Arno Forsius

Sophie Mannerheim, suomalaisen sairaanhoidon uranuurtaja

Sairaanhoitajattarien koulutus oli alkanut maassamme yksityisesti Helsingin ja Viipurin diakonissalaitoksissa 1860-luvun lopussa ja Punaisen Ristin suomalaisen yhdistyksen kursseilla 1870-luvun lopussa. Punaisen Ristin kurssin käyneillä oli erittäin hyvät mahdollisuudet saada työtä, sillä ammattitaitoisesta henkilökunnasta oli ankara puute. Sen vuoksi kurssit tulivat suosituiksi ja niitä pidettiin joka toinen vuosi vuoteen 1886 asti.

Helsingin yleisen sairaalan uusi kirurgian klinikka Kasarmikadun varrella valmistui vuonna 1888. Silloin kirurgian professori Fredrik Saltzmann teki aloitteen sairaanhoitajattarien koulutuksen aloittamiseksi siellä. Hän totesi, että sairaanhoitotyöhön tarvittiin sivistyneitä, hyvän pohjakoulutuksen omaavia, tyttökoulun tai seminaarin käyneitä nuoria naisia, joille oli annettava sekä teoreettista että käytännön opetusta. Vuodesta 1889 sairaanhoitajattarien koulutus tapahtuikin uudessa kirurgisessa klinikassa, mutta opetuksen viidelle oppilaalle kustansi edelleen Punaisen Ristin suomalainen yhdistys.

Valtio osallistui koulutukseen vuodesta 1893 perustamalla valtion sairaaloihin virat ylihoitajattarille, joiden tehtävänä oli tarvittavien kurssien järjestäminen. Helsingin yleisen sairaalan ja Viipurin lääninsairaalan kurssit olivat yhden vuoden mittaisia. Vuodesta 1894 pidettiin muissa lääninsairaaloissa aluksi 3 kuukauden ja myöhemmin 6 kuukauden kursseja. Vuonna 1903 maamme sairaaloissa oli jo noin 300 koulutettua sairaanhoitajatarta.

Tässä vaiheessa sairaanhoitajattarien koulutuksen kehittäjäksi tuli Sophie Mannerheim, joka oli syntynyt 21.12.1863 Helsingissä. Hänen vanhempansa olivat tilanomistaja ja liikemies, kreivi Carl Robert Mannerheim (1835—1914) ja Hedvig Charlotta Hélène von Julin (1842—1881). Sophie Mannerheim oli vanhin perheen lapsista ja järjestyksessä kolmas oli myöhempi Suomen marsalkka C. G. E. Mannerheim.

Perheen isä Carl Robert Mannerheim oli perinyt isänsä jälkeen Louhisaaren kartanon ja avioliittonsa kautta hän sai haltuunsa puolisonsa suuren omaisuuden. Carl Robert Mannerheim oli kuitenkin luonteeltaan taiteilija ja maailmanmies, joka menetti kaiken omaisuutensa. Äiti Hélène, joka yritti parhaansa mukaan kouluttaa lapset ajoittain suurista vaikeuksista huolimatta, kuoli Sophie Mannerheimin ollessa 18 vuoden ikäinen.

Sophie Mannerheim kävi koulua Helsingissä, Tammisaaressa ja Tukholmassa. Sen jälkeen hän suoritti Tukholmassa opettajatarkurssin ja toimi siellä ensin jonkin aikaa luokanopettajattaren apulaisena ja myöhemmin kotiopettajattarena. Suomeen palattuaan Sophie Mannerheim oli aluksi kotiopettajattarena, sen jälkeen harjoittelijana tullihallituksessa ja vuosina 1887—1893 pankkivirkailijana.

Aurora Karamziniin tutustuttuaan Sophie Mannerheim oli seuraavina vuosina tämän seuralaisena sekä ulkomaanmatkan että pitkällisen sairauden aikana. Aurora Karamzinin lähipiirissä Sophie Mannerheim tutustui kamariherra Hjalmar Linderiin, kihlautui tämän kanssa vuonna 1896 ja solmi nopeasti avioliiton hänen kanssaan vielä saman vuoden aikana.

Lapsettomaksi jäänyt avioliitto osoittautui pettymykseksi ja se päättyi eroon jo vuonna 1899. Syitä eroon olivat luonteiden yhteen sopimattomuus ja hienostorouvan elämään liittyvä toimettomuus. Psyykkisen ahdistuksen vuoksi Sophie Mannerheim oli kuuluisan ruotsalaisen lääkärin E. O. T. Westerlundin (1839—1924) hoidossa Enköpingissä. Tämän tärkeitä hoitomenetelmiä oli mm. työterapia. Sophie Mannerheimin mielessä kypsyi jo avioliiton vaikeina vuosina ajatus lähteä sairaanhoitajattaren uralle. Myös hänen lääkärinsä Westerlund hyväksyi ajatuksen.

Avioeron jälkeen Sophie Mannerheim teki, jo 35 vuoden ikäiseksi ehtineenä, päätöksen aloittaa sairaanhoitajattaren työhön tähtäävät opinnot. Taustalla olleesta avioerosta johtuen hän ei halunnut opiskella Helsingissä tai Tukholmassa. Sen vuoksi hän hakeutui vuonna 1899 Englantiin Lontoossa St. Thomas Hospitalissa toimivaan oppilaitokseen "Nightingale Training School for Nurses". Kielen, kulttuurin ja iän aiheuttamista alkuvaikeuksista päästyään Sophie Mannerheim menestyi koulussa hyvin ja valmistui sairaanhoitajattareksi vuonna 1902.

Suomeen palattuaan Sophie Mannerheim työskenteli kesän 1902 ajan risatautia eli imusolmuketuberkuloosia sairastavien lasten kesäparantolassa Tenholan Högsandissa. Täältä hän otti hoivattavakseen kaksi vammaista lasta, Arne Ahlgrenin ja Väinö Villgrenin, joiden huoltajana hän toimi vuosikausien ajan.

Sophie Mannerheim valittiin vuoden 1904 alussa kirurgian klinikan ylihoitajattaren virkaan ja samalla hänet määrättiin Helsingin yleisen sairaalan sairaanhoitajatarkoulutuksen johtajattareksi. Painavana perusteena viran saantiin oli nimenomaan koulutus, jonka hän oli saanut sairaanhoidon uudistajana tunnetun Florence Nightingalen nimeä kantavassa oppilaitoksessa.

Ennen viran vastaanottamista Sophie Mannerheim teki vielä keväällä 1904 opintomatkan Keski-Eurooppaan ja tutustui siellä eräisiin sairaanhoitolaitoksiin ja niiden toimintaan. Seuraavan kesän hän käytti oleskeluun maaseudulla parantaakseen puutteellista suomen kielen taitoaan.

Sophie Mannerheimin työn käynnistyminen tuotti aluksi vaikeuksia englantilaisen koulutuksen ja suomalaisen käytännön törmätessä toisiinsa. Varsin nopeasti hän saavutti kuitenkin auktoriteettiaseman, jonka turvin hän voi lähteä kehittämään sairaanhoitajattarien koulutusta. Hänen asemaansa helpotti se, että hänet valittiin jo vuonna 1905 Suomen sairaanhoitajataryhdistyksen puheenjohtajaksi, jota tehtävää hän hoiti vuoteen 1926 saakka. Hänen aloitteestaan perustettiin myös yhdistyksen ammatillinen julkaisu Epione, joka alkoi ilmestyä vuonna 1908.

Sophie Mannerheimin ansiosta maahamme syntyi vastuuntuntoinen, ammattitaitoinen, valveutunut ja sivistynyt sairaanhoitajattarien ammattikunta. Sen lisäksi hän kehitti oppilaiden ja vasta valmistuneiden sairaanhoitajattarien työoloja sekä suhteita muihin henkilökuntaryhmiin.

Kirurgian klinikan ylihoitajana Sophie Mannerheim joutui 1. maailmansodan puhjettua vuonna 1914 osallistumaan yhteistyössä (Suomen) Punaisen Ristin (SPR) kanssa Venäjälle lähetettyjen suomalaisten ambulanssisairaaloiden henkilökunnan täydentämiseen. Hän oli myös kaupunkiliiton sairaalatoiminnan johdossa, kun Suomessa järjestettiin väliaikaisia sotasairaaloita haavoittuneiden venäläisten sotilaiden hoitamista varten. Sophie Mannerheim valittiin vuonna 1918 kansalaissodan aikana SPR:n johtokunnan ylimääräiseksi lisäjäseneksi, mutta hän erosi tehtävästä heti sodan päätyttyä.

Suomen sairaanhoitajataryhdistyksen puheenjohtajana Sophie Mannerheim joutui yhteistyöhön SPR:n kanssa erityisesti sairaanhoitajien koulutusta koskevien asioiden vuoksi. Hän oli perustamassa vuonna 1920 Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliittoa ja yhteistyö sen kanssa syveni, kun tämä järjestö liittyi vuonna 1922 SPR:iin. Sophie Mannerheim oli SPR:n sairaanhoitajavaliokunnan ensimmäinen puheenjohtaja vuoden 1926 alusta. Valiokunta oli perustettu Kansainvälisen Punaisen Ristin Liiton (Liigan) suositusten mukaisesti. Sophie Mannerheimin toiminta tässä tehtävässä jäi vähäiseksi muiden tehtävien ja vaikeutuneen sairauden vuoksi.

Kansallisen asemansa ohella Sophie Mannerheim toimi merkittävissä tehtävissä myös kansainvälisesti. Hän oli Kansainvälisen Sairaanhoitajatarliiton (ICN) puheenjohtaja vuosina 1922—1925 ja sen kunniapuheenjohtaja vuodesta 1925. Sen lisäksi hän oli Sairaanhoitajattarien Pohjoismaisen yhteistoimintajärjestön työvaliokunnan puheenjohtaja ja järjestön kunniapuheenjohtaja.

Sophie Mannerheim piti Kansainvälisen Sairaanhoitajatarliiton toiminnassa tärkeänä yhteistyön kehittämistä Punaisen Ristin kansallisten yhdistysten ja Kansainvälisen Punaisen Ristin Liiton kanssa. Sophie Mannerheim kutsuttiinkin vuonna 1923 Liiton yhteyteen perustetun sairaanhoitajavaliokunnan ensimmäiseksi puheenjohtajaksi. Vuoden 1924 alkupuolella hän oli Liiton lähettämänä sen sairaanhoitajatoimiston päällikön, yhdysvaltalaisen Catherine Olmstedtin kanssa pitkällä tutustumismatkalla Kaakkois-Euroopan valtioissa. Sophie Mannerheim esitti Liiton kokouksessa keväällä 1924, että Punaisen Ristin kansalliset yhdistykset korostaisivat omissa maissaan yhteiskunnallisen terveydenhoidon kuulumista sairaanhoitoon ja että ne toimisivat yhteistyössä sairaanhoitajien eri järjestöjen kanssa. Sophie Mannerheim oli myös Kansainvälisen Punaisen Ristin Liiton sairaanhoitoasiain neuvottelukunnan puheenjohtaja vuonna 1925 ja toimi Liiton sairaanhoitajatoimiston päällikön Catherine Olmstedtin sijaisena puolen vuoden ajan vuonna 1926.

Sophie Mannerheimin puheenjohtajakauteen Suomen sairaanhoitajataryhdistyksessä osui yhdistyksen keskuudessa puhjennut kieliriita. Vaikka hän pyrki itse olemaan mahdollisimman puolueeton, syyttivät suomenkieliset kiihkoilijat häntä ruotsin kielen suosimisesta. Kiistojen seurauksena syntyi vuonna 1925 suomenkielinen Suomen Sairaanhoitajatarliitto, johon suuri osa entisen kaksikielisen yhdistyksen jäsenistä siirtyi.

Sophie Mannerheim uhrasi merkittävän osan työtarmostaan sairaiden lasten hyväksi. Heidän kärsimyksensä olivat jättäneet hänen mieleensä lähtemättömän kuvan niistä vaikeuksista, joissa varattomien kotien lapset joutuivat elämään puutteen ja sairauden keskellä. Vuoden 1918 keväällä vapaussota-kansalaissodan onnettomat tapahtumat toivat äitien ja lasten kurjuuden jälleen esille. Sophie Mannerheim otti lainan, osti Helsingistä talon ja perusti lastenhuoltolaitoksen ”Lastenlinna”. Se toimi aluksi ”Äidin huoltoa lapselle” -nimisen yhdistyksen hallussa, kunnes se siirtyi vuonna 1920 perustetun ”Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliiton” toiminnaksi. Sophie Mannerheim toimi kuolemaansa asti uuden järjestön liittoneuvoston varapuheenjohtajana. ”Lastenlinnasta” tuli suomenkielisten lastenhoitajattarien koulutuslaitos sekä lastenhuollon monipuolinen kehittämiskeskus.

Sophie Mannerheim on julkaissut muistojaan ja kokemuksiaan kirjallisessa muodossa. Hän kirjoitti osan teoksesta ”Lärobok för sjuksköterskor III” (1921, suomenn.) sekä julkaisi muistelmansa ”Ur en sjuksköterskas värld” (1920, suomenn.) ja kertomuksen ”Väinö, Ur en sjuksköterskas värld II” (1926, suomenn.). Hänen herkkiä lapsuudenmuistojaan on julkaistu aikakauslehden ”Nuori Toveri” numeroissa 1920-luvun alussa sekä eräissä muissa yhteyksissä. Hänen kirjoituksilleen on ominaista kerronnan elävyys, havaintojen herkkyys sekä psykologinen ote.

Palatessaan kongressimatkalta Pariisista vuonna 1925 Sophie Mannerheimin sai Ruotsissa auto-onnettomuudessa selkärankamurtuman, joka havaittiin vasta kuusi viikkoa onnettomuuden jälkeen.. Hän joutui makaamaan kipsissä pari kuukautta eikä hän kuntoutunut sen jälkeen ennalleen. Joulukuun puolivälissä 1926 Sophie Mannerheim sairastui kuumeeseen ja joutui puoleksi vuodeksi sairaalahoitoon. Sen aikana sattui kaiken lisäksi leikkaus umpilisäkkeen tulehduksen vuoksi. Kotiin päästyä hänen voimansa eivät palautuneet täysin. Perussairauden laatu näyttää jääneen epäselväksi. Vakaamman kauden jälkeen Sophie Mannerheimin tila huononi vuoden 1928 alussa nopeasti ja hän kuoli 9.1.1928 muutaman päivän ankaran kuumeilun jälkeen.

Julkaistu aikaisemmin lyhyempänä Suomen Lääkärilehti 1997: 11: 1361. Lisätty ja tarkistettu heinäkuussa 1999. Toimintaa Kansainvälisen ja Suomen Punaisen Ristin tehtävissä täydennetty elokuussa 2005.

Kirjallisuutta:

Rosén, G.: Sata sodan ja rauhan vuotta. Suomen Punainen Risti 1877–1977. 2. uusittu painos. Suomen Punainen Risti, Helsinki. Hämeenlinna 2002. [Lisätty elokuussa 2005.]

Sparre Currie, T.: Louhisaaren lapset. Keuruu 1997

Tuulio, T.: Vapaaherratar Sophie Mannerheim. Ihminen ja elämäntyö. Neljäs painos, Porvoo 1966

TAKAISIN IHMISIÄ LÄÄKETIETEEN HISTORIASSA HAKEMISTOON