Arno Forsius

Friedrich von Schiller (1759–1805) – sotilaslääkäristä kirjailijaksi

Vuonna 2005 on kulunut 200 vuotta kirjailija ja filosofi Friedrich von Schillerin kuolemasta. Juhlavuoden johdosta hänen elämänuransa on jälleen kerran suuren huomion kohteena. Tässä kirjoituksessa tarkastellaan ensisijaisesti hänen opiskeluaan sotilaslääkäriksi sekä sairautta, joka koitui hänen kohtalokseen jo 46 vuoden iässä.

Koti ja lapsuus

Johann Christoph Friedrich Schiller syntyi Württembergin Marbachissa vuonna 10.11.1759. Hänen isänsä Johann Caspar Schiller (1723–1796) oli alun perin aikonut kirurgiksi ja ollut välskärin opissa erään luostarin parturin luona. Hän ei kuitenkaan voinut jäädä taloudellisista syistä praktiikkaa hoitavaksi kirurgiksi ja niin hän hakeutui luutnantin arvoiseksi välskäriksi württembergiläiseen jalkaväkirykmenttiin. Caspar Schillerin puoliso Elisabeth Dorothea Kodweis (1732–1802) oli ollut 17-vuotias avioparin solmiessa avioliiton vuonna 1749. Perheen ensimmäinen lapsi Elisabeth Christophine Friedrike (1757–1847) oli kaksi vuotta Friedrichiä vanhempi ja kolmas lapsi Nanette Caroline Christiane (1777–1796) syntyi 18 vuoden väliajan jälkeen. Friedrich oli kuuden vuoden ikäinen, kun perhe muutti isän virkatehtävien vuoksi pieneen Lorchin rajakylään. Siellä paikkakunnan pappi Philipp Ulrich Moser (1720–1792) antoi omalle pojalleen ja Friedrich Schillerille opetusta lukemisessa, kirjoittamisessa ja latinan kielessä. Friedrich kasvoi kotonaan hartaan uskonnollisuuden hengessä ja vanhemmat toivoivat pojastaan pappia.

Schillerin perhe muutti vuonna 1766 Württembergin herttuan Carl II Eugenin (1745–1793) hallituskaupunkiin Ludwigsburgiin, kun isä Caspar Schiller oli saanut ylennyksen kapteenin arvoiseksi sotilaiden värvääjäksi. Myöhemmin hänestä tuli herttuan linnan puutarhuri. Isä halusi antaa pojalleen hyvän koulutuksen ja pani hänet latinakouluun. Friedrich oli lahjakas oppilas ja hänellä oli jo silloin taipumuksia sepittää runoja. Vanhempiensa toivomuksesta ja myös omasta halustaan Friedrich pyrki 13 vuoden ikäisenä opiskelemaan papiksi ja hän ehti jo suorittaa koulun pääsykokeenkin.

Herttua Carl II Eugen oli perustanut vuonna 1770 Ludwigsburgiin sotilasakatemian "Karlsschule", jossa kasvatettiin nuorukaisia herttuan palvelukseen, mm. sotilaiksi ja virkamiehiksi. Herttua oli toimissaan varsin itsevaltainen ja niinpä hän määräsi myös Friedrich Schillerin vuonna 1773 koulunsa oppilaaksi vastoin pojan ja hänen vanhempiensa mielipiteitä. Koska oppilaitoksessa ei opetettu jumaluusoppia, pantiin Friedrich opiskelemaan lakia.

Sotilasakatemia "Karlsschulen" oppilas

"Karlsschule" siirrettiin vuonna 1775 Stuttgartiin ja sinne perustettiin myös lääketieteellinen osasto. Silloin Friedrich Schiller pääsi siirtymään lääketieteen opiskelijaksi, voidakseen valmistua sotilaslääkäriksi. Sotilasakatemian koulutusta leimasivat ankara kuri, tiukka valvonta ja lähes täydellinen eristäminen ympäröivästä yhteiskunnasta. Schillerin ja lääketieteen opettajan, kirurgi Jacob Friedrich Abel'in (1751–1829) välille syntyi läheinen ja luottamuksellinen suhde ja lisäksi Schiller sai opiskelutovereistaan useita hyviä ja uskollisia ystäviä. Abel oli kahdeksan vuotta Schilleriä vanhempi ja hän tutustutti nuoren oppilaansa mm. valistuksen ajan aatemaailmaan, William Shakespearen (1564–1616) teoksiin ja saksalaiseen kirjallisuuteen. Sen lisäksi hän ohjasi Schilleriä luovaan ajetteluun.

Lääketieteen teorian opetus näyttää olleen "Karlsschulessa" aikakauden tasolla. Lääketieteen suuren murroksen aikaan erilaiset opit, kuten mekanismi, vitalismi ja irrationalismi kietoutuivat monin tavoin tosiinsa. Vuonna 1776 Schiller osallistui opettajansa Abelin laatiman väitöskirjan "De origine characteris animi" (Sielun luonteen alkuperästä) puolustajana. Siinä todettiin mm., että kaikki sielunvoimat ja kaikki ajatukset olivat riippuvaisia ruumiista, sillä sielun toiminnat hiipuivat ruumiin rappeutuessa ja ruumiin toipuessa ne taas virkistyivät. Schillerin omaksuma perusnäkemys oli mekaaniseen fysiologiaan nojaava. Hän kuvasi sairautta voimien järjestymättömäksi liikkeeksi luonnottoman ärsykkeen aiheuttamassa tilanteessa. Schillerillä oli kuitenkin ajattelussaan taustalla uuden ajan filosofinen pyrkimys. Kun käytännön lääkäri piti toimintansa perustana ajatusta "koska on näin, niin ---", oli Schillerin mielestä etsittävä vastauksia kysymykseen "miksi on näin?".

Schillerin vuonna 1779 laatimaa väitöskirjaa "Philosophie der Physiologie" (Fysiologian filosofia) voidaan pitää modernin psykosomatiikan lähdekirjallisuuteen kuuluvana. Sitä ei kuitenkaan hyväksytty, minkä vuoksi hän joutui viipymään sotilasakatemiassa yhden ylimääräisen vuoden. Schillerin vuonna 1780 esittämä väitöskirja "Versuch über den Zusammenhang der thierischen Natur des Menschen mit seiner geistigen" (Tutkimus ihmisen eläimellisen luonnon ja henkisyyden välisestä yhteydestä) hyväksyttiin ja niin hän sai koulunsa päätökseen. Schiller toi jälkimmäisessä väitöskirjassaan esiin psykosomaattisen vuorovaikutuksen mallin. Hän kuvasi ruumiin ja sielun välistä sympatiaa seuraavan vertauksen avulla: "Sielua ja ruumista voidaan verrata kahteen samalla tavalla viritettyyn kielisoittimeen, jotka on asetettu vierekkäin. Jos toisen kieltä koskettamalla saadaan aikaan tietty ääni, niin sama kieli alkaa toisessa värähdellä itsestään. [---] Samalla tavoin ruumiin hyvä olo herättää ilon sielussa [---] tämä on ihmeellistä ja merkillistä sympatiaa, [---] ihminen ei ole sielu ja ruumis, ihminen on näiden molempien olemusten mitä syvällisin yhdistelmä."

Vaikka lääketiede kiinnosti Schilleriä huomattavasti enemmän kuin lainoppi, niin eniten hänen mielenkiintonsa kohdistui kirjallisuuteen ja ennen kaikkea runojen kirjoittamiseen. Schillerin esikuvia olivat mm. Friedrich Gottlieb Klopstock (1724–1803), Johann Wolfgang von Goethe (1749–1832) ja Heinrich Wilhelm von Gerstenberg (1737–1823) sekä tuon ajan "Sturm und Drang" -aatteen edustajana runoilija Christian Friedrich Daniel Schubart (1739–1791). Schillerin mielilukemista olivat antiikin kreikkalaisen Plutarkhoksen teokset.

Invalidirykmentin lääkärinä Stuttgartissa

"Karlsschulesta" valmistuttuaan Schiller määrättiin vuonna 1780 välskäriksi stuttgartilaiseen invalidirykmenttiin, ilman upseerin arvoa ja kehnoin palkkaeduin. Rykmenttiin kuului noin 240 veteraania, joiden terveydentilasta Schiller oli vastuussa. Hänen elämänsä oli Stuttgartissa edelleen äärimmäisen ankaraa eikä hänellä ollut juuri minkäänlaisia vapauksia. Myönteisiä hetkiä tarjosivat pistäytymiset nuorten taiteilijoiden suosimassa oluttuvassa "Zum Ochsen" ja vierailut vapaaherratar Henriette von Wolzogenin (1745–1788), Schillerin kahden opiskelutoverin äidin kodissa. Schiller suunnitteli väitöskirjan laatimista lääketieteen tohtorin arvon saavuttamiseksi, mutta kaunokirjallinen toiminta vei kuitenkin voiton.

Runojen ohella Schiller alkoi kirjoittaa ensimmäistä näytelmäänsä "Rosvot" (Die Räuber), jonka käynnistäviä aatteita olivat sorron vastustaminen ja vapauden kaipuu. Hän sivusi näytelmässä myös lääketiedettä, sillä sen toisen näytöksen ensimmäisessä kohtauksessa eräs päähenkilöistä, Frans von Moor, harkitsee keinoja nopeuttaa isänsä kuolemaa. Pitkässä yksinpuhelussa viitataan ensin hengen liikuntojen ja koneiden käynnin yhdenmukaisuuteen. Sen jälkeen pohditaan, miten mielen liikkeet ja ruumiin toiminnat ovat yhteydessä tosiinsa ja miten aiheuttamalla epämieluisia mielentiloja voitaisiin vaikuttaa haitallisesti elämän jatkumiseen.

Schillerin "Rosvot" ilmestyi vuoden 1781 lopulla kirjailijan omalla kustannuksella ja kirjoittajan nimeä mainitsematta. Hän oli päässyt sopimukseen teatterinjohtaja Wolfgang Heribert von Dalbergin (1750–1806) kanssa näytelmän esittämisestä Mannheimin teatterissa vuonna 1782, jolloin näytelmä ja sen kirjoittaja saivat osakseen suuren menestyksen. Schiller kävi alkuvuodesta kahdesti Mannheimissa ilman herttua Carl II Eugenin lupaa. Jälkimmäisen kerran jälkeen herttua määräsi hänet kahden viikon arestiin, varotti häntä ankarasti olemasta enää yhteydessä "ulkomaiden" eli muiden herttuakuntien kanssa sekä kielsi häntä kirjoittamasta mitään muuta kuin lääkereseptejä tai lääketieteeseen liittyvää. Syyskuussa 1782 Schiller pakeni Stuttgartista Mannheimiin, menetti virkansa ja siihen kuuluneet etuudet, mutta pääsi samalla eroon "maaorjuudesta", kuten hän itse asian ilmaisi.

Schillerin yhteydet lääketieteeseen katkesivat hänen pakoonsa. Tosin lääkäri Franz Anton May (1742–1814) kehotti vuonna 1784, teatterinjohtaja von Dalbergin painostamana, Schilleriä palaamaan lääketieteen pariin. Yritys, jonka tarkoituksena oli ilmeisesti kirjailijan taloudellisen tilan kohentaminen, ei kuitenkaan tuottanut tulosta. Schiller on tutustunut Jenassa vielä vuonna 1794 tuon ajan tunnettuun itävaltalais-saksalaiseen anatomiin ja fysiologiin, Franz Joseph Gall'iin (1758–1828), joka herätti suurta huomiota frenologiaksi kutsutulla oppijärjestelmällään. Sen mukaan oli mahdollista määritellä ihmisen henkiset kyvyt ja ominaisuudet pääkallon ulkoisten muotojen perusteella. Frenologia oli osa suosittua fysiognomiaa, joka tutki luonteen ominaisuuksien ja ruumiin ulkoisten piirteiden vastaavuutta. Aihepiiri kiinnosti myös Goetheä. Gallin oppijärjestelmä lisäsi Schillerin kiinnostusta erityisesti aivoihin, jotka olivat Schillerin mielestä tässä asiassa kaiken perusta ja huomion pääkohde.

Vaellusvuosia ja sairauksia

"Rosvojen" jälkeen Schiller kirjoitti näytelmät "Fiesko" ja "Kavaluus ja rakkaus". Niitä valmistaessaan Schiller joutui kiertelemään ja oleskelemaan eri paikoissa lähiseuduilla, mm. Thüringenissä vapaaherratar Henriette von Wolzogenin maatilalla. Täällä hän rakastui palavasti emäntänsä 16-vuotiaaseen tyttäreen Charlotte von Wolzogeniin (1766–1794). Välillä Schiller oli pakomatkalla Frankfurtissa tohtori Schmidtin nimellä, mutta heinäkuussa 1783 hän saattoi palata teatterinjohtaja von Dalbergin kutsusta Mannheimiin ja sitoutua teatterin kirjailijaksi. Syyskuun alussa 1783 Schiller sairastui malariaan, joka silloin raivosi Mannheimissa ja vaati lähes 200 kuolonuhria. Schiller oli silloin edellä jo mainitun Franz Anton Mayn hoidossa.

"Fieskon" esitys tammikuussa 1784 osoittautui pettymykseksi, mutta huhtikuussa 1784 esitetty "Kavaluus ja rakkaus" oli taas huomattava menestys. Mannheimisssa Schiller ihastui toukokuussa 1784 Charlotte von Kalbiin. o.s. von Ostheim (1761–1845), erään varuskuntaupseerin puolisoon. Tämä oli henkevä, mielikuvitusrikas ja uhrautuva nainen, mutta impulsiivinen ja hysteriaan taipuvainen. Hänen onnettomuutenaan oli silmäsairaus, joka johti vähitellen täydelliseen sokeuteen. Charlotte von Kalb oivalsi Schillerin suuren lahjakkuuden sekä tuki ja innoitti häntä kirjailijan uralla.

Schillerin työ jatkui kiihkeänä, mutta tekeillä olleen näytelmän "Don Carlos" viimeisen näytöksen valmistuminen lykkääntyi jatkuvasti sairastelun, sielullisten ristiriitojen ja sisäisen levottomuuden vuoksi. Näistä ajoista lähtien on olemassa mainintoja Schillerin toistuvasta sairastelusta, joka kaikesta päätellen johtui tuberkuloosista. Mannheimin teatterin kanssa tehtyä sopimusta ei uudistettu sen umpeuduttua ja Schiller totesi tulleensa erotetuksi tehtävästään.

Charlotte von Kalbin suhteiden avulla Schiller sai vuonna 1785 kosketuksen Weimarin herttuakunnan hovipiireihin ja myös herttua Carl Augustiin (1757–1828). Tämä antoi Schillerille weimarilaisen neuvoksen arvonimen, mutta siihen ei liittynyt mitään taloudellisia etuja. Aivan yllättäen tarjosivat apuaan Christian Gottfried Körner (1756–1831) sekä Ludwig Ferdinand Huber (1764–1804), jotka olivat kihloissa sisarusten Minna (1762–1804) ja Dora (1760–1832) Stockin kanssa. He järjestivät Schillerille rauhaisan olinpaikan vuoteen 1787 saakka kotiensa suojissa, ensin lähellä Leipzigiä, ja sittemmin Dresdenissä ja Loschwitzissa Elben rannalla.

Schillerin terveys koheni, hän sai vihdoin päätökseen näytelmänsä "Don Carlos" ja syventyi useihin muihin historiallisiin aiheisiin. Lisäksi Kantin filosofia, johon Schiller tutustui Gottfried Körnerin innostamana, vaikutti ratkaisevasti hänen elämänkäsitykseensä. Tämän kauden aikana Schiller kirjoitti myös kuuluisan runonsa "An die Freude" (Oodi ilolle), jonka Ludwig van Beethoven (1770–1827) liitti loppukuorona vuonna 1823 valmistuneen sinfoniansa n:o 9 d-molli päätösosaan.

Kesällä 1787 Schiller lähti Weimariin, Saksan kulttuurielämän silloiseen keskukseen, jossa Christoph Martin Wieland (1753–1813) oli tarjonnut hänelle työtä "Deutscher Merkur" -aikakauslehdessä. Historian harrastus oli temmannut Schillerin valtoihinsa ja hän valmisteli useita merkittäviä teoksia ja näytelmiä. Schiller tutustui vuonna 1788 opiskelutoverinsa Wilhem von Wolzogenin (1762–1809) välityksellä leskeksi jääneeseen rouva von Lengefeldiin ja tämän sivistyneeseen ja vieraanvaraiseen kotiin. Siellä Schiller tapasi perheen 21-vuotiaan tyttären Charlotte Luise Antoinette von Lengefeldin (1766–1826), josta tuli Schillerin kiihkeän rakkauden kohde. Edellinen rakastettu, Charlotte von Kalb, joutui pian unohdetuksi ja hyljätyksi tavalla, joka ei ollut kunniaksi Schillerin menettelylle.

Jenan ja Weimarin vuodet

Schiller nimitettiin vuonna 1789 Jenan yliopiston ylimääräiseksi historian professoriksi, jonka virkaan ei tosin kuulunut palkkaetuja. Ylioppilaat ottivat hänet innostuneena vastaan, sillä hän ei ollut ainoastaan suosittu luennoitsija, vaan myös nuorison ihailema runoilija. Schiller muutti Jenaan ja kihlautui siellä rakastettunsa Charlotte von Lengefeldin kanssa vuonna 1789. Solmittuaan avioliiton vuonna 1790 he asettuivat asumaan Jenan kaupunkiin. Avioparille syntyi neljä lasta, pojat Carl (1793–1857) ja Ernst (1796–1841) sekä tyttäret Caroline (1799–1850) ja Emilie (1804–1872). Jenassa Schiller heittäytyi voimiaan säästämättä historiallisiin ja filosofisiin tutkimuksiinsa sekä professorin velvollisuuksiin. Suuri voimainponnistus oli "Wallenstein" -näytelmän valmistuminen ja menestyksellinen esitys vuoden 1790 alussa. Se painettiin kuitenkin vasta vuosina 1798–1799.

Schillerillä oli vuoden 1790 aikana lisääntyvästi kohtauksittain tulevia vatsavaivoja, joiden syytä ei voi päätellä kirjallisuuden perusteella. Keuhkotuberkuloosin oireet pahenivat vuoden 1791 alussa, ja toukokuussa hän oli lähellä kuolemaa, saatuaan useita verensyöksyjä. Heinäkuun alusta Schiller oli kuukauden ajan hoidettavana Karlsbadin terveyskylpylässä. Sairaudessa tapahtui hidasta toipumista, mutta kuumevaiheet, keuhko-oireet ja itsepintaiset vatsavaivat toistuivat yhä uudelleen. Schiller oli kuuluisan lääkärin Christoph Wilhelm Hufelandin (1762–1836) hoidossa, jonka muita merkittäviä potilaita olivat mm. kirjailija Christoph Martin Wieland (1733–1813), kirjailija ja filosofi Johann Gottfried von Herder (1744–1803) ja kirjailija Johann Wolfgang von Goethe (1749–1832).

Schillerin taloudellinen tila helpottui kolmen vuoden ajaksi, kun kaksi Tanskan kansalaista, Schleswig-Holstein-Augustenburgin herttua Friedrich Christian (1765–1814) ja hänen ministerinsä kreivi Heinrich Ernst von Schimmelmann (1747–1831) avustivat häntä. Schiller oleskeli pitkään Tanskassa ja hänen vointinsa korjaantui. Tämän kauden aikana Schiller perehtyi erityisesti Kantin estetiikkaan ja hän kirjoitti myös sitä käsitteleviä teoksia, kuten "Über Anmut und Würde" (Sulosta ja arvokkuudesta) sekä "Briefe über die ästhetische Erziehung der Menschen" (Kirjeitä ihmisten eettisestä kasvatuksesta). Ranskan vallankumouksellinen hallitus myönsi Schillerille vuonna 1792 Ranskan valtion kansalaisoikeudet ansioista vapauden esitaistelijana. Hän luopui kuitenkin jakobiinien myöntämästä kunnianosoituksesta vuonna 1793, kun kuningas Louis (Ludvig) XVI (1754–1793) mestattiin.

Vähitellen Schillerin vointi korjaantui niin paljon, että hän pystyi jälleen työskentelemään vuodesta 1793 lähtien. Schiller oli tavannut Goethen pian Weimariin muutettuaan, mutta lähemmin he tutustuivat toisiinsa vasta vuonna 1793, jolloin viime mainittu oli Jenassa harjoittamassa anatomisia tutkimuksiaan. Ystävyydellä oli tärkeä merkitys kummallekin kirjailijalle ja filosofille, sillä se johti molemmat takaisin runouden pariin. Schillerin historian professorin virka vakinaistettiin vasta vuonna 1798. Hän muutti kuitenkin jo vuonna 1799 Weimariin, voidakseen tehdä paremmin yhteistyötä teatterin kanssa ja olla yhteydessä Goethen kanssa. Pian muuton jälkeen Schillerin terveys alkoi taas heikentyä, mutta siitä huolimatta hän toteutti seuraavina vuosina useita suuria historiallisia näytelmiä, joita olivat mm. "Maria Stuart" (1800), "Orleansin neitsyt" (1801) ja "Wilhelm Tell" (1804). Schilleriä on pidetty eräänä esimerkkinä siitä, miten keuhkotaudissa piilee jokin voima, joka kiihdyttää ihmistä tavanomaista suurempiin henkisiin saavutuksiin. Schiller aateloitiin Weimarissa vuonna 1802 ja hän sai sukunimensä eteen liitteen von.

Idealismin voittoa kuvaavan "Wilhelm Tellin" loppuun saattaminen jäi Schillerin viimeiseksi suureksi työksi. Hänen voimansa uupuivat välillä useaan otteeseen, mutta mm. Goethe tuki häntä eri tavoin. Kun näytelmä vihdoin valmistui helmikuussa 1804, Goethellä oli merkittävä osuus sen näyttämölle saattamisessa. Ensiesitys tapahtui maaliskuussa 1804 Weimarin teatterissa. Schiller saapui sinne sairauden heikentämänä, mutta sai tyytyväisenä todeta näytelmän suuren menestyksen. Voimiensa vähenemisestä huolimatta hän työskenteli edelleen kotonaan puolisonsa ja tämän sisaren hoivaamana. Helmikuussa 1805 Schillerillä oli taas kaksi viikkoa kestänyt pahempi tautivaihe. Huhtikuun lopussa 1805 Schiller oli viimeisen kerran teatterissa ja siellä ollessa hänelle ilmaantui vaikeita keuhkotulehduksen oireita. Sen jälkeen hän kuoli yleistyneeseen tuberkuloosiin kotonaan Weimarissa 9.5.1805.

Kirjoitus on valmistunut helmikuussa 2005. L. van Beethoovenin 9. sinfonian sävellajia koskeva korjaus (oli F-duuri, p.o. d-molli) elokuussa 2005 (säveltäjä Tapani Länsiön lähettämän oikaisun johdosta).

Kirjallisuutta:

[The New] Encyclopædia Britannica. 15 th Edition. Vol. 10. Reprinted 1990.

Leibbrand, W.: Heilkunde, Eine Problemgeschichte der Medizin, Verlag Karl Alber, Freiburg – München, Freiburg im Breisgau 1954.

Piana, T.: Friedrich Schiller. Bild-Urkunden zu seinem Leben und Schaffen. Volksverlag Weimar. 1957.

Roos, V.: Friedrich von Schiller, 1759–1805. Kirjoittajan teoksessa: Dantesta Dickensiin (s. 224–243). Maailmankirjallisuuden suurimpien mestarien elämäkertoja. WSOY. Toinen painos. Porvoo 1950.

von Schiller, F.: Valitut teokset neljänä niteenä. Ensimmäinen nide, Runoja – Rosvot – Orleansin neitsyt. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. Helsinki 1950.

Schott, H.: Die Chronik der Medizin. Chronik. Printed in Belgium 1997 [1. Auflage 1993].

Schück, H.: Yleinen kirjallisuuden historia. Osa 8. Goethen aikakausi. WSOY, Porvoo – Helsinki. Porvoo 1961.

TAKAISIN IHMISIÄ LÄÄKETIETEEN HISTORIASSA HAKEMISTOON