Arno Forsius

Rutto eli paiserutto

Kirjoittajan huomautus: Tämä kirjoitus on laadittu historiallisena katsauksena. Siinä mainitut tutkimukset ja hoitomenetelmät ovat esimerkkejä vallinneesta käytännöstä, eikä niitä saa toteuttaa omaehtoisesti ilman laillistetun ammatinharjoittajan potilaskohtaiseen harkintaan perustuvaa määräystä ja ohjetta.

Ruton (lat. pestis) eli paiseruton tai itämaisen ruton varhaishistoria perustuu epäluotettaviin kertomuksiin ja tilastoihin. Taudin tarttumistapaa ei tunnettu, erilaisia kulkutauteja ei osattu erottaa toisistaan, minkä lisäksi sairastuneisuutta ja kuolleisuutta koskevat luvut perustuivat hyvin summittaisiin arvioihin. Ruttona pidettiin aikaisemmin kaikkia vakavia kulkutauteja ja myös suomen kielessä rutolla ymmärrettiin äkkinäisesti tappavaa tautia. Nimitys paiserutto tuli käyttöön vasta 1900-luvulla. Keuhkorutto on paiseruton eräs ilmenemismuoto. Tässä kirjoituksessa voidaan käsitellä paiseruttoa ja sen historiaa vain lyhyesti.

Paiseruton taudinkuva

Paiserutto on bakteerin aiheuttama tarttuva kuumetauti. Tauti on yleinen eräissä jyrsijöissä, mm. rotissa ja maaoravissa, joista se ajoittain tarttuu erityisesti rottakirppujen välittämänä myös ihmisiin ja saattaa esiintyä laajoina epidemioina. Rottakirput varmistettiin taudin siirtäjiksi vasta vuonna 1907, W. Glen Listonin ehdotuksesta perustetun Intian ruttokomitean kokeiden perusteella. On olemassa viitteitä siitä, että myös ihmisen kirppu ja tavallinen lude voisivat levittää tautia. Tauti on hengenvaarallinen. Lievemmissä tapauksissa kuolleisuus on ilman hoitoa vaihdellut 25–75 %:n välillä, mutta varsinkin pisaratartuntana hengityksen kautta saadussa keuhkorutossa kuolleisuus on ollut jopa 90 %. Sekä paiserutossa että keuhkorutossa bakteerit levisivät suurimmassa osassa tapauksia verenkiertoon, aiheuttaen yleisen bakteeriverisyyden (septikemian) eli "veriruton", jossa kuolleisuus oli käytännössä 100 %. Sveitsiläinen Alexandre Yersin (1863–1943) sekä hänestä riippumatta Shibasaburo Kitasato (1852–1931) ja Lowson löysivät ruttobakteerin (Yersinia pestis) Hongkongissa vuonna 1894.

Ihminen saa ruttotartunnan tavallisesti rottakirpun välityksellä sairaasta rotasta, mutta myöskin sairaan eläimen koskettaminen tai sen purema voivat aiheuttaa tartunnan. Myös kotikissat voivat välittää taudin rotista ihmisiin. Ihmisten välillä tartunta tapahtuu bakteereja sisältävien eritteiden mukana nielemisen tai hengityksen välityksellä, erityisesti epidemioiden yhteydessä keuhko-oireisten potilaiden levittäessä bakteereita ympäristöönsä yskimällä. Taudin itämisaika vaihtelee kahdesta kymmeneen päivään. Jos tartuntapaikka on ihossa, siihen ilmaantuu tavallisesti märkärakkulainen paise, jonka ei tarvitse paljonkaan erottua paarman puremasta. Tyypillistä on kuitenkin tartuntapaikkaa vastaavien imusolmukkeiden turpoaminen, jalassa olevan tartuntapaikan seurauksena nivustaipeessa. Sen jälkeen bakteerit leviävät koko elimistöön aiheuttaen eri puolille märkäpesäkkeitä ja lopuksi yleisen verenmyrkytyksen. Iholla esiintyy yleisesti verenpurkaumia, joiden vuoksi tauti on saanut tunnetun nimensä "musta surma". Taudille on ominaista korkea kuume ja tajunnan sumeneminen. Keuhkotulehduksessa ilmaantuu nopeasti hengitysvaikeuksia, shokki ja kuolema. Kuumeinen taudinvaihe kestää 5–6 päivää, mutta rajuissa tapauksissa kuolema voi seurata kolmessa päivässä. Lievemmissä tapauksissa potilas voi toipua taudista, mutta puhjenneiden ruttopaiseiden märkiminen ja erilaiset jälkitaudit voivat pitkittää toipumista. Ruttotaudista johtuneita pysyviä haittoja olivat paiseiden ja verenkiertohäiriöiden aiheuttamat kudosvauriot ja toiminnan häiriöt mm. alaraajoissa ja kielessä.

Nykyään paiseruton hoitoon on käytettävissä useitakin antibiootteja, esim. tetrasykliini, kloramfenikoli, streptomysiini, doksisykliini, gentamysiini sekä siprofloksasiini. Ajoissa hoidettuna tauti ei ole enää vaarallinen. Tautiin sairastuneiden eristäminen on välttämätöntä, samoin epidemian uhatessa epäiltyjen tartunnansaajien eristäminen. Ehkäiseviin toimenpiteisiin kuuluu lisäksi tehokas rottien hävittäminen. Samoin on hävitettävä kirput, joita saattaa meilläkin esiintyä koirissa ja muissa kotieläimissä. Siihen soveltuvat useat hyönteismyrkyt.

Sairastettu rutto antaa pitkäaikaisen suojan uutta tartuntaa vastaan. Sen vuoksi ruttotautisten hoidossa käytettiin taudin aikaisemmin sairastaneita. Ruttoa vastaan on olemassa rokote, joka ei kuitenkaan anna ehdotonta suojaa. Rokote annetaan kahdesti 1–3 kuukauden välein ja tehosteannos tarvittaessa aina 6 kk:n kuluttua. Rokotteen teho kestää enintään 6 kk viimeisestä rokotuskerrasta.

Paiseruton historiaa

Raamatun filistealaisten ruton (n. 1070 eKr.) yhteydessä mainitaan paiseet ja hiiret (rotat). Filistealaiset uhrasivat jumalilleen kultaisia "kuhmuja" (Beule) ja hiiriä pelastuakseen rutolta. Tämä on vanhin tieto tautia kuvaavasta uhrilahjasta, votiivikuvasta, jollaisia luovutettiin pyhiin paikkoihin parantumispyyntöjen ja annettujen lupausten vahvistamiseksi. Tämä filistealaisten rutto, johon kuoli noin 50 000 henkeä, oli mahdollisesti oikeaa paiseruttoa.

Kaikki ne taudit, jotka historiassa mainitaan ruttona, eivät ole suinkaan olleet paiseruttoa, ja varhaisiin kuvauksiin ruttoepidemioista on suhtauduttava suurin varauksin. Siten esim. Thukydideen kuvaama Ateenan rutto vuonna 429 eKr. lienee ollut pilkkukuumetta. Ensimmäinen varmana pidettävä historiallinen tieto paiserutosta on säilynyt Oribasioksen (325–403) kirjoituksessa, jossa viitataan Rufus Efesolaisen (n. 98–177) kirjoituksiin. Viime mainittu on kertonut Dionysioksen (n. 280-luvulla eKr.) sekä myöhemmin eläneiden Dioskorideen (n. 54 jKr.) ja Posidoniuksen kuvauksiin perustuen Libyassa, Egyptissä ja Syyriassa 300-luvulla eKr. kulkutautina esiintyneestä ja kuolemaa aiheuttaneesta paisetaudista. Ensimmäinen eurooppalainen ruttoepidemia, ns. Justinianuksen rutto, levisi vuonna 542 jKr. Egyptistä Eurooppaan ja surmasi monissa maissa puolet asukkaista. Tämä epidemia sammui vasta vuonna 594.

Laaja paiseruttoepidemia, "musta surma", raivosi Euroopassa vuosina 1348–1351. Siihen menehtyi noin neljännes Euroopan asukkaista, peräti 25 miljoonaa henkeä. Suuren kuolleisuuden vuoksi taudilla oli Norjassa nimenä "store mandedöd" tai "svarte dauen" ja Ruotsissa "digerdöden". Tämän ruttoepidemian seurauksena kuoli myös suurin osa Euroopan kymmenistä tuhansista leprasairaista. "Mustan surman" jälkeen kehitettiin eräitä terveydenhoidollisia toimenpiteitä. Silloin perustettiin ensimmäiset terveystoimikunnat sekä otettiin käyttöön terveyspassit, karanteeni ja yritykset mm. kauppatavaroiden puhdistamiseksi ruton aiheuttajista.

Giovanni Boccaccio (1313–1375) kertoo vuoden 1348 tapahtumista teoksessaan "Decamerone": "Yleinen koettelemus oli järkyttänyt niin suuresti sekä miehiä että naisia, että veli hylkäsi veljensä, setä veljentyttärensä, sisar veljensä ja vaimo miehensä. Ja vielä pahempaa ja uskomattomampaa oli, että isät ja äidit kieltäytyivät katsomasta ja hoitamasta omia lapsiaan, ikään kuin nämä eivät olisi heille kuuluneetkaan." Ruttoa paettiin paniikin omaisesti kaupungeista maaseudulle ja paikkakunnalta toiselle. "Decamerone" syntyi nimenomaan ruttoa pakoon lähteneen seurueen kertomien tarinoiden pohjalta.

"Mustan surman" aiheuttaman kauhun seurauksena etsittiin syyllisiä, joiden uskottiin myrkyttäneen kaivoja ja saastuttaneen taloja sivelemällä niitä "ruttovoiteilla". Voitelijoiksi epäiltyjä (ransk. engraisseurs, ital. unctori), mm. noitia ja juutalaisia, teloitettiin. Genevessä kidutettiin ja poltettiin vuonna 1545 elävältä ruton aiheuttajina 7 miestä ja 24 naista. Näistä kirurgia ja haudankaivajaa kidutettiin pahimmin. Taudilta säästymisen toivossa annettiin myös monenlaisia lupauksia. Siitä syystä Saksan Oberammergaussa vietetään yhä edelleen vuonna 1634 alkunsa saaneita kärsimysjuhlia.

Vuosien 1348–1351 "mustan surman" esiintymisestä Suomessa ei ole varmaa tietoa. Sen sijaan vuosina 1504–1505 maassamme oli mahdollisesti paiseruttoa, samoin ehkä vuonna 1657 Viipurissa. Seuraava varma epidemia oli vuosina 1710–1711 ja se jäi myös viimeiseksi. Helsingissä kuoli paiseruttoon vuosina 1710–1711 noin 700 asukasta ja Turussa noin 2000 asukasta. Helsingissä ruttoon kuolleita oli kaikkiaan 1185, mutta lukuun sisältyi huomattava määrä muiden paikkakuntien asukkaita ja Baltiasta ruttoa pakoon lähteneitä. Kenraalikuvernööri Carl Nierothin Turussa antamien ohjeiden mukaan talot, joissa ruttoa oli todettu, merkittävä portin päälle laitettavalla mustalla ristillä, "että itzecukin taidais sitä cartta, ja wahingosta itzens cawahta." Sairaudesta parantuneiden oli kadulla kulkiessaan käytettävä näkyvää merkkiä, miesten kolmikyynäräistä valkeaa sauvaa ja naisten valkeaa liinaa, että jokainen "selkiän merkin ja warotuxen sijtä hawaitzis". Pelon vuoksi oli vaikeaa saada ihmisiä huolehtimaan sairaista ja vainajista. Kenraalikuvernööri joutui uudessa julistuksessaan toteamaan, että aikaisempia ohjeita oli lyöty laimin ja että yön aikana oli jopa heitetty ihmisruumiita kadulle ja niiden mukana vielä elossa oleviakin.

Paiseruttoepidemioihin on liittynyt kaksi jatkuvasti askarruttanutta ongelmaa. Toinen liittyy paiseruton aiheuttamiin väestötappioihin ja toinen epidemioiden väistymiseen. Kuten edellä on kerrottu, kuolleisuus paiseruttoon vaihteli tartuntatavasta ja taudin vaikeudesta riippuen 25 ja 100 %:n välillä. Yhdyskuntien ja maiden kohdalla kuolleisuus vaihteli mm. väestötiheyden ja liikenneyhteyksien vilkkauden mukaan. Luotettavia tilastoja on varhaisemmilta ajoilta kuitenkin vähän ja ruton väestövaikutusten arvioinnissa on jouduttu tukeutumaan erilaisiin olettamuksiin. Epäilemättä useat paikkakunnat ovat jopa autioituneet ja niiden talouselämä on lamaantunut joksikin ajaksi. Väestönkasvu ja muuttoliike ovat yleensä korvanneet väestömenetykset kymmenessä tai kahdessakymmenessä vuodessa.

Rotat on usein liitetty sairauksien ja varsinkin paiseruton esiintymiseen. Strabon (n. 60 eKr.– n. 20 jKr.) on kertonut Iberiasta (Espanjan niemimaalta), että rotat kuolivat siellä usein rutonkaltaiseen tautiin. Avicenna (n. 980–1037) totesi ruton aikana Persiassa, että rottien nähtiin tulevan esiin maan alta ja käyttäytyvän juopuneiden tavoin. Pergamossa 160-luvulla jKr. lyödyssä keisari Lucius Veruksen rahassa on kuvattu Aesculapius käärmesauva kädessään ja rotta jalkojensa juuressa. Katolisessa kirkossa tunnettiin Pyhä Rochus erityisesti rutolta suojelijana ja Keski- ja Pohjois-Euroopassa pidettiin Pyhä Kakukyllaa suojelijana hiiriä ja rottia vastaan. [Katso myös kirjoituksia Pyhimykset parantajina ja Pyhimykset suomalaisessa kansanparannuksessa.]

Paiseruton esiintyminen yhdistetään asumuksissa ja niiden läheisyydessä eläviin mustarottiin (Rattus rattus), joista tauti voi helposti siirtyä asukkaisiin. Mustarotta oli myös yleinen laivarotta, joka paiseruttoon sairastuessaan tartutti laivoissa ihmiset ja kuljetti tartunnan merten yli maasta ja maanosasta toiseen. Paiserutto väheni Euroopassa 1600-luvun lopulta alkaen ja 1720-luvulta alkaen läntisessä maailmassa on ollut ruttoa vain satunnaisesti.

Paiseruton vähenemistä on perusteltu erityisesti sillä, että suurempi harmaarotta (Rattus norvegicus) levisi Euroopassa voimakkaasti 1700-luvun alkupuolella ja syrjäytti tai hävitti aikaisemmin vallalla olleen pienemmän mustarotan. Tämä onkin saattanut vähentää paiseruton tartuntamahdollisuuksia rotista ihmisiin, sillä harmaarotta eli etäämpänä ihmisistä, ulkorakennuksien suojissa tai pihamailla. Epidemioiden harvenemiseen on varmasti vaikuttanut myös karanteenin käyttöön otto, hygienian paraneminen sekä asumusten ja laivojen suojaaminen rotilta.

Kuitenkin vielä vuonna 1894 lähti Aasian Mongoliasta liikkeelle ruttoaalto yli lähes koko maailman ja esim. Intiassa tautiin kuoli 11 miljoonaa asukasta vuonna 1896. Hongkongista ja muista satamakaupungeista tauti levisi laivarottien mukana suursatamiin kaikkialla ja niissä satamien jyrsijöihin. Sen seurauksena esiintyi useissa kaupungeissa ympäri maailmaa paikallisia epidemioita. Euroopassa ja muualla länsimaissa osattiin jo suhtautua epidemian ehkäisyyn uuden bakteriologisen käytännön mukaisesti ja väestötappiot jäivät vähäisiksi. Vaikka merkittäviä paiseruttoepidemioita ei olekaan ilmennyt pitkiin aikoihin, esiintyy tautia jatkuvasti monin paikoin maailmassa yksittäisinä tapauksina tai rajoitettuna epidemioina, erityisesti Keski- ja Kaakkois-Aasiassa.

Paiseruttobakteeri

Paiserutto ymmärrettiin jo varhain tarttuvaksi taudiksi, mutta sen leviämistapa oli tuntematon. Vanhalla ja keskiajalla selityksenä oli miasma, vahingollinen ilmanlaatu, jonka vaikutuksia pyrittiin estämään savustamalla, hajujen avulla ja jopa tykillä ilmaan ampumalla. Kanssakäymisen ja kosketuksen osoittautuessa olennaiseksi taudin leviämisen tavaksi ihmiset muuttivat, jos mahdollista, asutuskeskuksista syrjäisemmille paikoille. Sveitsissä aivan 1300-luvun lopulla annetussa kulkutautilaissa mainitaan paiserutto yhtenä kahdeksasta tartuntataudista.

Ranskalainen Deidier onnistui vuonna 1721 tartuttamaan paiseruton tautiin kuolleista ihmisistä koiriin. Muuten paiseruton tutkimukset näyttävät olleen pysähdyksissä lähinnä siitä syystä, että epidemiamuotoinen paiseruttotauti oli pitkään näkymättömissä. Vasta vuonna 1894 Aasiassa puhjenneen epidemian saavutettua samana vuonna Hongkongin tutkimukset käynnistyivät välittömästi. Kuten aikaisemmin mainittiin, Alexandre Yersin sekä hänestä riippumatta Shibasaburo Kitasato ja Lowson löysivät silloin paiseruton aiheuttavan bakteerin (Yersinia pestis) Hongkongissa. Aluksi bakteerin nimenä oli Pasteurella pestis Louis Pasteurin (1822–1895) mukaan.

Venäläissyntyinen mikrobiologi Waldemar-Mordecaï Wolf Haffkine (1860–1930) kehitti jo vuonna 1897 ensimmäisen rokotteen paiseruttoa vastaan. Rokote antoi lyhytaikaisesti suojan tartuntaa vastaan ja sairastuneilla, jotka saivat taudin rokotuksesta huolimatta, kuolleisuus oli selvästi alentunut. Sittemmin rokotteita on kehitetty huomattavasti paremmiksi.

Espanjalainen P. L. Simond arveli vuonna 1896, että rottakirppu toimi paiseruton välittäjinä rotista ihmisiin. Ruttoa välittävistä rottakirpuista tärkein on Xenopsylla cheopis. Japanilainen Ogata pystyi vuonna 1897 aiheuttamaan rotissa paiseruton jauhetuista kirpuista tehdyllä uutteella ja Intian ruttokomitean vuonna 1907 järjestämässä kokeessa W. Glen Liston osoitti, että kirput siirtävät paiseruton rotasta toiseen. Ruttobakteeri voi säilyä kirpun elimistössä tartuttamiskykyisenä jopa 6 viikkoa.

Ruttoepidemian leviämiseen on liittynyt useita epävarmuustekijöitä. Varsinkin taudin leviämisen nopeutta on ollut vaikea selittää tunnetuilla leviämismalleilla. Koska paiserutto voi tartuttaa hyvin monia jyrsijälajeja ja lisäksi eräitä muita imettäväisiä, ovat ihmisen ja rottien lisäksi useat muut eläimet saattaneet levittää bakteerien saastuttamia kirppuja paikasta toiseen. Eräät tutkijat ovat jopa väittäneet, että mm. "musta surma" olisi ollut jonkin muun taudin kuin paiseruton aiheuttama epidemia. Useat laboratorio-onnettomuudet ovat kuitenkin osoittaneet, että puhtaaksiviljelty ruttobakteeri Yersinia pestis aiheuttaa "ruttotaudille" tyypillisen taudinkuvan. [Tämä kappale on lisätty tammikuussa 2004.]

Kuten edellä on todettu, on paiseruton vaarallisuus vähentynyt myös sen vuoksi, että useat mikrobilääkkeet tehoavat siihen hyvin. Paiserutto on kuitenkin tullut uudelleen ajankohtaiseksi siitä syystä, että paiseruttoa voidaan käyttää biologisena aseena. Paiseruton aiheuttajan valmistaminen suurina määrinä on yksinkertaista ja halpaa. Bakteerien levittäminen tapahtuu tehokkaimmin aerosolina. Paiseruton aiheuttaja kestää huonosti kuivuutta, auringonvaloa ja kuumuutta, mutta suotuisissa oloissa se voi säilyä tartuttamiskykyisenä jopa pari kuukautta.

Kirjoitus on valmistunut heinäkuussa 2002. Luonnos on valmistunut vuonna 1994. Lisäys tammikuussa 2004. Ruton varhaishistoriaa tarkistettu ja täsmennetty huhtikuussa 2005. Eräitä täsmennyksiä tehty elokuussa 2005.

Kirjallisuutta:

Cecil, R. L. (ed.): A Texbook of Medicine. Seventh Edition, Illustrated. W. B. Saunders Company. Philadelphia 1949.

Heikura, P. T.: Justinianuksen rutto. Duodecim 118 (2002) : (8:) 821–826.

Heikura, P. T.: Musta surma. Tieteessä tapahtuu 2003: 8: 36–46. [Lisätty tammikuussa 2004.]

Heiser, V.: Lääkärin maailmanmatka. Työtä ja seikkailua viidessä-viidettä maassa. WSOY. Porvoo 1937.

Jutikkala. E.: Kuolemalla on aina syynsä. Maailman väestöhistorian ääriviivoja. WSOY. Toinen painos. Porvoo 1988.

Maxcy, K. F.: Rosenau Preventive Medicine and Hygiene. Seventh Edition. USA 1951.

Müller, R.: Medizinische Mikrobiologie, Parasiten, Bakterien, Immunität. Vierte, neubearbeitete Auflage, Urban & Schwarzenberg, Berlin–München 1950.

Mäkelä, O. ym. (toim.): Lääketieteellinen mikrobiologia. 6. uudistettu painos. Kustannus Oy Duodecim. Jyväskylä 1993.

Plague. Hakusana teoksessa The Encyclopaedia Britannica, Eleventh Edition, Volume XXI, New York 1911.

Schott, H.: Die Chronik der Medizin. Chronik. Printed in Belgium 1997 [1. Auflage 1993].

Vuorinen, H. S.: Tautinen historia. Vastapaino, Tampere, Jyväskylä 2002.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON