Arno Forsius

Myrkkysieniä on varottava

Korva- ja huhtasienet kasvavat kevään lopulla ja alkukesästä, mutta syksy on varsinaista sienten aikaa. Sienet tarjoavat monelle mieluisaa vaihtelua ruokapöytään ja sienten kerääminen luonnossa tuo monelle virkistystä. On kuitenkin pidettävä mielessä, että eräät sienet ovat myrkyllisiä ja suorastaan hengenvaarallisia. Sienimetsässä on syytä olla huolellinen, sillä yksikin myrkyllinen sieni voi koitua kohtalokkaaksi. Suomessa todetaan vuosittain kymmeniä hoitoa vaativia sienimyrkytyksiä. Niiden aiheuttamia kuolemantapauksia on ollut tehokkaiden hoitomenetelmien ansiosta nykyään vain satunnaisesti.

Sienimyrkytysten historiaa

Menneiltä ajoilta on säilynyt kertomuksia sienten aiheuttamista kuolemantapauksista, jotka liittyvät historiasta tunnettuihin henkilöihin. Rooman keisari Claudius myrkytettiin kuoliaaksi sieniruoalla vuonna 54 jKr. Varhaisin tunnettu kotiateriaan liittynyt sienimyrkytys tapahtui antiikin Kreikan runoilijan Euripideen (n. 485–406 eKr.) perheessä, jolloin siihen menehtyivät yhden vuorokauden aikana Euripideen puoliso, tytär ja kaksi poikaa. Muita myrkkysienien uhreja ovat olleet mm. Rooman keisari Jovianus (k. 364), Avignonin paavi Clemens VII (k. 1394), Contin prinsessa Louise-Marguerite de Lorraine (de Guise) (k. 1631), Venäjän tsaarin Aleksin leski Natalia Kirillovna Naryshkina (k. 1694) sekä Saksalais-roomalaisen valtakunnan keisari Kaarle VI (k. 1740).

Sienten myrkyllisyys oli aikaisemmin arvoituksellinen asia. Joidenkin lajien tiedettiin olevan jopa hengenvaarallisia, mutta toisinaan myös ruokasieninä pidetyt lajit osoittautuivat myrkyllisiksi. Tämä johtui suureksi osaksi siitä, että eri sienilajeja ei osattu erottaa toisistaan. Nämä vaikeudet näkyvät esim. englannin kielessä. Syötävistä sienistä käytettiin nimitystä mushroom, joka juontuu ranskan kielen sanasta mousseron (mousseron, eräs sienilaji; mousse, sammal). Englannin mushroom on tarkoittanut nimenomaan pelloilla ja niityillä kasvaneita syötäviä helttasieniä. Myrkyllisen sienen nimityksenä on ollut toadstool, jonka merkitys on sananmukaisesti (rupi)konnan ulostus. Se kuvastaa hyvin vanhan ajan käsityksiä sienten myrkyllisyydestä, jonka arveltiin johtuneen konnan ulostuksen tai muun syyn aiheuttamasta pilaantumisesta. Englannissa sienimyrkytys olikin aikaisemmin toadstool poisoning, mutta nykyään siitä käytetään enimmäkseen nimitystä mushroom poisoning. Sienien tuntemus alkoi lisääntyä merkittävästi vasta 1800-luvulla, mutta vielä 1900-luvun loppupuolella siihen liittyi monia ongelmia.

On tunnettava poimittavat sienet

Sienestäessä on ehdottoman tärkeää tuntea syötäväksi poimittavat sienet. Tällöin on otettava huomioon, että eräiden sienten myrkyllisyys tuli tietoon vasta 1960-luvun alkupuolella, minkä vuoksi niistä ei ole mainintaa sitä ennen laadituissa sienikirjoissa. Näitä vanhentuneita oppaita on vielä monen kodin kirjahyllyissä.

Nykyään on olemassa useita hyviä oppaita sienten tunnistamista varten. Parhaatkaan kuvat eivät pysty välittämään katsojalle kaikkia sienten tuntemisen kannalta olennaisia piirteitä. Sen vuoksi on suositeltavaa käydä syyskesällä ja syksyllä järjestettävissä sieninäyttelyissä, joissa voi nähdä aitoja sieniä ja keskustella ongelmista asiantuntijoiden kanssa.

Myrkyllisten sienten toteamiseksi ei ole ulkonäön lisäksi olemassa mitään luotettavaa keinoa. Siihen eivät kelpaa poppakonstit, kuten hopealusikan tummuminen sientä koskettaessa, eikä sienen ja sen maitonesteen väri, haju tai maku. Jos tutkii sientä maistamalla, on sienen pala syljettävä pois eikä sitä saa missään tapauksessa niellä.

Tavalliset syötävät sienet saattavat kerätä itseensä maaperästä myrkyllisiä raskasmetalleja, kuten elohopeaa, lyijyä ja kadmiumia. Sen vuoksi sieniä ei pidä kerätä asutuskeskusten puistoista eikä vilkkaiden liikenneväylien läheisyydestä. Sama koskee saastuttavia savukaasuja päästävien teollisuuslaitosten ympäristöjä.

Sienimyrkytykset

Tunnettuja myrkyllisiä sieniä on olemassa kaikkiaan noin sata lajia, joista Suomessa tavattavia on noin 20. Eräiden sienten myrkyllisyys vaihtelee kasvupaikasta ja keräämisen ajankohdasta riippuen. Myös sienimyrkkyjen vaikutukset eri ihmisissä vaihtelevat ja eräät ihmiset ovat selvästi toisia herkempiä esim. korvasienen myrkylle.

Suomessa suurin osa sienimyrkytyksistä aiheutuu kahdesta sienestä, valkokärpässienestä ja korvasienestä. Myrkkyseitikeistä johtuvat myrkytykset, jotka olivat valitettavan yleisiä 1960- ja 1970-luvulla, ovat onneksi vähentyneet sienituntemuksen lisääntyessä.

Sienimyrkytyksen oireet voivat alkaa jo 1/2 tunnin kuluttua syömisestä. Yleensä ne tulevat 6–20 tuntia syömisestä, mutta eräillä sienillä ne voivat ilmaantua vasta useamman päivän kuluttua. Sienimyrkytys on sairaalahoitoa vaativa tila ja jo sen epäily edellyttää tarkkailua sairaalaoloissa. Ennen sitä voidaan ensihoitona käyttää oksennuttamista ja lääkehiilen antamista.

Sienimyrkyt voidaan jakaa vaikutustapansa mukaan kolmeen pääryhmään, solu-, hermo- ja suolistomyrkkyihin. Varhainen hoito yleensä pelastaa uhrit ja useimmiten elimistö toipuu myrkkyjen aiheuttamista vaurioista. Useimpia sienimyrkkyjä vastaan ei ole mitään tehokasta lääkettä joten hoito on oireenmukaista. Myrkkyseitikkien aiheuttamat vauriot eivät yleensä korjaannu ja pysyvän munuaisvaurion vuoksi joudutaan silloin dialyysihoitoon ja munuaisen siirtoon.

Eräiden syötävien sienten sisältämä sienisokeri, trehaloosi, jota on mm. herkkutatissa, keltavahveroissa ja orakkaissa, saattaa imeytyä joillakin ihmisillä heikosti ja aiheuttaa laktoosi-intoleranssia muistuttavia vatsaoireita.

Myrkylliset kärpässienet

Valkokärpässieni (Amanita virosa) sisältää amatoksiineja ja fallotoksiineja, jotka vaurioittavat maksaa, munuaisia ja suolistoa. Noin 5–24 tuntia syömisen jälkeen ilmaantuu vatsakipuja, oksennuksia ja ripulia sekä neste- ja suolavajausta. Kuolleisuus on hoitamatta jopa 80–90 %. Jos myrkytys ei ole paha ja hoito aloitetaan ajoissa, on toipuminen tavallista ja kuolleisuus vain 5–15 %. Toipuville ei jää pysyviä elinvaurioita. Keittäminen ei poista myrkyllisyyttä sienestä. Valkokärpässsieni sekoitetaan yleensä herkkusieneen.

Kavalan kärpässienen (Amanita phalloides) myrkkyaineet, oireet, myrkytyksen kulku ja hoito ovat samantapaiset kuin valkokärpässienellä. Sieni on Suomessa harvinainen.

Punakärpässienen (Amanita muscaria) myrkkyaineet ovat iboteenihappo ja sen hajoamistuote muskimoli. Ne vaikuttavat lähinnä keskushermostoon. Oireet alkavat jo noin 0,5–2 tuntia syömisen jälkeen, jolloin ilmaantuu humalaa muistuttava kiihotustila, sekavuutta, tajunnan häiriöitä, lihasnykäyksiä ja kouristuksia. Sen lisäksi esiintyy pahoinvointia, oksennuksia ja ripulia sekä ahdistuksen tunnetta, hengitysvaikeuksia, syljenvuotoa, kyynelvuotoa ja hikoilua. Myrkytys on harvoin tappava ja se menee yleensä ohi vuorokaudessa. Vaikka myrkky tuhoutuu keittämällä, ei sientä ei ole syytä käyttää.

Muita myrkyllisiä kärpässieniä ovat pantterikärpässieni (Amanita pantherina) ja ruskokärpässieni (Amanita regalis). Niiden aiheuttama myrkytys on samanlainen kuin punakärpässienellä.

Korvasieni

Korvasienen (Gyromitra eli Helvella esculenta) sisältämä myrkky on gyromitriini, joka vaikuttaa suolistoon, keskushermostoon, munuaisiin ja maksaan. Oireet alkavat noin 5–24 tuntia syömisen jälkeen. Niitä ovat vatsakivut, oksentelu ja ripuli sekä väsymys, sekavuus ja päänsärky. Vaikeissa myrkytyksissä voi kehittyä kuolemaan johtava maksavaurio. Toipuminen myrkytystilasta kestää 2–6 vrk. Kuolleisuus siihen on hoitamatta noin 15 %. Korvasienen myrkyllisyys häviää rapeaksi kuivattaessa sekä 10 minuuttia keitettäessä. Keitinvesi on ehdottomasti heitettävä pois. Eräät suosittelevat korvasienten keittämistä kahdesti. Sieni on helppo tuntea ja myrkytykset johtuvat yleensä keittämättä käytetyistä sienistä.

Myrkkyseitikit

Suippumyrkkyseitikki (Cortinarius speciosissimus) sisältää orellaniinia, joka on erityisesti munuaismyrkky. Oireet ilmaantuvat vähitellen ja salakavalasti vasta 2–17 vrk syömisen jälkeen. Silloin virtsan eritys alkaa vähentyä ja se voi lakata kokonaan. Pienikin pala sientä saattaa olla hengenvaarallinen. Lievissä tapauksissa munuaisten toiminta voi palautua osittain, mutta useimmiten munuaisvaurio on pysyvä.

Muita myrkyllisiä seitikkejä ovat kangasmyrkkyseitikki (Cortinarius gentilis), laakamyrkkyseitikki (Cortinarius limonius), lehtomyrkkyseitikki (Cortinarius orellanus) ja tanakka myrkkyseitikki (Cortinarius tophaceus). Ne aiheuttavat samankaltaisen myrkytyksen kuin suippumyrkkyseitikki. Mainittujen seitikkien myrkyllisyyttä ei tunnettu vielä 1960-luvun alkupuolella. Seitikkilajeja on runsaasti ja myrkyllisten seitikkien erottaminen myrkyttömistä on vaikeata.

Pulkkosieni

Pulkkosieni (Paxillus involutus) on usein myrkyllinen ja toisinaan hengenvaarallinen. Sen myrkkyjä ei tunneta tarkoin mutta ne vaikuttavat suolistoon, maksaan ja munuaisiin sekä verisuoniin ja punasoluihin. Vaikeissa tapauksissa ilmaantuu 1–3 tuntia syömisestä vatsakipuja, oksentelua ja ripulia sekä shokkitila. Myrkkyvaikutus voi olla myös hidas ja vähitellen elimistöön kerääntyvä, minkä vuoksi etenkin toistuva käyttö on vaarallista. Pulkkosienen myrkyllisyyttä ei tunnettu vielä 1960-luvun alkupuolella.

Myrkkynääpikkä

Myrkkynääpikkä (Galerina marginata) sisältää amatoksiineja, joita on mm. valkokärpässienessä. Myrkkyvaikutus kohdistuu lähinnä suolistoon, maksaan ja munuaisiin. Myrkytys muistuttaa valkokärpässienen aiheuttamaa myrkytystä. Myrkkynääpikän myrkyllisyyttä ei tunnettu vielä 1960-luvun alkupuolella. Myrkkynääpikän nimenä oli aikaisemmin kantonääpikkä, koska se kasvaa havupuiden kannoissa ja karikkeissa. Myrkkynääpikkä sekoitetaan useimmiten koivunkantosieneen.

Muita myrkkysieniä

Valkorisakas (Inocybe geophylla) sisältää muskariinia, joka vaikuttaa ensisijaisesti hermostoon. Muskariini aiheuttaa pahoinvointia, oksentelua ja ripulia, hikoilua, lisääntynyttä syljen ja kyynelten eritystä sekä silmäterien supistumista ja näön hämärtymistä. Myrkytys on harvoin hengenvaarallinen.

Lakritsirousku (Lactarius helvus) on ainakin lievästi myrkyllinen ja se aiheuttaa suolisto-oireita jo alle 2 tuntia syömisestä. Myrkkyä ei tunneta tarkemmin. Muita samalla tavoin vaikuttavia sieniä ovat kitkerälahokka (Naematoloma fasciculare), punalahokka (Naematoloma sublateritium), kavalahaarakas (Ramaria formosa).

Harmaa mustesieni (Coprinus atramentarius), ruskea mustesieni (Coprinus fuscescens), nuijamalikka (Clitocybe claviceps) ja kartiovahakas (Hygrocybe conica) sisältävät kopriinia. Se aiheuttaa samanlaisia myrkytysoireita kuin disulfiraami (ns. antabusvaikutus), jos alkoholia käytetään vuorokauden kuluessa sienten nauttimisesta. Myrkyn kohde-eliminä ovat verisuonisto, sydän ja sisäelinhermosto.

Edellä mainittujen lisäksi Suomessa on muitakin myrkkysieniä, joista osa on harvinaisia, kuten esim. piruntatti (Boletus satanas), isorusokas (Entoloma eli. Rhodophyllus lividus) sekä kirpeä punahapero (Russula emetica).

Tärkeää muistaa

Opi tunnistamaan toisaalta poimittavat ja luotettavat ruokasienet sekä toisaalta hylättävät ja vaaralliset myrkkysienet. Jos et ole varma poimittavista sienistä, hylkää ne. Noudata ohjeita huolellisesti! Älä käytä koskaan tuntemattomia sieniä ruoan valmistamiseen. Älä kerää ruokasieniä kaupunkien puistoista eikä läheltä vilkkaita liikenneväyliä. Noudata sieniruokien valmistusohjeita. Useimmat sienet, mm. rouskut, on turvallisinta keittää. Keltavahverot ja suppilovahverot voi valmistaa ruoaksi keittämättä. Sienimyrkytystä epäiltäessä sairaan tutkiminen ja seuranta edellyttävät sairaalatarkkailua.

Julkaistu aikaisemmin: Etelä-Suomen Sanomat 1994. Lisätty ja tarkistettu lokakuussa 2003.

Kirjallisuutta:

Maxcy, K. F.: Rosenau Preventive Medicine and Hygiene. Seventh Edition. USA 1951

Korhonen, M.: Uusi sienikirja. Otava, Helsinki. Keuruu 1986.

Useat lääketieteen hakuteokset ja tietosanakirjat.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON