Arno Forsius

Silmätautien erikoisalan vaiheita 1500–1700 -luvuilla

Kuvaus on jatkoa kirjoitukselle Silmätautien erikoisalan vaiheita vanhalla ja keskiajalla.

Silmätautien hoidon kehityksestä on kirjoitettu varsinkin suomen kielellä melko vähän. Tämä kirjoitus on yritys korjata puutetta. Koska lähdeaineisto on hajanainen, on esityksessä varmaankin puutteita ja epätarkkuuksia. Olisi toivottavaa, että lukijat havaitessaan ilmoittaisivat niistä tämän kirjoittajalle sähköpostissa osoitteella arnoldus@saunalahti.fi .

Uuden ajan alku (1500- ja 1600-luvut)

Trakooma oli edelleen suurena ongelmana, joskin sen esiintyminen oli vähentynyt. Sotajoukkojen liikkeisiin liittyi kuitenkin toistuvasti trakooman laajempia epidemioita. Kuppatauti tuli Eurooppaan vuonna 1493 Kolumbuksen Amerikan kävijöiden mukana ja 1600-luvulla tauti oli levinnyt kaikkialle Eurooppaan Suomea myöten. Kuppatautiin liittyi myös silmäoireita, joiden yhteys tautiin varmistui eräin poikkeuksin vasta 1800-luvun loppupuolella.

Uuden ajan alussa silmätautien tutkimus edistyi yhä hyvin hitaasti. Hoidot perustuivat enimmäkseen vanhoihin käsityksiin ja käytännön antamiin kokemuksiin. Useat kirurgit ja muut parantajat erikoistuivat usein pääasiallisesti silmätautien hoitoon ja heistä käytettiin tavallisesti jo aikaisemmin mainittua nimitystä okulisti. Iatromekaniikka eli fysikaalinen lääketiede lisäsi 1600-luvulla kiinnostusta näköaistin ja siihen liittyvän optiikan tutkimusta kohtaan. Vaikka Andreas Vesalius (1514–1564) olikin suuri anatomian uudistaja, oli hänen esittämänsä kuva silmästä virheellinen, sillä hän oli sijoittanut mykiön keskelle lasiaista.

Silmätauteja hoitaneet okulistit sekä muut leikkauksia tehneet kirurgit ja välskärit kiertelivät tavallisesti markkinoilla, kovaan ääneen palveluksiaan tarjoten ja taitojaan kehuen. Suuri osa heistä oli täysin ammattitaidottomia huijareita ja puoskareita. Kiinteissä toimipaikoissa toimivat apteekkarit valittivat usein kiertelevistä puoskareista, jotka kuljettivat mukanaan lääkkeitä ja myivät niitä toreilla asiakkailleen.

Ranskalaissyntyinen kirurgi Pierre Franco (1500–1561) oli taitava kaihipistojen suorittaja ja hän esitti toimenpiteestä myös kirjallisen kuvauksen. Hänen ansiostaan tämä toimenpide alkoikin taas yleistyä. Saksan Lindaussa toiminut kirurgi ja silmälääkäri Caspar Stromeyr (1500-luvun puoliväli) julkaisi vuonna 1559 käsinkirjoitetun ja kuvitetun teoksen tyräleikkauksista ja silmäsairauksista. W. von Brunn painatti sen vasta vuonna 1925. Aikakautensa kuuluisin kirurgi, ranskalainen Ambroise Paré (1510–1590) kehitti kirurgian menetelmien ohella erilaisia proteeseja, niiden joukossa myös silmäproteeseja. Lisäksi voidaan todeta, että noin vuodelta 1525 on olemassa selostuksia rautasirujen poistamisesta silmästä magneettisen mineraalin avulla. Ranskalainen Jacques Guillemeau (1550–1613), Ambroise Parén oppilas, julkaisi vuonna 1585 ansiokkaan tutkielman silmätaudeista.

Silmätautien kannalta kiinnostavin henkilö oli kuitenkin saksalainen mestarikirurgi Georg Bartisch (1535–1607), joka oli syntynyt Dresdenin lähellä Gräfenhainissa. Kirurgin oppipoikana ja kiertävänä kirurgina oltuaan hän asettui Dresdeniin ja toimi siellä oman ilmoituksensa mukaan okulistina, kirurgina ja haavalääkärinä. Bartisch oli luonteeltaan tutkiva ja kriittinen, tiedonhaluinen ja ahkera. Hän kirjoitti jo vuonna 1570 kirjan, jossa hän kertoi kirurgiasta kaiken tietämänsä ja kokemansa. Hän toivoi ruhtinaansa kustantavan kirjan julkaisemisen, mutta se jäi kuitenkin painamatta, ehkäpä sen vuoksi, että Bartisch ei ollut huomannut omistaa teosta suosijalleen. Silmälääkäri Cohn löysi teoksen käsikirjoituksen vasta vuonna 1893.

Bartisch alkoi pian kirjoittaa uutta teosta silmäsairauksista ja painatti sen itse vuonna 1583, otsikkona "Ophthalmodouleia. Das ist Augendienst" (Silmien palvelija). Bartisch esitti kirjassaan katsauksen silmätautien hoitoon, käytettäviin leikkauksiin ja niissä tarvittaviin instrumentteihin. Siinä on useita hyviä kuvia hoitomenetelmistä, myös karsastuksen hoitoon käytetystä, kankaasta ommellusta naamarista. Kirjansa johdosta Bartisch tuli varsin kuuluisaksi silmälääkärinä ja kansan keskuudessa hänet tunnettiin kutsumanimellä "Vater August".

Bartisch moitti kirjassaan taitamattomia ja oppimattomia okulisteja ja heidän taikauskoisia hoitojaan. Toisaalta hän uskoi itsekin noitien kykyyn aiheuttaa sairauksia ja amulettien taudeilta suojaaviin ominaisuuksiin. Monet Bartischin kuvaamat hoidot perustuivat vanhaan humoraalioppiin ja sen sovellutuksiin. Silmätautien hoitoon käytettiin mm. dieettiä, ulostuslääkkeitä, suoneniskua kyynärtaipeen "päänlaskimosta" sekä silmien alle, ohimoseutuihin, poskiin, leukapieliin ja niskaan asetettuja kuppaussarvia tai verijuotikkaita. Iholle voitiin myös asettaa vastaaviin paikkoihin rakkuloita nostattavia lääkkeitä, kuten esim. espanjankärpästä (Lytta vesicatoria). Sen lisäksi voitiin tehdä kaulan sivulle, niskaan tai käsivarteen ihon lävistävä keinotekoinen haava eli fontanelli, jota pidettiin avoimena ja märkää erittävänä haavaan asetetun hius- tai jouhipunoksen eli setaceumin (latin. saeta, jouhi, harjas) avulla. Tällä menetelmällä arveltiin voitavan johtaa haitalliset nesteet pois elimistöstä. Samasta syystä voitiin silmäluomien ihoon ripustaa langasta kierrettyjä rihmoja (seton), jotka oli kastettu hunajaan, etikkaan tai kupariasetaattiliuokseen. Silmien hoitoon käytetyillä lääkkeillä uskottiin olevan tautia pois ajava (repellens) ominaisuus. Silmätulehduksen hoidossa on saattanut olla todellistakin apua antimoni- ja kuparisuoloja sisältävillä silmätipoilla.

Bartisch lienee ensimmäisenä kuvannut menetelmän silmän poistamiseksi (enucleatio oculi). Silmäluomien ulospäin (ectropium) tai sisäänpäin (entropium) kääntymisen oikaisemiseen käytettiin ruuvilla kiristettäviä luomipuristimia. Tämä haitta oli tavallisimmin seurausta trakooman aiheuttamasta arpeutumisesta. Kaikesta päätellen monia trakooman aiheuttamia luomivikoja on hoidettu myös leikkauksien avulla. Eräs yleinen kirurgisia toimenpiteitä vaatinut vika on ollut kyynelpussin märkiminen ja fisteli eli avanne, jota on hoidettu aikaisemmin polttorautaa käyttäen tai veitsellä avaamalla. Kirurgisista toimenpiteistä tärkein oli kaihipisto, joka johti hyvään tulokseen varsin harvoin.

1600-luvulla alettiin ymmärtää, että kaihi sijaitsi silmän linssissä eli mykiössä ja että nimitys cataracta oli virheellinen. Saksalainen Werner Rolfinck (k. 1673) osoittikin vuonna 1656, että harmaa kaihi johtui mykiön samentumisesta. Alankomaalainen Antoni van Leeuwenhoek (1632–1723) kuvasi mykiön mutkikkaan rakenteen eri eläimillä. Petrus Hoffvenius (1630–1682), Upsalan yliopiston lääketieteen ja fysiikan professori vuodesta 1661, oli samassa yliopistossa jo vuonna 1651 puolustamassa väitöskirjaa, joka koski silmän anatomiaa. Ranskalaiset silmälääkärit, mm. Pierre Brisseau (1631–1717), Charles Saint-Yves ja Antoine Maitre-Jean (1650–1730) pitivät vielä 1600-luvun lopulla kiinni käsityksestä, että silmän mykiöllä oli merkittävä osuus näköhavainnon muodostumisessa.

Anatomian ja fysiologian tutkimus toi esiin uusia asioita silmistä ja näkemisestä. Italialainen anatomi Gabriele Fallopio (1523–1562), jonka kootut teokset julkaistiin vuonna 1600, tutki mm. aivohermoja ja silmien lihaksia. Johannes Kepler (1571–1630) osoitti vuonna 1604, että silmä muodosti verkkokalvolle ylösalaisin olevan kuvan. René Descartes eli Cartesius (1596–1650) totesi vuonna 1637, että silmän mukautuminen eli adaptaatio eri etäisyyksille kohdistuvaan näkemiseen johtui silmän linssin muodon muuttumisesta. Hän myös selitti, että näkemisen kohteita eivät tuo näkyviin silmässä tapahtuvat ilmiöt, vaan niiden välittyminen silmistä aivoihin. Englantilainen Banister kuvasi 1600-luvulla silmätauteja koskevassa kirjassaan, että glaukoomassa silmä tuntuu luomen päältä tunnustellessa normaalia kovemmalta.

Englantilainen luonnontutkija Robert Hooke (1635–1703) totesi vuonna 1666, että silmä voi erottaa verkkokalvolla kaksi pistettä tosistaan, jos ne ovat yhden kulmaminuutin päässä toisistaan. Silmälääkäri Hermann Snellen (1834–1908) varmisti tämän havainnon 200 vuotta myöhemmin. Antonis van Leeuwenhoek (1632–1723) kuvasi vuonna 1689 silmän sarveiskalvon rakenteen ja havaitsi verkkokalvossa olevat sauvasolut.

Likinäköisten tarvitsemia pienentäviä linssejä opittiin valmistamaan vasta noin vuonna 1520. Mm. Hollerius kirjoitti vuonna 1550 likinäköisyyttä korjaavista silmälaseista. Maurolycos kuvasi vuonna 1560 silmän linssin toimintaa sekä pitkä- ja likinäköisyyttä. Soikeat ja kapeat linssit lukulaseissa tekivät pitkänäköisillä mahdolliseksi kauas katsomisen linssien yli laseja pois ottamatta. Vuonna 1586 mainittiin jo värjätystä lasista tehdyt linssit ja vuonna 1591 kerrottiin, että meripihkasta tehtyjä ja pellavaöljyllä käsiteltyjä laseja käytettiin suojana auringonvaloa vastaan.

1700-luku

Trakooma oli edelleen suurena ongelmana myös Euroopassa ja ajoittain sitä esiintyi runsaampina epidemioina, usein sotajoukkojen siirtoihin liittyen. Trakooma saattoi olla tuhoisa myös Afrikasta Yhdysvaltoihin kuljetettujen orjien keskuudessa ja toisinaan tauti saattoi tehdä koko laivallisen orjia arvottomaksi. Silmätautien hoidon kehitys oli 1700-luvulla yhä varsin hidasta. Ainoastaan silmätautien kirurgiassa tapahtui edistymistä ja samanaikaisesti silmätautien opetus alkoi saada sijaa yliopistoissa.

Brittiläinen Samuel Mihles luetteli vuonna 1764 ilmestyneessä kirjassaan tärkeimmät silmäsairaudet: kaihi, oftalmia eli tulehdus (yleensä trakooma), umpeen arpeutunut silmäterä, kyynelpussin avanne sekä haavaumat luomien reunoissa. Silmien tulehdussairaudet olivat siis hyvin yleisiä. Jos tulehduksessa oli kertynyt sarveiskalvon taakse sameaa eritettä, esitti Mihles silmän etukammion avaamista lansetilla (suippoteräinen leikkausveitsi) eritteen poistamiseksi ja silmien sitomista toimenpiteen jälkeen.

Harmaakaihin uskottiin hyvin pitkään johtuvan siitä, että silmäterän ja mykiön väliin kehittyy luonnoton kalvo. Tässä käsityksessä tapahtui muutos 1600-luvun lopputaitteessa, sillä Antoine Maitre-Jean (1650–1730) päätteli vuonna 1692 ja samoihin aikoihin myös Michel Brisseau (1631–1743), että kaihi muodostui mykiön samentuessa. Se osoitettiin myös ruumiinavauksessa vuonna 1705. Varsin pian tämän jälkeen pariisilainen kirurgi Jean Louis Petit (1674–1750) teki huhtikuussa 1708 ensimmäisen kaihin poiston lansettia apuna käyttäen. Erään tiedon mukaan ranskalainen anatomi ja kirurgi Jean Méry (1645–1722) olisi tehnyt kaihin poiston jo vuonna 1707. Kaihipisto oli kuitenkin vielä kauan harmaakaihin pääasiallinen hoitomenetelmä ja kaihin poisto syrjäytti sen vasta 1700-luvun puolivälin jälkeen.

Saksalainen Lorenz Heister (1683–1758), joka oli aikansa johtavia kirurgeja, julkaisi vuonna 1718 teoksen "Chirurgie, in welches alles, was zur Wund-Arzney gehöret, nach neuesten und besten Art gründlich abgehandelt". Siinä selostettiin myös perusteellisesti kaihipiston tekniikka ja siinä tarvittavat välineet. Samoin Samuel Mihles kuvasi vielä vuonna 1764 painetussa teoksessaan "Elements of Surgery" kaihipiston yksityiskohtaisesti, mutta totesi samalla, että tarvittaessa kaihi voidaan poistaa myös leikkauksella.

Marseillessa toiminutta ranskalaista Jacques Davielia (1693–1762) pidettiin kauan ensimmäisenä kirurgina, joka paransi harmaakaihin poistamalla samentuneen mykiön silmästä vuonna 1745. Kuten edellä on kerrottu, hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, mutta menetelmä tuli yleisesti tunnetuksi hänen julkaistuaan vuonna 1753 teoksensa "Une méthode de guérir la cataracte par l'extraction du cristalin" perusteella. Davielista tuli Ranskan kuningashuoneen hoviokulisti vuonna 1749. Pariisin yliopistoon perustettiin silmätautiopin oppituoli vuonna 1765 ja sen ensimmäiseksi haltijaksi nimitettiin kirurgi ja silmälääkäri Louis-Florentine-Deshaies Gendron.

Mykiön poiston tekniikkaa alettiin pian kehittää eri tahoilla. Englantilainen kirurgi Samuel Sharp (n. 1700–1778) oli ensimmäinen, joka teki kaihin poiston yhteydessä sarveiskalvon avauksen lansetin sijasta veitsellä. Hän käytti leikkauksissa lontoolaisen William Cheseldenin (1688–1752) kehittämää ja itse parantamaansa speculaa luomien pitämiseksi poissa tutkimus- ja leikkausalueelta. Lyonissa toiminut ranskalainen Pierre Guerin (1740–1827) kehitti sarveiskalvon avaamiseksi toiselta sivultaan leikkaavan rengasveitsen vuonna 1785, mutta se ei saavuttanut yleistä kannatusta. Mykiön poistoon liittyi yhä useita riskejä, erityisesti tulehduksen vaara, minkä vuoksi tulokset jäivät hyvin usein odotuksia heikommiksi.

Cheseldenin nimi yhdistetään silmätautien hoidossa erityisesti iridotomiaan (värikalvon osittainen poisto), jonka avulla muodostettiin keinotekoinen mustuainen, jos normaalin mustuaisen kohdalla oli näkemisen estävää samentumaa tai arpeutumaa. Cheselden oli myös kuvannut vuonna 1728 tapauksen, jossa sokeana syntyneelle pojalle oli tehty kaihipisto vasta 13 vuoden ikäisenä. Ranskalainen kirurgi Dominiqe Anel (1679–1730) teki vuonna 1713 kyynelpussin fistelin korjausleikkauksen. Lisäksi hän kehitti sondin (metallisen sauvamaisen koettimen) kyynelkanavan avaamista tai laajentamista varten sekä pienen ruiskun onttoine neuloineen kyynelkanavan ja kyynelpussin huuhtelemista varten. Näillä välineillä hän saattoi hoitaa kyynelkanavan ja kyynelpussin tulehdusta veistä tai polttorautaa käyttämättä. Ensimmäinen okulistin suorittama leikkaus karsastuksen vuoksi tapahtui vuonna 1738, mutta karsastuksen leikkaushoito yleistyi vasta 1800-luvun puolella. Silmäleikkausten yleistyminen ja monipuolistuminen johtivat myös käytettävien instrumenttien parantamiseen ja uusien kehittämiseen.

Glaukooman eli viherkaihin syytä ei vielä tunnettu. Cheselden yritti jo vuonna 1729 leikkausta glaukooman oireiden lievittämiseksi, samoin wieniläinen Georg Joseph Beer (1763–1821) vuonna 1798, molemmat kuitenkin onnistumatta. Platner totesi jo vuonna 1745, että silmä voi tuntua glaukoomassa kivikovalta. Glaukooman aiheuttamia näköhäiriöitä kuvattiin ensimmäisen kerran vuonna 1750.

Silmätulehduksista hankalin oli edelleen trakooma, joka aiheutti pitkään kestäessään tai uusiutuessaan usein sokeuden. Toinen vakava ja myös usein sokeuteen johtanut silmätulehdus oli tippurin aiheuttama ophthalmoblenorrhagia eli vuotava silmätulehdus. Pariisilainen Jean Astruc kuvasi sitä vuonna 1736 ilmestyneessä teoksessaan "De morbis venereis". Tautia esiintyi vastasyntyneillä äidin synnyttimistä tarttuneena ja aikuisilla tippurin lisätautina. Silmätulehdusten hoitoon saatiin 1700-luvun aikana pari tulehdusta rauhoittavaa silmävoidetta, jotka sisälsivät bakteereihin tehoavia elohopeayhdisteitä. Nämä voiteet olivat Unguentum Nitratis Hydrargyrici (sis. merkurinitraattia) ja Unguentum Oxidi Hydrargyrici (sis. merkurioksidia). Trakooman aiheuttamien arpeutumien hoitoa käsitellään tuonnempana Suomen silmätautien vaiheiden yhteydessä.

Silmätautien hoito johti vähitellen myös erillisten hoitopaikkojen syntyyn. Saksassa oli Göttingenin kirurgisessa klinikassa vuodesta 1781 lähtien huoneita silmäpotilaiden hoitoa varten. Eräät lääkärit hoitivat potilaita kotinsa yhteydessä olevissa sairashuoneissa, kuten esim. J. J. Mohrenheim Pietarissa vuodesta 1783 ja Georg Josef Beer Wienissä vuodesta 1786.

Hämäräsokeus oli jälleen esillä ja englantilainen William Heberden (1710–1801) kuvasi vuonna 1768 siinä esiintyviä näköhäiriöitä. Aivan uusi asia oli sen sijaan värisokeuden toteaminen ja esiintyminen. Lontoolainen Joseph Huddard julkaisi vuonna 1777 raportin perheestä, jossa oli neljä värisokeaa veljestä sekä kaksi normaalinäköistä veljeä ja kaksi normaalinäköistä sisarta. Englantilainen fyysikko ja kemisti John Dalton (1766–1844) puolestaan kuvasi vuonna 1794, että hän ja hänen veljensä olivat punasokeita (protanopia eli daltonismi). Nämä havainnot osoittivat jo, että värisokeus oli ilmeisesti perinnöllinen ilmiö.

Ranskalainen Pierre Demours (1702–1795) osoitti, että sarveiskalvo (cornea) on erityinen silmän osa eikä pelkästään kovankalvon jatke. Hän havaitsi myös sarveiskalvon elastisen sisäkalvon [kammiovesikalvon], jota kuitenkin nimitetään hänen kilpailijansa Descemetin mukaan.

Silmätautien opetus ja tutkimus

Silmätautien yliopistollinen opetus tuli ajankohtaiseksi vasta 1700-luvun lopulla, silloinkin vain eräissä lääketieteen merkittävissä keskuksissa. Asialle antoivat painoa erityisesti yleistyvät kaihileikkaukset. Pariisissa Jacques Daviel nimitettiin silmätautiopin professoriksi vuonna 1765. Samoin Wienissä nimitettiin (Joseph) Giuseppe Barth vuonna 1774 silmätautiopin professoriksi kaihileikkaustensa ansiosta. Hänen myöhempi seuraajansa Georg Josef Beer, joka oli hoitanut silmäpotilaita kotinsa yhteydessä, teki vuonna 1797 esityksen silmäklinikan perustamiseksi yleisen sairaalan yhteydessä, mutta se toteutui vasta vuonna 1812.

Silmätautien tutkimus oli edelleen vähäistä. Ranskassa Académie des Sciences jäsen François Pourfoir Du Petit (1664–1741) tutki sekä näkötapahtumaa että silmäsairauksia. Hän myös havaitsi ensimmäisenä hermoratojen risteytymisen aivoissa. Saksalainen Samuel Thomas Sömmering (1755–1830), joka tutki keskushermostoa ja aistinelimiä, löysi vuonna 1791 verkkokalvossa olevan keltaisen pisteen, keskikuopan (fovea centralis retinae), joka on verkkokalvon tarkan näön alue.

Näön tutkimus ja korjaaminen

Sevillassa toiminut espanjalainen Benito Daza de Valdés kuvasi ensimmäisenä tarkemmin silmälasien sovittamista, joka tapahtui aikaisemmin silmälasien tarvitsijoiden oman valinnan perusteella. Hän otti myös käyttöön näöntarkkuustaulut ja ehdotti kaihileikkauksen jälkeen aina konveksien eli suurentavien linssien käyttöä. Hän kirjoitti vuonna 1623 kirjan "Uso de los anteojos para todo genero de vistas" (Silmälasien käytöstä näön parantamiseen).

William Porterfield (1683–1760), joka oli alankomaalaisen Herman Boerhaaven oppilas, keksi optometrin näön mittaamista ja silmälasien määräämistä varten. Optometri oli eri vahvuisilla linsseillä varustettu laite, jonka avulla oli mahdollista kokeilemalla päästä selville, minkä vahvuiset linssit parhaiten paransivat tutkittavan henkilön näköä. Brittiläinen Thomas Young (1773–1829) yritti parantaa mallia, mutta laitteen käyttö ei yleistynyt ennen 1800-luvun puolivälissä. Optometri nimitystä ei enää käytetä, mutta optometrialla tarkoitetaan edelleen silmälasien valmistukseen liittyvää optikon työtä. Young ja John Herschel yrittivät 1700-luvun lopulla korjata myös silmän hajataitteisuutta, levittämällä silmän pinnalle gelatiinia, jota piti paikallaan lasi. Yhdysvaltalainen Benjamin Franklin (1706–1790) kehitti vuonna 1780 ensimmäisenä kaksitehosilmälasit, joissa oli asennettu puolikaslinssit samoihin kehyksiin, alapuolelle lähelle ja yläpuolelle kauas katsomista varten.

Sokeiden opetuksen alku

Ranskalainen Valentin Haüy (1745–1822) perusti maailman ensimmäinen sokeainkoulun Pariisissa vuonna 1784 ja esitti monipuolisen sokeain kasvatusohjelman. Hän käytti opetuksessa kirjaimien kohopainatusta ja julkaisi vuonna 1786 ensimmäisen sokeain painotuotteen. Todettakoon samalla, että ranskalainen Louis Braille (1809–1852) keksi vuonna 1823 yleisesti käyttöön tulleen sokeain pistekirjoituksen, jota oli helpompi tunnistaa sormenpäillä. Liverpoolissa avattiin hoitolaitos sokeita varten vuonna 1791 ja Lontoossa vuonna 1800.

Eräitä okulisteja ja heidän potilaitaan

Brittiläinen Roger Grant (k. 1724) oli entinen läkkiseppä ja kasteenuudistajasaarnaaja, josta tuli ilman mitään opintoja kuningatar Annen (1665–1714) ja kuningas George I:n (1660–1727) "silmälääkäri". Sanomalehti Spectator kertoi vuonna 1712, että Grant poisti silmiä suurella menestyksellä.

Lontoolainen "chevalier" John Taylor (1703–1772), joka oli alun perin apteekkarin apulainen, ryhtyi pian kiertäväksi okulistiksi ja hankki mainetta ympäri Eurooppaa varsinkin kaihinpistäjänä. Hänestä kerrotaan, että hän laittoi leikkauksen jälkeen siteen potilaittensa silmille, ja kun nämä viikon kuluttua poistivat siteensä ja totesivat tuleensa kokonaan sokeiksi, hän oli itse jo pitkän matkan päässä tavoittamattomissa. Taylor väitti parantaneensa Puolan, Tanskan ja Ruotsin kuninkaat, paavin ja Johann Sebastian Bachin (1685–1750). Todellisuudessa Bach kuoli pian Taylorin suorittaman kaihipiston jälkeen, ilmeisesti toimenpiteen jälkiseurauksiin. Myös Georg Friedrich Händel (1685–1759) oli Taylorin potilaana vuonna 1752, eikä hänkään saanut näköään takaisin. Päinvastoin Händelin näkö heikkeni huomattavasti kaihipiston jälkeen ja hän oli lähes sokea viimeiset seitsemän elinvuottaan. Taylorista tuli joka tapauksessa Britannian kuninkaan George (Yrjö) II:n (1683–1760) hovisilmälääkäri. Taylor käytti itsestään mahtipontista nimikettä "Ophthalminator Pontificial, Imperial et Royal".

Johann Wolfgang von Goethe (1749–1832), joka oli kiinnostunut myös lääketieteestä, kertoo omaelämäkerrallisessa teoksessaan "Tarua ja totta" kahdesta silmäleikkauksesta. Hän oli ollut vuosina 1771–1772 opiskelemassa Strassburgissa (nyk. Ranskan Strasbourg), jossa hän seurasi filosofi Johann Gottfried von Herderille (1744–1803) tehtyä toisen silmän kyyneltiehyeen avausleikkausta. Kirurgi Lobstein suoritti kyseisen leikkauksen, jonka paraneminen tapahtui kovin hitaasti. Vuonna 1775 Goethe seurasi Frankfurtissa eräälle von Lersner -nimiselle potilaalle tehtyä molempien silmien kaihinpoistoa. Leikkaukset suoritti Elberfeldissä asunut silmäkirurgi Johann Heinrich Jung-Stilling (1740–1817), joka opiskellut kirurgian lisäksi myös lääketiedettä. Molemmat leikkaukset epäonnistuivat, kertoman mukaan tavanomaista suuremman vaikeutensa vuoksi. Herderin ja Goethen tuttavapiiriin kuulunut Jung-Stilling oli saanut mainetta myös runoilijana. Myöhemmin Jung-Stilling siirtyi hallintovirkamieheksi.

Silmätautien erikoisalan kehitystä Suomessa vastaavana aikana kuvataan kirjoituksessa Silmätautien erikoisalan vaiheita Suomessa ennen 1700-luvun päättymistä.

Kuvaus jatkuu kirjoituksessa Silmätautien erikoisalan kehitystä 1800-luvulla.

Kirjoitus on valmistunut huhtikuussa 2004. Korjauksia marraskuussa 2004. Lisäyksiä tammikuussa 2005.

Kirjallisuutta:

Bennion, E.: Antique Medical Instruments. Sotheby's Publications, (London 1979), Reprinted Hampshire 1986.

Bynum, W. F. and Porter, R. (editors): Companion Encyclopedia of the History of Medicine. Volume 1–2. Routledge. Reprinted in Great Britain 1994. First published 1993.

Fagerlund, L. W. och Tigerstedt, R.: Medicinens studium vid Åbo universitet. Åbo universitets lärdomshistoria 1. Medicinen. Skrifter utgifna af Svenska Literatursällskapet i Finland XVI. Helsingfors 1890.

Forsius, H. ja Nikupaavo, A.: I. Suomen oftalmologian vaiheista, II Suomen Silmälääkäriyhdistyksen historia vv. 1911–1989. Suomen Silmälääkäriyhdistys – Finlands Ögonläkareförening ry ja Huhtamäki Oy Leiras. Helsinki 1990.

Fåhraeus, R.: Läkekonstens historia, En översikt, I–II, Albert Bonniers förlag, Stockholm 1944, 1946.

von Goethe, J. W.: Tarua ja totta. Valitut teokset III. Kolmas painos. Otava. Keuruu 1956.

Hammurabin lait. Muinaisbabylonian kielestä suomentanut sekä johdannolla ja selityksillä varustanut Armas Salonen. WSOY, Porvoo – Helsinki. Porvoo 1951.

Hartman, C. J.: Husläkaren, eller Allmänna och Enskilda Föreskrifter i Sundhetslära, [---]. Tredje förbättrade Upplagan, Zacharias Haeggström, Stockholm 1835.

Heinz, W.: Baden, Salben und Heilen in der römischen Antike. Augster Museumshefte 13. Römermuseum Augst. Muttenz 1993.

Jaeger, W.: Augenvotive. Votivgaben – Votivbilder – Amulette. Jan Thorbecke Verlag, Sigmaringen. Heidelberg 1979.

Kiple, K. F. (ed.): The Cambridge Historical Dictionary of Disease. Cambridge University Press. Printed in USA 2003.

Lyons, A. S. and Petrucelli, R. J.: Medicine, An Illustrated History. Harry N. Abrams, Inc., Publishers, New York, Japan 1978.

Müller, R.: Medizinische Mikrobiologie, Parasiten, Bakterien, Immunität. Vierte, neubearbeitete Auflage, Urban & Schwarzenberg, Berlin – München 1950.

Norn, M.: Glaukomets historie, specielt i Danmark. Svensk Medicinhistorisk Tidskrift 1997, Vol. 1, Supplement 1, 1997: 269–273.

Schott, H.: Die Chronik der Medizin. Chronik. Printed in Belgium 1997 [1. Auflage 1993].

Schwabe, H.: Der lange Weg der Chirurgie, Vom Wundarzt und Bader zur Chirurgie. Strom-Verlag Zürich. Basel 1986.

Törnquist, R.: Sjukdomsbegreppet katarakt och glaukom. Svensk Medicinhistorisk Tidskrift (Vol. 1) 1997: 45–51.

Zeittafel der Medizingeschichte von den Anfängen bis zur Mikrochirurgie. Herausgeber Gill Davies. Könemann Verlagsgesellschaft, Köln. Printed in China, [2000].

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON