Arno Forsius

Saamelaisten kansanlääkintä

Lapin saamelaiset ovat saaneet vaikutteita naapureina eläneiden suomalaisten, ruotsalaisten, norjalaisten ja venäläisten kulttuureista. Suomen alueella saamelaisten kansanlääkintä on ollut pitkälle samantapaista kuin muuallakin Suomessa. Poikkeavaa on hyvin voimakas usko taikuuteen ja noitiin sekä tautien synnyssä että parantamisessa. Kansanlääkintään liittyi perinteitä esikristilliseltä pakanuuden ajalta, mutta pitkä kristinuskon kausi oli antanut sille omia piirteitään.

Noidilla uskottiin olevan kyky sekä aiheuttaa tauteja että parantaa niitä. Monen taudin uskottiin syntyneen siitä, että noidat olivat lähettäneet sairaan kimppuun manalaisia eli vainajahenkiä. Manalaiset syntyivät niistä, jotka olivat puoliksi suruttomia eli jumalattomia ja puoliksi kristittyjä. Merkkinä manalaisten käynnistä ihmisen kimppuun oli se, että ihminen alkoi kuulla ja nähdä sellaista, mitä muut eivät havaitse. Manalaiset olivat kovia tarttumaan varsinkin kirkoista, hautausmaista tai vainajista. Ne lensivät ilmassa kuin linnut ja kohisivat joskus kuin kovalla tuulella. Hahmoltaan manalainen on päätön tai sillä oli vain puoli ruumista, toisilla olkapäistä ja toisilla vain keskiruumiista alaspäin.

Manalaisten karkottamiseen tarvittiin väkevämpää noituutta kuin niiden lähettäjällä oli. Karkottamisessa noita tarvitsi apuna paloviinaa ja toisinaan noitarumpua, jonka nahasta tehtyyn kalvoon oli piirretty taikamerkkejä. Rumpua lyötiin poronluusta valmistetulla vasaralla, jonka aikaan saama tärinä kuljetti pingotetulle nahalle asetettua konnaa eli arpaa. Sen kulku rummun kalvolla osoitti niitä tietoja ja keinoja, joita manalaisten karkottamisessa tarvittiin. Manalaisia ihmisen kimpusta päästäessään noita puhui vieraita kieliä ja luetti sairaalla tiettyjä lukuja. Usein noita tuli liikutuksen tilaan ja tai lankesi loveen eli tajuttomuuteen. Siitä herättyään hän tiesi keinot manalaisten karkottamiseksi.

Säikähdys oli erityisesti naisten vaiva, varsinkin raskaana olevilla ja vastikään synnyttäneillä. Raskaana ollessaan naiset saattoivat pelästyä niin pahasti, että seurauksena oli keskenmeno. Oikein kovassa kohtauksessa saattoi ihmisen pää mennä sekaisin. Myös lapset säikähtivät herkästi aina siihen saakka, kunnes tulivat täysikasvuisiksi. Usein kauhistumisvaiva tuli siitä, että näki pahan unen.

Sammakko oli saamelaisille myyttinen eläin. Sen vahingoittaminen päälle astumalla tai muulla tavalla sekä sammakon pilkkaaminen saattoivat aiheuttaa hengenvaarallisen vaivan. Samoin oli hengenmeno uhkana, jos oli juonut veden mukana sammakonkutua eikä siitä syntyneitä sammakoita saatu millään ulos. Jos piti sammakkoa kädessä tai jos sammakko putosi sille, tuli siitä parantava lääkekäsi. Hyvin vaalea, valkolaikullinen sammakko oli kuolleena myös hyvä parannuskeino, sisällisesti maidossa keitettynä ja ulkonaisesti siveltynä ihottumien ja sampaiden hoidossa.

Runsaat verenvuodot haavoista, vammoista ja naisilla synnyttimistä olivat kokemuksen mukaan henkeä uhkaavia. Lääkärien puutteessa oli turvauduttava kokeneisiin verenseisottajiin. Jotkut harvat heistä olivat sellaisia, että saivat veren pysäytetyksi, kun vain kuulivatkin vaivasta. Suurin osa verenseisottajista pystyi tehtävään vain vuodon nähtyään. Veren seisottaminen tapahtui lukemalla erityisiä verenseisautussanoja, joissa usein vedottiin rautaan, varsinkin haavojen yhteydessä.

Suoneniskua käytettiin monenlaisten vaivojen hoitoon. Rinnanalusvaivoissa suonta iskettiin nilkan tai jalkapöydän sisäsivulta, selän ja lonkkien vaivoissa ulkosivulta. Rinnan vaivoissa iskettiin suonta kyynärtaipeen sisäpuolelta, pistoksissa käden ulkosyrjältä ja hartiavaivoissa sormien välistä. Kihdissä iskettiin suonta jalan tai käden ulkosyrjästä. Säikähdyksessä ja tajuttomuustilojen hoidossa oli laskimon sijasta avattava pieni valtimosuoni ohimolla korvan ja silmän väliltä. Pahan veren poistamiseksi käytettiin myös kuppaamista, joka voitiin suorittaa mahdollisimman läheltä kivun tai vaivan paikkaa.

Taulaaminen eli taulan poltto iholla on ollut suosittua erityisesti saamelaisten keskuudessa. Sitä käytettiin kaikenlaisten kipujen ja särkyjen hoitoon. Poltettava taula oli puun pahkasta saatua jauhetta. Sitä pantiin pieni rippunen yhteen tai joskus useampaan kohtaan kipeän paikan iholle. Sytytetty jauhe paloi hehkuen ja aiheutti iholle pinnallisen palovamman, joka parani viikossa parissa jättäen iholle pienen, pyöreän arven.

Hierontaa käytettiin hoitona monissa kivuissa, selkävaivoissa, revähdyksissä ja lihaskivuissa. Selkäkipuja hoidettiin toisinaan myös polkemalla eli tallomalla. Hierontaa käytettiin joskus vatsanväänteissä. Silloin se tapahtui vatsan poikkisuunnassa tai napaa vastapäivään kiertämällä.

Lääkkeinä käytettyjen aineiden teho perustui usein pelkästään magiaan tai suggestioon. Lääkkeinä käytettyjä aineita olivat mm. virtsa pieninä määrinä sisällisesti tai kuiviin keitettynä paikallisesti. Paisumien hoitoon käytettiin poronkuuta eli rasvaa, mahdollisesti kuparilastuja joukkoon kaavittuina. Käärmeenkuuta eli rasvaa pidettiin hyvänä lääkkeenä kaikenlaisiin rupiin ja rohtumiin. Kylmänvihojen lääkkeenä käytettiin poronverta tuoreeltaan juotuna. Pakaroiden välisiä hiertymiä hoidettiin panemalla naavaa pakaroiden väliin.

Erityistä merkitystä oli elohopealla, jota käytettiin yleensä sisällisesti. Sitä otettiin hieman lusikkaan ja nielaistiin. Elohopea oli hyvä lääke luunmurtumissa ja ruhjeissa. Sen lisäksi se oli avuksi silmille, jos niihin tuli kaihi tai ne rupeutuivat. Jos joku piti elohopeaa mukanaan linnunsulan kynässä, niin häneen eivät pystyneet manalaiset.

Julkaistu aikaisemmin: Suomen Lääkärilehti 1997: 31: 3681

Kirjallisuutta:

Paulaharju, S.: Kiveliöitten kansaa Pohjois-Ruotsin suomalaisseuduilta. WSOY, Porvoo—Helsinki. Toinen painos. Porvoo 1961

Paulaharju, S.: Lapin muisteluksia. Kolmas painos. WSOY Porvoo—Helsinki—Juva, Porvoo 1977

Turi, J.: Kertomus saamelaisista. Saamen kielestä suomentanut Samuli Aikio. (Alkuperäinen teos. Muittalus samid birra, 1910.) WSOY Porvoo—Helsinki—Juva, Porvoo 1979

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON