Arno Forsius

Salernon lääketieteellinen koulu

Läntisen Rooman valtakunnan tuhouduttua 400-luvun lopulla antiikin parannustaito joutui rappiolle. Siitä huolimatta keskiaikainen lääketiede pyrki kuitenkin vuosisatojen ajan seuraamaan ja kehittämään omalla tavallaan Hippokrateen ja Galenoksen perintöä. Kreikkalaisella ja roomalaisella kaudella kootut tiedot ja taidot eivät joutuneet onneksi kokonaan unohduksiin, vaan siirtyivät myöhempiin aikoihin edes jossakin määrin. Siitä saadaan kiittää ensisijaisesti Cassiodorusta ja benediktiinien munkkikuntaa.

Cassiodorus ja hänen kirjastonsa

Cassiodorus (n. 490–n. 583), roomalainen valtiomies, oli kuningas Teoderikin ja hänen seuraajiensa aikana ajanut sovittelevaa linjaa roomalaisten ja itägoottien välillä. Itägoottilaisen vallan luhistumisen jälkeen Cassiodorus vetäytyi pois julkisesta elämästä ja perusti Calabriassa Vivarium -nimiselle perhetilalleen luostarin, jossa tieteellinen henki säilyi vuosisatoja kestäneistä valtiollisista mullistuksista huolimatta.

Cassiodorus määräsi tieteellisen työn munkkiensa velvollisuudeksi ja korosti erityisesti kirjojen tekstien uskollista kopioimista. Luostarin kirjastossa oli maallisilla tieteillä vain sivuosa munkkien henkisessä varustamisessa, mutta sekin oli avuksi antiikin kulttuuriperinnön säilyttämisessä.

Cassiodorus kehotti munkkeja antamissaan ohjeissa seuraavasti: "Oppikaa tuntemaan yrttien ominaisuudet ja lääkkeiden sekoitukset, mutta asettakaa kaikki toivonne Jumalaan. Lukekaa Dioskorideen [n. 40–n. 90 jKr.] yrttikirjaa, Hippokratesta [460–n. 377 eKr.] ja Galenosta [129–n. 200 jKr.] latinankielisinä käännöksinä. Tutkikaa Caelius Aurelianuksen [n. 400 jKr.] lääketiedettä, Hippokrateen kirjaa yrteistä ja parannusmenetelmistä sekä erilaisia muita parannustaitoa koskevia kirjoja, joita olen koonnut kirjastooni ja antanut teidän käyttöönne."

Benediktiinit perinteen jatkajina

Vivariumin kallisarvoinen kirjasto tuhoutui lopulta sekin sodan myllerryksissä Cassiodoruksen kuoleman jälkeen, mutta Cassiodoruksen ohjeet, virikkeet ja käsitykset löysivät uuden tyyssijan länsimaisen luostarilaitoksen luojan Benedictus Nursialaisen (n. 480–n. 547) Monte Cassinossa perustaman luostarijärjestön piirissä.

Cassiodoruksen aatteiden omaksumiselle benediktiinien keskuudessa oli eduksi, että munkkikunta toteutti armeliaisuuden käskyä suuntaamalla toimintaansa erityisesti sairaiden hoitoon. Siitä oli seurauksena sekin, että aikaa 500–600-luvulta 1000-luvun ensimmäiselle vuosisadalle asti voidaan nimittää luostari- tai munkkilääketieteen aikakaudeksi. Osuvampi ilmaisu olisi oikeastaan pappislääketiede, sillä myös luostarimaailman ulkopuolella tuomio- ja katedraalikouluissa perehdyttiin seitsemän vapaan taiteen opetuksen yhteydessä lääketieteeseen ja levitettiin sen taitoja eteenpäin.

Tarvittava lääketieteen tietous saatiin joko Cassiodoruksen edellä mainitsemista kirjoista tai Isidorus Sevillalaisen (n. 570–636) ja Hrabanus Mauruksen (776–856) kokoomateoksista samoin kuin eräistä resepti-, yrtti- ja muista kirjoista. Syvällisempää lääketieteeseen perehtymistä tapahtui vain yksityisen opetuksen yhteydessä. Pappislääketieteelle olivat ominaisia etupäässä yrtti- ja lääkehoidot, suoneniskut sekä kylvyt, mutta siinä pidätyttiin suurista kirurgisista toimenpiteistä. Hoidossa turvauduttiin myös uskoon, loitsuihin ja magiaan, jolloin käytettiin apuna rukouksia, pyhimyksiä ja pyhäinjäännöksiä.

Salernon koulun synty

Huomattavan muutoksen lääketieteen opetuksessa aiheutti 1000-luvun ensimmäisellä vuosisadalla Salernon koulu. Lääketieteen historiankirjoittajien keskuudessa onkin vakiintunut tavaksi asettaa uuden lääketieteen raja juuri esisalernitaanisen ja salernitaanisen kauden välille. Jo italialainen humanisti ja runoilija Francesco Petrarca (1304–1374) totesi, että Salernon koulu on ollut lääketieteen maineikas kehto. Salernon koulun historiaa tutkinut Gerhard Baader puolestaan arvioi 1970-luvulla, että vasta Salernon koulusta lähtien voidaan länsimaisessa kulttuurissa ylipäätään puhua tieteellisestä lääketieteestä.

Salernon koululla oli jo ennen 1000-luvun ensimmäistä vuosisataa esihistoriansa, joka on vain osittain tunnettu. Salerno oli antiikin aikana ollut kylpyläkaupunki kuuluisine terveyslähteineen. On todennäköistä, että sinne hakeutui sairaita hoitoon myöhemminkin. Siellä on varmasti ollut jo vuonna 848 lääkäreitä ja 900-luvun alussa siellä oli joukko lääketieteen opettajia, jotka muodostivat Civitas Hippocratican, lääkärien ammattikunnan. 900-luvun viimeisen kolmanneksen aikoihin Salernon maine oli ehtinyt jo Ranskan Chartres'iin ja Verdun'iin.

Salernon lääketieteellinen koulu

Alfanus Salernolaisen ja Constantinus Africanuksen (Konstantin Afer) (n. 1020–n.1087) uraauurtavan toiminnan seurauksena syntyi 1100-luvun aikana opettajien yliopistomaisen yhdistymisen johdosta varsinainen Salernon lääketieteellinen koulu, jonka piirissä maallikkolääkärit olivat enemmistönä. Salernon koulun merkitys lisääntyi nopeasti ja siellä laaditut lääketieteelliset teokset levisivät vähitellen eri puolille Eurooppaa.

Alfanus, joka oli alunperin munkkina Monte Cassinossa, toimi vuosina 1058–1085 Salernon piispana. Kääntämällä latinaksi Nemesios Efesolaisen kreikankielisen kirjoituksen "Ihmisluonnosta" hän omaksui myöhäiskreikkalaisen oppijärjestelmän, kuten jo ennen häntä opettaja ja alidiakoni Gariopontus (n. 1050). Alfanus varsinaisesti kehitti latinankieliselle maailmalle oman lääketieteellisen ammattikielen, jota ilman lääketieteen kehittyminen tieteenä ei olisi ollut mahdollista keskiaikana. Alfanuksen ansiota oli myös, että Constantinus Africanus toi esiin arabialaisen parannustaidon, jota ei aikaisemmin yleensä tunnettu länsimaissa.

Constantinukseen liittyy monia ja osittain ristiriitaisia legendoja. Todennäköisesti hän oli pohjoisafrikkalainen rohdoskauppias tai lääkäri, joka aina Intiaan asti ulottuneiden matkojensa jälkeen lopulta asettui vuoden 1065 aikoihin Salernoon. Täällä hän noudatti kehotusta jäädä aloilleen ja muutti vasta myöhemmin Alfanuksen välittämänä Monte Cassinon luostariin, jossa hän kuoli maallikkoveljenä vuonna 1087.

Constantinuksen Salernossa ja benediktiinien luona tekemät käännökset arabialaisesta lääketieteestä syvensivät laajensivat olennaisesti lääkärintaidon toimintapiiriä. Constantinuksen töistä on syytä mainita erään 20 jaksoon jaetun käsikirjan (Pantechne) käännös, erään lyhyemmän käsikirjan (Viaticum peregrinantis) käännös sekä tutkielmat silmätaudeista, mahavaivoista ja melankoliasta. Constantinus laati myös omia kirjoituksia, mm. suuren, seitsemän jaksoa käsittävän teoksen "niistä sairauksista, jotka voivat ihmistä kohdata, niiden tunnistamisesta ja niiden parantamisesta."

Salernon koulun opetus

Salernon lääketieteellisessä koulussa yhdistyivät kreikkalainen, latinalainen, juutalainen ja arabialainen kulttuuri. Sinne hakeutuikin siitä syystä opiskelijoita läheltä ja kaukaa, ja opiskelijoiksi hyväksyttiin myös naisia papiston "vapauttamina". Vaikka osa opettajista olikin kirkonmiehiä, opetettiin lääketiedettä vapaasti ilman uskonnon määräämiä rajoituksia. Anatomian opetuksessa käytettiin apuna anatomisia leikkelyjä, mutta niitä suoritettiin vain sioilla. Kirurgiaa kehitettiin merkittävästi, sillä sitä tarvittiin usein mm. vammautuneiden pyhiinvaeltajien hoidossa.

Merkittävää on, että eräät Salernon koulun huomattavimmista lääketieteen opettajista olivat naisia. Heistä Trotula, "Dame Trot" Geoffrey Chaucherin Canterburyn tarinoissa (n. 1390), kirjoitti keskiajan lopulla usein siteeratun kirjoituksen naistentaudeista ja synnytystaidosta sekä ihotaudeista. Kirja sisälsi myös useita kosmeettisia neuvoja. Toinen nainen, Abella, kirjoitti pari tutkimusta mustasta sapesta (melancholesta) ja miehen siemenen luonnosta eli laadusta.

Jo 1140-luvulla Etelä-Italiassa alettiin vaatia lääkäreiltä Salernon koulussa suoritettua tutkintoa. Keisari Frederic II, tieteen ja lääketieteen huomattava suojelija, määräsi vuonna 1221, että kukaan ei saanut harjoittaa lääkärintointa ennen kuin oli suorittanut julkisen tutkinnon Salernon "maistereille". Vuonna 1231 Frederic II määräsi, että Salernon koulun opetusohjelmaan tuli kuulua kolme vuotta logiikkaa, viisi vuotta lääketiedettä sekä yksi vuosi lääkärintyön käytäntöä. Tutkintotodistus saatiin myöntää vasta näiden opintojen jälkeen.

Salernon lääketieteellisen koulun maineen ja esimerkin perustella syntyi pian vastaavia kouluja monille paikkakunnille, usein yliopistojen yhteyteen. Niitä oli mm. Palermossa, Montpellier'ssä, Toulouse'issa ja Chartres'ssa sekä myöhemmin myös Pariisissa ja Oxfordissa. Uudet lääketieteelliset koulut saivat tietoja Salernon ohella muistakin sen ajan lääketieteen keskuksista, mm. Toledosta, joka oli perehtynyt erityisesti Aristoteleen oppeihin.

Salernon koulun lääketieteen perustana oli yhä antiikin ajan virheellinen humoraalioppi, joka näkyy selvästi myös koulun piirissä syntyneessä lääketieteellisessä kirjallisuudessa. Siten Salernon koulun merkitys tuli esiin lähinnä lääkärien opetuksen uudistamisessa sekä lääkärien toimintapiirin laajenemisessa.

Salernon lääketieteellinen kirjallisuus

Gariopontuksen, Alfanuksen ja Constantinus Africanuksen luoman perinteen seuraajina Salernon lääketieteellisen koulun opettajat laativat suuren määrän lääketieteellisiä kirjoituksia, jotka eivät olleet enää pelkästään aikaisempien kirjoituksien kopioita, käännöksiä tai jäljitelmiä. Edellä on jo mainittu naispuolisten opettajien Trotulan ja Abellan kirjoitukset.

Varsin kuuluisaksi kohosi Palermossa vaikuttaneen Roger Frugardi'n (n. 1170) kirurgian teos "Practica Chirurgiae", jossa käsiteltiin erityisesti tapaturmaisten vammojen hoitoa. Haavanhoidon pääperiaatteena oli edistää märän muodostumista ja siten saada virtaamaan pois se vahingollinen aines, jota pidettiin haavakuumeen syynä.

Toinen tärkeä aihepiiri oli lääkeaineoppi, jota erityisesti arabialaiset lääkärit olivat kehittäneet. Salernon koulun piiristä on mainittava Nicolaus Salernitanuksen teos "Antidotarium" (Vastamyrkyistä) noin vuodelta 1100 sekä Matheaus Plateariuksen (n. 1150) teokset "De simplici medicina" (Sekoittamattomista lääkkeistä) ja "Circa instans" -nimellä tunnettu teos, joka on keskiajan ensimmäinen farmakopea.

Muista Salernon koulun lääketieteellisistä kirjoituksista on syytä mainita vielä tutkielmat sian anatomiasta, ihmisruumiin neljästä perusnesteestä, kuumeesta, virtsasta sekä ruokien ja juomien valmistamisesta sairaille. Lääkäri ja teologi Urso Salernolainen (1100-luvun loppupuoli) laati ihmisestä ja maailmankaikkeudesta laajan synteesin, johon sisältyivät myös sairaudet.

Eräs Salernon lääketieteellisen koulun piirissä syntynyt kirjallinen tuote oli Salernon koulun terveysopas, Regimen sanitatis Salernitanum. Terveysoppaan sisältämät oikean elämäntavan muistisäkeet eivät olleet varsinaisesti lääketieteellistä kirjallisuutta vaan silloisen lääketieteen soveltamista kansanomaiseen käyttöön. Niiden suuri suosio ja laaja levinneisyys osoittivat, että elämäntapaohjeiden tarve oli tuohon aikaan suuri ja että annettuja ohjeita pidettiin yleisesti hyväksyttyinä. Salernon koulun terveysoppaasta on erillinen kirjoitus kotisivuilla.

Kirjallisuutta:

Büchelin wye der Mensch bewahr das Leben sein, Eine mittelalterliche Gesundheitslehre in lateinisch-deutschen Versen. Mit einer Einführung und Transkription herausgegeben von Dietrich Kurze. Guido Pressler Verlag Hürtgenwald, 1980.

A Pictorial History of Medicine, ed. by F. Marti-Ibañez, Spring Books, London, London 1965.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON