Arno Forsius

Silmätautien kansanparannusta

Näkemistä haittaavat tai näön menetystä uhkaavat silmätaudit ovat aiheuttaneet aina pelkoa. Sen vuoksi keinoilla silmätautien hoitamiseksi tai ehkäisemiseksi on ollut tärkeä osuus myös kansanlääkinnässä ennen nykyaikaisen lääketieteen aikaa.

Aikaisemmin rukouksella ja avun pyytämisellä pyhinä pidetyiltä henkilöiltä oli tärkeä merkitys myös silmätauteja sairastavien hoidossa, kun tehokkaita hoitoja ei juurikaan ollut käytettävissä. Eurooppalaisessa kulttuurissa parhaiten tunnettuja silmätautien parantajia ja silmätaudilta suojelijoita olivat mm. Pyhä Clara, Pyhä Lucia, Pyhä Ottilia ja Pyhittäjä Paraskeva. Suomessa heillä ei ole koskaan ollut erityistä asemaa.

Kansan kielessä silmätaudeilla oli lähinnä kuvailevia nimityksiä. Yleisiä silmäsairauksia olivat sokeus tai puolisokeus, harmaa, vihreä tai musta kaihi, lumisokeus, silmäpasko ja silmäin vuoro, silmäsätkä, jää, näärännäppy, rikka, kierosilmäisyys jne.

Tautien syntytapa oli tuntematon ja myös silmätautien ilmaantumista selitettiin monenlaisilla uskomuksilla, joiden keksimisessä kansan mielikuvitus on ollut lähes ehtymätön. Tulehduksellisten, märkivien, vetistävien ja punoittavien silmätautien arveltiin aiheutuvan tuulesta, vedestä tai tulesta, kipeäsilmäisen tai pahansuovan ihmisen katseesta tai muusta taikuudesta.

Koska tautien syynä pidettiin yleisesti noituutta, oli niiden hoitona käytettävä vielä väkevämpää noituutta. Osa kansanlääkinnästä perustui silti kokemusperäisiin hoitoihin, jotka olivat osittain peräisin lääkärien ja välskärien käyttämistä menetelmistä ja lääkkeistä.

Sokeuden tavallisimpia aiheuttajia olivat aikaisemmin yleisyysjärjestyksessä trakooma eli silmäpasko, vastasyntyneiden silmätippuri sekä kaihi. Silmäin vuoro oli ilmeisesti sama tauti kuin silmäpasko, vaikka niitä paikoin pidettiinkin eri tauteina. Silmäsätkä oli äkillinen, kovan säryn aiheuttava tulehdus, joka joskus puhkaisi silmän.

Silmäpaskoa hoidettiin mm. kihokin eli pakanaheinän kukilla hautomalla, hapatetulla ihmisen virtsalla ja kananmunan valkuaisella. Silmäin vuoroa parannettiin sokerilla lisätyllä viinalla tai ruiskauttamalla äkillisesti suusta viinaa sairaan silmille.

Naantalin luostarin lääkekirjassa, joka on kirjoitettu luostarin perustamisen aikoihin 1440-luvulla, kerrotaan mirhan edullisesta vaikutuksesta: "Samoin kun sitä [myrhaa] sekoitetaan silmävoiteeseen, niin silloin se auttaa saamaan kirkkaan näön." Silmätulehdusten lääkkeinä käytettiin hienoa sokeria luomien sisäpuolen hieromiseen, katajan keitinvettä, rintamaitoa tai siitä valmistettua voita sekä alunaa. Myös verijuotikkaita istutettiin ohimoseutuun imemään verta.

Kaihien syitä ei aikaisemmin tiedetty ja viherkaihi todettiin vasta 1800-luvun puolivälissä silmän painetaudiksi. Kansan keskuudessa puhuttiin harmaasta, vihreästä ja mustasta kaihista. Erottelu perustui mustuaisen kohdalla havaittavaan väriin. Musta kaihi oli näköhermon vaurioitumisesta aiheutunut sokeus, johon liittyi laajentunut silmäterä.

Kaihilla tarkoitettiin usein myös ns. jäätä, arpeutumaa, jota syntyi sarveiskalvoon haavaumien ja tulehdusten seurauksena. Aina 1900-luvun alkuun saakka tuberkuloosin aiheuttama risatauti oli merkittävä sarveiskalvoarpien aiheuttaja.

Näärännäppy eli naaraan nappi johtui kansan mukaan siitä, että katseli avaimenreiästä kuhertelijoita salaa, tirkisteli käymälän alla tarpeella käyvien takapuolia tai muuten katsoi toisen sukupuolen paljaita sukuelimiä. Parannuskeinoja olivat mm. kissan- tai koiranhännällä pyyhkäiseminen sekä silmän painaminen lehmän hännänaluksella tai kultasormuksella.

Lumisokeutta hoidettiin oleskelemalla pimeässä navetassa, katsomalla lammasläävän ovesta sisään, kunnes silmät kyyneltyivät, tai vaihtoehtoisesti pesemällä ne omalla lämpimällä virtsalla.

Rikan poistamiseen silmästä käytettiin yleisesti kielellä nuolaisemista. Silloin saattoi harvinaisena lisätautina olla nuolaisijalta saadun kuppataudin primaariaffekti silmässä. Ravunkiven uskottiin silmään pantuna tuovan rikan pois. Joskus ravunkivi on jäänyt silmään pitkäksi aikaa ja aiheuttanut puolestaan sarveiskalvon haavauman.

Seuraavassa on parilta paikkakunnalta muistiin merkityt keinot silmätautien ehkäisemiseksi: "Ennen käen kukkumista kun syleksii kusiaispesään ja antaa kusiaisten kusta silmilleen, niin ei tule silmäpasko" (Vesanto), ja "Silmät pysyvät terveinä koko vuoden, jos keväällä ensi kerran pääskysiä nähdessä pesi heti kasvonsa" (Metsäpirtti).

Aikaisempina aikoina lääkäreitä oli harvassa eivätkä heidänkään taitonsa riittäneet suinkaan kaikkien silmätautien parantamiseen. Sen vuoksi ihmiset pyrkivät usein välskärien, kansanparantajien ja puoskarien hoitoon.

Aatelisrouva Barbro Christina Hästesko-Fortuna (1698—1771) oli Porvoon maalaiskunnan Stensbölessä asuessaan syytteessä vuonna 1769 luvattomasta silmätautien hoidosta. Sairaita oli hakeutunut hoitoon kauempaakin ja hänen käyttämiään jauheita sekä tippoja oli kiitelty tehokkaiksi.

Lohtajan ja myöhemmin Evijärven kappalainen Mikael Forslin (1745—1804) toimi silmälääkärinä. Sen vuoksi hän sai oikeuden laskea virkavuosia kaksinkertaisesti ja valtio antoi hänelle avustusta lääkeaineisiin. Alavetelin ja myöhemmin Kokkolan kirkkoherra Anders Chydenius (1729—1803) oli kuuluisa maallikkolääkäri, joka suoritti silmäluomien leikkauksia trakooman aiheuttamien arpeutumien vuoksi. Hän kehitti myös suuren menestyksen saavuttaneen silmälääkkeen.

Kuopiossa asunut varamaanmittarin leski Anna Forsell (o.s. Palmgren) tunnettiin arvostettuna "silmärouvana". Hän oli saanut silmätautien lääkinnässä oppia everstiluutnantti Gregori Aminoffilta, joka oli ollut kiinnostunut terveydenhoidosta ja kylpylätoiminnasta. Jäätyään leskeksi vuonna 1816 Anna Forsell piti Kuopiossa koulupoikia täysihoidossa ja hoiti sen ohella silmätautia sairastavia aina vuonna 1848 tapahtuneeseen kuolemaansa asti.

Hollolan kunnan Lahden kylässä asui 1800-luvun loppupuolella talonpoika Erik Savola eli Pippo, joka tunnettiin kansanparantajana ja haavalääkärinä. Hän oli nuorena sairastanut vaikea silmätaudin ja tuntenut sen vuoksi halua auttaa oppimiensa keinojen avulla etenkin silmäsairaita. Hän joutui vuonna 1878 syytteeseen puoskaroinnista, koska eräs potilas oli selittänyt syyksi myöhäiseen hoitoon hakeutumiseen sen, että hän oli ollut Pipon hoidossa. Syytettä ei kuitenkaan nostettu, sillä todellisuudessa potilas oli omasta halustaan jäänyt Pipon hoitoon, vaikka tämä oli kehottanut häntä lähtemään sairaalaan.

Kirjoitus "Silmätautien kansanlääkintää" on julkaistu aikaisemmin: Suomen Lääkärilehti 1998: 22—23 2478. Tarkistettu ja lisätty huhtikuussa 2000.

Kirjallisuutta:

Forsius, A.: Sosiaali- ja terveydenhuollon kehitys Hollolassa ja Lahdessa vuosina 1866—1985. Vammala 1993

Forsius, H. ja Nikupaavo, A.: I Suomen oftalmologian vaiheista, II Suomen silmälääkäriyhdistyksen historia vv. 1911—1989. Helsinki 1990

Hako, M.(toim.): Kansanomainen lääkintätietous. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 229: 4 Osa. Helsinki 1957

Mäkelä-Alitalo, A.: Barbro Christina Hästesko-Fortuna (1698—1771), kartanonrouva, kansanparantaja. Hippokrates, Suomen Lääketieteen Historian Seuran vuosikirja 1998, Helsinki 1998

Utrio, K.: Kalevan tyttäret. Suomen naisen tarina. Helsinki 1986

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON