Arno Forsius

Silmätautien erikoisalan vaiheita 1800-luvulla

Kuvaus on jatkoa kirjoitukselle Silmätautien erikoisalan vaiheita 1500–1700 -luvuilla.

Käytettävissäni ollut aineisto on ollut osittain puutteellista ja aukollista. Jos lukijat havaitsevat kirjoituksessa virheitä tai puutteita, pyydän ystävällisesti ilmoittamaan niistä sähköpostilla arnoldus@saunalahti.fi .

Yleinen kehitys 1800-luvulla

Silmätautioppi kehittyi omaksi erikoisalakseen jo 1800-luvun alussa, kuuluttuaan siihen saakka kirurgian erikoisalaan. Se tapahtui samoihin aikoihin kuin korvatautien erikoisalan syntyminen, ja varsinkin Isossa-Britanniassa korva- ja silmätautien erikoisalat toimivat usein samassa sairaalassa aina 1800-luvun puoliväliin saakka. Vähitellen silmä- ja korvatautien erikoisalat erosivat kokonaan toisistaan ja sairaalalaitos jakautui muutenkin yhä useampiin erikoissairaaloihin. Silmätauteihin erikoistuneiden sairaaloiden synty sai innostuneen vastaanoton ja suuntausta alettiin seurata Iso-Britannian lisäksi myös Manner-Euroopassa ja Yhdysvalloissa.

Moskovassa perustettiin silmäsairaita varten sairaala jo vuonna 1803. Lontoossa perustettiin vuonna 1804 Moorfields Eye Hospital eli Royal Ophthalmic Hospital lähinnä trakoomapotilaiden hoitoa varten. Sen käynnistäjänä oli St Thomas's Hospitalissa aikaisemmin toiminut John Cunningham Saunders (1773–1810). Hän perusti Samuel Cooperin (1780–1848) kanssa Lontooseen jo vuonna 1804 myös silmä- ja korvatautien poliklinikan "Dispensary for Diseases of the Eye and Ear". Siihen liitettiin vuonna 1805 joitakin vuodepaikkoja, jolloin syntyi sairaala "London Ear and Eye Infirmary". Se muuttui lyhyen ajan kuluttua pelkästään silmäsairaalaksi "London Eye Infirmary".

Göttingenissä avattiin erillinen silmätautien sairaala vuonna 1810, Wienissä vuonna 1812, Berliinissä ja Budapestissä vuonna 1817, Pietarissa vuonna 1824 ja Kiinan Macaosssa vuonna 1828. Yhdysvalloissa silmätautien hoitoa varten perustettiin korvatautien kanssa yhteinen sairaala "New York Eye and Ear Infirmary" vuonna 1820. Ranskassa Charles-Joseph Carron du Villards (1801–1860) avasi Pariisissa ensimmäisen silmätautien poliklinikan vuonna 1835. Irlannissa korvatautien erikoisalan uranuurtajiin kuulunut kirurgi William Robert Wilde (1815–1876), runoilija Oscar Wilden isä, oli vuonna 1844 mukana perustamassa Dubliniin St. Mark'in (Pyhän Markuksen) sairaalaa korva- ja silmätauteja varten.

Saksassa Albrecht Friedrich Wilhelm Ernst von Graefe (1828–1870), kirurgi Carl Ferdinand von Graefen (1787–1840) poika, perusti Berliinissä vuonna 1850 yksityisen silmäinstituutin. Se muodostui esikuvaksi monille vastaaville Saksassa ja Sveitsissä perustetuille laitoksille. Von Graefe oli eräs merkittävimmistä silmätautien tutkijoista ja hoidon keittäjistä. Hän kuoli tuberkuloosiin jo 42 vuoden ikäisenä. Hän kuvasi mm. Graefen oireyhtymän, jossa kilpirauhasen liikatoimintaan liittyvässä exoftalmuksessa (mulkosilmäisyys) silmien yläluomet eivät laskeudu potilaan katsoessa alaspäin. Hänen muita uusia havaintojaan olivat kohonneen aivopaineen aiheuttama molemminpuolinen staasipapilla (näköhermon salpausnysty), verkkokalvon keskusvaltimon tukos, tuberkuloosin aiheuttamat nystyrät (tuberkkelit) verkkokalvossa ja cysticercus eli kapean heisimadon vaellustoukan aiheuttama matorakkula silmässä. Eräs hänen vuonna 1858 havaitsemansa oireyhtymä oli perinnöllinen Graefe – Sjögrenin syndroma, johon liittyi verkkokalvon rappeutuminen ja huonokuuloisuus sekä keskushermoston ja psyyken häiriöitä. Oireyhtymä tunnetaan myös Hallgrenin syndroman nimellä.

Silmätautien hoidon irtautuminen omaksi erikoisalaksi heijastui myös yliopistolliseen opetukseen. Ensimmäinen virallinen silmätautien opetusjakso pidettiin Göttingenin yliopistossa vuonna 1803. Wienin yliopistossa silmätautien opiskelu tuli pakolliseksi vuonna 1818, jolloin Georg Joseph Beer nimitettiin silmätautiopin professoriksi. Hän oli kirjoittanut silmätautiopin oppikirjan jo vuonna 1813. Saksaa puhuvissa maissa oli jo 1880-luvulla erillinen silmätautiopin professuuri lähes kaikissa lääketieteellisissä tiedekunnissa ja muuallakin silmäkirurgia oli erillinen erikoisala. Saksassa kliinisen silmätautien tutkimuksen aloitti Carl Himly (1772–1837).

Albrecht von Graefen aloitteesta pidettiin jo vuonna 1857 Brysselissä ensimmäinen kansainvälinen kongressi, Congrès Périodique International d'Ophthalmologie. Saksassa perustettiin Deutsche Ophthalmologische Gesellschaft vuonna 1863, Yhdysvalloissa American Ophthalmological Society vuonna 1865 ja Isossa-Britanniassa Ophthalmogical Society vuonna 1880. Albrecht von Graefen yhdessä Karl Ferdinand von Arltin (1812–1887) ja Frans Cornelis Dondersin (1818–1889) kanssa perustama "Archiv für Ophthalmologie" alkoi ilmestyä vuonna 1854. Oppikirjoista on aiheellista mainita Alfred Carl von Graefen (1830–1899) ja Edwin Theodor Saemischin (1833–1909) vuosina 1874–1880 julkaisema laaja oppikirja "Handbuch der gesammten Augenheilkunde", jossa oli 7 osaa. Alfred von Graefe oli Albrecht von Graefen nuorempi veli.

Silmän anatomia ja fysiologia

Silmän anatomian tuntemus alkoi kehittyä vasta 1800-luvun loppupuolella, kun mikroskoopit, kudosten leikkelytekniikka ja värjäysmenetelmät olivat kehittyneet riittävästi. Silmän histologisen tutkimuksen alalta on mainittava italialainen Alfonso Marchese Corti (1822–1888). Sveitsiläinen Rudolph-Albert von Kölliker (1817–1905) tutki retinan mikroskooppista anatomiaa 1860-luvulla. Fysiologiasta voidaan todeta, että Hermann von Helmholtz (1821–1894) suoritti myös näköhermon impulssin nopeusmittauksia.

Silmätautien tutkimusmenetelmiä

Silmätautien tutkimusta haittasi edelleen sopivien menetelmien puute. Jan (Johannes) Evangelista Purkinje (1787–1869) oli kehittänyt Breslaussa silmäpeilin jo vuonna 1823. Samoin englantilainen matemaatikko Charles Babbage (1791–1871) oli valmistanut silmäpeilin vuonna 1847. Silmäpeili tuli kuitenkin tunnetuksi ja yleiseen käyttöön vasta Hermann von Helmholtzin (1821–1894) ansiosta vuosina 1850–1851. Hän otti silmäpeilin eli oftalmoskoopin yhteydessä käyttöön koveran linssin, jolloin silmänpohja saatiin paremmin näkyviin. Helmholtz kehitti lisäksi oftalmometrin, jonka avulla oli mahdollista määrittää silmän taittavien pintojen kaarevuus. Pian Helmholtzin jälkeen myös Coccius ja Liebreich valmistivat omat oftalmoskooppinsa. Tutkittavien silmien taittovoiman mukaan valittavat apulinssit lisättiin oftalmoskooppeihin 1860-luvulla.

Albrecht von Graefe otti Helmholtzin silmäpeilin käyttöön potilastyössä vuonna 1853. Silmäpeilin avulla voitiin nähdä silmän sisärakenteissa ilmeneviä muutoksia, elleivät sarveiskalvo tai mykiö olleet sameita. Se antoi mahdollisuuden selvittää silmän sairauksia, joissa potilas ei pystynyt ilmaisemaan tai havaitsemaan näköhäiriönsä oireita, esim. silloin kun silmä oli sokea (amaurosis, sokeus). Clifford Allbutt (1836–1925) havaitsi vuonna 1871 oftalmoskoopin hyödyt neurologisten sairauksien tutkimuksessa ja sanoi, että laite oli saatava lääkärien yleiseen käyttöön. Rudolf Virchow (1821–1902) puolestaan totesi vuonna 1873 oftalmoskoopin mahdollisuudet seurata silmänpohjissa sairauksien aiheuttamien kudosmuutosten kehitystä. Oftalmoskoopista tulikin myöhemmin mm. munuaissairauksien, diabeteksen ja verenpainetaudin tärkeä seurantaväline.

Saksalainen Carl Himly (1772–1837) sai Pliniuksen kirjoituksissa esiintyneestä maininnasta idean tutkia belladonnan ja villikaalin silmäterää (pupillia, mustuaista) laajentavaa vaikutusta. Atropiinia ja homatropiinia alettiin myöhemmin käyttää silmäterän laajentamiseen silmätutkimuksen apuna. Silmäterää supistavaa pilokarpiinia käytettiin glaukooman hoidossa vuodesta 1873 lähtien.

Varsin tunnetun Hornerin syndroman taustalla on zürichiläinen silmätautiopin professori Johann Friedrich Horner (1831–1886). Oireyhtymä tunnetaan myös Bernardin oireyhtymänä Claude Bernardin (1813–1878) mukaan. Siihen kuuluvat enoftalmus (silmän syvälle painuminen), ptosis (riippuluomi) ja miosis (pieni silmäterä), jotka johtuvat kaulan alueen selkäytimen tai sympaattisen hermoston vauriosta. Horner kuvasi oireyhtymän vuonna 1869. Lisäksi tunnetaan Hornerin ciliospinaalinen refleksi: silmäterä laajenee, jos niskan ihoa samalla puolella ärsytetään nipistelemällä tai raaputtamalla. Otto Haab (1850–1931) puolestaan kuvasi kortikaalisen pupillirefleksin. Kolmas silmään liittyvä oireyhtymä "Argyll Robertsonin pupilli". Siinä silmäterä oli pieni, se ei supistunut valon vaikutuksesta mutta kylläkin lähelle katsoessa, ja laajeni epätäydellisesti atropiinin vaikutuksesta. Oire oli yleinen keskushermoston kuppatautia sairastavilla. Sen kuvasi skotlantilainen Douglas Moray Cooper Lamb Argyll Robertson (1837–1909) vuonna 1869.

Edellä olevan johdosta voidaan lisäyksenä todeta, että suomalainen Knut Felix von Willebrand (1814–1893) kuvasi ja tulkitsi aivan oikein edellä mainitun Hornerin oireyhtymän jo vuonna 1854, siis 15 vuotta ennen Horneria. Sen perusteella oireyhtymän nimenä voisi hyvin olla Knut von Willebrandin syndrooma.

Silmäkirurgia

Silmätautien kirurginen hoito kehittyi 1800-luvun alkupuolella merkittävästi siitäkin huolimatta, että leikkauksissa tarpeellinen kivunpoisto oli kehittymätöntä ja että bakteeritulehdukset aiheuttivat usein vakavia haittoja leikatussa silmässä, ja pahimmassa tapauksessa johtivat näön ja jopa silmän menettämiseen. Silmätautien kirurgisen hoidon kannalta 1800-luvun loppupuoli merkitsi ratkaisevaa uudistumisen kautta.

Silmäleikkausten kehittymisessä oli kolme päätekijää: tekniikan ja välineiden kehitys, nukutuksen ja puudutuksen keksiminen sekä antiseptiikan ja aseptiikan käyttöön ottaminen. Yleisanestesia eli nukuttaminen tuli kirurgiassa käyttöön 1840-luvulta alkaen. Se soveltui kuitenkin huonosti silmätautien hoitoon, mm. kasvoille asetettavan nukutusnaamarin vuoksi. Paikallispuudutuksen kokaiiniliuoksella aloitti silmätautien hoidossa Carl Koller (1857–1944) vuonna 1884. Suomessakin tehtiin ensimmäinen silmäleikkaus kokaiinilla paikallisesti puuduttamalla jo samana vuonna.

Antiseptiikka käynnistyi 1840-luvulla unkarilaisen synnytyslääkärin Ignác Semmelweisin (1818–1865) ja 1860-luvulla brittiläisen kirurgin Joseph Listerin (1827–1912) aloittamana. Aseptiikka otettiin kuitenkin käyttöön vasta 1880-luvun alkutaitteessa, kun bakteriologia oli syntynyt. Siinä oli suuri ansio Robert Kochilla (1843–1910), joka perusteli höyrysteriloinnin edut muihin kuumennusmenetelmiin verrattuna. Silmätautien erikoisalalla voidaan aseptiikan soveltamisen uranuurtajana pitää sveitsiläistä Johann Friedrich Horneria 1880-luvulla.

Silmäkirurgian tekniikassa ja menetelmissä tapahtui edistymistä. Silmälääkärit kehittivät useita erikoisinstrumentteja erilaisia leikkauksia varten, mm. pihtejä silmämunan paikallaan pitämiseksi sekä luomipihtejä ja luomenpitimiä luomiraon levittämistä ja luomiin kohdistuvia leikkauksia varten. Useimmat näistä instrumenteista tunnettiin suunnittelijansa tai kehittäjänsä nimellä. Silmäpihtien kehittäjistä on aiheellista mainita Louis Desmarres (1810–1882) ja Michael de Wenzel (1728–1800). Luomipihtien kehittäjiä olivat Petit, Conrad Johann Martin Langenbeck (1776–1851) ja Carl Ferdinand von Graefe, joista viime mainittu oli modernin plastisen kirurgian ja silmäluomikirurgian kehittäjä.

Silmätauteja koskeva kirurginen toiminta keskittyi 1800-luvun aikana yleisten sairaaloiden kirurgian tai silmätautien osastoille sekä erillisiin silmätautien sairaaloihin. Vähitellen perustettiin myös yksityisiä silmäklinikoita. Alankomaalainen Frans Cornelis Donders (1818–1889) avasi Utrechtissä vuonna 1858 yksityisen laitoksensa "Nederlands Gasthuis voor Ooglijders", Albrecht von Graefe vuonna 1866 Berliinissä yksityisen silmäklinikan ja ruotsalainen Allvar Gullstrand (1862–1930) vuonna 1894 Upsalassa silmätautien poliklinikan. 1800-luvun lopulla perustettiin useita silmätautien tutkimus- ja hoitolaitoksia myös Aasian ja Afrikan suurkaupunkeihin.

Trakooma

Silmän sidekalvon tulehduksen (conjunctivitis) syistä trakooma oli 1800-luvulla tavallinen sairaus eri puolilla maailmaa. Se aiheutti epidemioita varsinkin sotajoukkojen keskuudessa, minkä vuoksi se tunnettiin usein nimellä "ophthalmia militaria", ja tuhansia sotilaita invalidisoitui trakooman vuoksi. Tautia oli useissa maissa jatkuvana endemiana myös siviiliväestön keskuudessa, jossa se teki hiljaista tuhoaan sokeuttaen suuria määriä ihmisiä iän lisääntyessä. Trakooma ymmärrettiin tarttuvaksi sairaudeksi, mutta sen aiheuttajaa ei tunnettu.

Trakooman hoidossa ei ollut tapahtunut mainittavaa edistymistä. Paikallisina lääkkeinä käytettiin vaihtelevalla menestyksellä silmätippoja tai -voiteita, jotka sisälsivät hopeanitraattia (lapis infernalis), elohopeaoksidia (mercurius precipitatus albus) tai elohopeakloridia (sublimaattia). Luomien sisäpinnoilla olleita tulehduskyhmyjä yritettiin poistaa puristamalla ja kaapimalla. Luomien ja sarveiskalvojen arpeutumia hoidettiin leikkauksilla aikaisempaan tapaan. Kissam yritti tehdä jo vuonna 1843 sarveiskalvon siirtoja sammakoista ihmisille, mutta tulokset olivat huonoja.

Ratkaiseva asia trakooman hoidon kannalta oli, kun Robert Koch löysi Egyptissä vuonna 1883 koleran aiheuttajaa etsiessään trakooman aiheuttajan (Chlamydia trachomatis). Se selitti trakooman leviämisen ja loi perustan taudin tartunnan ehkäisemiselle hygienian keinoin. Lääkehoito (sulfanilamidit) tautiin keksittiin vasta 1930-luvulla.

Muita silmätulehduksia

Tippurin aiheuttajan eli gonokokin, kuten sitä tavallisesti nimitetään, löysi ihotautilääkäri Albert Neisser (1855–1916) vuonna 1879. Myöhemmin bakteeri sai löytäjänsä mukaan tieteellisen nimen Neisseria gonorrhoeae. Leistikow ja Friedrich Löffler (1852–1915) viljelivät sen puhtaana vuonna 1882. Ernst Bumm osoitti kokeellisesti vuonna 1885, että silmätulehduksen aiheuttajalla saatiin aikaan tyypillinen virtsaputkentulehdus. Pian bakteerin löytämisen jälkeen leipzigiläinen Carl Sigmund Franz Credé (1819–1892) otti vuonna 1881 käyttöön hopeanitraattiliuoksen tiputtamisen vastasyntyneiden silmiin tippuritartunnan ehkäisemiseksi. Suomessa menetelmä otettiin käyttöön vuonna 1883.

Robert Koch löysi Egyptissä vuonna 1883 trakooman aiheuttajan lisäksi toisenkin sidekalvon tulehdusta aiheuttavan bakteerin, jonka yhdysvaltalainen John Weeks (s. 1853) viljeli puhtaana. Se tunnetaan nimillä Haemophilus conjunctivitidis tai Koch Weeks'in bakteeri. Vielä kolmaskin sidekalvon tulehduksen aiheuttaja löydettiin 1800-luvun lopulla. Kyseessä on eräs diplobakteeri, Moraxella lacunatum, joka aiheuttaa märkivän luomikulmatulehduksen. Plinius ja Celsus tunsivat taudin jo antiikin Rooman aikana. Bakteerin löysivät Victor Morax (1866–1935) vuonna 1896 ja Theodor Axenfeld (1867–1930) vuonna 1897. Kaikki edellä mainitut sidekalvontulehdukset leviävät kosketustartunnan kautta, ja myös kärpäset levittävät niitä sairaista terveisiin.

Tuberkuloosi oli eri muodoissaan hyvin yleinen tauti 1800-luvulla. Silmässä esiintyi usein tuberkuloottista sidekalvontulehdusta, Conjunctivitis tai Keratoconjunctivitis phlyctaenulosa eli scrophulosa. Kuppatauti aiheutti joskus harvoin silmässä primääriaffektion ja sen lisäksi silmässä oli usein taudin toisen vaiheen oireita (iritis, neuritis tai retinitis). Synnynnäisessä kuppataudissa saattoi myös olla silmäoireita (interstitielli keratitis ja chorioiditis). Kuppataudin kolmannessa vaiheessa esiintyneitä muutoksia olivat optinen neuriitti, optinen atrofia ja interstitielli keratiitti, mutta myös gummat ja chorioretinitis olivat mahdollisia.

Bakteeritulehdusten yleisyyden vuoksi esiintyi niiden seurauksia myös kyyneltiehyissä, kyynelkanavien arpeutumista ja ahtautumista sekä kyynelpussin märkimisiä ja avanteita kasvojen iholle. Näiden sairauksien vuoksi tehtiin kirurgisia toimenpiteitä, mutta tiedot niistä ovat kovin satunnaisia.

Harmaakaihi

Albrecht von Graefe alkoi kehittää harmaakaihin leikkaustekniikkaa vuonna 1857. Hän otti käyttöön vuonna 1866 ns. limbaalisen yläviillon "Graefen veitsellä" vuodesta 1866 alkaen. Kaihileikkausten suorittaminen helpottui ratkaisevasti, kun Carl Koller oli keksinyt vuonna 1884 silmän puuduttamisen paikallisesti kokaiiniliuoksen avulla. Se ei kuitenkaan puuduttanut iiristä, joten kaihileikkaus oli edelleen kivulias. Kaihileikkaukseen liitettiin tavallisesti William Bowmanin (1816–1892) menetelmän mukaan tehty basaali-iridektomia eli värikalvon alaosan poisto. Kaihileikkauksen tulokset paranivat kuitenkin huomattavasti ja aikaisemmin yleinen kaihipisto jäi kokonaan pois käytöstä. Kaihileikkaus suoritettiin ns. extrakapsulaarisesti, jolloin mykiön takakapseli jätettiin paikoilleen. Menetelmän haittana oli usein takakapselin samentuminen eli ns. sekundaarisen kaihin muodostuminen myöhemmin ja näön uudelleen heikkeneminen.

Viherkaihi eli glaukooma

Ranskalainen A.-P. Demours esitti ensimmäisenä hyvän kuvauksen glaukoomasta eli viherkaihista noin vuonna 1820 ja W. Lawrence akuutista glaukoomakohtauksesta vuonna 1828. W. Mackenzie julkaisi vuonna 1829 teoksen "Practical Treatise of the Eye", jossa hän esitti, että silmän paineen kohoaminen oli tunnusomaista glaukoomalle. Mitään tehokasta hoitoa ei ollut olemassa ja glaukooma johti auttamatta sokeuteen. Karl Ferdinand von Arlt epäili taudin syyksi jonkinlaista dyskrasiaa verkkokalvossa. Viherkaihi nimitystä käytettiin taudin erottamiseksi harmakaihista. Viherkaihin nimi johtui siitä, että tauti aiheutti sarveiskalvon ulkokerrokseen turvotuksen, joka havaittiin vihertävän harmaana sameutena. Sarveiskalvo kirkastui, jos silmän painetta vähennettiin punktion avulla.

Silmäpeilin eli oftalmoskoopin käyttöön otto 1850-luvun alussa paransi huomattavasti glaukooman ja sen aiheuttamien silmämuutosten toteamista, varsinkin kun opittiin näkemään silmänpohjassa taudista johtuva sisäänpainuma (excavatio) näköhermon nystyssä. Sen ensimmäisiä kuvaajia oli tanskalainen Edmund Hansen Grut vuonna 1860. Jannik Bjerrum puolestaan totesi vuonna 1889 glaukooman näkökentässä aiheuttaman tyypillisen puutoksen (scotoma), joka oli muodoltaan rakettia tai pyrstötähteä muistuttava (comet scotoma). Eräs glaukooman silmänpohjatutkimuksen uranuurtaja oli wieniläinen Edvard Jäger (1818–1884).

Vähitellen silmän sisäisen paineen kohoaminen hyväksyttiin glaukooman syyksi ja siihen liittyvien silmämuutosten aiheuttajaksi. William Bowman jakoi silmän kovuuden glaukoomassa neljään eri asteeseen palpaation perusteella, mutta silmämunan kovuuden arviointi sormella tunnustelemalla ei riittänyt silmän paineen kohoamisen toteamiseen alkuvaiheessa. Oftalmoskoopilla voitiin havaita silmänpohjassa ja varsinkin näköhermon nystyssä syntyvät muutokset, mutta nekin tulivat usein taudin myöhäisessä vaiheessa. Donders ja Albrecht von Graefe havaitsivat, että oli olemassa myös glaukoomatyyppi, Glaucoma simplex, jossa paine oli vain vähän kohonnut.

Sekä von Graefe että Donders ja hänen työtoverinsa pyrkivät kehittämään silmänpaineen mittaria, mutta he eivät onnistuneet siinä. Venäläinen Maklakoff esitti vuonna 1885 ensimmäisen käyttökelpoisen applanaatiotonometrin, jota käytettiin Itä-Euroopassa kauan aikaa, paikoin vielä 1900-luvun lopullakin. Suomalainen Karl Reinhold Wahlfors (1848–1929) kehitti vuonna 1888 elohopeamanometriin perustuvan silmänpaineen mittausmenetelmän, mutta se ei yleistynyt. Norjalaisen Hjalmar Schiøtzin tonometri tuli käyttöön vasta 1900-luvun puolella.

Italialainen Antonio Guaglino (1817–1894) oli ehdottanut ensimmäisenä sklerotomiaa glaukooman hoidoksi. Albrecht von Graefe alkoi hoitaa vuonna 1857 glaukoomaa poistamalla osan iriksestä, sillä hän oli huomannut eräillä kaihin vuoksi leikatuilla potilaillaan silmänpaineen laskeneen, kun kaihin poistoon oli yhdistetty osittainen iridectomia. Louis de Wecker aloitti Pariisissa vuonna 1867 ns. filtraatioleikkaukset glaucoma simplexin hoidossa. Pilokarpiinia käytettiin tippoina glaukooman hoidossa jo vuodesta 1873 lähtien.

Iridotomia

Brittiläinen William Cheselden (1688–1752) oli tehnyt jo 1700-luvun puolivälin edellä iridotomian eli värikalvon osittaisen poiston keinotekoisen mustuaisaukon aikaan saamiseksi. Georg Joseph Beer alkoi tehdä Wienissä vuonna 1805 optisia iridektomioita, tarkoituksena parantaa näköä tapauksissa, joissa sarveiskalvo oli sairauden johdosta samentunut keskeisiltä osiltaan. Heti 1800-luvun alussa keksittiin instrumentti keinotekoisen pupillin tekoa varten ja Franz Reisniger (1781–1853) kehitti erityisen iridectomiapihdin vuonna 1817. Grossheim paransi instrumenttia ja kuvasi sen vuonna 1826 tutkielmassaan "Raphian-kistron". Tätä muunnosta nimitettiin valmistajansa mukaan Geigerin iridektomiapihdiksi. Suomessa tehtiin iridotomioita jo 1830-luvulla.

Karsastuksen hoito

Georg Friedrich Ludwig Stromeyer (1804–1876) suunnitteli vuonna 1829 karsastuksen (strabismus) hoitoa leikkauksella. Kuitenkin vasta Johann Friedrich Dieffenbach (1792–1847) otti sen käyttöön vuonna 1839. Hän teki leikkauksen tenotomian avulla, katkaisemalla silmälihaksen jänteen. Menetelmä johti usein karsastuksen uusiutumiseen eli sekundaarikarsastukseen. Albrecht von Graefe (1828–1870) kehitti paremman leikkausmenetelmän 1850-luvun alussa ja julkaisi vuonna 1853 teoksen "Operative Heilung des Schielens". Hänen serkkunsa Alfred von Graefe julkaisi myöhemmin vuonna 1897 teoksen "Das Sehen des Schielenden". Ranskassa strabismusta tutki mm. Louis-Émile Javal (1839–1907).

Verkkokalvon irtautuma

Verkkokalvon irtauma, ablatio retinae, oli eräs niistä uusista silmäsairauksista, jotka tulivat ilmi oftalmoskoopin ansioista. Sen kuvasivat vuonna 1853 sekä saksalainen Ernst Adolf Coccius (1825–1890) että alankomaalainen Frans Cornelis Donders. Verkkokalvon irtauman hoitona oli aluksi pitkäaikainen makuuttaminen. Hoitotulokset olivat kuitenkin huonoja ja tauti johti tavallisesti silmän sokeutumiseen. Myöhemmin yritettiin poistaa retinan ja kovankalvon väliin kertynyt neste kovankalvon läpi tehdyllä punktiolla, mutta siitäkään ei ollut mainittavaa apua. Suomessa professori Frans Josef von Becker (1823–1890) käytti sitä vuonna 1875.

Muita silmätauteja

Iritis eli värikalvon tulehdus liittyi moniin yleistauteihin ja silmätauteihin, joista tunnettiin 1800-luvulla lähinnä vain kuppatauti ja tuberkuloosi. Albrecht von Graefe otti käyttöön atropiinin retiniitin eli verkkokalvontulehduksen hoidossa.

Silmätapaturmat olivat yleisiä. Niitä esiintyi runsaasti varsinkin metalli- ja kivitöissä, sillä suojalaseja ja muita ennalta ehkäiseviä menetelmiä ei tunnettu eikä käytetty. Saksalainen Julius Hirschberg (1843–1925) kehitti magneetin rautasirujen poistamiseksi silmän sisältä Kairossa vuonna 1885.

Kreikkalainen Photius Panas (1832–1903) kehitti leikkausmenetelmän synnynnäisen ptoosin hoitamiseksi.

Värisokeus

Englantilainen Thomas Young (1773–1829) ehdotti ensimmäisenä vuonna 1801 kolmiväriteoriaa värinäkemisen perustaksi. Asiaa kehitti edelleen Hermann von Helmholtz puoli vuosisataa myöhemmin. Tässä on aihellista mainita, että saksalainen runoilija ja filosofi Johann Wolfgang von Goethe (1749–1832) oli kovin kiinnostunut lääketieteestä ja fysiologiasta. Hänen lääketieteeseen littyvät tutkimuksensa kohdistuivat 1800-luvun alussa erityisesti näön fysiologiaan ja värioppiin. Hän kehitti oman väriteoriankin, joka ei kuitenkaan saavuttanut yleistä hyväksymistä.

Edinburghilainen George Wilson kiinnitti vuonna 1855 huomiota tarpeeseen tutkia rautateillä ja merillä työskentelevien värinäköä. Berliiniläinen Seebeck oli jo vuodesta 1837 kehittänyt värinäön tutkimista. Hänen tutkimuksiaan jatkaen ruotsalainen fysiologi Alarik Frithjof Holmgren (1831–1897) kehitti värinäön tutkimusmenetelmän, joka otettiin käyttöön vuonna 1876. Hän perusti tutkimuksensa Youngin ja Helmholtzin väriteoriaan. Holmgrenin menetelmässä käytettiin värinäön määrittämiseen eri värisiä villatuppoja, koska niillä voitiin saada aikaan kaikki sateenkaaren värit ja niiden tummuusasteet paremmin kuin Seebeckin käyttämillä värjätyillä papereilla. Yhdysvaltalainen William Thomson kehitti vuonna 1880 yksinkertaisemman menetelmän, jota pystyivät käyttämään myös lääketieteeseen perehtymättömät henkilöt. Rautateillä oli kuitenkin yleensä vaatimuksena lääkärin suorittama tutkimus.

Holmgrenin väritesti oli käytössä 1800-luvun lopulle saakka, vaikka mahdollisuudet selvittää sen avulla värisokeuden lievempiä asteita olivat hyvin tiedossa. Varsinkin brittiläinen F. W. Edridge-Green arvosteli Holmgenin villamenetelmää useista puutteista. A. E. Wright sovelsi vuonna 1892 Heringin väriteoriaa ja ehdotti, että punaista väriä sekoitetaan keltaisella ja vihreää sinisellä. Myös Malcom McHardy osoitti puutteita värinäön tutkimusmenetelmissä. Lisäksi hän osoitti, että käytännössä rautateiden semaforien (opasteiden) värisävyt vaihtelivat paljon olosuhteista riippuen.

Perinnölliset silmätaudit

Albrecht von Graefe, Karl Ferdinand von Arlt ja Frans Cornelis Donders kuvasivat vuonna 1858, että osalla perinnöllistä silmänpohjan rappeutumaa sairastavista esiintyi myös kuulovikoja. Tautia alettiin myöhemmin nimittää Usher -syndroomaksi.

Englantilainen silmälääkäri Edward Nettleship (1845–1913) analysoi 1870-luvulla(?) useita periytyviä silmäsairauksia. Saksalainen silmälääkäri Theodor Leber (1840–1917) kuvasi vuonna 1871 perinnöllisen silmäsairauden, joka äkkiarvaamatta sokeutti eräissä suvuissa nuoria miehiä. Myöhemmin on todettu, että syynä on taudinkantajanaisten välityksellä periytyvä mitokondrion DNA:n poikkeavuus, jota on todettu kolmea eri tyyppiä.

Johann Friedrich Horner osoitti vuonna 1876, että punavihreävärisokeus periytyi samalla tavalla kuin hemofilia (verenvuototauti). Punavihreävärisokeuden sukupuoleen sitoutuneen periytymisen säännöt selvitettiin kuitenkin lopullisesti vasta vuonna 1911.

Jacobsohn kuvasi vuonna 1888 silmänpohjan gyrata-atrofian, suoni- ja verkkokalvon pyörörappeutuman, jonka oireita ovat likinäköisyys, näkökenttien kaventuminen ja hämäräsokeus. Suomessa tautiin liittyy säännöllisesti hyperornitinemia, jonka syynä on ornitiiniaminotransferaasin geenivirhe

Optiikka ja silmälasit

Thomas Young (1773–1829) selosti ensimmäisenä astigmatismia vuonna 1801. Hän taki samoihin aikoihin tarkkoja mittauksia perimetrian määrittämiseksi. Albrecht von Graefe laati kaariperimetrin vuonna 1856. Jan (Johannes) Evangelista Purkinje osoitti, että näkökentän ääreisosat eivät aistineet värejä.

Silmälasien määräämiseksi tarvittava silmän taittokyvyn määrääminen eli optometria kehittyi 1840-luvun alkupuolella. Englannin Glocesterissä toiminut Mann valmisti vuonna 1843 silmälasilaatikon, jossa oli 40 paria linssejä näöntarkkuuden kokeilemista varten. Oftalmometri sarveiskalvon kaarevuuden mittaamiseksi astigmatismissa tuli yleiseen käyttöön vuosien 1874–1880 aikoihin.

Alankomaalainen silmälääkäri Herman Snellen kehitti vuonna 1862 näöntarkkuustaulut näön tutkimista varten. Niihin perustuen hänen maanmiehensä Frans Cornelis Donders näöntarkkuden tutkimukseen liittyen teokset "Astigmatismus" (1862) ja "Abhandlung über die Refraktions- und Akkommodationsanomalien" (1864). Hän kehitti pian sen jälkeen nykyaikaisen käytännön silmälasien määräämiseksi ja sovittamiseksi näön parantamista varten.

Muita silmän taittokykyä ja oftalmometriaa tutkineita silmälääkäreitä olivat Louis-Émile Javal (1839–1907) ja Edmond Landolt (1846–1926). Ruotsalaisista oftalmometrian ja astigmatismin tutkijoista on aiheellista mainita Allvar Gullstrand (1862–1930), joka sai vuonna 1911 lääketieteen tai fysiologian Nobelin palkinnon.

Silmätautien erikoisalan kehitystä Suomessa vastaavana aikana kuvataan kirjoituksessa Silmätautien erikoisalan vaiheita Suomessa 1800-luvulla.

Kirjoitus on valmistunut tammikuussa 2005.

Kirjallisuutta:

Bennion, E.: Antique Medical Instruments. Sotheby's Publications, (London 1979), Reprinted Hampshire 1986.
Berggren, L.: Ögat och seendet i konsthistorien. Nordisk Medicinhistorisk Årsbok 1996: 61-80.
von Bonsdorff, B.: Invärtes medicin i Finland genom tiderna. Teoksessa: Vuosien varrelta. Suomen Sisätautilääkärien Yhdistys – Förening för Invärtes Medicin i Finland. Toim. Tuula Kuusisalo. Vammala 1985.
Bynum, W. F. and Porter, R. (editors): Companion Encyclopedia of the History of Medicine. Volume 1–2. Routledge. Reprinted in Great Britain 1994. First published 1993.
Ericsson, R.: Credéprofylaxens historia i Sverige. Nordisk Medicinhistorisk Årsbok 1990: 165.
Kiple, K. F. (ed.): The Cambridge Historical Dictionary of Disease. Cambridge University Press. Printed in USA 2003.
Lyons, A. S. and Petrucelli, R. J.: Medicine, An Illustrated History. Harry N. Abrams, Inc., Publishers, New York, Japan 1978.
Müller, R.: Medizinische Mikrobiologie, Parasiten, Bakterien, Immunität. Vierte, neubearbeitete Auflage, Urban & Schwarzenberg, Berlin – München 1950.
Mäkitie, J.: Harmaakaihileikkaus antiikin ajoilta nykypäivään. Aesculapius 1984: 1: 7–10.
Norn, M.: Glaukomets historie, specielt i Danmark. Svensk Medicinhistorisk Tidskrift 1997, Supplement 1, 1997: 269.
Peräsalo, R.: Viherkaihi on vanha sairaus. Aesculapius 1991: 1: 20–22.
Schott, H.: Die Chronik der Medizin. Chronik. Printed in Belgium 1997 [1. Auflage 1993].
Tengroth, B.: Allvar Gullstrand – Sveriges förste nobelpristagare i fysiologi eller medicin. Svensk Medicinhistorisk Tidskrift Supplement 1997: 77.
Törnquist, R.: Sjukdomsbegreppet katarakt och glaukom. Svensk Medicinhistorisk Tidskrift 1997: 45.

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON