Arno Forsius

Sairaiden hoidon historiaa ennen Florence Nightingalea

Huolenpito lähimmäisestä sairauden tai vammautumisen vuoksi on ollut ihmiskunnan varhaisimpia sosiaalisia tehtäviä. Sen yhteydessä on kehittynyt käytännön kokemusta suoriutua yhä vaikeammista ongelmista ja nämä taidot ovat myös siirtyneet seuraaville sukupolville, esimerkkinä vaikkapa synnytysavustajien tietämys. Sairaanhoidon historiaa ovat muokanneet monet asiat, kuten sivistyksen ja kulttuurin kehittyminen, sairauksien kirjo, tiede ja tekniikka, uskonnot ja sodat, sekä erikoista kylläkin, vankilaolot.

Sairaiden hoitoa historian alkuaikoina

Varhaishistoriassa sairaanhoito perustui kokemukseen, perinteeseen ja uskontoon. Tietäjät olivat yleensä miehiä, hoivanantajat naisia. Intian hindukulttuurissa oli jo vuoden 200 eKr. aikoihin sairaanhoitolaitoksia. Niissä sairaiden hoitajat olivat yleensä miehiä ja vain kätilöt olivat naisia. Hoitolaitosten taso oli varsin korkea ja hoitajien oli pystyttävä huolehtimaan kaikin tavoin hoidettavistaan. Laitoksissa oli myös soittajia ja tarinankertojia, joiden tehtävänä oli viihdyttää sairaita.

Muinaisessa Kiinassa ja antiikin Kreikassa ei ollut varsinaisia sairaaloita lainkaan. Tavallisesti sairaat hoidettiin kodeissaan. Rooman valtakunnassa oli aluksi vain jokunen sairaalamainen laitos sekä vammautuneiden sotilaiden hoitoon tarkoitettuja valetudinaarioita eli toipilaskoteja. Lääkintätaito sai tieteellisen alkunsa antiikin Kreikassa, mutta se perustui aina uuden ajan alkuun saakka virheellisiin spekulaatioihin eli pohdiskeluihin. Leikkausten suorittaminen kuului käsityöläisiin kuuluville välskäreille ja kirurgeille.

Kristinuskon vaikutukset sairaanhoitoon

Länsimaisessa kulttuurissa kristinusko teki vuoden 100 jKr. aikoihin avun tarpeessa olevien hoivaamisesta yhteisöjen velvollisuuden. Alkuseurakunnissa oli diakoneja, seurakunnan palvelijoita, jotka huolehtivat köyhistä ja mahdollisesti sairaista. Miesten lisäksi diakoniatyöhön otettiin Raamatun mukaan 60 vuotta täyttäneitä leskivaimoja, jotka olivat auttamistyöhön tottuneita.

Hoitolaitosten rakentaminen sai länsimaissa järjestyneitä muotoja jo 300-luvulta jKr. alkaen. Kristittyjen laitokset antoivat hoivaa lähinnä pitkäaikaisesti sairaille ja niitä kutsuttiin nimillä xenodochium (kreikaksi) ja hospitaali (latinaksi), sananmukaisesti siis majataloiksi.

Rooman keisarin Konstantinus Suuren (noin 274–337) ja hänen äitinsä Helenan (noin 257–326/329) toiminta sai aikaan hoivalaitosten määrän nopean kasvun erityisesti Rooman keisarikunnan itäisellä alueella. Valtakunnan läntisessä osassa laitosten perustaminen oli hitaampaa.

Roomassa ensimmäisen kristittyjen sairaalan perusti noin vuonna 380 roomalainen ylhäisönainen Fabiola (K 399), joka omistautui kokonaan sairaiden ja köyhien hoidolle. Yleensä hoivalaitoksissa ei ollut palkattua henkilökuntaa ja hoidettavat saivat parhaansa mukaan huolehtia itsestään ja kohtalotovereistaan. Vähitellen arvostus sairaiden hoitoa kohtaan kasvoi ja mm. Flaccilla, keisari Theodosius I:n (379–395) puoliso, kiinnitti huomiota sairaiden hoitoon ja vieraili henkilökohtaisesti sairaaloissa.

Sairaiden hoivaamiseen tarkoitetun henkilökunnan on täytynyt lisääntyä pian 400-luvulla, sillä keisari Honoriuksen valtakaudella (395–423) pelkästään Alexandriassa työskenteli sairaaloissa 600 naista. Siellä toimi 400-luvulla Parabolani-niminen järjestö eli "uskalikot", jotka olivat omistautuneet sairaiden hoitoon. Pyhän Hieronymuksen (k. 420) kirjeistä käy ilmi, että sairaiden hoitajille kuuluivat yleiset taloustyöt, kuten lattioiden pesu, huoneiden lämmittäminen, ruoan valmistaminen ja tarjoilu sekä astioiden tiskaaminen.

Sairaanhoito Bysantin ja arabien sairaaloissa

Alkuaikojen pienten hoivalaitosten rinnalle syntyi pian myös monisatapaikkaisia sairaaloita. Itä-Rooman keisarikunnassa sairaalat saavuttivat jo melko korkean kehitysasteen. Vapahtaja Pantokratorin luostarin sairaalassa Konstantinopolissa oli poliklinikka sekä viisi osastoa, joista jokaisella oli kaksi lääkäriä ja heillä kolme apulaista. Naisten osastolla oli naispuolinen lääkäri.

Kun islaminuskoiset arabialaiset saivat haltuunsa Itä-Rooman keisarikunnan alueita, he jatkoivat aikaisemmin perustettujen sairaaloiden toimintaa ja perustivat myös uusia. Arabeilla oli merkittäviä sairaaloita Bagdadissa ja Damaskoksessa, Egyptin Kairossa ja Espanjan Cordobassa. Kairossa vuonna 1283 avattu sairaala Muristan oli ilmeisesti parempi ja edistyksellisempi kuin vastaavat laitokset muualla kristityssä ja islamilaisessa maailmassa.

Sairaanhoito luostarien sairaaloissa

Rooman valtakunnan läntisellä alueella sairaaloiden kehitys jatkui nopeasti laajenevan luostaritoiminnan piirissä. Luostareihin kuuluivat olennaisina osina sairashuone, yrttitarha ja kirjasto. Erityisesti benediktiinien munkkikunnan infirmariumit eli sairashuoneet olivat tunnettuja hoidon hyvästä tasosta. Hoitajina toimivilla munkeilla ja nunnilla ei ollut varsinaista lääketieteellistä koulutusta, mutta monet heistä olivat taitavia haavojen sitojia, lastoittajia ja lääkekasvien käyttäjiä. Luostarilääkintä alkoi rappeutua, kun Clermontin kirkolliskokous vuonna 1130 kielsi munkeilta ja papeilta lääketieteen opiskelun ja harjoittamisen.

Sairaanhoito uskonnollisten ritarikuntien sairaaloissa

Suurten kansanjoukkojen matkustaminen ristiretkien aikana lisäsi sairaanhoidon tarvetta tärkeimpien matkareittien varrella. Silloin sairaaloiden ylläpitäjiksi tuli hengellisiä ritarikuntia. Italialaiset kauppiaat avasivat sairaalan Jerusalemissa noin vuonna 1050. Sitä hoiti maallikkoveljeskunta, Hospitaaliveljet, jonka nimenä oli sittemmin Johanniittain ritarikunta ja myöhemmin Maltan ritarikunta. Se perusti ja ylläpiti useita sairaaloita ja kannusti myös naisia hoitamaan sairaita.

Pyhän Lasaruksen ritarikunta, jonka ranskalaiset ristiretkeläiset perustivat 1100-luvun alussa, ryhtyi huolehtimaan erityisesti lepraa sairastavista. Saksalaisten kaupunkien porvarit puolestaan perustivat Pyhään maahan sairaalan, jonka hoidosta vastasi Saksalainen ritarikunta. Se vaikutti myöhemmin sairaalalaitoksen kehittämiseen saksankielisissä maissa ja Baltiassa.

Sairaanhoito maallisissa sairaaloissa

Kaupunkiyhteiskunnissa oli perustettu maallisia sairaaloita Keski- ja Etelä-Euroopassa jo 500-luvulta alkaen. Ensimmäisiä niistä näyttää olleen vuonna 542 Lyon'issa perustettu Hôtel-Dieu, Jumalan talo. Renessanssin aikana monet ruhtinaskunnat ja kaupunkivaltiot perustivat suuria sairaaloita, joiden suunnittelu ja rakentaminen annettiin kuuluisien arkkitehtien ja taiteilijoiden tehtäväksi. Hoivan lisäksi Jumalan sanan julistamisella, rukouksella ja hengellisellä musiikilla oli niissä tärkeä osuus. Useat sairaalat rakennettiinkin niin, että niiden keskuksena oli kirkkosali.

Keskiajan sairaanhoidolliset maallikkojärjestöt

Maallisten sairaaloiden kehittyminen toi esiin ongelman hoitavan henkilökunnan saannista. Koska munkit ja nunnat eivät voineet työskennellä luostarien ulkopuolella, alettiin erityisesti augustinolaisten nunnajärjestöjen yhteyteen perustaa maallikkosisarten ns. tertiaarijärjestöjä. Niihin liittyneet naiset halusivat suorittaa apostolista työtä luostarien ulkopuolella, kuten kouluissa, sairaaloissa ja lähetystyössä. Augustinolaisen sisarkunnan jäsenet muodostivat henkilökunnan mm. Pariisin Hôtel-Dieu'ssä ainakin vuodesta 1217.

Sairaiden hoito oli yhä yksinkertaista huolenpitoa ja vähemmän sairaat potilaat saivat hoitaa kunnoltaan heikompia potilastovereitaan. Suurissa sairaaloissa tarvittiin pakostakin palkattua henkilökuntaa, mutta sillä ei ollut vieläkään minkäänlaista sairaanhoidollista koulutusta. Aikaisemmin sairaiden hoitajilla oli ollut ammatillinen työasu vain hengellisten ritarijärjestöjen piirissä. Vähitellen ne yleistyivät myös uskonnollisissa järjestöissä. Hiukset ja otsa olivat peitetyt ja yleensä näkyvissä olivat vain kasvojen alaosa ja kädet.

Begiinijärjestöt olivat puolittain luostarimaisia naisten järjestöjä, joiden jäsenet toimivat sairaaloissa hoitajina ansaitsemistarkoituksessa. Niiden kukoistuskausi oli vuosina 1250–1350. Begiinijärjestöt luopuivat 1400-luvulla sairaiden hoidosta ja huolehtivat sen jälkeen lähinnä köyhien naisten vaivaistaloista. Näitä naisjärjestöjä on vieläkin Belgiassa ja Alankomaissa.

Ranskassa Sedanin prinssi Henri Robert de la Marck perusti jo 1400-luvun puolivälissä naisten armeliaisuusjärjestön, "Filles de Sedan", hoitamaan köyhiä, vanhuksia ja sairaita. Tämä järjestö muistutti myöhempiä laupeudensisarien ja diakonissojen järjestöjä.

Frankfurtin kaupunki Saksassa otti vuonna 1459 palvelukseensa aleksiaaniveljiä, joiden tehtävänä oli haavoittuneiden hoito sodassa ja kaatuneiden hautaaminen. Tämä maallikkoveljeskunta toimi enimmäkseen äkillisten hätätilojen kuten sotien ja kulkutautien aikana. Myöhemmin aleksiaanien auttamistyö jatkui mielisairaiden hoidon parissa.

Keskiajan loppupuolella lääkärien koulutus alkoi tapahtua osittain yliopistoissa. Kirurgia kehittyi merkittävästi, mutta sen opetus perustui edelleen käsityöläisammateissa tavalliseen oppipoikajärjestelmään.

Sairaanhoito 1500-luvun sairaaloissa

Protestanttisissa maissa sairaanhoitajien maallistuminen liittyi uskonpuhdistukseen, jonka seurauksena katolisen kirkon ylläpitämät kirkot, luostarit ja sairaalat suljettiin. Sairaaloiden taso laski jyrkästi, sillä sairaiden hoitajat korvattiin maallikoilla, joilla ei ollut uskonnollisten sisarjärjestöjen perinteitä, arvoja ja valvontaa. Englannissa sairaiden hoidosta tuli 1500-luvulla alempien kansanluokkien työ, johon ryhtyvillä naisilla ei ollut minkäänlaista aikaisempaa kokemusta.

He joutuivat tekemään pitkiä päiviä pienellä palkalla ja huonolla ruoalla. Sen lisäksi he osallistuivat laitoksen taloustöihin vapaa-aikanaan. Osa työtä tekevistä oli vanhempia naisia, monet yli 60 tai 70 vuotiaita. Monet sairaita hoitaneista olivat luku- ja kirjoitustaidottomia ja epäsiistejä. Joillakin heistä oli lapsia, jotka joutuivat viettämään aikaansa sairaalassa potilaiden joukossa. Toiset taas olivat juopottelevia, varastivat potilailtaan sekä vaativat heiltä maksua auttamisesta ja ruuasta.

Venetsialainen Camillo de Lellis (1550–1614) palveli Roomassa San Giacomon sairaalassa ja perusti vuonna 1586 miespuolisten sairaanhoitajien sääntökunnan hoitamaan sairaita kotona ja sairaaloissa. Sääntökunnan jäseniä nimitettiin camilliaaneiksi. Nämä palvelivat myös sotilaita, jotka taistelivat Unkarissa ja Kroatiassa vuosina 1595 ja 1601. Siten he olivat varhaisia sotilassairaanhoitajia. Ennen kuolemaansa Camillo perusti 15 luostariyhteisöä ja 8 sairaalaa. Katolinen kirkko julisti hänet pyhäksi vuonna 1746 ja hänet nimitettiin sairaanhoitajien taivaalliseksi suojelijaksi vuonna 1930.

Sairaanhoito 1600-luvun sairaaloissa

Ranskassa perustettiin vuonna 1633 Vincentius Paulilaisen (1581–1660) aloitteesta uusi uskonnollinen sisarjärjestö "Filles de la Charité" (Laupeudentyttäret, yleisemmin Laupeudensisaret), joka ei ollut sidoksissa mihinkään luostarijärjestöön. Siitä tuli pitkäksi aikaa maailman laajin sairaanhoitojärjestö, jossa oli lukuisia sisarkuntia. Sisaret kuuluivat pysyvästi järjestöönsä, josta heidät lähetettiin työhön sairaaloihin, seurakuntiin, vankiloihin ja jopa taistelukentille.

Tämän järjestön piirissä tapahtui jo selkeästi ammatillista kehitystä, joskaan ammatillisia kelpoisuusvaatimuksia ei vielä ollut. Sen sijaan jäseniltä vaadittiin yleensä, että he olivat vapaita, naimattomia, velattomia ja terveitä. Kun aikaisempien järjestöjen vaatetus oli ollut luostarijärjestöjen tavoin valkoista ja mustaa, alkoivat Laupeudentyttäret käyttää sinistä vaatetta.

Englannissa saattoi vielä 1600-luvulla olla sairaiden hoitajan ehtona, että hän oli leski ja oli viettänyt nuhteetonta elämää. Yleisesti sairaalat pyrkivät jo valitsemaan sairaiden hoitajiksi sellaisia henkilöitä, jotka olivat työskennelleet aikaisemmin sairaiden parissa. Vuoden 1678 jälkeen vähemmän kokeneet sairaiden hoitajat ylennettiin sisariksi silloin, kun heidät hyväksyttiin vakinaiseen työhön. Muun henkilökunnan tehtävänä oli avustaa sisaria ja sairaiden hoitajia. Lontoon St. Bartholomew's Hospital'issa vaadittiin vuonna 1653 väärinkäytösten estämiseksi, että yhtään sisarta ei saanut ottaa sairaalatyöhön, ennenkuin hänen sopivuutensa siihen todettiin oli todettu. Työt olivat yhä edelleen pääasiallisesti taloustöitä.

Sairaiden hoitoa 1700-luvun sairaaloissa

Skotlannissa Edinburghin kaupungin sairaalassa tuli vuoden 1749 ohjeiden mukaan jokaisella osastolla olla sairaiden hoitaja. Hänen oli huolehdittava aamuisin pölyjen pyyhkimisestä ja siivoamisesta ja pidettävä osasto muulloinkin puhtaana ja siistinä. Hoitajan tuli tarjoilla potilaille ruoka, antaa heille juomista, sijata vuoteet ja avustaa heitä tarvittaessa. Hoitajan tuli myös antaa lääkitys, jonka hän hankki apteekkarilta. Vuonna 1778 ohjeisiin lisättiin määräyksiä huolehtia ilman raikkaudesta, hygieniasta ja potilaiden tarkkailusta. Kun henkilökunta alkoi pysyä samoissa työpaikoissa, alkoi käytännön työkokemus sairaiden hoidossa kohentua.

Ranskassa päätettiin vuoden 1789 vallankumouksen aatteiden seurauksena poistaa sairaaloista uskonnollisesti sitoutunut henkilökunta. Huhtikuussa 1792 määrättiin, että se oli korvattava kaatuneiden sotilaiden leskillä ja orpolapsilla. Harjaantumattomat sotalesket ja veteraanien lapset eivät yksinkertaisesti pystyneet toimimaan sairaiden hoitajina. Varsin pian olikin palattava vallankumousta edeltäneeseen järjestelmään, jota lähdettiin vähitellen kehittämään edelleen.

Sairaalauudistus 1700-luvulla

Eräät yksittäiset valistuksen aatteiden kannattajat kiinnittivät 1700-luvun loppupuolella huomiota sairaanhoidon kehnoon tasoon ja ryhtyivät taisteluun sen kohottamiseksi. Se olikin tärkeää, sillä juuri noihin aikoihin pitkäaikaisia potilaita hoitaneista laitoksista alkoi muodostua parantavaan hoitoon pyrkiviä sairaaloita.

Ranskassa lääkäri Jacques-René Tenon (1724–1816) ja kemisti Antoine-Laurent Lavoisier (1743–1794) kuvasivat 1780-luvun lopulla Pariisin Hôtel-Dieu -sairaalan oloja sietämättömiksi. Saleihin oli sijoitettu niin monta sänkyä kuin mahdollista ja viisi tai kuusi sairasta samaan sänkyyn. Kuolleiden nähtiin toisinaan makaavan kylki kyljessä elävien kanssa.

Eräs sali toimi samalla odotushuoneena kirurgin vastaanotolle ja käytävänä, jonka kautta kuljetettiin elintarvikkeet, pyykit, eritteet ja kuolleet. Salien ilma oli paksuna hajusta ja kosteudesta, valoa hohti sisään vain heikosti. Leikkaukset suoritettiin keskellä salia, jolloin kaikki muut potilaat näkivät niiden valmistelut ja kuulivat nukuttamattomien uhrien kirkumisen. Raskaana oleville naisille tarkoitetussa salissa olivat sekaisin toistensa kanssa aviovaimot ja huorat, terveet ja sairaat, kolme tai neljä samassa sängyssä, alttiina sukupuolitautien tartunnalle ja vaaralle vahingoittaa lapsensa.

Englannissa filantrooppi John Howard (1726–1790), joka oli aikaisemmin perehtynyt vankiloiden epäkohtiin, käytti viimeiset viisi elinvuottaan karanteenisairaaloiden ja muiden sairaaloiden epäkohtien selvittämiseen. Hänen vuonna 1789 ilmestyneen tutkimuksensa mukaan hoidon taso sairaaloissa ei ollut parantunut juuri lainkaan 1500-luvulta lähtien.

Mielisairaaloiden uudistajia olivat ranskalainen Philippe Pinel (1745–1826), saksalainen Johann Langermann (1768–1832) ja italialainen Vincenzo Chiarugi (1759–1820).

Sairaanhoidon uudistuspyrkimykset 1700-luvulla

Eräin poikkeuksin sen paremmin yhteiskunta kuin lääkäritkään eivät olleet kiinnostuneita sairaanhoidon ammatillisen tason kehittämisestä. Vähitellen sairaanhoidon piirissä työskentelevien toimintaa alettiin kuitenkin valvoa. Irlannin parlamentti antoi jo vuonna 1715 säännöt sairaanhoidossa ilmaantuneiden puutteiden vähentämiseksi. Huonosti käyttäytyneet sairaiden hoitajat joutuivat työlaitokseen kolmeksi kuukaudeksi, minkä lisäksi heitä ruoskittiin julkisesti markkinapäivinä.

Englantilainen lääkäri Thomas Fuller (1654–1734) esitti 1700-luvun alkupuolella sairaiden hoitajina toimiville useita vaatimuksia. Heidän tuli olla keski-ikäisiä, sopeutuvaisia ja kestää ammatin rasitukset. Heidän tuli myös olla terveitä, siistejä ja rauhallisia, puhua vähän ja rauhallisella äänellä sekä välttää meluamista. Heidän tuli olla hyväntuulisia ja pystyttävä olemaan potilaille mieliksi, eivätkä he saaneet olla arkoja, kiukkuisia tai alakuloisia. Lisäksi heidän tuli olla ripeitä toimissaan ja valmiita noudattamaan annettuja määräyksiä. Heidän tuli tehdä huolellisesti tarvittavat toimenpiteet eivätkä he saaneet antaa lääkitystä oman harkintansa mukaan. Heidän tuli olla aina huolellisia ja tarkkaavaisia sekä tunnettava tarttuvien tautien oireita ja niissä tapahtuvia muutoksia. Heidän tuli olla raittiita, rehellisiä ja vaatimattomia, eivätkä he saaneet syyllistyä ahneuteen, juopotteluun eikä tupakoimiseen. Heillä ei saanut olla lapsia eikä muita huollettavia, jotka olivat riippuvaisia hänestä.

On olemassa tietoja siitä, että 1700-luvun lopulla joissakin sairaaloissa lääkärit ja kirurgit pyrkivät opastamaan sairaiden hoitajia heidän työssään. Nämä olivat kuitenkin olleet varsin hajanaisia yrityksiä. New York Hospital'issa tiedetään pidetyn luentoja sairaanhoitajille jo vuonna 1790. Preussissa (Saksassa) perustettiin harjoituskouluja miespuolisia sairaiden hoitajia varten, ensimmäinen niistä Magdeburgissa vuonna 1799. Miesten palkkaaminen sairaiden hoitajiksi näyttää jääneen Saksassakin lyhytaikaiseksi ilmiöksi. Lääkäreiden koulutus siirtyi 1700-luvun lopulla osittain yliopistojen kateedereista sairaalaitokseen. Lääketiede ja kirurgia yhdistyivät läntisen Euroopan maissa ja myös kirurgiasta tuli akateeminen ala.

Sairaanhoito 1800-luvun sairaaloissa

Ranskassa sairaanhoidon taso oli 1800-luvulla kohtalainen, sillä siitä huolehtivat yleensä Vincentius Paulilaisen perustaman "Laupeudentyttäret" -järjestöjen jäsenet. Englannissa hoidon taso vaihteli sairaalakohtaisesti. Joissakin hoitajat valikoitiin huolellisesti ja johtajatar sekä lääkärit valvoivat heidän työtään. Hoitajilla ei kuitenkaan ollut ammattikoulutusta eikä käsitystä lääketieteestä.

Alunperin hoitajat valmistivat ruoan itselleen, mutta vähitellen sairaalat alkoivat tarjota heille ruoan. Siten vapautettiin hoitajat päivittäisistä ruoanhakumatkoista, varmistettiin heidän ravitsemuksensa ja turvattiin myös potilaiden ruoan saanti. Työaika oli aamusta iltaan läpi vuoden. Vuoteen 1840 asti hoitajat asuivat ja nukkuivat osastoilla. Monissa Englannin sairaaloissa hoidon taso oli edelleen yhtä huono kuin 1700-luvulla.

Minkälainen sitten oli sairaanhoidon taso Suomessa 1800-luvun alkupuolella? Lääninlasareteissa oli silloin yleensä noin 40 potilaspaikkaa, joista ainakin puolet oli varattu kuppatautisille. Lääkärin lisäksi henkilökuntana oli tavallisesti toimitusmies eli taloudenhoitaja, kaksi sairaiden hoitajaa tai yksi hoitaja ja yksi pesijä, sekä yksi tai kaksi renkiä eli sairaidenvartijaa. Siten sairaiden hoitajilla ei ollut meilläkään vielä minkäänlaista ammatillista koulutusta. Sairaalan ruoanpito oli annettu huutokaupan perusteella ulkopuolisen henkilön hoidettavaksi.

Sairaanhoidon tason kohoaminen 1800-luvulla

Sairaanhoidon kannalta ratkaisevaksi muodostui 1800-luvulla tapahtunut kehitys. Yhdysvaltalainen Elisabeth Ann Seton (1774–1821) perusti vuonna 1813 Emmitsburgiin naisten järjestön, jonka mallina oli ranskalainen "Laupeudentyttäret" tai yleisemmin "Laupeudensisaret". Järjestöä kutsuttiin Pyhän Johanneksen sisarkunnan Laupeuden sisariksi (Sisters of Charity). Se perusti ensimmäisen sairaalansa vuonna 1830.

Saksalainen Amalie Sieveking perusti Hampurissa vuonna 1823 alkuaan 12 naisen muodostaman köyhäin- ja sairaanhoitoyhdistyksen, joka pystyi vähäisestä koostaan huolimatta lievittämään paljon hätää. Vuonna 1831 Sieveking ryhtyi Hampurin koleraepidemian aikana ennakkoluuloista välittämättä hoitamaan tautiin sairastuneita.

Theodor Fliedner ja diakonissojen koulutus

Theodor Fliedner (1800–1864) oli Kaiserswerthin luterilaisen seurakunnan pappi Saksassa. Hän kävi tutustumassa hyväntekeväisyystoimintaan eri puolilla Eurooppaa. Englannissa hän perehtyi kveekareihin kuuluneen Elizabeth Fry'n (1780–1845) toimintaan vankien aseman parantamiseksi. Alankomaissa harjoitettu seurakunnallinen diakoniatyö sairaiden hoitamiseksi teki Fliedneriin syvän vaikutuksen. Siellä oli diakonien apuna diakonissoja, jotka pitivät huolta laitosten taloudesta ja hoitivat sairaita.

Fliedner alkoi pian suunnitella naisten kouluttamista ammattitaitoisiksi diakoniatyöntekijöiksi. Amalie Sieveking oli esikuvana Theodor Fliednerin diakonissaihanteelle. Fliedner avasi lokakuussa 1836 Kaiserswerthissä diakonissalaitoksen ja sen yhteydessä sairaalan. Valmistuvat diakonissat kuuluivat pysyvästi laitoksen sisarkuntaan ja laitos vastasi myös heidän työpaikoistaan sekä vanhuudenturvastaan. Myöhemmin kehittyi myös vapaampi muoto, jossa oppilasaika oli lyhyempi ja jossa laitos vastasi vain sisarten kouluttamisesta.

Oppiaika Kaiserswerthin diakonissakoulussa muodostui kolmivuotiseksi. Sen alussa oli 3–6 kuukauden mittainen koeaika. Käytännön sairaalaharjoittelun ohella opetus käsitti mm. uskontoa, siveysoppia, tautioppia, sairaanhoitoa ja lääkeaineoppia. Kun Kaiserswerthin diakonissojen määrä oli lisääntynyt, he alkoivat huolehtia sairaiden hoidosta sairaaloissa, huoltokodeissa, sukupuolitautisten naisosastoilla ja mielisairaaloissa. Ensimmäinen seurakuntadiakonissa lähetettiin kenttätyöhön vuonna 1844.

Hyvät kokemukset diakonissojen toiminnasta sairaaloissa toivat mainetta Kaiserswerthin diakonissalaitokselle. Siellä myös sairaanhoidon uudistaja Florence Nightingale sai lopullisen vakaumuksen ryhtyä uralleen. Hän oli Kaiserswerthin diakonissalaitoksessa tutustumismatkalla vuonna 1850 ja opiskelemassa vuonna 1851.

Fliednerin aatteet levisivät nopeasti ja diakonissalaitoksia alettiin perustaa eri puolille Saksaa ja myös muualle Eurooppaan. Fliednerin kuollessa vuonna 1864 oli olemassa jo 30 diakonissalaitosta ja niissä 1600 diakonissaa. Suomessa perustettiin ensimmäinen diakonissalaitos Helsinkiin vuonna 1867 ja seuraava Viipuriin vuonna 1869 (vuodesta 1940 Lahdessa).

Edellä mainittu Elizabet Fry perusti Lontoossa vuonna 1840 järjestön Society of Protestant Sisters of Charity sekä laitoksen sairaanhoitajien kouluttamista varten. Siellä harjoittelevat olivat käytännön työssä Guy's Hospitalissa ja St Thomas' Hospitalissa. Vuoteen 1857 mennessä järjestöön liittyneitä sairaanhoitajia oli 90.

Englantiin aikoinaan syntynyt Johanniittain ritarikunnan alajärjestö, Order of St. John of Jerusalem, perusti Lontoossa vuonna 1848 anglikaanisen kirkon koulutuslaitoksen St. John's House. Järjestön sairaiden hoitajissa oli kolme luokkaa, sisaret, hoitajat sekä oppilaat tai noviisit. Tämä järjestö, jonka jäsenet harjoittelivat King's College Hospitalissa, huolehti kyseisen sairaalan sairaanhoidosta useiden vuosien ajan.

Kreivitär Valérie de Gasparinin La Source

Vähitellen aika oli kypsä myös uskonnollisista järjestöistä riippumattomien sairaanhoitajattarien työskentelylle. Sveitsiläinen kreivitär Valérie de Gasparin perusti aviopuolisonsa kanssa kesällä 1859 Lausannen lähelle La Source -nimisen evankelisen oppilaitoksen vapaita ja sitoutumattomia sairaanhoitajattaria varten. Siellä oppilailta edellytettiin uskonnollisen ohjesäännön noudattamista vain opiskeluaikana. Teoreettisen opetuksen kesto oli La Source -oppilaitoksen alkuaikoina viisi kuukautta ja käytännön harjoittelu kesti yhden vuoden.

Koulusta valmistuneita sairaanhoitajattaria ei nimitetty sisariksi, heitä ei velvoitettu käyttämään tiettyä vaatetusta eikä heiltä vaadittu naimattomuuslupausta. Valmistuneille maksoi palkan se, joka otti heidät palvelukseensa sairaanhoitajattarina. Näiden periaatteiden ja järjestelmällisen opetuksen pohjalta syntyi maailman ensimmäinen oppilaitos sitoutumattomien sairaanhoitajattarien kouluttamista varten.

Florence Nightingale -koulu

Sairaanhoidon uudistamisen toteuttajaksi kohosi kuitenkin englantilainen Florence Nightingale (1820–1910), joka oli itse sairaanhoitajattaren koulutuksen saanut ja käytännön työssä sairaiden hoitoon perehtynyt. Nightingalen kunniaksi perustetun rahaston turvin avattiin Lontoossa vuonna 1860 hänen nimeään kantava sairaanhoitajattarien koulu. Vasta se muodostui nykyaikaisen sairaanhoitajakoulutuksen malliksi, jonka esimerkki levisi vähitellen kaikkialle maailmaan.

Kehityksen jatkoa: Katso Florence Nightingale – sairaanhoidon ja terveydenhuollon uudistaja

Esitelmä Kyminlaakson Lääkäriseuran kevätkokouksessa 9.5.1993. Tarkistettu 15.3.1999.

Kirjallisuutta:

Abel-Smith, Brian: A History of the Nursing Profession. 3. ed. 1966

Calder, Jean McKinlay: The Story of Nursing. 1958

Dock, Lavinia L., Stewart, Isabel M. and Seymer, L.: Sairaanhoitajan työn historiaa (suom. Tyyni Tuulio). WSOY 1945 (Ruotsiksi Sjuksköterskan genom tiderna. Helsingfors 1955)

Forsius, A.: Florence Nightingale – sairaanhoidon ja terveydenhuollon uudistaja. Suomen Lääkärilehti 1995: 25: 2609

Goodnow, Minnie: Nursing History. 1948

Järvinen, Päivi H.: Hoitotyön alkujuuria etsimässä. Pohjois-Suomen hoitotyön julkaisuja B 1, 1984, Kemi-Rovaniemi 1984

Neuman-Rahn, K.: Sairaanhoidon historia. Seymer, Lucy Ridgley: A General History of Nursing. 1956

Stewart, Isabel M. and Austin, Arme L.: A history of nursing from Ancient to modern times. 1962

Tuulio, T.: Florence Nightingale. Nykyaikaisen sairaanhoidon luoja. Viides painos. Porvoo 1966

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON