Arno Forsius

Serafiimiritaristo ja Serafiimilasaretti

Ruotsi-Suomen valtakunnassa tehtiin vuonna 1739 päätös ensimmäisen lasaretin eli yleissairaalan rakentamiseksi Tukholmaan. Tarkoituksena oli ryhtyä antamaan parantavaa hoitoa äkillisesti sairastuneille. Aikaisemmin perustetut hospitaalit olivat olleet pelkästään pitkäaikaissairaiden hoivalaitoksia.

Lasarettia varten kerättiin varoja aluksi mm. arpajaisilla ja huviveroilla. Jo vuodesta 1746 alkaen oli koko valtakunnassa jokaisen virkanimityksen saaneen maksettava harkintansa mukaan jokin rahasumma lasaretin rakennusrahastoon. Vuonna 1750 annettiin määräys, että kaikkien maaseudulta kaupunkeihin muuttavien palkollisten oli suoritettava lasaretille kaksi taalaria hopearahaa.

Keskiaikaisen perinteen mukaisesti perustettiin vuonna 1748 erityinen ritarikunta huolehtimaan hoitolaitosten valvonnasta. Ritarikunta sai nimen Serafimerorden, Serafiimiritaristo. Sairastupien yleinen valvonta määrättiin heti ritarikunnan jäsenten velvollisuudeksi.

Tukholman lääninlasaretin rakentaminen ja käynnistäminen annettiin pian Serafiimiritariston tehtäväksi. Sen lisäksi määrättiin vuonna 1751 kaksi serafiimiritaria avattavan sairaalan johtajiksi.

Tukholman lääninlasaretti otettiin käyttöön lokakuussa 1752. Siinä oli aluksi vain kahdeksan sairaansijaa. Varsin pian laitoksesta alettiin yleisesti käyttää nimeä Serafiimilasaretti. Vähitellen rakennettiin lasaretteja muidenkin läänien hallintokaupunkeihin. Suomen ensimmäinen lääninlasaretti avattiin Turussa vuonna 1759.

Serafiimilasaretin ylläpitämistä varten koottiin eräiden julkisten tulojen lisäksi varoja myös vapaaehtoisesti, aluksi pääasiallisesti Tukholman läänin alueella. Vuonna 1753 säädettiin, että häiden ja ristiäisten yhteydessä seurakunnissa annetuista vapaaehtoisista lahjoista oli luovutettava puolet Tukholman lasaretille. Samalla nämä velvoitteet ulotettiin koskemaan koko valtakuntaa, myös Suomen seurakuntia. Varoja kerättiin edelleen myös arpajaisten ja pelikorttien käyttömaksujen avulla.

Serafiimilasaretilla oli ratkaiseva merkitys myös lääkärien koulutuksen kannnalta. Jo vuonna 1753 määrättiin, että jokaisen lääkärin oli palveltava vähintään puoli vuotta Serafiimilasaretissa, ennenkuin hänet voitiin hyväksyä piirilääkärin, kaupunginlääkärin tai sotilaslääkärin virkaan. Laitoksessa otettiin käyttöön vuonna 1755 kaksi hoitopiakkaa synnyttäjiä varten, jotta lääkäreille olisi voitu opettaa synnytysten hoitoa.

Keväällä 1776 tehtiin päätös hospitaalien ja lasarettien hallinnon yhdistämisestä, jolloin myös lasarettien valvonta siirtyi kahdelle serafiimiritarille, jotka olivat toimineet hospitaalien valvojina jo vuodesta 1773 alkaen. Samana vuonna nimitettiin kirurgi Olof af Acrel "valtakunnan kaikkien lasarettien pääjohtajaksi". Tämän oli "vakain neuvoin avustettava niitä herroja Serafiimiritareita, joille lasarettien hoito on uskottu". Näin hoitolaitosten keskushallinto joutui kokonaan eroon terveydenhuollon muusta keskushallinnosta, josta tuolloin vastasi Collegium medicum.

Lasarettien määrän jatkuvasti kasvaessa oli myös hallintoa kehitettävä. Tehtävien lisääntyessä kahden serafiimiritarin sijaan perustettiin vuonna 1787 Serafimer-Ordens-Gillet, Serafiimiritariston kilta. Tämän hospitaalien, lastenkotien ja lasarettien uuden ylihallituksen muodostivat ritarikunnan kansleri, kolme komendööriä ja kaksi ritaria. Serafiimiritariston killasta ja siihen kuuluvasta virastosta kehkeytyi vähitellen ajan vaatimuksia vastaava hoitolaitosten keskushallinnon elin.

Serafiimiritariston killan ohjesääntö vahvistettiin huhtikuussa 1791. Sen mukaan jokaisessa läänissä oli oltava sekä hospitaali että lasaretti. Killan tehtävänä oli valvoa, että ilman näitä laitoksia olevat läänit varustetaan niillä niin pian kuin varoja saadaan. Lastenkotien keskushallinnon tehtävään liittyi myös velvollisuus huolehtia orpolasten hoidosta ohjesäännön määräysten mukaisesti. Serafiimiritariston ja sen killan tehtäväksi tuli myös toteuttaa hoidon porrastaminen hospitaalien ja lasarettien välillä. Lasarettien niukkoja varoja ei saanut turhaan käyttää sellaisten ihmisten hoitoon, joita ei kuitenkaan voitaisi auttaa. Myös serafiimiritariston killan johtosääntöön vuodelta 1791 sisältyi asiaa koskeva ohje: Parantumattomasti sairaita sai ottaa lasaretteihin vai jos joku heistä äkillisesti tarvitsi piirilääkärin apua.

Serafiimiritariston kilta huolehti Ruotsissa lääninlasarettien toiminnasta vuoteen 1862 saakka, jolloin tehtävä siirtyi landsting'ien velvollisuudeksi. Tuolloin myös sairaanhoitolaitoksia valvovaksi virastoksi tuli Collegium medicumin toimintaa vuodesta 1813 jatkanut Sundhetskollegium, josta puolestaan tuli Medicinalstyrelse vuonna 1876. Serafiimilasaretti toimi Ruotsissa aina vuoteen 1980 saakka, jolloin se liitettiin tutkimusyksikkönä Karoliiniseen instituuttiin (Karolinska mediko-kirurgiska institutet), vuonna 1810 perustettuun lääketieteelliseen korkeakouluun.

Venäjän keisarikunnan osaksi vuonna 1809 siirtyneessä Suomen suuriruhtinaanmaassa perustettiin vuonna 1811 oma Collegium medicum Ruotsin mallin mukaan. Suomessa lääninlasaretit ja muut sairaanhoitolaitokset kuuluivat Collegium medicumin valvontaan vuoteen 1878 saakka, jolloin sen tilalle perustettiin lääkintöhallitus. Tosin mielisairaanhoitolaitosten valvonta kuului vuosina 1840—1878 houruinhoidon johtokunnalle.

Julkaistu aikaisemmin: Suomen Lääkärilehti 1992: 25: 2442. Tarkistettu maaliskuussa 2002.

Kirjallisuutta:

Hjelt, O. E. A.: Svenska och finska medicinalverkets historia 1663—1812. Helsingfors 1891—1893.

Pesonen, N.: Terveyden puolesta — sairautta vastaa. Terveyden- ja sairaanhoito Suomessa 1800- ja 1900-luvulla. Porvoo 1980.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON