Arno Forsius

Syyhy eli scabies

Syyhy (lat. scabies) on ihmiskunnan ikiaikainen sairaus, jonka syyn selvittäminen kesti yllättävän kauan oikeaan suuntaan viitanneista havainnoista huolimatta. Jo Aristoteles (384–322 eKr.) tunsi syyhypunkin, jota hän piti pienen kokonsa vuoksi täin nuoruusmuotona. Antiikin Kreikan humoraaliopin mukaisesti hän selitti, että syyhypunkit syntyivät lihassa, kun ruumiissa muodostui liikaa kosteutta. Kun nämä pikku täit halusivat tulla esiin, ne aiheuttivat ihoon pienen näpyn ja tulivat ulos sen puhjetessa.

Sevillassa toiminut Avenzoar eli Abu Mervan ibn Zohr (n. 1091–1161) kuvasi syyhyn ja mainitsi syyhypunkin. Aivan samoihin aikoihin myös Hildegard Bingeniläinen (1098–1179) tunsi syyhypunkin. Molemmat olivat kuitenkin siinä käsityksessä, että taudin syynä oli Claudios Galenoksen (n. 129–n. 200 jKr.) selitysten mukaisesti veren liiallinen kirpeys, acrimonia sanguinis, jonka seurauksena punkit syntyivät ihossa.

Englantilainen Thomas Moffet (1553–1604) kuvaili hyvin syyhypunkkia vuonna 1634 julkaistussa teoksessaan "Insectorum theatrum", joka oli kirjoitettu jo 1500-luvun lopulla. Siinä selitetään, että punkki "asuu ihon alla ja aiheuttaa kaivaessaan käytäviään sangen pahan kutinan". Ensimmäisen kuvan syyhypunkista julkaisi saksalainen August Hauptmann vuonna 1657 teoksessaan "Uhralter Wolckensteinischer Warme Badt- und Wasser-Schatz". Sen jälkeen myös Georg Heintke ja Michael Ettmüller (1644–1683) julkaisivat kuvalliset esityksensä syyhytautisia vaivaavista punkeista. Tutkimuksista huolimatta syyhypunkki sekoitettiin usein juusto- ja jauhopunkkeihin ja jopa täihin.

Syyhyn arvoituksen ratkaisi todellisuudessa jo vuonna 1687 Italian Livornossa toiminut laivaston lääkäri Giovanni Cosimo Bonomo (1666–1696). Hän kirjoitti silloin asiasta Francesco Redille (1626–1797), joka julkaisi saamansa selvityksen samana vuonna painetussa kirjasessa. Bonomon mukaan "pienet kilpikonnaa muistuttavat eläimet aiheuttavat syyhyn, tartunnan seurauksena ihmiseen tunkeutuen; se ei aiheudu [elimistön] nesteiden huononemisesta". Bonomon kanssa asiaa tutkinut apteekkari Giacinto Cestoni (1637–1718) väitti vuonna 1710 Padovan yliopiston professorille Antonio Vallisnerille (1661–1730) lähettämässään kirjeessä, että kaikki Bonomon nimissä julkaistut havainnot olivatkin todellisuudessa hänen tekemiään. Luultavasti kunnia syyhypunkin paljastamisesta kuului sekä Bonomolle että Cestonille.

Cestoni oli käsitellyt kirjeessään syyhyn syytä ja hoitoa: "Kaikesta tästä seuraa, että syyhy on sairaus, joka ei johdu minkäänlaisesta nesteiden tai veren sisäisestä viallisuudesta, vaan sen ainoana syynä ovat punkit. Siten ainoa keino sen parantamiseen ja siitä kärsivien taakan kirvoittamiseen on punkkien tappaminen, mitä varten tarvitaan lipeäpesuja ja rikkikylpyjä, suoloista, rikkiaineista ja sublimaateista koostuvia voiteita, ylipäänsä syövyttäviä aineita, joilla on voimaa tappaa punkit niiden etäisimmistäkin kätköpaikoista ihon uumenista. Sen sijaan kaikista niistä sisäisistä lääkkeistä, joita lääkärit määräävät syyhyisille suun kautta nautittaviksi, ei ole ehdottomasti mitään hyötyä, eivätkä ne kelpaa muuhun kuin lihottamaan apteekkaria, koska näiden sisäisten lääkkeiden pitkäaikaisen käytön jälkeen on kuitenkin välttämätöntä turvautua yllä mainittuihin voiteisiin, jos halutaan varmistaa täydellinen paraneminen."

Bonomo joutui heti kiistoihin mm. paavin henkilääkärin Giovanni Maria Lancisin (1654–1720) kanssa. Myös François Sylvius De Le Boë (1614–1672) ja Herman Boerhaave (1668–1738) olivat periaatteessa edelleen Galenoksen kannalla ja monet uskomusparantajat uskovat yhä nykyäänkin syyhypunkin syntymiseen ihmisen ihossa. Syyhyn oikean syyn selvittämisen historia on oivallinen esimerkki siitä, miten suurten auktoriteettien virheelliset oppirakennelmat voivat olla haitaksi oikeiden havaintojen tulkinnalle.

Syyhypunkin löytäjiä ja tutkijoita 1700-luvun loppupuolella olivat mm. ranskalainen Etienne Louis Geoffroy vuonna 1762, ruotsalainen Charles de Geer vuonna 1778 ja saksalainen Johann Ernst Wichmann vuonna 1786. Kaikista oppineiden kiistoista tietämättömät puoskarit ja tietäjänaiset osasivat jo varhain hoitaa käytännössä syyhyä poistamalla naaraspunkkeja niiden ihoon kaivamista käytävistä. Se onnistui hyvin varsinkin likinäköisiltä, jotka saattoivat tarkastella ihoa riittävän läheltä.

Kiistely syyhypunkin olemassaolosta ja merkityksestä vaikeutti myös sen nimityksien vakiintumista. Kreikan kielessä punkkia tarkoittava sana oli akari, vanhassa saksassa siuro, ranskassa ciron ja englannissa mite. Eläinten tieteellisen luokituksen ja nimistön kehittyessä syyhypunkki sai ensin nimen Acarus siro (Linné 1758), sitten Acarus scabiei (Charles de Geer 1778) ja viimeksi Sarcoptes scabiei var. hominis (Railliet 1834, kreik. sars, liha; opter, piiloutuva, väijyvä). Todettakoon samalla, että vaikka Carl von Linné oli lääketieteessä vanhan humoraaliopin kannattaja, niin hän kuitenkin piti syyhyä eräänä niistä taudeista "Exanthemata viva", joiden aiheuttajiksi arveltiin eläviä olioita. Niinpä Linné selitti syyhyn aiheutuvan paljain silmin lähes näkymättömistä punkkimaisista hyönteisistä. Hän oli myös hyvin tietoinen siitä, miten punkki saatiin esiin ihossa olevasta käytävästään.

Koska Pariisissa oltiin yhä edelleen epävarmoja syyhypunkin olemassaolosta, luvattiin siellä vuonna 1834 palkinto syyhypunkin löytäjälle. Silloin lääketieteen opiskelija Simon François Renucci muisti, miten hän oli kotisaarellaan Korsikassa nähnyt puoskarien kaivavan esiin punkkeja syyhyä sairastavien ihosta, ja teki sen nyt pariisilaisessa sairaalassa. Hän julkaisi väitöskirjankin syyhypunkeista vuonna 1835. Kuuluisien ranskalaisten ihotautilääkärien Jean-Louis-Marc Alibertin (1768–1837) ja François-Vincent Raspailin (1794–1878) ansiosta tieto syyhypunkeista alkoi levitä laajemmalle. Siitä huolimatta berliiniläinen Christoph Wilhelm Hufeland (1762–1836) oli vielä vuonna 1836 sitä mieltä, että punkit eivät olleet sairauden syy vaan seuraus. Wienin yliopiston ihotautiopin professori Ferdinand von Hebra (1816–1880) varmisti omasta puolestaan asian vuonna 1841, kun hän oli itse saanut syyhytartunnan ja pitkän etsimisen jälkeen löytänyt ihostaan syyhypunkin. Hän julkaisi vuonna 1868 myös tutkimuksen syyhypunkin elämänvaiheista.

Hedelmöittynyt naaraspunkki tunkeutuu ihon sisään ja alkaa kaivaa siihen käytävää, johon se munii päivittäin 3–4 munaa, 4–5 viikkoa kestävän elämänsä aikana yhteensä 40–50 munaa. Käytävä näkyy raapimattomassa ihossa 5–15 mm:n pituisena ohuena punertavana juovana. Munasta kuoriutuu 3–5 päivän kuluttua toukka, josta muodostuu kolmen nahanvaihdon ja kahden nymfivaiheen jälkeen täysikasvuinen syyhypunkki, joko koiras tai naaras (koiraan pituus on n. 0,3 mm, naaraan n. 0,4 mm). Yleensä toukat ryömivät käytävän aukosta iholle ja kätkeytyvät karvatuppiin muodonvaihdoksen ajaksi. Muodonmuutos munasta täysikasvuiseksi kestää 17 päivää. Sukukypsiksi tultuaan koiraat etsiytyvät naaraiden luokse, hedelmöittävät ne ja kuolevat pian sen jälkeen. Hedelmöittyneet naaraat etsiytyvät sopivaan paikkaan iholla, kaivautuvat siihen ja aloittavat munimisen. Tartunnan levittäjiä ovat yleensä hedelmöittyneet naaraat. Kutinan syynä ovat enimmäkseen munimiskäytävään kertyneet naaraspunkkien ulosteet ja se alkaa tavallisesti 10–30 päivää tartunnasta.

Syyhy tarttuu erittäin herkästi ihmisten välisessä kosketuksessa, samoin vaatteiden ja vuodevaatteiden välityksellä. Naaraspunkin munimiskäytäviä on yleensä sormien välissä, kämmenselissä, kyynärseuduissa ja kainaloissa, nivustaipeissa, navassa, rinnoissa ja peniksessä. Hoitamattomissa tapauksissa ihottuma voi levitä joka puolelle. Se on kuitenkin harvinaista kasvoissa, kaulalla ja päänahassa, paitsi pienillä lapsilla. Lämpö ja kosteus lisäävät kutinaa, jota esiintyy erityisesti yöllä. Kutina aiheuttaa raapimista, vetistäviä ja ruven peittämiä ihovaurioita sekä merkittävän vaaran saada bakteeritulehduksia. Syyhystä, jossa sairastavalla on raapimisen ja tulehduksen vuoksi iholla runsaasti paksua rupea, on käytetty nimitystä scabies Norwegicus (norjalainen syyhy) tai scabies crustosa (rupisyyhy).

Syyhy oli aikaisemmin hyvin tavallinen tauti sodissa, joissa melkein kaikki sotilaat saivat tartunnan. Vielä toisen maailmansodan aikana 1940-luvulla tautia oli varsin yleisesti pakolaisten ja evakuoitujen siviilien keskuudessa. Sitä esiintyy herkästi myös laitoksissa, kouluissa ja päiväkodeissa ja perheissä. Korkean elintason vallitessa tautia on ollut vähemmän. Silloin sen tuntemus väheni, ja kun tauti on taas yleistynyt, sitä on saattanut esiintyä jopa sairaanhoitolaitoksissa viikkokausien ajan ennen toteamista.

Kuten edellä mainitusta Giacinto Cestonin kirjeestä voitiin todeta, oli syyhyn sisäinen lääkitys humoraalipatologian perusteiden mukaisesti yleistä. Koska taudin alkuperä oli tuntematon ja selittämätön, käytettiin lisäksi kaikkia mahdollisia hoitoja kuppauksesta ulostuslääkkeisiin ja kylpyihin. Joillakin yrteillä uskottiin olevan erityinen vaikutus syyhyyn ja eräs purtojuuriin kuuluva kasvi on saanut nimen Scabiosa. Sisäisesti on käytetty myös ns. kemiallisia lääkkeitä, yleisimmin tulikukkaa eli rikkijauhetta erilaisina sekoituksina. Jo Avicenna (980–1037) sanoi, että tulikukka etikan kanssa otettuna ajoi pois syyhyä.

Ulkoisesti käytetyistä yrteistä on aiheellista mainita voimakkaasti tuoksuvasta suopursusta (Ledum palustre) tehdyt hauteet, metallista elohopeaa sisältävä harmaa salva ja ehkä tehokkaimpana sianihrasta, lanoliinista ja rikkijauheesta valmistettu voide. Suomalainen pappi ja monitietäjä Sigfridus Aronus Forsius (n. 1560–1624) kertoo vuonna 1640 painetussa kirjassaan "Minerographia" rikin käytöstä syyhyn hoidossa: "Kun tehdään Voide Rikistä ja Salpietarista ja sivellään Syyhyyn, häviää se. Samoin, ota survottua Rikkiä ja survottuja Laakerinmarjoja, sekoita Sianihran kanssa, ja voitele Ruumiisi sillä Tulen ääressä, ja paahda se sisään Ruumiseen, [niin] se karkottaa nopeasti Syyhyn, kuten minä olen sitä kokeillut." Myöhemmin hoitoon käytettiin voidetta, jossa oli 5 % rikkiä lanoliiniin sekoitettuna. Suosittu lääke oli myös palsamum Peruvianum eli Perunpalsami, Myroxylon balsamum -kasvin varresta saatu erite. Sen vaikuttava aineosa oli cinnamein, bentsyylibentsoaatin ja kanelihapon bentsyyliesterin sekoitus. Kauan aikaa vakiolääkkeenä oli 25 % bentsyylibentsoaattia sisältävä linimentti. Eräs hyvin tunnettu syyhylääke oli Unguentum sulfuris compositum eli Wilkinsonin salva, jossa oli 15 paino-% rikkijauhetta emäksisessä voidepohjassa.

Syyhyn paikallishoidossa käytettiin 1900-luvun alkupuolella uusia synteettisiä rikkivalmisteita, jotka olivat aikaisempia tehokaampia. Niitä olivat mm. kaliumpolysulfidisalvat ("Danish ointment", Ehlers 1912), dimetyyli-tiantreeni (Mitigal®), dixantogen (Xantoscabin®, Haxthausen 1941–1942) ja tetraetyyli-tiuram-monosulfidi eli sulfiraami (Tioscabin®, Percival 1942 ym.).

Syyhyn hoitoon on käytetty myös paria kasveista saatavaa valmistetta. Trooppisen hernekukkaiskasvin Derris elliptican juuresta saadaan rotenon -nimistä ainetta, jota on käytetty syyhyn hoitoon 2 %:na vaseliinipohjaisena voiteena. Rotenon tunnetaan parhaiten kalojen tainnuttamiseen pyydystämistä varten, sillä aine ei tee aine kaloja myrkylliseksi ja syömäkelvottomiksi. Aine on isommille eläimille suhteellisen vaaraton. Chrysanthemum (Tanacetum) vulgaresta eli pietaryrtistä saadaan syyhyn hoitoon soveltuvaa pyretriiniä, jonka aineosia ovat pyretriini I ja II. Niiden synteettinen johdannainen on permetriini (Nix®), joka on nykyään Suomessa ainoa syyhyn hoitoon paikallisesti käytetty lääkevalmiste.

Toisen maailmansodan jälkeen 1940-luvun puolivälistä alkaen syyhyn hoitoon käytettiin kahta orgaanista klooriyhdistettä. Niistä bentseeni-heksakloridi oli syntetisoitu jo vuonna 1825, mutta vasta vuonna 1944 todettiin, että sen gammaisomeeri heksisidi tehosi erittäin hyvin punkkeihin ja hyönteisiin. Sen kauppanimiä olivat mm. Desintan® ja Hexicut®. Hyönteismyrkkynä se tunnettiin mm. nimillä Gammexan® ja Lindane®. Myös dikloori-difenyyli-trikloorietaani eli DDT oli keksitty jo vuonna 1874. Se havaittiin tehokkaaksi hyönteismyrkyksi vuonna 1938 ja sitäkin käytettiin syyhyn hoitoon jonkin aikaa nimillä Multicid-Schering® ja Perscatol®. Näiden lääkkeiden käytöstä on kuitenkin luovuttu todettujen haittojen vuoksi.

Aivan viime vuosina on saatu käyttöön myös sisällisesti käytettävä lääke syyhypunkkeja vastaan. Se on ivermektiini, jota onnistuttiin valmistamaan vuonna 1997 Streptomyces avermetilis -bakteerin viljelmistä. Se ei ole kuitenkaan varsinainen mikrobilääke. Aine kuuluu makrolideihin ja se vaikuttaa haitallisesti loismatoihin, täihin ja punkkeihin lisäämällä gamma-aminovoihapon (GABA) vapautumista niiden hermokudoksessa. Ivermektiiniä on alettu käyttää lääkkeenä ongelmallisten syyhypunkkipotilaiden hoidossa. Siihen vaaditaan toistaiseksi Lääkelaitoksen erikoislupa.

Permetriinillä riittää tavallisesti yksi hoitokerta, mutta joskus tarvitaan toinen hoito viikon kuluttua, jolloin mahdollisesti eloon jääneet munat ovat kehittyneet toukiksi. Hoitoon kuuluu olennaisesti uuden tartunnan ehkäiseminen. Eräs osa sitä on kaikkien samassa perheessä, yhteisössä tai laitoksessa asuvien hoito samanaikaisesti. Tämä koskee lapsia ja aikuisia, hoitajia ja hoidettavia.

Myös useilla eläimillä on omat syyhypunkkinsa, mm. koirilla, kissoilla, hevosilla, lampailla, vuohilla ja kameleilla. Ne voivat joskus tarttua ihmiseenkin, mutta eivät aiheuta tyypillistä tautia ja katoavat tavallisesti itsekseen 2–3 viikon kuluttua. Poikkeuksen muodostaa kettujen kapi, jonka aiheuttaja on ketun syyhypunkki Sarcoptes scabiei var. vulpes (latin. vulpes, kettu). Ketun lisäksi sitä esiintyy mm. supikoirissa, ilveksissä, susissa ja koirissa. Se tarttuu kohtalaisen helposti myös ihmiseen, esim. kuolleita kettuja käsitellessä, ja voi aiheuttaa pitkäaikaisen ja hankalasti hoidettavan ihottuman. Ketun kapitautia on tavattu Suomessa ensimmäisen kerran vuonna 1967.

Lisäys toukokuussa 2006: Suomessa syyhystä ovat ensimmäisinä kirjoittaneet:
A. von Collan: Om Delphinium staphysagria emot scabies. Notisblad för läkare och farmacevter, 1850: 12. [Delphinium staphysagria on myrkyllinen, Ritarinkannusten sukuun kuuluva isokukkainen ruohokasvi.]
A. von Collan: Om scabies sarcoptosa (enl. Hebra). Notisblad för läkare och farmacevter, 1851: 161–172.
J. Collan: Syyhystä ja sen hoidosta. Suomen Terveydenhoitolehti, II (1890): 119–123.
(Lähde: Hjelt, O. E. A.: Finlands medicinska bibliografi 1640–1900. Systematiskt ordnad. Helsingfors 1905.)

Kotisivuilla on erillinen kirjoitus Punkit lääketieteen historiassa.

Kirjoitus on valmistunut toukokuussa 2002. Kettujen kapia koskeva kohta lisätty lokakuussa 2005. Lisäys toukokuussa 2006 (katso yllä).

Kirjallisuutta:

Cecil, R. L. (ed.): A Texbook of Medicine. Seventh Edition, Illustrated. W. B. Saunders Company. Philadelphia 1949.

Forsius, S. A.: Minerographia, Thet är Mineralers/ åthskillighe Jordeslags/ Metallers eller Malmars och Edle Steenars Beskrifwelse. I Stockholm/ hoos Ignatium Meurer/ Åhr 1643.

Leikola, A.: Kaksi reipasta livornolaista: syyhypunkki 300 vuotta. Hippokrates, Suomen Lääketieteen Historian Seuran vuosikirja 1987: 57–67. Helsinki 1987.

Lyytikäinen, O. ym.: Syyhyepidemia vanhusten hoitolaitoksessa. Suomen Lääkärilehti 2002: 18–19: 2015–2020.

Maxcy, K. F.: Rosenau Preventive Medicine and Hygiene. Seventh Edition. USA 1951.

Müller, R.: Medizinische Mikrobiologie, Parasiten, Bakterien, Immunität. Vierte, neubearbeitete Auflage, Urban & Schwarzenberg, Berlin–München 1950.

Møller, K. O.: Farmakologi. Det teoretiske grundlag for rationel farmakoterapi. 3. Udgave. Nyt Nordisk Forlag Arnold Busk. Kjøbenhavn 1946.

Useat lääketieteelliset käsikirjat.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON