Arno Forsius

 

Sairaanhoitajien ammatillisen koulutuksen alkuvaiheista Suomessa 1800-luvun puolivälin jälkeen

 

Tämä kirjoitus on julkaistu kotisivuilla tarkistettuna ja lisättynä, otsikkona Turun sairaanhoidollinen säätiö ja sairaanhoitajien ammatillisen koulutuksen alku Suomessa 1800-luvun puolivälissä

 

Tiedot ensimmäisistä Suomessa koulutetuista sairaanhoitajista ovat olleet puutteellisia. Totesin apteekkari, kauppaneuvos Erik Julinin elämänvaiheita selvittäessäni, että hän oli ollut mukana perustamassa diakonissalaitosta Turkuun 1850-luvulla. Mainitsin asiasta silloin Lahden Diakonialaitoksen johtajalle, dos. Kari Vappulalle, joka oli parhaillaan kirjoittamassa uutta historiateosta Viipurin ja Lahden diakonissalaitosten vaiheista. Ehdotin samalla, että hän laatisi eläkkeelle siirryttyään tutkimuksen Turussa 1850-luvulla toimineesta diakonissalaitoksesta, kuten sitten tapahtuikin. Sen yhteydessä tuli esiin uusia tietoja sairaanhoitajien ammatillisen koulutuksen alkuvaiheista Suomessa ennen 1900-luvun alkua. Seuraavassa esitän lyhyen katsauksen aihepiiriin. Kuten siitä käy ilmi, oli sota-aikojen olosuhteilla merkittävä osuus sairaanhoitajien koulutuksen käynnistymisessä maassamme. 

 

Sairaanhoitajien ammatillisen koulutuksen käynnistyminen

 

Sairaiden hoitaminen oli keskiajan lopulle saakka yleensä vain hoivaamista. Varsinainen hoito kuului lääkäreille, kirurgeille tai välskäreille. Ainoastaan kätilöt joutuivat synnyttäjiä avustaessaan toisinaan puuttumaan hoitotoimenpiteisiin, kuten lapsen ulosauttamiseen tai jälkeisten poistamiseen. Luostarien sairaaloissa tai sairashuoneissa tapahtui siellä toimivien munkkien ja nunnien keskuudessa vähitellen sairaanhoidon kehittymistä työn ja kokemuksen kautta.

 

Euroopan protestanttisissa maissa sairaanhoitajien maallistuminen liittyi uskonpuhdistukseen, jonka seurauksena useissa maissa katolisen kirkon ylläpitämät kirkot, luostarit ja sairaalat suljettiin. Sairaaloiden taso laski jyrkästi, sillä sairaiden hoitajat korvattiin maallikoilla, joilla ei ollut uskonnollisten sisarjärjestöjen perinteitä, arvoja ja valvontaa.

 

Ranskassa perustettiin vuonna 1633 Vincentius Paulilaisen (1581–1660) aloitteesta uusi uskonnollinen sisarjärjestö "Filles de la Charité " (Laupeuden tyttäret), myöhemmin ”Sœurs de la Charité ” (Laupeudensisaret), joka ei ollut sidoksissa mihinkään luostarijärjestöön. Se muodostui vähitellen sairaanhoidon kehittämisen esikuvaksi. Sisaret kuuluivat pysyvästi järjestöönsä, josta heidät lähetettiin työhön sairaaloihin, seurakuntiin, vankiloihin ja jopa taistelukentille.

 

Tämän järjestön piirissä tapahtui jo selvästi ammatillista kehitystä, joskaan ammatillisia kelpoisuusvaatimuksia ei vielä ollut. Sen sijaan jäseniltä vaadittiin yleensä, että he olivat vapaita, naimattomia, velattomia ja terveitä. Kun aikaisempien järjestöjen vaatetus oli ollut luostarijärjestöjen tavoin valkoista ja mustaa, alkoivat ”laupeudensisaret” käyttää harmaata vaatetta. Heitä kutsuttiinkin harmaiksi sisariksi, ”sœurs grises”.

 

Reformoiduissa maissa sairaanhoitajien lääketieteeseen perustuva ammatillinen koulutus alkoi vuonna 1836 Saksassa evankelisen papin Theodor Fliednerin perustamassa Kaiserswerthin diakonissalaitoksessa. Uskonnollisista järjestöistä riippumaton yleinen sairaanhoitajakoulutus alkoi Sveitsissä vuonna 1859 kreivitär Valérie de Gasparinin ja Englannissa vuonna 1860 Florence Nightingalen aloitteesta.

 

On mielenkiintoista havaita, että Turussa 1850-luvulla perustettu diakonissalaitos oli ilmeisesti maailman ensimmäisiä uskonnollisista järjestöistä hallinnollisesti ja taloudellisesti riippumattomia diakonissalaitoksia, mutta joka toisaalta jatkoi kiinteästi kristillisen laupeudentyön perinteitä.

 

Suomen sairaanhoidon kehityksen taustatekijöitä

 

Vuosina 1853–1856 käytiin ns. Krimin sota, jossa olivat vastapuolina Venäjä ja Turkki, viime mainittu ranskalais-brittiläisten joukkojen tukemana. Sanomalehtien yleistymisen ja nykyaikaisen uutisoinnin ansiosta sodan kauheudet ja samalla sotajoukkojen sairaanhoidon vakavat puutteet  tulivat suuren yleisön tietoisuuteen. Tämä oli eräänä syynä siihen, että sotajoukkojen terveyden- ja sairaanhoidossa alettiin vaatia parannuksia. Sillä oli myös heijastuksensa Suomeen, joka oli sodan osapuolena Venäjän keisarikuntaan kuuluvana suuriruhtinaanmaana. Brittiläs-ranskalainen sotalaivasto teki keväällä ja kesällä 1854 ryöstöretkiä Pohjanmaan rannikolle sekä valtasi ja hävitti Ahvenanmaalla olevan Bomarsundin linnoituksen.

 

Krimin sodassa ranskalaisten sotajoukkojen yhteydessä toimineiden ”Laupeudensisarten” toiminnasta saatiin myönteisiä kokemuksia ja myös brittiläisten sotajoukkojen yhteydessä toiminut Florence Nightingale piti niitä esikuvanaan. Venäjän tsaarin Nikolai I:n veljen Mihail Pavlovitsin leski, saksalaista ruhtinassukua oleva suuriruhtinatar Helena Pavlovna (1807–1873) ryhtyi toimenpiteisiin Venäjän Krimillä olevien sotajoukkojen sairaanhoidon parantamiseksi. Myös hän otti kehittämisen malliksi ”Laupeudensisarten” järjestön.

 

Suuriruhtinatar Helena Pavlovna antoi vuonna 1854 Venäjän nuorille naisille ja rouville kehotuksen, että myös he osaltaan toimisivat isänmaansa parhaaksi omistautumalla haavoittuneiden hoitoon sotasairaaloissa. Perustetun järjestön nimeksi tuli ”Krestovozdvizhenskaya” -järjestö (Pyhän Ristin kirkon ylistys). Lokakuussa 1855 järjestöllä oli Sevastopolissa toiminnassa sairaala, jossa työskenteli 28 hoitajaa kuuluisan kirurgin Nikolai Ivanovits Pirogovin johdolla.

 

Sanomalehdessä Wiborgs Tidning julkaistiin 31.3.1855 saksaksi ja ruotsiksi vetoomus, jonka sisältö oli seuraavanlainen: Koska viholliset olivat edellisenä vuonna ylittäneet Venäjän rajat, antoi Hänen Keisarillinen korkeutensa suuriruhtinatar Helena Pavlovna kehotuksen kaikille Venäjän naisille, että myös he osaltaan haluaisivat vaikuttaa isänmaan menestykseen ja omistautuisivat haavoittuneiden sotilaiden hoitoon sotasairaaloissa. Monet olivatkin noudattaneet kehotusta ja ihailtavalla uhrautumisella hoitaneet vaikeita velvollisuuksia, vieläpä verisen taistelunäyttämön läheisyydessä. Monet olivat menehtyneet vaivojensa seurauksena, mutta päättäväisesti ja väsymättä muut kulkivat eteenpäin tällä raskaalla tiellä.

 

Kevät 1855 oli tuomassa vihollisen jälleen Itämerelle ja se uhkasi esiintyä voimakkaampana ja toimeliaampana kuin aikaisemmin. Julistuksessa viitattiin urhoolliseen vastarintaan edellisenä vuonna Kokkolassa. Osoittaisivatko Suomen naiset nyt vähemmän isänmaallista ajattelua? Sen vuoksi Helena Pavlovna oli lähettänyt Suomeen edustajansa Auguste Schulze’n. Tämä kehotti Suomen nuoria naisia ja rouvia seuraamaan venäläisten sisartensa esimerkkiä ja valmistautumaan hoitamaan niitä sotureita, jotka haavoittuvat isänmaata puolustaessaan.

 

Vetoomuksen lopussa ilmoitettiin, että Laupiaiden sisarten järjestön Suomen osaston johtajatar, neiti Augusta Schulze asui hotelli Motissa, mutta muuttaisi muutaman päivän kuluttua neiti P. von Bell’in taloon N:o 49 Viipurin esikaupungissa. Laupeudensisarten järjestön aktiivisesta toiminnasta ja sen jatkumisesta Suomessa ei ole toistaiseksi olemassa varmoja tietoja. Kari Vappula on ilmoittanut, että hänellä on vuonna 2012 vireillä tätä asiaa koskeva tutkimus.

 

Ranskan ja Englannin laivastojen osastoja tuli keväällä 1855 taas Itämerelle. Siellä ne tekivät ryöstöretkiä Suomenlahden rannikolle, räjäyttivät mm. Svartholman linnoituksen sekä pommittivat 9.–11.8.1855 Helsingin edustalla Viaporia. Kaksi päivää viime mainitun jälkeen laivaston osastot poistuivat avomerelle. Sen jälkeen tilanne Suomen rannikolla rauhoittui ja Krimin sota päättyi 30.3.1856 tehtyyn rauhansopimukseen.

 

Turun Diakonissalaitos 1855–1863

 

Krimin sodan edelleen jatkuessa perustettiin Turussa vuonna 1855 yksityinen Diakonissalaitos, joka alkoi kouluttaa sairaanhoitajia yhteiskunnan palvelukseen. Laitosta ylläpitävän säätiön nimi oli virallisesti ”Systrar för öm och uppmärksam wård af sårade och sjuke i Åbo, såwäl under krigs- som fredstider”. Käytännössä on yleensä puhuttu Turun Diakonissalaitoksesta (Diakonissanstalten i Åbo). Kari Vappula on kirjoittanut aiheesta perusteellisen tutkimuksen ja seuraava selostus perustuu pääasiallisesti siihen ja sen ilmoittamiin lähteisiin. [Katso kirjoitusta: Vappula, K.: Suomen ensimmäinen diakonissalaitos – Turun Diakonissalaitos. Internet http://investigationes.wordpress.com./artikkeleja/turun-diakonissalaitosa-vuodesta-1855/]

 

Säätiön perustamisanomus oli hyväksytty 7.4.1855. Säätiö oli perustettu helpottamaan Turussa vallinnutta sairaanhoitajapulaa, varsinkin jos sota toisi kaupunkiin lisää haavoittuneita ja sairaita. Säätiön perustamista olivat anoneet kauppaneuvos, apteekkari Erik Julin, pappi ja lehtori Henrik Heikel sekä kaupunginlääkäri Fredrik Wilhelm Avellan, jotka olivat myös laatineet säätiön säännöt. Sisaryhteisön (Systra-Sällskapet) oli tarkoitus aloittaa toimintansa sääntöjen tultua vahvistetuiksi ja toimia pysyvästi (för alltid) ja taukoamatta Turun kaupungin tuella. On kuitenkin todettava, että myöhemmin yleisen tuen vähentyessä Erik Julin joutui jonkin aikaa yksinään vastaamaan laitoksen varojen saannista.

 

Sanomalehdessä Åbo Underrättelser vuonna 1858 julkaistujen kirjoitusten mukaan Turun Diakonissalaitoksen esikuvana oli selvästi Saksassa toimiva Clemenssisarten järjestö, joka puolestaan oli rakentunut Vincent Paulilaisen perustaman ”Harmaiden sisarten” järjestön pohjalta. Näin Turun Diakonissalaitos ei ollut Theodor Fliednerin luoman kaiserswerthiläisen diakonissajärjestön suoranainen seuraaja, joskin niillä oli molemmilla yhteinen lähtökohta.

 

Sääntöjen mukaan johtajattaren tuli olla sivistynyt nainen (bildad fruntimmer), uskonnollinen ja hiljainen elämätavoiltaan. Sääntöjen mukaan toiminnan alkaessa johtajatar valitsee viisi henkilöä, jotka ovat tunnettuja puhtaudesta, siisteydestä ja hyvistä tavoista ja ovat uskonnollisia ja jumalisia ajatustavoiltaan. Hallitus otti esitetyt henkilöt palvelukseen yhdeksi vuodeksi. Mikäli haavoittuneiden ja sairaiden määrä tilapäisesti lisääntyisi, hallitus voisi lisätä hoitajattarien määrää.

 

Säätiön säännöissä määrättiin seuraavasti: ”Saavuttaakseen tarvittavan valmiuden kaikissa esiintyvissä töissä, tulee nyt ensimmäisinä palvelukseen otettujen viiden hoitajattaren olla oppilaina Turun Kuume-Lasaretissa, että he perehtyvät siellä vaalimaan Kuume-potilaita, hoitamaan heitä kaikilla siihen kuuluville toimenpiteillä kuten kuppaamalla, suonta iskemällä jne., samoin kuin heidän tulee olla oppilaina Turun Läänin-Lasaretissa, harjaantuakseen sitomaan ja hoitamaan haavoja ja muita paikallisia vammoja; ja sen jälkeen kun he ovat omaksuneet kaiken tarvittavan tiedon, minkä he voivat näissä kahdessa Turun sairaalassa saada, ja kun he ovat molempien laitosten Herroilta lääkäreiltä saaneet todistuksen, että he ovat valmiita sairaanhoitoon ja vammojen käsittelyyn, vasta silloin heidät otetaan palvelukseen koulutettuina Sairaanhoitajattarina, ja he saavat tarjota palvelujaan yleisölle ja antautua henkilökohtaisella itsensä uhrautumisella alttiiksi kaikille niille vaikeuksille ja kieltäymyksille, jotka tähän tehtävään kuuluvat.”

 

Turun Diakonissalaitoksen toimintaa johti Ebba Hobin (1809–1881) ja toiminta aloitettiin sääntöjen mukaisesti viidellä sairaanhoitajattarella. Hoitajien määrää jouduttiin kuitenkin pian lisäämään. Vuonna 1855 Krimin sota riehui kiivaimmillaan ja Turussa oli kuume-epidemia. Vuonna 1858 julkaistun tiedon mukaan hoitajien määrä oli vuoden 1855 sairaalloisena kautena kaksinkertainen ja sodan aikana kuusinkertainen eli 30. Enimmillään hoitajia on mahdollisesti ollut 32. Krimin sodan päätyttyä ja kulkutautien laannuttua laitoksen toiminta hiljeni vähitellen, ja todennäköisesti sen viimeinen toimintavuosi oli 1863.

 

Sairaanhoitajien koulutuksen jatkuminen Suomessa

 

Suomessa annettu sairaanhoitajien koulutus jatkui Kaiserswerthin esikuvan mukaan Helsingissä vuonna 1867 ja Viipurissa vuonna 1869 perustetuissa diakonissalaitoksissa. Viipurissa ensimmäinen diakonissa valmistui ja vihittiin tehtäväänsä vuonna 1872 ja Helsingissä vuonna 1873. He olivat siis seuraavat lääketieteellisen koulutuksen saaneet sairaanhoitajat Suomessa. Alkuvuosina diakonissoja eli sisaria, kuten heitä tavallisesti nimitettiin, valmistui vuosittain vain muutamia.

 

Venäjän ja Turkin välillä puhkesi 24.4.1877 ns. Balkanin sota. Suomi joutui osallistumaan sodankäyntiin Venäjän keisarikunnan osana ja lähettämään Suomen kaartin joukkoja Kaukaasian rintamalle. Suomessa perustettiin pian sodan puhkeamisen jälkeen 7.5.1877 ”Punaisen Ristin suomalainen yhdistys haavotettujen ja sairasten sotilaiden hoitoa varten". Ensimmäisenä toimenpiteenä ryhdyttiin varustamaan ambulanssia eli kenttäsairaalaa Venäjän ja Turkin väliselle rintamalle. Lisäksi yhdistys alkoi suunnitella sairaanhoitajien lähettämistä sotilassairaaloihin.

 

Helsingin Diakonissalaitoksen johtokunta päätti lähettää kaksi diakonissaa eli sisarta työskentelemään Punaisen Ristin suomalaisen yhdistyksen varustamassa ambulanssissa. Viipurin Diakonissalaitoksen johto puolestaan suunnitteli kolmen sisaren sijoittamista ambulanssiin, jonka Pietarin Evankelisen Hospitaalin johtaja, tri Carl von Mayer oli perustanut. Tämä oli nimittäin ryhtynyt kokoamaan sen työntekijöiksi diakonissoja Baltian ja Suomen diakonissalaitoksista. Viipurin Diakonissalaitoksessa luovuttiin kuitenkin osallistumisesta tri Mayerin ambulanssiin, ja päätettiin lähettää sisaria Punaisen Ristin kenttäsairaalaan, jonka oli perustanut Etelä-Venäjällä (nyk. Ukrainan alueella) vuodesta 1867 toiminnassa ollut Saratan Diakonissalaitos.

 

Viipurin Diakonissalaitoksesta lähetettiinkin toukokuun lopulla 1877 Bessarabian alueella sijaitsevaan Saratan Diakonissalaitoksen kenttäsairaalaan kolme koesisarta, Anna Kiljunen, Sofia Korhonen ja Elisa Pykäri. Sisar Amalie Fröhlich saattoi heidät Riikaan, josta matka jatkui Saratan Diakonissalaitoksen johtajan Ludwig Katterfeltin johdolla junalla, laivalla ja hevoskyydillä Sarataan. Perillä todettiin, että Sarata oli liian kaukana rintamalinjoista. Sen vuoksi kenttäsairaala siirrettiin erääseen Benderin (Bendery, nyk. Moldovan alueella) kaupungissa olevaan ruhtinaan palatsiin. Kenttäsairaalan henkilökunnan muodostivat kahdeksan lääkäriä, useat välskärit ja kahdeksan diakonissaa.

 

Viipurin Diakonissalaitoksen sisaret kutsuttiin kotimaahan lokakuun lopulla 1877, vaikka Venäjän ja Turkin välinen sota jatkui edelleen. Sisarten oma sairaala Viipurissa  oli nimittäin joutunut suuriin vaikeuksiin hoitajien puutteen vuoksi. Sisaret palasivat kotikaupunkiinsa Viipuriin 13.11.1877. Diakonissalaitoksen vuosikertomuksessa todetaan sisarten sotakomennuksesta seuraavasti: ”Puhumattakaan siitä avusta, jonka laitoksemme on saanut antaa, on sisarilla ollut erityisen suuri hyöty, kun he ovat saaneet perehtyä haavoittuneiden sitomiseen ja hoitamiseen.” Kenttäsairaalassa oli hoidettu heidän siellä ollessa n. 100 potilasta.

 

Kuten edellä mainittiin, Punaisen Ristin suomalainen osasto oli ryhtynyt jo toukokuussa 1877 varustamaan ambulanssia eli ambulanssisairaalaa Venäjän ja Turkin välisessä sodassa Kaukasian rintamalle. Sairaalassa oli 50 hoitopaikkaa ja sen johtajana oli lääket. tri Leopold Krohn. Muuna henkilökuntana oli kolme lääketieteen opiskelijaa, kuusi sairaanhoitajaa ja yksi diakonissa. Sairaalan lähtö Suomesta tapahtui 9.7.1877 ja se oli perillä Tbilisissä (aik. Tiflis, nyk. Georgian alueella) 22.7.1877. Se sijoitettiin aluksi Araratin vuoren tuntumaan lähellä Jerevania ja pian sen jälkeen Jerevaniin (nyk. Armenian alueella). Paikka oli kaukana rintamasta ja alkuvaiheessa siellä hoidettiin lähinnä kulkutauteihin sairastuneita. Vasta syyskuun lopulta alkaen sairaalaan tuli haavoittuneita. Sairaala siirrettiin Tbilisissä sijaitsevaan rakennukseen talven lähestyessä, jolloin oli taas runsaammin kulkutauteja. Sairaalassa hoidettiin kaikkiaan 110 haavoittunutta ja 50 muuta potilasta, mikä oli huomattavasti odotuksia vähemmän. Punaisen Ristin suomalainen ambulanssi palasi Kaukasiasta Suomeen helmikuussa 1878. Hoitopäiviä kertyi kaikkiaan 4152.

 

Suomen kaarti sai käskyn matkata Venäjän Kaukasiaan elokuussa 1877 ja lähtö tapahtui 6.9.1877. Matka tapahtui junalla Itä-Euroopan halki nyk. Bulgarian alueelle ja perille päästiin monien vaikeuksien jälkeen 5.10.1877. Suomen kaarti ja Punaisen Ristin suomalaisen osaston ambulanssisairaala sijaitsivat siis kaukana toisistaan, Mustanmeren vastakkaisissa päissä. Suomalaiset joukot joutuivat verisiin taisteluihin Pohjois-Bulgariassa Plevnan luona ja kärsivät huomattavia tappioita kaatuneina ja haavoittuneina. Myös muu sairastuneisuus oli joukkojen keskuudessa huomattavan suurta ja kotimaahan palaamisen jälkeen Suomen kaartissa puhkesi toisintokuumeen epidemia.

 

Aselepo solmittiin 31.1.1878 ja alustava rauhansopimus 3.3.1878. Joukot saivat käskyn palata kotimaahan 17.4.1878. Ne saapuivat Viipuriin 8.5.1878 ja Helsinkiin 9.5.1878. Lopullinen rauhansopimus, ns. Berliinin sopimus, saatiin aikaan 13.7.1878.

 

Vuonna 1877 Helsingin yliopiston kirurgian professori J. A. Estlander oli kouluttanut yksityisesti neljä sairaanhoitajatarta Helsingin yleisen sairaalan kirurgian osastolla Balkanin sodasta palaavien haavoittuneiden sotilaiden hoitajiksi.

 

"Punaisen Ristin suomalainen yhdistys haavotettujen ja sairasten sotilaiden hoitoa varten" alkoi vuonna 1879 kouluttaa sairaanhoitajattaria, jotka sitoutuisivat valmistumisensa jälkeen olemaan viisi vuotta Punaisen Ristin käytettävissä sodan sattuessa. Vuodesta 1889 alkaen sairaanhoitajattarien koulutus tapahtui kurssimuotoisena Helsingin yleisen sairaalan uudessa Kirurgisessa klinikassa, edelleen kuitenkin Punaisen Ristin kustantamana.

 

Valtion järjestämä sairaanhoitajattarien ammattikoulutus

 

Vasta vuodesta 1893 alkaen valtio alkoi huolehtia sairaanhoitajattarien koulutuksesta. Tuolloin koulutusta alettiin antaa Helsingin yleisen sairaalan lisäksi eräissä lääninsairaaloissa. Helsingin kursseilla opetus tapahtui aluksi vain ruotsiksi ja vuodesta 1891 lähtien vuorovuosina ruotsiksi ja suomeksi.

 

Valmistuneet sairaanhoitajattaret sijoittuivat yleensä sairaalatyöhön. Todettakoon kuitenkin, että kun Helsingin diakonissalaitos oli vuonna 1870 anonut valmistuville diakonissoille oikeutta hakeutua sairaanhoitajattariksi Helsingin yleiseen sairaalaan, ei anomukseen vielä suostuttu. Myöhemmin sairaanhoidon vaatimusten ja tason kohotessa kurssin käyneillä sairaanhoitajattarilla oli erittäin hyvät mahdollisuudet saada työtä, sillä ammattitaitoisesta henkilökunnasta oli suuri puute.

 

Vähitellen sairaanhoitajattarien tarvetta alkoi ilmaantua myös sairaaloiden ulkopuolella. Kaupungeista palkkasi kiertäviä sairaanhoitajattaria ensimmäisenä Turku vuonna 1880. Seuraavina tulivat Tampere vuonna 1889 ja Oulu 1890-luvun alussa. Finska Läkaresällskapetin yleisessä kokouksessa vuonna 1881 Konrad Relander (myöh. ReijoWaara) esitti ajatuksen sairaanhoitajien asettamisesta maalaiskuntiin. Seuraavassa yleisessä kokouksessa vuonna 1883 hän ehdotti kahden miespuolisen sairaanhoitajan palkkaamista valtion varoin jokaiseen piirilääkäripiiriin, avustamaan ennen kaikkea kulkutautien raivotessa. Eräisiin seurakuntiin otettiin diakonissoja sopimusten perusteella ns. kiertäviksi sairaanhoitajattariksi.

 

Kunnallisten sairaanhoitajattarien palkkaamiseen päästiin käytännössä vasta sen jälkeen, kun senaatille oli säätyjen anomuksesta vuonna 1897 myönnetty oikeus antaa apua yleisistä varoista maalaiskunnalle tai maalla olevalle yhdistykselle, joka on ottanut palvelukseensa ammattitaitoisen sairaanhoitajattaren. Apurahan saannin ehtona oli, että kunnassa oli kunnanlääkäri tai muu lääkäri, jonka kanssa kunta oli tehnyt sopimuksen sairaiden hoidosta. Kunnan oli annettava hoitajattarelle vapaa asunto ja lämpö sekä huolehdittava elanto- ja matkakustannusten suorittamisesta sekä maksettava hoitajattaren sairauskustannukset hänen mahdollisesti sairastuessa tarttuvaan tautiin.

 

Vuoteen 1905 mennessä näitä valtion avustuksia oli myönnetty vain 13 kunnalle tai yhdistykselle. Samaan aikaan maaseudulla oli noin kaksinkertainen määrä sairaanhoitajattaria ja diakonissoja seurakuntien, kuntien tai yhdistyksien palkkaamina ilman valtion avustusta.

 

Kirjoitus on valmistunut marraskuussa 2012.

 

 

Kirjallisuutta:

 

Ala-Haavisto, R.: Hoitoyhteisöjen kulttuurista sairaanhoitajien ammattikulttuuriin. Hoitoyhteisöjen kulttuuriperinne ennen varsinaisen sairaanhoitajien ammattikunnan syntymistä Suomessa. Lisensiaattityö, Helsingin yliopisto, Valtiotieteellinen tiedekunta, Sosiologian laitos. Syyskuu 1987.

 

Erkamo, P.: Vuosisata diakoniaa Viipurissa ja Lahdessa. Viipurin ja Lahden Diakonissalaitos 1869–1969. Lahden Diakonissalaitoksen Säätiö, Pieksämäki 1969.

 

Vappula, K.: Rientäkää, älkää pysähtykö. Laitosdiakoniaa 70 vuotta Viipurissa ja 70 vuotta Lahdessa,. Lahden Diakoniasäätiö. Forssa 2009.

 

Vappula, K.: Suomen ensimmäinen diakonissalaitos – Turun Diakonissalaitos. Internet http://investigationes.wordpress.com/artikkeleja/turun-diakonissalaitosa-vuodesta-1855/

 

Helsingin yliopiston kirjasto, Historialliset sanomalehdet:

Diakonissanstalten i Åbo. Åbo Underrättelser 1858, N:r 38, 18.5.1858, s. 2;

Diakonissanstalten i Åbo. Åbo Underrättelser 1858 (Forts. fr. n:r 39, p.o. 38) N:r 39, 21.5.1858, s. 2–3;

Diakonissanstalten i Åbo. Åbo Underrättelser 1858 (Forts. och slut fr. n:r 39) N:r 40, s. 2. 25.5.1858, s. 2.

Wiborgs Tidning N:o 25 Bihang 31.3.1855, s. 1-2

 

TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON