Arno Forsius

Saippuan historiaa

Puhtaana pitämisellä ja pesemisellä on aina ollut suuri merkitys ihmiskunnan terveyden kannalta, sillä sen avulla on voitu ehkäistä bakteerien ja myrkkyjen aiheuttamien sairauksien saamista sekä ihon että ruoansulatuskanavan kautta.

Pestessä vesi liottaa ja hajottaa likaa, jonka irtoamista edistetään myös mekaanisesti hankaamalla. Veden lisänä käytettävät pesuaineet saattavat myös toimia liuottimina. Tavallisesti ne ovat samalla pintajännitystä alentavia aineita, jotka helpottavat puhdistumista edistämällä veden tunkeutumista lian sisään ja alle.

Siellä missä ei ole ollut käytettävissä vettä peseytymiseen, on ollut tyydyttävä pelkkään mekaaniseen puhdistukseen. Esimerkiksi hiekka-aavikoilla eläneet beduiiniheimot ovat usein joutuneet puhdistautumaan hieromalla ihoaan hiekalla.

Saippuan valmistus on alunperin kotoisin itämailta. Ensimmäiset tiedot saippuasta ovat peräisin noin vuodelta 2500 eKr. Mesopotamiasta, jossa sitä käytettiin villan pesuun. Myös muinaiset egyptiläiset tunsivat saippuan valmistuksen jo noin 1200 vuotta eKr. Raamatussa saippua mainitaan pariin otteeseen Vanhassa testamentissa, Jeremiaan ja Malakiaan kirjoissa. Sillä on ehkä tarkoitettu potaskaa, tuhkasta saatavaa emästä. Sana saippua (lat. sapo) on muuten kelttiläistä perua. Pehmeää saippuaa on tapana kutsua meillä suovaksi.

Foinikialaiset valmistivat saippuaa 600-luvulla eKr. vuohen rasvasta ja puun tuhkasta kauppatavaraksi. He veivät sen tekotaidon Galliaan, nykyiseen Etelä-Ranskaan, josta se levisi edelleen Italiaan, Espanjaan ja Saksaan. Plinius (23–79 jKr.) kertoikin noin vuonna 50 jKr., että roomalaiset oppivat tuntemaan saippuan gallialaisilta. Tuolloin sitä käytettiin tavallisesti apuna hiusten värjäämisessä tai päätäiden hävittämisessä, mutta sen lisäksi myös haavojen hoidossa. Martialiksen (n. 40–102) mukaan saippuaa oli käytetty Pompejissa hiusvoiteena. Paras saippua oli valmistettu vuohenrasvasta ja pyökintuhkasta. Myöhemmin alkemistit olivat kiinnostuneita myös saippuan maagisista voimista.

Roomalainen lääkäri Galenos (129–n.200) kertoi vuonna 180 saippuan käytöstä puhdistusaineena. Hiusten peseminen saippualla tunnettiin jo 300-luvulla ja Priscianus (eli n. 500) mainitsee kirjoituksissaan saippuankeittäjän ammatin. Saippuankeittäjät muodostivat Italiassa ammattikuntia 600-luvulla ja 700-luvun lopulla heidät hyväksyttiin yleisesti käsityöläisiksi. Arabialainen alkemisti Dšabir ibn Haijan eli Geber mainitsee kirjoituksissaan 700-luvulla saippuan puhdistusaineena.

Saippuan käyttö alkoi yleistyä 800-luvulla, jolloin saippuan valmistuksen keskuksiksi muodostuivat erityisesti Italian Savonna ja Ranskan Marseille, ja yhä vieläkin puhutaan marseille-saippuasta. Myöhemmin saippuan valmistuskeskuksia olivat Italiassa myös Venetsia ja Genova sekä Ranskassa Toulon. Mainituilla seuduilla oli helposti saatavana raaka-aineena käytettävää oliiviöljyä sekä barilla-kasvia (Salsola), jota polttamalla saatiin hyvänlaatuista potaskaa eli kaliumkarbonaattia. Tuhkan kysyntä lisääntyi suunnattomasti ja sen seurauksena hävitettiin maan tasalle myös laajoja lehtipuumetsiä.

Vuodelta 1500 tunnetaan lontoolainen ohje saippuan valmistamiseksi. Siinä käytettiin raaka-aineina talia ja oliiviöljyä sekä kalkkia ja potaskaa. Vähitellen saippuan valmistuksesta tuli 1600-luvulla teollista toimintaa, jossa kilpailtiin patenteista ja erioikeuksista. Markkinoille ilmaantui myös väärennöksiä, jotka aiheuttivat monia valituksia.

Uudenaikainen saippuateollisuus kehittyi vasta 1700-luvun lopulta alkaen, kun valmistuksessa voitiin käyttää emäksenä teollisesti tuotettua soodaa eli natriumkarbonaattia. Ranskalainen kirurgi Nicolas Leblanc (1742–1806) oli nimittäin keksinyt vuonna 1787 menetelmän valmistaa soodaa rikkihapon avulla ruokasuolasta. Hän perusti ensimmäisen soodatehtaan vuonna 1791 St. Denis'ssä lähellä Pariisia. Se oli samalla alkuna kemialliselle suurteollisuudelle.

Vähitellen kehitettiin entistä parempia soodanvalmistusmenetelmiä. Ns. Chance-Clausin menetelmässä saatiin rikki otetuksi talteen käyttämällä apuna kalsiumsulfidia. Belgialainen teollisuusmies Ernest Solvay (1838–1922) kehitti puolestaan ns. Solvay-menetelmän, jossa sooda valmistettiin ammoniakin avulla. Hän perusti ensimmäisen tehtaansa vuonna 1863 Couillet'hen lähellä Charleroi'ta.

Saippuan käyttö yleistyi kehittyvissä maissa jatkuvasti. Niinpä saksalainen kemisti Justus von Liebig (1803–1873) saikin vuonna 1844 aiheen sanoa: "Saippuan käyttö on valtioiden hyvinvoinnin ja kulttuurin mittapuu."

Englantilainen William Hesketh Lever (1851–1925) alkoi valmistaa vuonna 1886 saippuaa kasviöljyistä ja myydä sitä Sunlight -nimellä. Saippuan valmistamisesta kehittyi pian erityinen teollisuudenala ja Lever oli ensimmäinen niistä, jotka hankkivat sillä suuromaisuuden.

Saippuaa ei käytetty yksinomaan ihon puhtaanapitoon vaan myöskin vaatteiden pesemiseen. Aikaisemmin vaatteita hangattiin käsin tai sitten niitä hakattiin kartulla tai kiviä vasten. Paremman pesutuloksen saamiseksi vaatteita kuumennettiin tai keitettiin. Varhaisin pyykinpesuaine oli tuhkalipeä. Saippuaakin voitiin käyttää, mutta se oli kovassa vedessä tehotonta. Silloin siitä muodostui kalkkisaippuaa, joka saostui vaatteiden pintaan ja teki ne kellertäviksi. Seuraava pyykinpesuaine oli lipeäkivi, natronlipeä eli natriumhydroksidi. Sen käyttöön liittyi paljon onnettomuuksia, sillä usein pikkulapset ja joskus aikuisetkin joivat vahingossa valmiiksi liuotettua lipeäkiveä, jota säilytettiin huolimattomasti maito- tai juomapulloissa.

1900-luvun alussa keksittiin ensimmäisen synteettiset puhdistusaineet eli detergentit. Ne olivat pinta-aktiivisia aineita, joissa vaikuttava osa oli latautunut positiivisesti eikä negatiivisesti, kuten tavallisissa saippuoissa. Näitä synteettisiä puhdistusaineita nimitetään inverttisaippuoiksi. Niiden etuna oli se, että ne toimivat hyvin ja saostumatta myös kovassa vedessä. Saksalainen Gerhard Domagk löysi vuonna 1932 dimetyyli-bentsyyli-dodekyyli-ammoniumkloridin, joka oli ns. kvaternäärinen ammoniumemäs. Sillä oli jo suurina laimennoksina voimakas streptokokkeja ja useita muita vaarallisia bakteereja tuhoava vaikutus. Se sopi pintojen puhdistamiseen ja hyvin myös käsien, ihon ja instrumenttien desinfioimiseen. Sittemmin synteettisten pesuaineiden määrä on lisääntynyt suuresti.

Julkaistu aikaisemmin: Suomen Lääkärilehti 1993: 3: 207. Tarkistettu ja täydennetty tammikuussa ja toukokuussa 2004.

Kirjallisuutta:

[The] New Encyclopædia Britannica, 15th Edition, Vol. 21, Reprinted 1990.

Müller, R.: Hygiene. Luft, Boden, Wasser, Nahrung, Kleidung, Körperpflege, Wohnung, Gewerbe, Eugenik. Vierte, verbesserte Auflage, Urban & Schwarzenberg, Berlin – München 1949.

Semjonow, J.: Maan antimet. Jokamiehen taloustieto. Kolmas painos. WSOY, Porvoo – Helsinki. Porvoo 1957.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON