Arno Forsius

Suomen Lääketieteen Historian Seuran
X Gunnar Soininen –luento 21.3.2001
Helsingin yliopiston suuressa juhlasalissa

Sielun ja ruumiin yhteys lääketieteen historiassa

Ihmisen olemusta on tarkasteltu sielun ja ruumiin eli psyyken ja sooman ilmentyminä. Eräät niiden väliseen yhteyteen liittyvät käsitykset ovat muodostuneet ongelmiksi käytännön lääketieteessä kautta aikojen. Tärkeitä peruskysymyksiä ovat sielun ja ruumiin välisen yhteyden syntyminen ja päättyminen, sielun ja ruumiin vuorovaikutus sekä sielun ja ruumiin osuus sairauksien aiheuttajana ja hoidon kohteena.

Sielu ja ruumis käsitteinä

Varhaisissa kulttuureissa sielu ja ruumis ovat olleet niin selvästi erillisiä käsitteitä, että ajattelu, asenteet ja kieli ovat tästäkin syystä kehittyneet sielun ja ruumiin välistä jakoa korostaviksi ja yllä pitäviksi.

Karkeasti jaotellen sielun ilmentymiä ovat psyykkiset toiminnat, kuten ajatteleminen, ymmärtäminen, tahtominen ja tunteminen. Ruumiin ilmentymiä ovat syntyminen, kehitys, kuolema ja niihin liittyvät elimistön fysiologiset toiminnat.

Ihmiseen vaikuttaa, sen lisäksi mikä on olemassa ns. todellisuudessa, myös se mikä on olemassa vain hänen ajatuksissaan, piilotajunnassaan ja unissaan. Vai onko ns. todellisuutta juuri se, jonka ihminen mielessään kokee?

Norjalainen teologi Ole Hallesby on sanonut: "Yliluonnollinen todellisuus on ainoa varsinainen todellisuus. Emme voi ymmärtää olemassaoloa emmekä vallitsevaa maailmankuvaa ilman tätä yliluonnollista todellisuutta."

Sielu ja ruumis, erillisiä vai saman asian ilmentymiä?

Primitiivisissä kulttuureissa uskottiin, että elävässä ihmisessä oli sielu, joka kuollessa irtautui ruumiista. Antiikin Kreikassa sydäntä pidettiin sielun asuinsijana. Tosin jo Alkmaion (n. 500 eKr.) selitti, että aivot olivat henkisen toiminnan ja sielun elin. Samalla kannalla oli myös Hippokrates (460–377 eKr.). Aristoteleen (384–322 eKr.) mukaan sielua ja ruumista ei voinut pitää erillisinä.

Roomassa elänyt Claudios Galenos (129–n. 200) sanoi, että aivot olivat sielun sijaintipaikka. Efesoksen piispa Nemesios (n. 400 jKr.) sijoitti sielun toiminnat aivokammioihin aleksandrialaisten oppineiden tutkimusten perusteella.

Italialainen Bernardino Telesio (1509–1588), eräs ensimmäisistä uuden ajan luonnontutkijoista, totesi aineellisten seikkojen vaikuttavan sieluun, jolla täytyi olla aineellinen olemassaolo. Hänen mukaansa järki oli aistien välittämien tietojen kertymä.

René Descartesin (1596–1650) mukaan ihminen ja kaikki elolliset olennot olivat mekaanisesti toimivia koneita. Vain ihmisellä oli Jumalan luoma kuolematon sielu, joka oli yhteydessä ruumiiseen käpylisäkkeen välityksellä.

Saksalaisen Georg Ernst Stahlin (1659–1734) mielestä elämän ilmiöt olivat yksinomaan sielun toiminnan seurauksia. Myös Baruch Spinoza (1632–1677) väitti, että on olemassa vain yksi ääretön jumalallinen perusolemus, josta kaikki äärellinen on lähtöisin. Siten ruumis ja sielu olivat saman asian eri ilmentymiä.

Julien Offray de La Mettrie (1709–1751) meni pisimmälle elimistön mekanisoimisessa. Hän oli vakuuttunut siitä, että psyykkiset ilmiöt johtuivat orgaanisista muutoksista aivoissa ja hermojärjestelmässä. Hänen mielestään rikoksentekijät olivat moraalisesti sairaita, jotka voitiin parantaa lääketieteen avulla.

Saksalainen Samuel Thomas Sömmering (1755–1830) katsoi sielun sijaitsevan aivokammioiden seinämissä. Itävaltalais-saksalainen Franz Joseph Gall (1758–1828) uskoi, että kallon ulkopinnan muodostumat vastasivat aivoissa olevia keskuksia, jotka ohjasivat luonteen, tunteiden ja viettien toimintaa. Ranskalainen Marie-Jean-Pierre Flourens (1794–1867) vastusti aivojen jakamista psyykkisiin keskuksiin.

Saksalainen sotilaslääkäri, kirjailija ja filosofi Friedrich von Schiller (1759–1805) laati sotilasakatemiassa vuonna 1780 väitöskirjan "Versuch über den Zusammenhang der thierischen Natur des Menschen mit seiner geistigen" (Tutkimus ihmisen eläimellisen luonnon ja henkisyyden välisestä yhteydestä). Siinä hän kuvasi ruumiin ja sielun välistä sympatiaa seuraavan vertauksen avulla: "Sielua ja ruumista voidaan verrata kahteen samalla tavalla viritettyyn kielisoittimeen, jotka on asetettu vierekkäin. Jos toisen kieltä koskettamalla saadaan aikaan tietty ääni, niin sama kieli alkaa toisessa värähdellä itsestään. [---] Samalla tavoin ruumiin hyvä olo herättää ilon sielussa [---] tämä on ihmeellistä ja merkillistä sympatiaa, [---] ihminen ei ole sielu ja ruumis, ihminen on näiden molempien olemusten mitä syvällisin yhdistelmä." [Lisätty maaliskuussa 2005.]

Myöskään saksalaisen naistentautien lääkärin ja luonnonfilosofin Carl Gustav Caruksen (1789–1869) mukaan ruumista ja sielua ei voinut erottaa toisistaan. Molemmat olivat sielun osia, mutta "sielusta" puhuttiin sen tuntemattomana osana ja "ruumiista" sen tunnettuna osana. Tuntematon eli "sielu" ja tunnettu eli "ruumis" olivat keskinäisessä vaikutuksessa. Caruksen metafysiikan perustana oli teoria siirtymisestä alitajuisen ja tajuisen välillä. Tietoisuus ei ollut pysyvämpi kuin asiat, se oli tuokio menneen ja tulevaisuuden välillä. Tuokiona se voi säilyä vain unessa tai palatessaan alitajuntaan. Carus tunsikin mielenkiintoa myös uniin ja muihin tietoisuuden poikkeaviin muotoihin, jotka olivat romantiikan aikana yleisesti pohdinnan kohteena. Caruksen teoria siirtymisestä alitajuisen ja tajuisen välillä oli merkittävä lisäys psykologiaan jo paljon ennen Sigmund Freudia (1856–1939). [Lisätty maaliskuussa 2005.]

Omista tiedemiehistämme Johan Vilhelm Snellman (1806–1881) sanoi vuonna 1840, että olisi sielun liian aineelliseksi käsittämistä, jos sen asemapaikkana pidettäisiin aivoja tai jotain niiden osaa. Sielun teki todelliseksi sen läsnäolo kaikkialla ruumiissa, niin että jokainen elin sai merkityksensä olemalla henkisen toiminnan ilmaisu ja väline.

Käsitysten sielun ja ruumiin yhteisyydestä voimistuessa 1800-luvulla sielu menetti ylimaallisen perustansa. Ludwig Feuerbach (1804–1872) totesi antropologisessa filosofiassaan, että aineellinen ja henkinen muodostivat erottumattoman kokonaisuuden. Wilhelm Wundt (1832–1920) puolestaan sanoi: "Samoin kuin aineen käsite on luonnontieteen apukäsite, samoin sielun käsite on psykologian apukäsite."

Kysymys siitä, miten sielullinen ja ruumiillinen olivat yhteydessä toisiinsa, aiheutti jatkuvaa pohdintaa. Kotimaisista tutkijoistamme Bertel von Bonsdorff (s. 1904) päätteli hormoni- ja välittäjäaineteorioiden perusteella vuonna 1947, että vuorovaikutus tapahtuisi hypotalamuksen välityksellä. Ragnar Granitin (1900–1991) esittämän vertauksen mukaan aivot muodostivat sielunelämää ohjaavan tietokoneen.

Miten elämä alkaa?

Fysiologisesti sikiö on heti hedelmöitymisestä alkaen elävä ja kehittyvä, jos raskaus jatkuu normaalisti. Syntynyt lapsi katsotaan kohdun ulkoiseen elämään kykeneväksi ja eläväksi, jos se pystyy hengittämään, eli jos sen keuhkot täyttyvät ilmalla omin voimin.

Katolinen kirkko omaksui keskiajalla Aristoteleen filosofiaan perustuneen opin, jonka mukaan miespuolinen sikiö tuli eläväksi 40 päivää ja naispuolinen sikiö 80 päivää hedelmöityksen jälkeen. Sikiön elämän alkuna ja osoituksena sielun olemassa olosta on pidetty muitakin ajankohtia, mm. ihmisen näköiseksi tulemista 6. raskausviikon jälkeen ja sikiön liikkeiden tuntemista 18. raskausviikon aikoihin.

Syntyminen elävänä tekee ihmisestä juridisen yksilön, jonka yhteiskunnalliset oikeudet ja vastuut lisääntyvät ikärajojen mukaan täysi-ikäisyyden saavuttamiseen asti.

1500-luvulla sikiönlähdetys oli lapsenmurhaan verrattava ja kuolemantuomiolla rangaistava rikos, jos sikiö oli liikkeistä päätellen elävä. 1600-luvulla lapsenmurhaksi katsottiin vain elävänä syntyneen lapsen surmaaminen. Rikollinen sikiönlähdetys on aina rangaistava teko.

Rikolliset sikiönlähdetykset alkoivat yleistyä 1800-luvun lopulla. Niiden seurauksena suuri joukko naisia kuoli tai sai pysyviä vammoja. Raskaudenkeskeytyksestä tuli useissa maissa laillinen toimenpide 1900-luvulla, ensimmäisenä Neuvostoliitossa vuonna 1920.

Yleensä raskauden keskeyttäminen on hyväksytty, jos sen jatkuminen aiheutti naiselle terveyden vaaran tai jos raskaus oli alkanut rikollisen teon seurauksena. Suomessa raskauden keskeyttäminen oli vuoden 1950 lain mukaan tehtävä viimeistään raskauden kestettyä 4 kk.

Sama aikaraja oli vuoden 1970 laissa, jossa toimenpide hyväksyttiin käytännössä aina naisen halutessa. Vuonna 1979 tehdyllä lain muutoksella keskeyttäminen oli kuitenkin tehtävä viimeistään raskauden kestettyä 12 viikkoa.

Vuodesta 1985 alkaen raskaudenkeskeytys on Suomessa mahdollinen Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen luvalla 20. raskausviikolle asti naisen nuoren iän tai muun erityisen syyn perusteella sekä 24. raskausviikon loppuun asti, jos sikiöllä on todettu vaikea sairaus tai ruumiinvika.

Raskauden laillisen keskeyttämisen yhteydessä moraali ja käytäntö ovat törmänneet voimakkaasti toisiinsa niin yksilöiden kuin yhteiskunnankin tasolla. Syyt ovat olleet uskonnollisia, eettisiä ja maailmankatsomukseen liittyviä.

Miten elämä päättyy?

Sairaus, vajaakykyisyys tai vanhuus saattaa heikentää psyykkisiä toimintoja ja henkisiä kykyjä. Yksilön oikeustoimikelpoisuuden tai oikeudellisen vastuun määrittämiseksi tarvitaan usein lääkärin arviointia ja sen perusteella annettua lausuntoa.

Yleisimpien käsitysten mukaan yksilön kuollessa sielu erosi ruumiista tai lakkasi olemasta. Kysymys sielusta ei ole kohonnut näkyvästi esiin kuoleman jouduttamisen yhteydessä. Käydyssä keskustelussa on käsitelty lähinnä elämän suojelemisen ja säilyttämisen velvollisuutta.

Ranskalaiset P. Mollaret ja M. Goulon kuvasivat vuonna 1959 aivokuoleman yksilön kuoleman osoituksena sydänkuoleman sijasta. Aivokuoleman määrittelemistä puolsi mahdollisuus siirtää aivokuolleilta elimiä niitä tarvitseville.

Aivokuolemaa koskevia määräyksiä on annettu ensimmäisenä Suomessa vuonna 1971 ja sen jälkeen myös useissa muissa maissa. Tämä on poistanut lähes täysin tulkinnat tarpeesta jatkaa keinotekoisesti aivokuolleiden elämää. Silti asiaan liittyy yhä eettisiä ongelmia.

Hoitomenetelmien tehostuessa yhä useammat potilaat säilyvät elossa vain teknisillä menetelmillä. Paljon pohdintaa on aiheuttanut kysymys, milloin voidaan luopua aktiivisesta hoidosta ja siirtyä ns. säilyttävään hoitoon tai lopettaa hoito kokonaan. Tähän ongelmaan on etsitty ratkaisua kirjallisesta "hoitotahdosta" tai "hoitotestamentista".

Monissa yhteiskunnissa on ollut varhaisina aikoina käytössä kuoleman jouduttaminen, jos sairaan tai vanhan ihmisen hoitaminen oli käynyt yhteisön kannalta mahdottomaksi. Nykyään yksittäiset ihmiset ja eräät yhteisöt ovat vaatineet itsemääräämisoikeuteen vedoten oikeutta päättää omasta kuolemasta vaikean ja parantumattoman sairauden seurauksena. Samaan aihepiiriin liittyy keskustelu itsemurhasta lääkärin avustamana. Kuoleman jouduttaminen omasta pyynnöstä on toistaiseksi hyväksytty laillisesti vain Alankomaissa.

Sielun vaikutus ruumiiseen

Ihmisellä on ollut varhaisista ajoista saakka usko, että sielulliset ominaisuudet heijastuvat ruumiin ja varsinkin kasvojen piirteisiin. Antiikin Kreikassa erityiset tietäjät päättelivät lasten kasvoista, mihin ammattiin nämä parhaiten voitaisiin kasvattaa.

Fysiognomiaan vihkiytyneitä tiedemiehiä ovat olleet mm. italialainen Giambattista della Porta (noin 1535–1615) ja sveitsiläinen Johann Kaspar Lavater (1741–1801). Italialainen Cesare Lombroso (1836–1909) uskoi kasvonpiirteiden paljastavan ihmisen rikolliset taipumukset. Saksalainen Ernst Kretschmer (1888–1964) loi toisiaan vastaavat rakenne- ja persoonallisuustyypit.

Sielullisten ominaisuuksien ja kasvonpiirteiden vastaavuus perustuu sitkeästi eläneisiin uskomuksiin. Toisaalta tiedetään, että ilmeet, eleet ja äänensävyt ovat tunteiden ilmaisuja, jotka vaikuttavat sekä tietoisella että tiedostamattomalla tasolla.

Yksilön temperamentilla on biologinen perusta aivojen rakenteessa ja fysiologiassa. Sen pohjalta kasvatus ja kokemukset muokkaavat persoonallisuuden ja käyttäytymismallin. Temperamentti vaikuttaa osaltaan kykyyn sopeutua vaikeuksiin ja sietää psyykkistä stressiä.

Psyykkisellä stressillä on usein ruumiillisia vaikutuksia, joita voidaan pitää sairauksina. Toisaalta psyykkisiin sairauksiin voi liittyä somaattiseen tilaan kohdistuvia riskejä, esimerkkeinä terveydentilan laiminlyöminen, ravitsemustilan häiriöt, itsemurhayritykset sekä lisääntynyt riskinotto.

Tietyt sieluntilat saattavat rauhoittaa sekä psyykkisistä että somaattisista syistä aiheutuneita oireita. Tällaisia sieluntiloja ovat mm. onnellisuus ja rakastuminen, mielihyvän tunne ja mieluisat muistot sekä taide-elämyksiin liittyvät nautinnot.

Ruumiin vaikutus sieluun

Nälkiintymisellä, valvomisella ja kidutuksella on psyykkisiä seuraamuksia, minkä vuoksi niitä on käytetty ihmisen psyyken murtamisessa ja ns. aivopesussa. Myös ruumiilliset sairaudet ja oireet voivat jatkuvina ja etenevinä aiheuttaa psyykkisen stressitilan.

Urheilusuoritukset ja seksuaalinen akti saattavat olla mielialaa rauhoittavia. Sen uskotaan tapahtuvan elimistön oman endorfiinituotannon kautta. Psyykeen myönteisesti vaikuttavia somaattisia tiloja ovat lisäksi mm. uni ja lepo sekä syöminen ja saunominen.

Väärinkäytetyt psyyken lääkkeet sekä alkoholi ja huumausaineet aiheuttavat usein ruumiillisten vaikutusten lisäksi vakavia psyykkisiä haittoja. Väärinkäyttö vaikeuttaa yleisesti myös psyykkisten ja somaattisten hoitotoimenpiteiden onnistumista.

Sielun ja ruumiin tautiselitykset: Vanha aika ennen 400 jKr.

Aikaisemmin uskottiin, että psyykkiset sairaudet aiheutuivat ulkopuolelta tulevista vaikutuksista, kuten jumalista, pahoista hengistä, taivaankappaleista, ympäristöstä ja myrkyistä.

Myös monia ruumiillisia sairauksia pidettiin henkien tai maagisten voimien aiheuttamina, mihin viittaavat sellaiset taudinsyyt kuten noidannuoli, paholaisen ammus ja paha silmä. Äkillistä sairautta nimitettiin kohtaukseksi, koska sen uskottiin olevan seurausta pahan hengen kohtaamisesta.

Tämän kaltaiset käsitykset saivat tukea myös kristinuskon piirissä. Raamatun mukaan sairauksien taustalla oli sielua koskettava hyvän ja pahan taistelu. Paholainen sai aikaan sairauksia lähettämällä ihmiseen taudin aiheuttajia ja mielenvikaisuutta pidettiin ihmiseen asettuneesta riivaajasta johtuvana.

Antiikin humoraaliopin mukaan aivojen, kohdun ja pernan uskottiin vaikuttavan myös psyykeen. Toisaalta jo Hippokrates mainitsi, että voimakkaat mielenliikutukset voivat aiheuttaa ruumiillista sairautta. Varsinaisesti Galenos toi tunteiden merkityksen lääketieteeseen ja korosti niiden huomioon ottamista tautien synnyssä ja parantamisessa.

Sielun ja ruumiin tautiselitykset: Keskiaika noin 400–1500

Keskiajalla erilaiset magiaan liittyvät tautikäsitykset voimistuivat varsinkin psyykkisissä sairauksissa. Noitia ja paholaisia pidettiin yleisesti mielenvikaisuuden aiheuttajina ja katolisen kirkon virallistama paholaisusko vahvisti näitä käsityksiä.

Myös psyykkisten tekijöiden merkitys oli esillä keskiajalla. Tunteiden liikutukset olivat yksi niistä kuudesta syystä, "sex res non naturales", joiden kautta ihminen saattoi itse vaikuttaa terveytensä tilaan.

Länsimaissa katolisen kirkon käsitykset rajasivat sielullisten ilmiöiden selittämisen Jumalan tahdon alaisuuteen. Kirkko joutui kuitenkin hyväksymään astrologian, jonka mukaan taivaankappaleet vaikuttivat ihmisen mikrokosmokseen ja sen kautta myös psyykkisiin tapahtumiin.

Sielun ja ruumiin tautiselitykset: Uuden ajan alku noin 1500–1850

Vähitellen käsitys noituudesta mielisairauksien aiheuttajana menetti uskottavuuttaan. Brabantilainen (nyk. Alankomaiden ja Belgian aluetta) Johann Weyer (1515–1588) katsoi, että useat noitina pidetyt olivat sairaita, joita oli hoidettava lääketieteen keinoin.

Uuden ajan alussa mekaanisen ja kemiallisen teorian puoltajat uskoivat, että psyykkiset muutokset johtuivat elimellisistä muutoksista aivoissa ja hermojärjestelmässä. Toisaalta jo 1500-luvulla arveltiin, että fyysiset oireet saattoivat aiheutua myös psyykkisistä syistä.

Georg Ernst Stahlin (1659–1734) animismin mukaan sairauden kaikki oireet olivat seurausta siitä, että sielu pyrki saamaan takaisin menettämänsä valta-aseman. Animismista kehittynyt vitalismi perustui käsitykseen erityisestä elämänvoimasta, vis vitalis.

Skotlantilainen lääkäri William Cullen (1710–1790) piti elimistön voimia aineeseen itseensä sisältyvinä ominaisuuksina. Hän loi opin hermokudoksen ärsyyntyvyydestä ja häntä voidaan pitää neuraalipatologian perustajana.

Psyykkisten syiden merkitys mielentilan häiriöiden aiheuttajana alkoi korostua 1700-luvun puolivälistä alkaen. Pian myös sosioekonomisten syiden osuus tuli selkeämmin esiin. Isossa-Britanniassa Thomas Percival (1740–1804) julisti psyykkiset sairaudet lääkärikunnan huomiota vaativaksi tutkimuskohteeksi.

Edinburghilainen Robert Whytt (1714–1766) kirjoitti vuonna 1765, että "voimakas mielenliikutus, kuten kauhu, huoli, viha tai pettymys, järkyttää toisinaan koko hermojärjestelmää niin täydellisesti, että se saa aikaan hysteerisen tajuttomuuden kouristuksineen, vaikka ruumis on joka suhteessa terve ja hyvinvoipa."

Lontoolainen William Rowley totesi 1700-luvun loppupuolella, että sielullisesti oireilevalla vaivat olivat yhtä todellisia kuin ruumiillisesti kärsivillä ja että myös he tarvitsivat huolenpitoa ja inhimillistä myötätuntoa.

Saksalaissyntyinen Franz Anton Mesmer (1734–1815) päätteli 1770-luvulla hysterian johtuvan kosmisen fluidumin magneettisista virtaushäiriöistä. Hänen virheellinen teoriansa johti myöhemmin uusille urille psyykestä aiheutuvien oireiden hoidossa.

Englantilainen Edward Seymour esitti vuonna 1831, että hysteria oli voimakkaiden mielenliikutusten aiheuttama. Lontoossa vaikutti 1800-luvun alkupuolella suuri joukko lääkäreitä, jotka tunnustivat hysterian olevan psyykestä lähtöisin.

Saksalainen Johann Christian August Heinroth (1773–1843) toi vuonna 1818 esiin käsitteen psykosomaattinen, jolla hän tarkoitti yleisesti sielun ja ruumiin yhteisyyttä.

Sielun ja ruumiin tautiselitykset: Uusin aika noin vuodesta 1850

Edinburghilainen Marshall Hall (1790–1857) kuvasi vuonna 1833 "refleksikaaren", selkäydinhermojen järjestelmän, joka sääteli aivojen vaikutuksen alaisena sisäelinten toimintoja. Hänen refleksiteoriansa oli virheellinen, mutta sillä oli voimakas vaikutus psyykkisten oireiden tulkintaan ja hoitoon aina 1800-luvun lopulle saakka.

Lontoolainen Robert Carter (1828–1918) kirjoitti vuonna 1853, että mielentilat vaikuttivat voimakkaasti fyysiseen organismiin. Hänen mielestään hysterian oireet johtuivat voimakkaista affekteista, jotka potilaan oli peitettävä tai torjuttava.

Myös Lontoossa vaikuttanut John Russell Reynolds esitti vuonna 1869, että eräät vaikeimmat hermostolliset häiriöt johtuivat "kuvittelusta", jolla hän tarkoitti asioiden väärin tulkitsemista. Hänen virkaveljensä Dennis De Bert Hovell nimitti samana vuonna hysteriaan liittyvää uupumustilaa asteniaksi. Yhdysvalloissa George Miller Beard (1839–1883) antoi sille vuonna 1879 nimen neurasthenia.

Psyyken merkitys oireilujen syynä sai vähitellen kannattajia myös Keski-Euroopassa. Heitä olivat mm. Sigmund Freudin (1856–1939) opettajiin kuulunut wieniläinen Ernst Wilhelm von Brücke (1819–1892), tübingeniläinen Carl von Liebermeister sekä wieniläinen Ernst von Feuchtersleben (1806–1849).

Ranskalainen Jean-Martin Charcot (1825–1893) osoitti kuuluisissa demonstraatioissaan 1880-luvun puolivälissä, että hysteerisiä oireita voitiin saada aikaan suggestion avulla. Hysteerisyys liitettiin edelleen naisten synnyttimissä esiintyviin häiriöihin ja myös Charcot oli tällä kannalla.

Sigmund Freud (1856–1939) osoitti, että motorisella hysterialla ei ollut neurologista perustaa. Silti 1800-luvun lopussa korostettiin psyykkisten häiriöiden orgaanisia syitä aivopatologian ja perinnöllisyyden perusteella. Itävaltalainen Theodor Meynert (1833–1892) luokitteli kaikki sielulliset sairaudet anatomisin perustein. Saksalainen Emil Kraepelin (1856–1926) piti psykooseja ja hysteriaa perinnöllisinä, vaikka näki hysterian välittömän syyn olevan psyykkisessä todellisuudessa.

Vähitellen halvausoirein esiintynyt hysteria hävisi lähes kokonaan ja erilaiset somaattiset oireet korvasivat sen avuntarpeen ilmaisijana. Tyypillisiä vaivoja olivat väsymys, päänsärky, erilaiset kiputuntemukset sekä verenkierron, suoliston ja seksuaalisen toiminnan oireet.

Psykosomaattisen lääketieteen käsitteen vakiinnutti wieniläinen Felix Deutsch (1884–1964), joka esitti näkemyksensä vuonna 1922. Hän tarkoitti psykosomaattisella ilmiöllä psyykkisten syiden aiheuttamaa somaattista oireilua tai sairautta.

Saksalais-yhdysvaltalainen psykiatri ja psykoanalyytikko Franz Gabriel Alexander (1891–1964) sanoi vuonna 1943, että samassa biologisessa järjestelmässä tapahtuvat psyykkiset ja somaattiset ilmiöt olivat saman tapahtuman eri puolia ja että ei ollut olemassa mitään loogista eroa sielun ja ruumiin välillä.

Saksalainen sisätautilääkäri ja neurologi Viktor von Weizsäcker (1887–1957) oli pitkään psykosomaattisen lääketieteen johtohahmo. Hänen mukaansa sairauden oireet olivat yksilön elämänkaaren ilmauksia, joiden avulla oli mahdollista ymmärtää hänen mielentilaansa. Weizsäckerin pyrkimyksenä oli kokonaisuuden huomioon ottaminen ihmisen hoidossa.

1900-luvun puolivälistä lähtien korostui jälleen psyykkisten sairauksien somaattinen alkuperä uusien lääkkeiden, genetiikan kehityksen, aivojen solu- ja neurokemiallisten tutkimusten sekä molekyylibiologian ansiosta.

Viimeaikaiset tutkimukset ovat osoittaneet, että aivot eivät muodostu yksinomaan geeniperinnön määräämänä. Psyykkiset kokemukset vaikuttavat solujen toimintaan ja solujen vuorovaikutus ohjaa aivokudoksen kehitystä. Mielen sairaudet eivät ole pelkästään geenimutaatioista tai aivojen välittäjäaineista johtuvia.

Enää ei uskota vain yhteen taudin aiheuttajaan. Monisyntyisyyden mahdollisuus on nykyään hyväksytty sekä somaattisten että psyykkisten sairauksien selityksenä.

Psykosomaattiset oireet ja sairaudet

Psykosomaattiset oireet ja sairaudet ansaitsevat huomiota myös siksi, että lääkärin tutkimukseen ja hoitoon hakeutuvista jopa kolmannes on sellaisia, joista ei löydy vaivoja selittävää somaattista sairautta.

Psykosomaattisissa ilmiöissä on kolme pääasiallista ongelmaa:

- voiko psykosomaattinen oireilu muuttua somaattiseksi sairaudeksi?

- onko oireilua pidettävä normaaliin elämään kuuluvana ilmiönä vai onko se sairaus?

- onko oireilulla psyykkinen vai somaattinen tausta?

On olemassa paljon somaattisia oireita, jotka on pyritty selittämään psyykkisistä syistä johtuviksi. Viimeisen vuosisadan kuluessa on voitu todeta, että monet psykosomaattisina pidetyt sairaudet, esimerkkeinä multippeli skleroosi ja kilpirauhasen liikatoiminta, ovat todellisuudessa somaattisia. Uusimpia havaintoja on helikobakteerin paljastuminen usein mahahaavan aiheuttajaksi.

Nykyajan psykosomaattisista oireyhtymistä voidaan mainita esimerkkeinä paniikkioire, impotenssi ja frigiditeetti sekä anorexia ja bulimia.

Psyykkiset hoidot

Kaikessa hoidossa on otettava huomioon plasebo-efekti, lumevaikutus, joka ei johdu hoidosta sinänsä, vaan hoidettavan uskosta, hoidon antajan auktoriteetista tai muista hoitoon liittyvistä vaikutteista. Antiikin aikana hoidot olivat ensisijaisesti ruumiillisen järjestelmän kautta vaikuttavia, mutta niiden ohella käytettiin myös suggestiivista temppeliunta Asklepioksen (lat. Esculapius) temppeleissä ja magiaan liittyviä parannuskeinoja. Varsinaiset psyykkiset hoidot alkoivat vasta 1800-luvulla.

Psyykkiset hoidot sielullisissa häiriöissä

Rukouksilla, pyhimysten apuun turvautumisella ja jumalanpalveluksen muilla muodoilla on ollut aikaisemmin huomattava osuus sielullisten häiriöiden hoidossa.

Psyyken kautta tietoisesti tapahtuvan hoidon alkuna voidaan pitää hoidon inhimillistämistä, työterapiaa, pakkohoidon välttämistä ja psykiatriseen hoitoon perehdytetyn henkilökunnan käyttämistä.

Psyyken kautta vaikuttavat hoitomenetelmät alkoivat kehittyä, kun niiden merkitys tuli ilmi hysteriapotilailla. Ensimmäinen psykoterapeutti nykyaikaisessa mielessä oli Ernst von Feuchtersleben, joka mm. otti käyttöön nimitykset psykoosi ja psykiatria. Hänen päämääränään oli potilaiden "sekundaari kasvatus", josta hän käytti nimeä re-edukaatio.

Vasta Freudin kehittämä psykoanalyysi vakiinnutti psyykkisten hoitojen käytön. Menetelmien määrä on lisääntynyt jatkuvasti ja niitä käyttävät psykoanalyytikot, psykiatrit, psykoterapeutit, psykologit ja myös monet ns. vaihtoehtoisten hoitomenetelmien harjoittajat. 1960-luvulta alkaen psykoterapiaa on annettu usein yhdessä lääkehoitojen kanssa tai niiden jatkona.

Psyykkiset hoidot ruumiillisissa häiriöissä

Psyyken kautta tapahtuvat hoidot somaattisissa oireissa saivat alkunsa Mesmerin menetelmistä hysteriapotilailla. Hän käytti aluksi magneettisten virtausten ohjaamiseen toisesta päästään vesisammioon upotettuja metallisauvoja.

Englantilaiset John Haygarth (1740–1827) ja William Falconer tutkivat vuonna 1798 Mesmerin hoitoja puusta tehtyjen "väärennettyjen" sauvojen avulla. He totesivat, että niiden teho riippui siitä, kuinka hyvin potilaan mielikuviin voitiin vaikuttaa. Mesmerin hoidot eivät siis perustuneet elimellisiin vaikutuksiin vaan suggestioon.

Mesmerin hoitojen seurauksena otettiin käyttöön tietoinen suggestio ja hypnoosi. Skotlantilainen kirurgi James B. Braid (1795–1860) lähti liikkeelle hypnoosista somaattisten ongelmien hoidossa. Ranskalaiset Hippolyte-Marie Bernheim (1840–1904) ja Ambroise-Auguste Liébault (1823–1904) käyttivät hypnoosia hysteriapotilaiden hoidossa.

Psykosomaattisia oireita hoidettiin ensisijaisesti lääkärien vastaanotoilla, kunnes 1800-luvun lopulla syntyivät lukuisat yksityiset hermoparantolat. Saksalainen Georg Groddeck (1866–1934) perusti vuonna 1900 ensimmäisenä parantolan erityisesti psykosomaattisesti oireilevia varten.

Freudin psykoanalyysi otettiin 1900-luvun alussa käyttöön myös psykosomaattisten häiriöiden hoidossa, samoin kuin muut psykoterapian muodot.

Somaattiset hoidot

Somaattisen järjestelmän kautta vaikuttavia hoitoja on käytetty sekä somaattisiin että psyykkisiin häiriöihin. Somaattisilla hoidoilla on varsinaisen tehonsa ohella psyykkisiä vaikutuksia myös suggestion kautta.

Somaattiset hoidot psyykkisissä häiriöissä

Varhaisempina aikoina, jolloin psyykkisiä häiriöitä pidettiin suureksi osaksi somaattisista syistä aiheutuneina, käytettiin niiden hoidossa yleisesti lääkkeitä, useimmiten virheellisiin pohdintoihin perustuen.

Humoraaliopin mukaan mielentilan häiriöillä oli yhteys erityisesti limaan ja sitä kautta veden elementtiin. Veden pääteltiin vaikuttavan myönteisesti ihmisen sieluntilaan ja siksi kylvyillä on ollut huomattava osuus psyykkisesti sairaiden hoidossa.

Somaattiseksi hoidoksi oli tarkoitettu myös englantilaisen Thomas Willisin (1621–1675) vuonna 1674 kuvaama yllätyskylpy, jossa pahaa aavistamaton hoidettava pudotettiin sillalta veteen. Paras teho saatiin, kun sairas ehti mennä tajuttomaksi, sillä tajunnan palaamisen yhteydessä uskottiin myös järjen palaavan.

Skotlantilainen William Cullen, joka loi 1770-luvulla käsitteen neuroosi, piti sairautta hermokudoksen orgaanisen häiriön aiheuttamana. Hänen oppinsa lisäsi uskoa somaattisten menetelmien tehokkuuteen psyykkisten häiriöiden hoidossa.

Kemiallisesti valmistetut lääkkeet tulivat psykiatriseen käyttöön vasta 1800-luvun loppupuolella. Emil Kraepelin (1865–1926) tutki ensimmäisenä niitä järjestelmällisesti vuosisadan lopulla. Vasta 1950-luku merkitsi psykofarmakoiden kehittämisessä käänteentekevää kautta. Silloin saatiin käyttöön ensimmäiset tehokkaat lääkkeet psykoosin, tuskaisuuden ja masennuksen hoitoon.

Kirurgian kehitys nukutuksen ja puudutuksen sekä bakteerien torjunnan ansiosta lisäsi 1800-luvun puolivälin jälkeen kiinnostusta leikkausten käyttöön psyykkisten vaivojen hoidossa. Viime aikojen uusista somaattisista hoidoista voidaan mainita esimerkkinä masennuksen kirkasvalohoito.

Sukuelinten leikkaukset ja mekaaniset hoidot naisilla

Häpykielen typistäminen tai poistaminen, klitoridektomia, oli primitiivisissä kulttuureissa tunnettu rituaalinen toimenpide, joka vastasi miehillä ympärileikkausta.

Psyykkisten oireilujen hoitona häpykielen leikkaamista alettiin käyttää 1700-luvun lopulla satunnaisesti "nymphomanian" eli masturbaation hoitamiseksi. Isaac Baker Brown suositteli 1860-luvulla suurentuneen häpykielen poistamista hoitona myös eräissä mielenhäiriöissä. Syntyneen kohun vuoksi leikkauksesta luovuttiin 1890-luvulla. Leikkausten ohella käytettiin erilaisia ulkoisten sukuelinten, emättimen ja kohdunsuun mekaanisia käsittelyjä.

Saksalainen Alfred Hegar (1830–1914) poisti vuonna 1872 eräältä potilaaltaan munasarjat vaikeiden kuukautiskipujen vuoksi suotuisalla tuloksella. Samana vuonna yhdysvaltalainen Robert Battey (1828–1895) poisti munasarjat invalidisoituneelta naiselta, jonka kerrottiin parantuneen täysin vaivoistaan.

Batteyn nimellä tunnettu leikkaus herätti suurta kiinnostusta. Sitä alettiin yleisesti käyttää naisilla psyykkisten häiriöiden hoitona Englannissa ja Yhdysvalloissa 1870- ja 1880-luvulla. Innostus leikkausta kohtaan alkoi laantua 1900-luvun alkutaitteessa. Munasarjojen poistojen vähentyessä niiden sijalle tulivat kohdun poistot ja asennon korjaukset.

Sukuelinten leikkaukset ja mekaaniset hoidot miehillä

Refleksiteorian mukaan miehilläkin esiintyi sukuelimistä johtuvia psyykkisiä oireiluja. Carsten Holthouse poisti Lontoossa vuonna 1859 kivekset eräältä epilepsiaa sairastavalta mieheltä. Kohtaukset lievenivät, mutta tulos ei ollut täydellinen. Myös Saksassa ja Yhdysvalloissa tehtiin 1860-luvulta alkaen kivesten poistoja hermostollisten vaivojen vuoksi. Käytäntö jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi. Myöhemmin kastraatioita on tehty sukuviettinsä vuoksi vaaralliseksi todetuille miehille.

Toinen miesten sukuelimiin kohdistunut toimenpide oli esinahan poisto eli ympärileikkaus. Pojilla suoritettiin ympärileikkauksia mm. yökastelun, masturbaation, rauhattoman unen ja jopa huonon ruoansulatuksen vuoksi. Kivespussien laskimolaajentumiin annettiin sähköhoitoja, jos niitä arveltiin hermostollisten häiriöiden syyksi.

Nenän refleksihoidot

Breslaussa (nyk. Wroclaw) toimiva nenä- ja kurkkutautien lääkäri Friedrich Eduard Rudolph Voltolini (1819–1889) ilmoitti vuonna 1871, että hän oli parantanut potilaaltaan keuhkoastman poistamalla nenäpolyypit. Tämä oli alkuna pyrkimyksille parantaa psykosomaattisia oireita hoitamalla nenässä havaittuja poikkeavuuksia.

Hoitoina käytettiin leikkauksia, huuhteluja, sähköhoitoja ja kokaiinipuudutuksia. Niillä yritettiin vaikuttaa mitä erilaisimpiin vaivoihin. Erityisen paljon yhteistyötä syntyi nenätautien, naistentautien ja psykiatrian erikoisalojen kesken. Refleksiteorian mukaiset nenän hoidot hylättiin 1920-luvulla lähes kokonaan. [Katso myös kirjoitusta "Kirurgia psyykkisten häiröiden hoitona".]

Aivoleikkaukset

Ensimmäiset aivojen kirurgiset toimenpiteet, joiden tarkoituksena oli vaikuttaa psykooseihin, teki sveitsiläinen Gottlieb Burckhardt (k. 1907) 1890-luvun alussa. Hänen tavoitteenaan oli vähentää psykoottisten potilaiden vaarallisuutta tai kuuloharhoja poistamalla eräitä aivojen kuorikerroksen osia.

Virolainen neurokirurgi Ludvig Puusepp (1875–1942) oli lobotomian uranuurtaja. Hän teki Pietarissa vuosina 1906–1910 rauhattomille mielisairaille ensimmäiset leikkaukset, joissa hän katkaisi aivolohkoja yhdistäviä hermoratoja. Puusepp jatkoi leikkauksiaan Tartossa 1920-luvulla ja 1930-luvulla hänellä oli eräitä potilaita Suomestakin.

Lissabonilainen fysiologi António Caetano de Abreu Freire Egas Moniz (1874–1955) suunnitteli ns. leukotomian vuonna 1935 yhdessä neurokirurgi Almeida Liman kanssa. Moniz päätteli, että psykoosipotilailla oli otsalohkojen valkeassa aineessa jokin vaurio, joka esti normaalin tunteiden vaihtelun. Hän sai menetelmästä Nobelin fysiologian ja lääketieteen palkinnon vuonna 1949. Yleisesti käytetystä lobotomiasta luovuttiin lähes täysin 1970-luvun alkutaitteessa.

Šokkihoidot

Itävaltalainen neuropsykiatri Manfred Joshua Sakel (1900–1957) havaitsi vuonna 1927 vierotushoitojen yhteydessä, että insuliinišokki lievitti psykoottisia oireita. Matalaan verensokeriin liittyvien kouristusten uskottiin tehoavan katatoniaa aiheuttavaan skitsofreniaan, jota pidettiin kouristuksia aiheuttavan epilepsian vastakohtana. Menetelmän kehittämisestä huolimatta tulokset eivät vastanneet odotuksia ja hoidosta luovuttiin 1950-luvulla.

Unkarilainen psykiatri Ladislaus Joseph Meduna (1896–1965) otti vuonna 1934 käyttöön kardiazol-ruiskeilla aiheutetut kouristukset. Menetelmää käytettiin harvoin ja siitäkin luovuttiin 1950-luvulla psykofarmakoiden tultua käyttöön.

Italialaiset Ugo Cerletti (1877–1963) ja Lucio Bini (1908–1964) alkoivat käyttää vuonna 1937 aivojen sähköšokkeja mielisairaiden hoidossa. Sillä saavutettiin tuloksia varsinkin masennustilojen hoidossa ja se on säilyttänyt sijansa vaikeiden sisäsyntyisten depressioiden hoidossa uusista lääkkeistä huolimatta.

Sisäelinten leikkaushoidot

Epämääräisten vatsavaivojen erääksi syyksi selitettiin 1880-luvulla pitkällinen umpilisäkkeen tulehdus. Psykiatrit ja kirurgit olivat innostuneita kroonisesti tulehtuneiden umpilisäkkeiden poistamisesta, mutta potilaat eivät olleet yleensä halukkaita silloin hengenvaaralliseen leikkaukseen.

Röntgentutkimukset toivat 1900-luvun puolivälin tienoilla esiin uusia poikkeavuuksia, joita olivat muodoltaan tai toiminnaltaan epätyypillinen sappirakko, tavallista alempana roikkuva mahalaukku ja liikkuvat munuaiset. Psykosomaattiset oireet tulkittiin usein niiden aiheuttamiksi ja lääkäreillä sekä potilailla oli halukkuutta ratkaista ongelma leikkauksella, poistamalla sappirakko tai kiinnittämällä mahalaukku tai munuaiset oikeille paikoilleen.

Autonomisten hermojen leikkaukset

Ranskalainen René Leriche (1879–1955) päätteli vuonna 1916, että useat kiputilat johtuivat valtimoita seuraavien sympaticushermojen tulehduksesta. Hän ryhtyi vuonna 1917 katkaisemaan hermohaaroja kiputilojen lievittämiseksi ja myöhemmin vuonna 1933 poistamaan lantio-osan hermosolmukkeita alaraajojen valtimoverenkierron ja verenpainetaudin parantamiseksi. Näistä leikkauksista on sittemmin luovuttu lähes kokonaan. Nykyään hoidon aiheita ovat mm. punastuminen ja sydämentykytys, mutta kirurgisen katkaisun sijasta hermotoiminnan lamauttamiseksi käytetään platinaklipsejä.

Yhdysvaltalainen kirurgi Lester Reynolds Dragstedt (1893–1975) alkoi vuonna 1943 tehdä vagushermon haarojen katkaisuja pohjukaissuolen haavan hoitamiseksi. Saksalainen Fritz Holle (s. 1914) otti vuonna 1960 käyttöön eräiden vagushermon haarojen valikoivan katkaisun pallean alapuolella. Leikkaukset olivat varsin suosittuja, mutta niistä on luovuttu lähes kokonaan.

Somaattiset hoidot somaattisissa häiriöissä

Somaattisten sairauksien somaattisista hoidoista voidaan mainita lääkehoito, leikkaukset ja vastaavat toimenpiteet, sädehoidot ja radioaktiiviset hoidot, veri-, plasma-, neste- ja keinomunuaishoidot, immunologiset hoidot, geenitekniikka sekä fysikaaliset hoidot, kuntoutus ja toimintaterapia. Niiden kehittämisessä on voitu soveltaa laajasti sekä fysiikan, kemian että tekniikan uusia keksintöjä, mikä ei ole mahdollista psykoterapiassa.

Loppusanat

Sairaudet ymmärretään yhä yleisemmin ihmisen kokonaispersoonan häiriöiksi, jotka ilmenevät psyykkisiksi ja somaattisiksi luokiteltavina oireina. Rajat sairauksien syitä koskevien teorioiden välillä ovat hyvin pitkälle kadonneet. Tunteiden ja mielipiteiden hallitseminen ei ole kuitenkaan ohjattavissa siten, että olisi mahdollista välttyä psyykkisten ja somaattisten näkemysten välillä vallitsevilta jännitteiltä. Siksi sielun ja ruumiin välistä yhteyttä koskevat ongelmat tulevat varmasti esiin myös niissä lääketieteen historioissa, jotka kirjoitetaan kaukana tulevaisuudessa.

Kirjoitus on valmistunut maaliskuussa 2001. [Friedrich von Schilleriä ja Carl Carusta koskevat kohdat lisätty maaliskuussa 2005.]

Kirjallisuutta:

Ackerknecht, E. H.: Geschichte der Medizin. 7. überarbeitete und ergänzte Auflage von Axel Hinrich Murken. Stuttgart 1992.

Bergdolt, K.: Leib und Seele, Eine Kulturgeschichte des gesunden Lebens. C. H. Beck, München, Ulm 1999

Bergmark, M.: Bad och bot. Om vattnet som läkemedel och njutningsmedel. (1. upplagan 1959, Natur och Kultur). Prisma Magnum, Printed in Finland 1991 (WSOY).

Birket-Smith, K.: Kulttuurin tiet. WSOY, Porvoo–Helsinki. Porvoo 1951.

Blomquist, C.: Eutanasia – lääketieteellinen kuolinapu. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki, Helsinki 1964 (alkuteos Livet, döden och läkaren, Om medicinsk dödshjälp, 1964).

von Bonsdorff, B.: Där själen möter kroppen. Finsk Tidskrift CXLIII: H 2: 54–67, Åbo 1948.

Brown, T. M.: Mental diseases. Teoksessa: Bynum, W. F. and Porter, R. (editors), Companion Encyclopedia of the History of Medicine. Volume 1. Routledge. Reprinted in Great Britain 1994. First published 1993.

Fåhræus, R.: Läkekonstens historia. En översikt. II. Stockholm 1946.

Gilman, S.: Psychotherapy. Teoksessa: Bynum, W. F. and Porter, R. (editors): Companion Encyclopedia of the History of Medicine. Volume 2. Routledge. Reprinted in Great Britain 1994. First published 1993.

Gödan, H.: Christus und Hippokrates. Stuttgart 1958.

Harva, U.: Suomalaisten muinaisusko. WSOY, Porvoo – Helsinki. Porvoo 1948.

Hoff, H.: Therapeutische Fortschritte in der Neurologie und Psychiatrie. Wien 1960.

Hyyppä, M. ja Kronholm E.: Aivoituksia. Aivotutkimuksen aatehistoriaa. Otava, Keuruu 1988.

Häyry, M. ja Häyry, H.: Rakasta, kärsi ja unhoita. Moraalifilosofisia pohdintoja ihmiselämän alusta ja lopusta. 2. painos. Kirjayhtymä. Hämeenlinna 1987.

Johannisson, K.: Medicinens öga. Sjukdom, medicin och samhälle – historiska erfarenheter. Norstedts Förlag. Värnamo 1990.

Joutsivuo, T. ja Mikkeli, H. (toim.): Terveyden lähteillä. Länsimaisten terveyskäsitysten kulttuurihistoriaa. Suomen Historiallinen Seura. Historiallinen arkisto 106. Helsinki 1995.

Kaila, E.: Sielunelämä biologisena ilmiönä. 1920.

Kaila, E.: Sielunelämän rakenne. 1923.

Kaila, M.: Psykiatrian historia lääketieteen yleiskehityksen ja kulttuurihistorian valossa. WSOY, Porvoo 1966.

Lehtonen, J. ja Castrén, E.: Psykiatrian muuttuva viitekehys neurobiologian aikakaudella. Duodecim 116 (18/2000): 1962–1967.

Louhiala, P.: Onko mieli aivoissa? Duodecim 110: 35–41, 1994

Margotta, R.: Lääketiede kautta aikojen. WSOY, Porvoo – Helsinki, Verona (Italia) – Porvoo 1971.

Perret, L.: Kropp, själ och ande, En studie i människans totalpersonlighet. Helsingfors 1986.

Perret, L.: Onko mieli aivoissa? Kirjeitä ja mielipiteitä. Duodecim 110: 842–843, 1994.

Psykofarmaka. Teoretisk bakgrund och praktisk användning. [Red. av B. Gerle]. AB Leo. Helsingborg 1968.

Puhakainen, J.: Persoonan puolustaja. Lauri Rauhala ihmistutkimuksen pioneerina. Like. Helsinki 2000.

Pöldinger, W.: Yleiskatsaus psykofarmakoterapiaan. F. Hoffman-La Roche & Co. A.G. Basel 1967.

Reenpää, Y.: Über das Körper-Seele-Problem. Neue Anthropologie, 1973.

Reenpää, Y.: Ajateltua ja koettua. Otava. Keuruu 1974.

Schott, H.: Die Chronik der Medizin. Chronik Verlag. 1. Auflage 1993. Printed in Belgium 1997.

Setälä, S.: Kirjoitan pojalleni. WSOY. Porvoo 1971.

Shorter, E.: Moderne Leiden. Zur Geschichte der psychosomatischen Krankheiten. 2. Auflage, Printed in Germany 1994. [Alkuperäisen englanninkielisen laitoksen otsikko: From Paralysis to Fatigue. A History of Psychosomatic Illness in the Modern Era, ilm. 1992].

Szasz, T. S.: The Myth of Mental Illness. Foundations of a Theory of Personal Conduct. Secker & Warburg. Printed in England 1962.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON