Arno Forsius

Keisarileikkaus, sectio caesarea

Keisarileikkauksella (lat. sectio caesarea, engl. cesarean section, saks. Kaiserschnitt, ruots. kejsarsnitt) tarkoitetaan leikkausta, jossa raskaudentila päätetään poistamalla lapsi raskaana olevan naisen kohdusta vatsanpeitteisiin ja kohdun seinämään tehdyn haavan kautta.

Keisarileikkauksen nimen kehityksestä

Keisarileikkauksen nimi on aiheuttanut jatkuvasti pohdintaa eikä nimityksen alkuperästä ole vieläkään olemassa täyttä varmuutta. Toimenpiteen nimi liittyi Pliniuksen (23–79 jKr.) ja muiden vanhan ajan lähteiden mukaan roomalaisen Julius -perheen haaraan, joka oli saanut lisänimen Caesar erään sen jäsenen leikkauksen (lat. caedare, leikata esiin) avulla tapahtuneesta syntymästä. Yleisesti on arveltu, että tämä perheenjäsen olisi ollut juuri kuuluisa valtiomies ja sotapäällikkö Caesar eli Gaius Julius Caesar (100–44 eKr.). Siihen aikaan toimenpide tunnettiin vain kuolevalle tai kuolleelle synnyttäjälle tehtynä lapsen pelastamiseksi. Caesarin kohdalla toimenpidettä vastaan puhuu se, että hänen äitinsä Aurelia jäi eloon synnytyksen jälkeen.

Useat uuden ajan historioitsijat ovat kuitenkin esittäneet, että nimitys johtuu Caesarin hallitessa jälleen voimaan saatetusta säännöksestä lex caesarea, joka perustui jo Rooman hallitsijan Numa Pompiliuksen (715–673 eKr.) aikana annettuun lakiin lex regia. Näiden lakien mukaan naisille, jotka olivat kuolleet pitkälle kehittyneessä raskauden tilassa, oli tehtävä kohdun avaus, tarkoituksena säästää lapsia valtiolle. Samanlaisia määräyksiä annettiin useissa Keski-Euroopan valtioissa keskiajalla ja uuden ajan alkupuolella.

Lapsista, jotka olivat syntyneet äidin kuoltua tapahtuneen toimenpiteen avulla, kutsuttiin nimellä "caesones" (esiin leikatut, sanasta caedare). Kuolevan naisen kohdun avauksesta käytettiin 1500-luvun lopulle saakka nimitystä operatio caesarea eli "keisarin toimenpide". "Keisarileikkauksesta" alettiin puhua vasta 1600-luvulla, sen jälkeen kun ranskalainen Jacques Guillimeau (1550–1613) oli ottanut vuonna 1598 julkaisemassaan synnytysoppaassa käyttöön nimityksen sectio caesarea (lat. sectio, leikkaus).

Keisarileikkauksen kehitystä 1800-luvun loppuun

Kreikan jumalaistaruston mukaan lääkintätaidon jumala Asklepios oli syntynyt siten, että Apollo oli poistanut tämän äidin vatsasta. Keisarileikkausta kuvaavia taruja liittyy vanhaan perinteeseen useissa kulttuureissa eri puolilla maailmaa. Niissä kerrotaan myös onnistuneista toimenpiteistä, joiden ansiosta raskaana oleva, syntyvä lapsi tai molemmat ovat jääneet elämään.

Vanhoissa kiinalaisissa etsauksissa kuvataan keisarileikkauksen tekemistä naisille, jotka vaikuttavat eläviltä. Vanhan Intian kulttuuriin kuuluvassa lääketieteellisessä teoksessa "Charaka samhita", joka on peräisin ajanlaskumme ensimmäiseltä vuosisadalta, esitetään toimeenpiteen tarkoituksena sekä raskaana olevan että lapsen hengen säilyttäminen. Keisarileikkauksista on mainintoja myös egyptiläisten, antiikin kreikkalaisten, islamilaisten arabilääkäreiden ja vanhojen juutalaisten kirjoituksissa. Juutalaisten Mishnayothissa ja Talmudissa kiellettiin esikoisaseman määrääminen keisarileikkauksella syntyneiden kaksosten kesken. Niissä ei myöskään vaadittu naisten puhdistusmenoja, jos lapsi oli syntynyt leikkauksella.

Vaikka jo varhaisilta ajoilta on olemassa kertomuksia elävälle naiselle suoritetuista keisarileikkauksista, oli toimenpiteen alkuperäisenä tarkoituksena erottaa syntyvä lapsi kuolleesta tai kuolevasta synnyttäjästä. Tavoitteena oli yleensä toive säilyttää lapsi elävänä, mutta toisinaan syynä olivat uskonnolliset määräykset haudata äiti ja lapsi erikseen. Toimenpiteeseen turvauduttiin tavallisesti vasta viimeisenä mahdollisuutena eikä sen tarkoituksena vielä keskiajalla ollut äidin hengen pelastaminen. Useimmiten lapsetkin kuolivat, sillä leikkaukseen ryhdyttiin vasta äidin oltua kuolleena liian pitkän ajan. Tarinat raskaana olleiden itselleen suorittamista keisarileikkauksista ja lasten syntymisistä sarvellisten eläinten tapaturmaisesti auki repimästä kohdusta eivät ole kovin uskottavia.

Eucharius Rösslin, Wormsin kaupunginlääkäri, julkaisi vuonna 1513 kirjan "Der Schwangeren Frauwen und Hebammen Rosengarten". Siinä kuvataan synnytyksen avustamisessa tarvittavia taitoja sekä synnyttäjän kuoltua tehtävä keisarileikkaus. Sveitsiläinen Jacob Ryff julkaisi vuonna 1554 kätilöille tarkoitetun teoksensa (Hebammenbuch) "De conceptu et generatione hominis" 1554, jossa on myös ensimmäinen kuvaus synnytyspihdeistä.

Ensimmäinen kirjallisesti kuvattu keisarileikkaus, jonka seurauksena sekä synnyttäjä että lapsi selviytyivät elossa, tapahtui Sveitsissä vuonna 1500 tai 1501. Sen suoritti sveitsiläinen siankuohari ja eläinvälskäri Jakob Nufer omalle vaimolleen. Kertomus tapahtuneesta on merkitty muistiin vasta 82 vuotta myöhemmin, joten sen luotettavuus ei ole mitenkään ehdoton. Synnytys oli kestänyt jo useita päiviä, mutta kolmentoista eri kätilön avusta huolimatta se ei ollut edistynyt. Arvellaan, että epätoivoinen mies oli saanut paikallisilta viranomaisilta luvan yrittää keisarileikkausta, joka onnistui odottamattoman hyvin. Syntynyt lapsi eli 77 vuoden ikäiseksi ja raskaana ollut vaimo synnytti myöhemmin normaalisti viisi lasta, niiden joukossa yhdet kaksoset.

Historiallisesti luotettava on saksalaisen kirurgin Jeremias Trautmannin vuonna 1610 Wittenbergissä tynnyrintekijän vaimo Ursula Opitzille suorittama keisarileikkaus. Lapsi syntyi terveenä ja vahingoittumattomana. Synnyttäneen vatsanpeitteisiin tehty haava ommeltiin kiinni, mutta kohdun haava jätettiin auki. Aluksi hyvin edistyneen toipumisen jälkeen synnyttäjä kuoli yhtäkkisesti, noustuaan kolme viikkoa myöhemmin jalkeille vuoteestaan. Hänelle suoritettiin ruumiinavaus, jossa ei kuitenkaan todettu mitään sairauteen tai märkimiseen viittaavaa. Voidaan arvella, että kuoleman syynä oli alaraajojen laskimotukos ja siitä aiheutunut keuhkoveritulppa.

Kirurgien koulutuksen parantuessa ja tekniikan kehittyessä mahdollisuudet onnistua keisarileikkauksen tekemisessä lisääntyivät. Elossa olevan synnyttäjän leikkaaminen oli kuitenkin vaikeaa, koska nukutusmenetelmiä ei tunnettu ja koska sisäelimiin tehtäviä haavoja ei uskallettu sulkea ompelemalla. Synnyttäjät kuolivat tavallisesti keisarileikkauksen jälkeen verenvuotoihin tai haavatulehduksiin. Vähitellen keisarileikkauksia alettiin tehdä synnytyksen aikaisemmassa vaiheessa, jolloin sekä synnyttäjän että lapsen mahdollisuudet selviytyä olivat paremmat. Yleensä toimenpiteet tehtiin hyvin alkeellisissa oloissa synnyttäjien kotona, useimmiten keittiön pöydällä omaisten toimiessa avustajina. Joskus harvoin sekä synnyttäjä että lapsi säilyivät hengissä ja kertomukset onnistuneista tapauksista lisäsivät uskoa keisarileikkauksen mahdollisuuksiin.

Kirurgian kehityksen myötä keisarileikkauksen menetelmät kehittyivät ja keisarileikkauksen käyttö yleistyi. Se oli yhä edelleen vaarallinen leikkaus haavatulehdusten ja verenvuotojen vuoksi. 1500-luvun loppupuolelta lähtien alettiin perustaa erityisiä synnytyslaitoksia, joissa annettiin myös koulutusta kätilöille. Kun lääkärien ja kirurgien koulutus ja toiminta vähitellen yhdistettiin 1700-luvun lopulta alkaen, alkoivat myös lääkärit kiinnostua synnytysten hoidosta. Synnytyslaitoksissa ja 1700-luvun lopulta alkaen perustetuissa yleissairaaloissa suoritettiin keisarileikkauksia, mutta tulokset olivat edelleen huonoja. Erään arvion mukaan Pariisissa yksikään nainen ei selviytynyt elossa keisarileikkauksesta vuosien 1787 ja 1876 välisenä aikana.

Keisarileikkausten suorittaminen tuli helpommaksi 1800-luvun puolella. Huomattava parannus oli sisäelinten haavapintojen ompelu ruumiinonteloihin ulottuvien leikkausten yhteydessä, aluksi hopealankaa ja myöhemmin katgutia sekä helpommin steriloitavaa silkkilankaa käyttäen, sillä ompeleiden käyttö vähensi verenvuodon määrää. Nukutusmenetelmien keksiminen 1800-luvun puolivälissä salli kivuttomat leikkaukset ja antoi mahdollisuuden kiireettömään työskentelyyn niiden aikana. Merkittävä edistysaskel oli myös antiseptinen leikkauskäytäntö 1860-luvun lopulla ja aseptiikan käyttöön ottaminen 1880-luvulta alkaen, sillä ne vähensivät huomattavasti hengenvaarallisten haavatulehdusten riskiä.

Kaiken kaikkiaan keisarileikkauksen tulokset olivat yhä varsin heikot. Niitä paransi kuitenkin merkittävästi leikkauksen yhteydessä tehty ns. Porron operaatio eli emättimen yläpuolisen kohdun runko-osan poisto, jonka avulla kohdusta aiheutunut verenvuoto saatiin ehkäistyksi. Sen oli kehittänyt italialainen Edoardo Porro (1842–1902) vuonna 1876. Erityisesti saksalaiset M. Sänger (1853–1903) ja Gerhard Leopold (1846–1911) korostivat sisäisten leikkauspintojen huolellista ompelua, jonka avulla oli myös mahdollista säilyttää kohtu myöhempiä raskauksia ja synnytyksiä ajatellen.

Leikkausten turvallisuuden lisääntyminen merkitsi sitä, että keisarileikkausta voitiin käyttää synnytyksen päättämiseen valikoidusti myös tapauksissa, joissa normaali alatiesynnytys tiedettiin jo etukäteen vaikeaksi tai mahdottomaksi. Tällaisia tilanteita aiheuttivat mm. synnyttäjän ahdas lantio ja sikiön vesipää, tai jos sikiön virheasentoa synnytyksen käynnistyessä ei saatu korjatuksi. Keisarileikkausta ei tehty ennen 1800-luvun päättymistä juuri koskaan synnyttäjällä tai lapsella olleen muun sairauden vuoksi.

Lisäys tammikuussa 2004: Keisarileikkaus voi pelastaa raskaana olevan tai lapsen silloin, kun raskauden jatkuminen tai synnytys aiheuttaa hengenvaaran jommalle kummalle tai molemmille. Luonnollinen synnytys on normaaleissa ja riskittömissä tapauksissa turvallisempi kuin keisarileikkaus, johon liittyy varsinkin synnyttäjän kohdalla aina lisääntynyt kuolemanvaara. Lisäksi keisarileikkauksen jälkeinen kohdun seinämän arpeutuminen voi aiheuttaa sekä rakenteellisia että toiminnallisia häiriöitä, joiden vuoksi sikiöllä on seuraavan raskauden aikana jonkin verran kohonnut riski kuolla 34. raskausviikon jälkeen.

Keisarileikkauksia Suomessa

Suomessa ensimmäisen keisarileikkauksen teki Porin piirilääkäri Bengt Björnlund (1732–1815) vuonna 1775. Lapsi oli kuollut jo ennen leikkausta ja äiti kuoli toisena päivänä leikkauksen jälkeen. Seuraavan keisarileikkauksen teki professori Knut Samuel Sirelius (1827–1869) kuolleelle synnyttäjälle Helsingissä vuonna 1866, mutta lasta ei pystytty pelastamaan. Ensimmäisen onnistuneen leikkauksen, jossa sekä synnyttäjä että lapsi jäivät eloon, teki dosentti Otto Ingemar Engström (1853–1919) Helsingissä vuonna 1888. Tämä leikkaus tehtiin suunnitellusti kääpiökasvuiselle synnyttäjälle, joka oli pituudeltaan vain 110 cm. Ensimmäisen onnistuneen keisarileikkauksen Helsingin ulkopuolella teki lääket. lis., rautatielääkäri Georg Adolf von Zweygberg (1870–1950) omassa kodissaan Lahdessa vuonna 1905.

Kirjoitus on valmistunut huhtikuussa 2001. Eräitä lisäyksiä tehty heinäkuussa 2002. Joitakin tarkistuksia tehty kesäkuussa 2003. Lisäys tammikuussa 2004.

Kirjallisuutta:

von Bonsdorff, B.: The History of Medicine in Finland 1828–1918. The History of Learning and Science in Finland 1828–1918. Helsinki 1975.

Cesarean section – a brief history. National Library of Medicine in Bethesda. Internet: http://www.nlm.nih.gov/exhibition/cesarean/cesarean_1.html

Forsius, A.: Georg Adolf von Zweygberg, lahtelainen lääkäri ja musiikinystävä. Osa 1. Hollolan Lahti 4: 4–7, 1992; Osa 2. Hollolan Lahti 1: 4–7, 1993.

Levens, H. E. und Sinz, H.: Die künstliche Geburt. Eine illustrierte Geschichte des Kaiserschnitts. Sandoz Monographie. Sandoz AG. [Ilman painovuotta.]

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON