Arno Forsius

Tulirokko eli scarlatina

Kirjoittajan huomautus: Tämä kirjoitus on laadittu historiallisena katsauksena. Siinä mainitut tutkimukset ja hoitomenetelmät ovat esimerkkejä vallinneesta käytännöstä, eikä niitä saa toteuttaa omaehtoisesti ilman laillistetun ammatinharjoittajan potilaskohtaiseen harkintaan perustuvaa määräystä ja ohjetta.

Tulirokko, scarlatina, oli aikaisemmin pelottava tauti. Se oli yleisistä kulkutaudeista hengenvaarallisuudessa kuudes isorokon, punataudin, pilkkukuumeen, hinkuyskän ja tuhkarokon jälkeen. Vaikeissa epidemioissa tulirokkoon sairastui jopa 1/3 osa väestöstä, erityisesti lapset, imeväisiä lukuunottamatta. Epidemioiden laajuuden vuoksi tautiin kuolleiden määrä oli toisinaan huomattava. Suomessa kuolleisuus tulirokkoon oli 1800-luvun alkupuolella vuosittain keskimäärin 0,03 o/oo asukasluvusta. Tautiin kuoli ennen kemoterapian aikaa noin 2–10 % sairastuneista, 1–2 -vuotiaista lapsista joskus jopa 40–50 %.

Napolilainen Giovanni Filippo Ingrassia (1510–1580) erotti ensimmäisenä vesirokon ja tulirokon toisistaan. Tulirokon taudinkuvan täsmensivät saksalaiset Daniel Sennert (1572–1637) ja Döring vuonna 1628. Englantilainen Thomas Sydenham (1624–1689) antoi taudille vuonna 1676 punaisen scharlach-värin mukaan nimen scarlet fever, josta muodostui nimi scarlatina. Suomen seurakuntien kuolinsyytilastoihin tulirokko otettiin vuonna 1774. Se tilastoitiin aluksi yhdessä nokkosrokon kanssa ja vasta vuodesta 1802 erikseen.

Itävaltalainen Ed. Em. Klein ja saksalainen Friedrich Löffler (1852–1915) arvelivat hemolyyttistä streptokokkia taudin syyksi, edellinen vuonna 1886 ja jälkimmäinen vuonna 1890. Ranskalainen André Berg (1863–1924) osoittikin vuonna 1893, että taudin aiheuttaa hemolyyttinen stretoptokokki ja ihottuman sen tuottama toksiini. Kaikki hemolyyttiset streptokokit eivät kuitenkaan muodostaneet ihottumatoksiinia. Erityisten tulirokkostreptokokkien olemassaolon varmistivat lopullisesti yhdysvaltalaiset George F. Dick, Gladys Henry-Dick ja A. R. Dochez vuonna 1923. Ihottuman takia tulirokkoa epäiltiin myös virustaudiksi.

Tulirokko leviää pisaratartuntana sekä märkäisten eritteiden välityksellä. Terveet tartunnankantajat voivat levittää tautia. Aikaisemmin on todettu myös kauppamaidon välityksellä syntyneitä epidemioita. Taudin itämisaika on 3–7 vrk. Tautia esiintyi tavallisimmin syys-talvikauden aikana. Muista streptokokin aiheuttamista nielun tulehduksista tulirokon erottavat varsinkin kielen tyypillinen punoitus ja taudille ominainen ihottuma, jonka hävittyä alkaa pitkään kestävä ihon pintakerroksen hilseily tai jopa kuoriutuminen levyinä. Sairastuneita pidettiin eristyksessä ainakin kuusi viikkoa tai märkäerityksen ajan.

Tulirokon tavallisimmat lisätaudit olivat välikorvan märkiminen, kartiolisäkkeen tulehdus ja usein kuulovauriot, kurkkupaise ja kaulan imusolmukkeiden märkiminen, nenän sivuonteloiden märkiminen, keuhkokuume, märkäinen keuhkopussintulehdus, erysipelas eli ruusu ja luumätä. Niiden lisäksi esiintyi jälkitauteina kuumereumaa, sydänlihaksen ja -läppien vaurioita sekä munuaistulehdusta. Tulirokkoon ei ollut aikaisemmin mitään tehokasta hoitoa. Märkäisiä tulehduksia hoidettiin kirurgisin menetelmin.

Tulirokon herkän tarttuvuuden ja pitkän eristystarpeen vuoksi pyrittiin löytämään keinoja sen diagnoosin varmistamiseksi alkuvaiheessa. Schultz ja Charlton ottivat vuonna 1918 käyttöön nimillään tunnetun sammutuskokeen, jossa toksiinin avulla valmistettu immuuniseerumi ihoon ruiskutettuna vaalensi paikallisesti tulirokon ihottuman. Aviopuolisot Dick kehittivät vuonna 1923 Dickin kokeen, tosin epäluotettavan, jossa ihoon ruiskutettu tulirokkotoksiini aiheutti tautia aikaisemmin sairastamattomilla punoittavan ihoreaktion.

Itävaltalainen P. Moser alkoi vuonna 1902 käyttää streptokokki-immuuniseerumia tulirokon hoidossa. Tulokset olivat suotuisia, mutta menetelmä ei tullut koskaan kovin yleiseksi. Tulirokkoa sairastamattomia voitiin immunisoida toksiinilla, mutta se antoi suojan vain pariksi vuodeksi. Sulfalääkkeet tulivat markkinoille 1930-luvun puolivälissä. Vaikka ne eivät tehonneet samalla tavalla tulirokkoon kuin muihin streptokokkitauteihin, niin ne vähensivät kuitenkin taudin komplikaatioita.

Sulfalääkkeiden heikompi teho tulirokossa ja taudin antama pitkäaikainen immuniteetti olivat johtaneet ajatukset jälleen viruksen osuuteen taudinkuvassa. Kurt Bingel totesi vuonna 1947, että tulirokkostreptokokkien bakteerivapaa filtraatti siirsi toksiinia muodostavan ominaisuuden muille A-ryhmän streptokokeille. Välittäjäksi on todettu bakteriofaagi, joka toimii streptokokissa ihottumatoksiinin muodostumiseen vaikuttavana geeninä. Samantapainen mekanismi saattaa olla syynä siihen, että tulirokkoon liittyy runsaasti nivel-, sydän- ja munuaiskomplikaatioita.

Penisilliinin käyttö mullisti 1950-luvulta alkaen tulirokon hoidon. Eristys voitiin lyhentää noin viikkoon ja lähiympäristö voitiin suojata sairastumiselta penisilliinin avulla.

Julkaistu aikaisemmin: Suomen Lääkärilehti 1993: 31: 3081

Kirjallisuutta:

Cecil, R. L. (ed.): A Texbook of Medicine. Seventh Edition, Illustrated. W. B. Saunders Company. Philadelphia 1949.

Maxcy, K. F.: Rosenau Preventive Medicine and Hygiene. Seventh Edition. USA 1951.

Müller, R.: Medizinische Mikrobiologie, Parasiten, Bakterien, Immunität. Vierte, neubearbeitete Auflage, Urban & Schwarzenberg, Berlin–München 1950.

Mäkelä, O. ym. (toim.): Lääketieteellinen mikrobiologia. 6. uudistettu painos. Kustannus Oy Duodecim. Jyväskylä 1993.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON