisten ammusten osumapaikan ympäristöön synnyttämästä paineesta johtuvat kudosruhjoutumat. Ne vaurioittavat mm. verisuonia ja hermoja, niin että vammat muodostuvat vaikeiksi ja hankalasti hoidettaviksi. Nykyaikaisen verisuoni- ja hermokirurgian käyttö on sodan olosuhteissa vaikeasti toteutettavissa, siihen tarvittavan runsaan henkilökunnan ja pitkän operaatioajan vuoksi. Uusien asejärjestelmien ulottuvuuden ja osumistarkkuuden johdosta suojapaikkojen löytäminen ja järjestäminen sairaaloille on tulevaisuudessa entistä hankalampaa.

Taistelukaasujen, siis hengityselimiä ja ihoa vaurioittavien kaasujen käyttö, alkoi 1. maailmansodan aikana, mutta 2. maailmasodan aikana niitä ei tiettävästi käytetty. Uusia kemiallisia aseita ovat hyönteismyrkyistä kehitetyt hermomyrkyt, jotka ovat erittäin myrkyllisiä jo pienissä annoksissa. Ne voivat imeytyä elimistöön hengitysteistä sekä iholta ja limakalvoilta. Toisen uuden uhkan muodostavat ydinaseet, jotka voivat aiheuttaa voimakkuudellaan laajaa tuhoa paineaallon ja kuumuuden seurauksena, mutta sen lisäksi niihin liittyy radioaktiivisen säteilyn aiheuttamia vaurioita elimistölle. Niistä tapahtuvat nopeimmin verimuutokset, hitaammin syöpäkasvaimien esiintyminen ja perimän muutokset. Neutronipommeissa säteilyvaikutus on huomattavan suuri räjähdysvaikutukseen verrattuna, säteily läpäisee paksutkin suojaseinämät eikä pommin aiheuttaman gammasäteilyn vaikutuksiin ole mitään hoitoa. Kemiallisia myrkkyjä ja radioaktiivisia aineita voidaan levittää pitkien matkojen päähän ammusten, rakettien ja ohjusten avulla. Niitä on vaikea havaita aistinvaraisesti ja sen vuoksi niiden toteamiseen on käytettävä erityisiä mittauslaitteita. Näille aineille altistuneiden hoidossa tarvitaan nopeasti pystytettäviä puhdistusasemia. Nämä tehtävät kuuluvat ns. BC –suojelulääkintään (B biologinen, C chemical, kemiallinen).  [Katso myös kirjoitusta Biologinen sodankäynti.]

Uusien, laajasti tuhoa aiheuttavien aseiden vammauttava teho voi koskea lähes samanaikaisesti hyvin suurta ihmisjoukkoa. Silloin vaikeasti vammautuneiden ja paljon hoitoa tarvitsevien määrä voi kohota niin suureksi, että kaikkia vammautuneita ei ole mahdollista hoitaa. Tällaisessa tilanteessa on pystyttävä arvioimaan ja luokittelemaan vammautuneet niin, että saadaan kokonaisuuden kannalta paras tulos. Se merkitsee sitä, että ”toivottomiksi” luokitellut vammautuneet on jätettävä ilman aktiivista hoitoa, jotta tuloksellisen hoidon piiriin kuuluvista voitaisiin pelastaa mahdollisimman suuri osa.

Erään JSP:n toimintaa marraskuun alkupäivinä 1941 Kiestingin alueella Kuusamosta itään

(Lyhennetty ja muokattu Eero Suomalaisen kirjasta ”Lääkintäaliupseerina jatkosodassa vuosina 1941–1945”, luvusta ”Hyökkäys Louhen tielle”, 3.–6.11.1941, s. 131–138.)

Mitään ei tapahtunut, mutta joukot vaan pysyivät paikoillaan. Vihdoin JSP (joukkosidontapaikka) sai majoittumiskäskyn ja teltta pystytettiin tulosuunnastamme oikealle metsälinjan varteen. Siinä oli hyvä kääntää hevoset ja oli vapaata liikuntatilaa mahdollisten haavoittuneiden saapumiselle ja pois noutamiselle. JSP:n teltta kaivettiin loivasti viholliseen päin jängälle laskeutuvaan rinteeseen ja vain niin syvään, että matala maavalli kiersi teltan.

Vihollinen alkoikin tulla toimeliaaksi. Kranaatteja (räjähtävä sirpaleammus) ujelsi harjanteelle ensin kauemmaksi Louhen tien suunnassa ja sitten keskemmäksi metsäistä harjannetta. Sieltä tien suunnasta saapuikin lievästi haavoittuneina pataljoonan esikunnan kirjuri, kersantti E. Halonen, ja esikuntajoukkueesta alikersantti Hokkanen. Vielä ei muita haavoittuneita saapunut kuin silloin tällöin.

Jängän takana ”naapuri” valpastui entisestään ja metsässä harjun selänteen takana räjähteli entistä taajemmin. Eräs teltta meistä kauempana vasemmalla sai täysosuman vihollisen raskaan kranaatinheittimen kranaatista, jolloin noin puolenkymmentä miestä kaatui ja muutamia haavoittui. Se oli JR 54:n JSP ja kaatuneiden joukossa oli myös lääkärinä toiminut lääkintäkapteeni Vinha.

Myös pataljoonan komentajan teltassa sai vänrikki Kangas sirpaleen jalkaansa. Aluksi kantoi vänrikki Manninen haavoittunutta, mutta sai eräältä divisioonasta linjaan saapuneelta upseerilta hevosen, jonka selässä toimitti haavoittuneen JSP:lle. Myös vänrikki Degerman haavoittui kranaatista, eikä tämä nuori vänrikki aluksi aikonut lähteä linjasta pienten sirpalehaavojen vuoksi. Kuitenkin hän oli kuolla saamansa myrkytyksen vuoksi.

Vihollisen kranaattituli kiihtyi 6. päivänä marraskuuta. JSP työskenteli priimuksen valossa ja haavoittuneita alkoi saapua tämän tästä. II Pataljoonan JSP toimi läheisyydessä ja vuorottelimme ja heidänkin telttansa takana lepäsi jo monta havuilla peitettyä kaatunutta.

Sitten se vasta alkoikin: Kuulaana iltapäivänä alkoi vihollisen hyökkäys mottiin joutuneitten avuksi. Tulitus linjassa kiihtyi ja äkkiä kaikki jäivät JSP:llä kuuntelemaan. Raivokas "uraa”-huuto kuului aivan läheltä. Karjunta vain kasvoi huolimatta pika- ja konekiväärien sekä pienempien aseitten murhaavasta tulesta. JSP:n takana olevat keskiraskaan ja raskaan kranaatinheittimen (krh) putket lähettivät sarjojaan, minkä ehtivät. Teltan katto ropisi jäätyneen maan lentäessä ilmaan.

Kersantti Lilja ja sotamies Säynäjäkangas olivat hakemassa kaatamaansa männyn runkoa teltan reunan vahvistukseksi. Hevosmiehet olivat viemässä haavoittuneita ja muut JSP:n miehet pysyttelivät joko teltassa tai kaivamissaan kuopissa teltan vierellä. Tykkikomppanian lääkintäaliupseeri Mäki ilmoitettiin kaatuneeksi. Myös raskaan krh:n lääkintäaliupseeri Sipola haavoittui.

Ilmoitettiin, ettei potilaita voinut lähettää taaksepäin, koska vihollinen piti huoltotietä katkaistuna. Niinpä täytyi haavoittuneet kantaa maanpäälliseen telttaan odottamaan kuljetusta, vaikka teltassa ei ollut kamiinaakaan. Ulkona räjähteli ja ratisi, valojuovat leijasivat ratojaan hieman yli puolipuun korkeuden teltasta katsottuna. Paarilta erästä haavoittunutta laskettaessa teltan pohjalle eivät tämän jalat ottaneet ollenkaan vastaan, vaan hervottomasti retkahtivat maahan. Lähemmin tutkittaessa havaittiin, että pieni sirpale oli uponnut selkänikamaan. Mies oli alaruumiiltaan halvaantunut.

Kohta tuotiin telttaan haavoittunutta, joka ei voinut liikuttaa kuin päätään. Tarkastettaessa totesi tohtori halvaantumisen aiheuttajaksi päähän uponneen shrapnellin (lyijykuulia sisältävä räjähtävä ammus) kuulan. Tapaus vaikutti tohtoristakin toivottomalta ja se olisi vaatinut pikaista kuljetusta kenttäsairaalaan, mutta tie oli poikki. Siellä huoltotien suunnassakin ratisi ja paukkui ja mies oli siirrettävä maanpäälliseen telttaan odottamaan kuljetusta, kuten useat muutkin. Myöhemmin saatiin tietää hänen toipuneen halvauksestaan, kun peukalonpään kokoinen kuula oli saatu poistetuksi päästä. Se oli siitäkin syystä ihmeellistä, että paljon pienemmästä haavoittumisesta monet menehtyivät vammoihinsa.

Kkk:n (konekiväärikomppania) vääpeli Launamo kävi sidottamassa haavansa, eikä enää palannut yksikköönsä. Saman komppanian lääkintämies tuli kävellen JSP:lle kantaen vasenta kättään, joka joistakin lihassuikaleista oli kiinni käsivarressa. Sisukas mies piteli kättään ja tuumasi lääkärille, että näpsästään vaan pois, ei siitä kaiketi kättä enää saa. Kuitenkin kersantti Liljan kanssa käärimme käsivarren suureen, pahviseen olkavarsilastaan ja siistimme sen. Verentulo oli tyrehtynyt ja mies pääsi jatkamaan matkaa purilaissa. Kuitenkin hän oli kenttäsairaalassa kuollut vammaansa.

JSP:llä jatkui kova työ, mutta olihan tohtori Lehtosuokin siellä hommissa, hän kun oli piipahtanut tänne vähän kurkistamaan. Eikä II:n Pataljoonan JSP:ltäkään niinä hetkinä työtä puuttunut. Kaiken aikaa raivosi konekiväärien ja muitten keveitten aseitten ankara tulitus. Kuitenkin komppaniat torjuivat hyökkäyksen, mutta yhä uudelleen ryntäsivät sileätä jänkää myöten vihollisen hyökkäysryhmät kaatuakseen suuriksi röykkiöiksi jängälle.

Tulituksen jatkuessa sain tohtori Vehaskarilta käskyn lähteä harjun takamaastoon katsomaan uutta paikkaa JSP:lle. Eri sidontapaikkojen oli vuoron perään siirryttävä taemmaksi. Harppasin harjun sivua johtavaa polkua taaksepäin kranaattien enää harvemmin ujeltaessa metsään. Vastaani tuli rykmentin lääkäri Ollilainen, joka piirsi karttaluonnoksen tupakkalaatikon kanteen JSP:eiden sijoituspaikoista. Näille pystyttivät komentoryhmän pojat telttaa erääseen ryteikköiseen paikkaan.

Itse sain ottaa telttapaikan JSP:lle komentoteltan läheltä. Silloin vihelsi muutama kranaatti ja ne räjähtivät sivummalla rinteellä, ja hetkistä myöhemmin sieltä vedettiin ahkiolla haavoittunutta, mutta neuvoin heitä menemään taemmaksi, koska minulla ei ollut ensiapulaukkua mukanani, eikä hevosmiehiä kuljetusta varten. Odottelimme JSP:tä, mutta poikia ei vain kuulunut, vaikka ilta jo pimeni. Siis JSP oli harhautunut pois harjanteen suunnasta alemmaksi metsään, muuten ei olisi kulunut näin kauan aikaa paikalle saapumiseen.

Sain käskyn lähteä katsomaan, vieläkö JSP oli entisellä paikallaan. Juoksin harjannetta myöten ja ohitin erääseen puuhun kiinnitetyn hevosen. Sillä ei näyttänyt olevan mitään hätää ja ehkäpä komppanioitten hevosmiehiä tulisi etulinjaan muonaa viemään ja he veisivät hevosen pois. Saavuin metsälinjalle JSP:n telttapaikalle, mutta sitä ei kuitenkaan montussa ollut, ei miehiä eikä hevosiakaan. Montun pohjalla henkivät vielä kamiinasta tyhjennetyt hiilet. Olipa tullut äkkilähtö. Harpoin takaisin hiljaisessa metsässä, sillä tulitus oli loppunut.

Päättelimme kersantti Liljan lähteneen entistä huoltotietä ja harhautuneen metsään, mutta varmasti etsiytyvän neuvotulle paikalle. Pimeästä alkoi kuulua ääniä ja siellähän kersantti Lilja saapuikin koko miehistön ja hevosten kanssa, tehtyään aukon piikkilanka-aitaan. Pojat saivat ennätysajassa teltan pystyyn ja kamiinan kuumaksi. Vielä samana iltana saapuivat rykmentin lääkäri Ollilainen ja myös II:n ja III:n Pataljoonan lääkärit, kapteeni Lehtosuo ja luutnantti Sjöstedt, keskustelemaan päivän tapahtumista.

Vänrikki Tulkki haavoittui myös 6. päivänä hämärissä ja hän saapui JSP:lle kranaattien räjähdellessä ympärillä, mutta pääasiassa hieman ylempänä ja taempana harjun selänteellä. JSP:n tappiot eivät, ihme kyllä, kasvaneet koko rähinän aikana suuremmiksi, kuin yhteen haavoittuneeseen lääkintämieheen ja neljään kaatuneeseen purilashevoseen.

Sotakirurgin poikkeuksellinen tehtävä

Jatkosodan aikana lääkintäeversti Simo Brofeldt oli Suomen Punaisen Ristin sairaalassa toimineen Sotasairaala 54:n päällikkölääkärinä kuolemaansa saakka. Hän oli myös Päämajan lääkintähuollon tarkastaja vuodesta 1941, ja siinä ominaisuudessa hän oli Itä-Karjalassa suomalaisten aloittaessa syyskuun puolivälissä 1941 hyökkäyksen kohti Petroskoita (Äänislinna). Eversti Ruben Laguksen panssarijoukot saavuttivat Äänisjärven ranta-alueen 23.9.1941. Siellä suomalaiset joutuivat kuitenkin ankariin taisteluihin Latvan ja Derevjannojen (Petäjänselän) kylien seudulla. Eteneminen pysähtyi ja välimaastoon oli jäänyt vihollisosastoja, joiden vuoksi yhteydet taaksepäin olivat poikki. Haavoittuneita oli paljon ja lääkintäjoukoilta puuttui henkilökuntaa sekä tarvikkeita. Hyökkäysvaunut puolestaan tarvitsivat lisää polttoainetta ja ammuksia.

Silloin Brofeldt ehdotti Mannerheimille, että järjestetään nopeasti huoltolentoja, joilla viedään joukoille lääkintätarvikkeita, bensiiniä ja ampumatarvikkeita sekä tuodaan paluulennoilla hoitoon pikaista apua vaativat haavoittuneet. Mannerheim torjui suunnitelman liian rohkeana, mutta suostui lopulta, kun Brofeldt ei antanut periksi ja tarjoutui itse johtamaan pelastustehtävää. Brofeldt lennätettiin 23.9. yhdessä armeijakunnan lääkärin kanssa paikalle pienellä Fieseler Storch -tiedustelukoneella ja hän teki siellä yhtä mittaa työtä kolme vuorokautta haavoittuneita leikaten. Lisäksi lähetettiin matkaan kaksi bensiinillä ja ammustarvikkeilla lastattua kuljetuslentokonetta, joita saattoi kahdeksan Brewster -hävittäjää. Lentokoneet laskeutuivat Latvan kylässä olevalle ruohokentälle ja vaihtoivat lastinsa haavoittuneisiin. Purku ja lastaus kestivät vain puoli tuntia ja hävittäjät partioivat koko ajan kentän yläpuolella, koska se oli vihollisen lentokoneiden ulottuvilla. Toistuvilla lennoilla saatiin taistelualueelta tuoduksi hoitoon 130 haavoittunutta. Suurin osa kuljetuksista tapahtui Douglas DC 2 -lentokoneella, joka tunnettiin nimellä "Hanssin Jukka". Samalla vietiin lääkintäjoukoille runsaasti hoidossa tarvittavaa materiaalia sekä panssarivaunuille polttoaine- ja ammustäydennystä.

Äänislinnan valtaus saatiin viedyksi loppuun 1.10.1941 ja eversti Ruben Lagus teki heti sen jälkeen ehdotuksen Mannerheim-ristin 2. lk:n mitalin myöntämisestä Brofeldtille. VI Armeijakunnan komentaja, kenraalimajuri Paavo Talvela puolsi 2.10.1941 ehdotusta ja katsoi omassa lausunnossaan, että Brofeldt ansaitsee eversti Laguksen esittämän korkean kunniamerkin. Karjalan Armeijan komentajan, kenraali Heinrichsin esityksestä ehdotettiin mainitun kunniamerkin myöntämistä, ja 7.10.1941 ylipäällikkö nimitti lääkintäeversti Simo Brofeldtin Vapaudenristin 2. luokan Mannerheimristin ritariksi (luettelossa N:o 19). Hän oli ainoa Mannerheimristin saanut lääkäri.

Toinen lääkintähenkilöstöön kuuluva Mannerheimristin ritari oli lääkintäalikersantti Felix Johannes Iso-Somppi, joka sai vuonna 1942 Mannerheimristin 2. luokan mitalin n:o 70. Hän oli oman henkensä alttiiksi pannen noutanut ei-kenenkään maastosta lukuisia vaikeasti haavoittuneita aseveljiä ja tehnyt samalla tärkeitä havaintoja vihollisen hankkeista.

Kirjoitus on valmistunut tammikuussa 2009. Eräitä selventäviä täydennyksiä tehty helmikuussa 2009. Kirjoitus on julkaistu lyhennettynä: Sotiemme veteraanien Lahden piirin Jouluviesti 2009, s. 64–66.

Kirjallisuutta:

Koskenvuo, K.: Kenttälääkintä. Ensihoidon perusteet. 2. painos. Puolustushallinto.  1994

Koskenvuo, K. (toim): Sotilasterveydenhuolto. 3. painos. Pääesikunta. 1996.

Lääkärinä sodassa. Suomen Lääkäriliiton kokoamista muistelmista toimittanut Kyllikki Kauttu. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki. Jyväskylä 1989.

Suomalainen. E.: Lääkintäaliupseerina Jatkosodassa vuosina 1941–1945. Omakustanne. (Lahti) 1997.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON